Part 2

Mutta elottomia oksia heitellessä tulvahti häntä vastaan ummehtunut, kolkko, homeinen haju. Käteen sattui nuori kuusi, kuusi, joka kerran oli ollut nuori, sillä nyt siitä ei ollut jälellä kuin homeen ja mädän peittämä runko ja neulattomat, hennot oksat. Syyttä tai tietymättömästä syystä oli sekin kerran parhaimmassa, nuorekkaimmassa kasvussaan katkaistu ja heitetty tuonne maaksi maatumaan. — Noinko hänkin jäisi, tuollainenko olisi hänenkin uransa loppu? Muutko honkina pääsisivät hänen ylitsensä taivasta kohti humajamaan?

Ei! Jo riitti onnea ja saamattomuutta. Ilossa ei ole tosielämää. Suru se sittenkin yksin elämälle todellisen arvon antaa. Ja surun kautta hän elämään taaskin pyrkii. Menehtyköön se, jonka hän jättää, menehtyköön hänen oma ruumiinsakin, mutta sielu, henki, nerokkuus, taivaan lahja, joka kuitenkin on ihmisen paras puoli, se nousee vihdoinkin taas uuteen eloon ja kukoistukseen.

Ja hän palasi kotiinsa kuin kuumeessa ja erosi elämänsä rakkaimmasta. Mutta runosta, jonka hän loi rakkautensa muistosta, tuli laulu, jonka ihanuudelle ja surunsynnyttämälle kauneudelle ei löytynyt vertoja.

9. HYMNI GRAMOFOONILLE

Hän oli minulle kirjoittanut: »— olet väsynyt ja kyllästynyt — sinä! sen huomaan, älä kielläkään. Mikä mielettömyys antautuakin noin pitkälle kiertueelle — ja maaseutukaupunkeihin. Kuinka mahdollista antaa yleisölle taidetta, tositaidetta, kun lavalle joutuu suoraan provinssihotellin huoneesta!

Nyt seuraat neuvoani. Ainakin tässä meidän kaupungissamme, joskaan se ei ole pienimpiä, asut luonani. — Huudahdat — kuulen sen. Koetahan kerran heittää tekopyhyytesi!

Mitä välitämme ihmisistä, mitä tekee, että olen nuorimies, että olen kaunis mies ja kuulu mies — tuo kaikki ei tule lainkaan sinua häiritsemään, joskin tänne saapuessasi käyt kodikkaaseen kotiini asumaan. Sinä tulet, siinä kaikki.»

Ja minä »tulin».

Suloisen lepoisa oli olo nuoren lääkärin kodissa. Lämpö huoneissa tasainen, kalustovärit aistikkaat, lattioilla pehmeät matot, salissa äärettömän, notkealehtisen palmupuun siimeksessä leveä, oivallinen, tiikeriturkisten peittämä leposohva — kaikki pienimpään asti niin tyylikästä, niin sopusuhtaista. Mikä parasta, täällä sain olla yksin, yksin kera ruusujen, joita isäntäni oli minulle lähettänyt. Itse hän päivät pitkät oli toimissaan.

Väsymys vain ei hellittänyt, päinvastoin. Tämä äkkinäinen, mukava olo ikäänkuin höllenti jänteet, aivon, tarmon.

Tulipa päivä, jona minulla illalla oli ensimmäinen suuri konserttini tässä koko tärkeässä kaupungissa.

Loikoilin aamuhameessani, en jaksanut, en viitsinyt pukeutua; eikä toivettakaan siitä, että innostusta saisin edes sen vertaa, että jonkinmoisella menestyksellä voisin esittää vaativan ohjelmani.

Tylsänä istuin salissa ja tuijottelin ikkunan läpi avaruuteen. Kuinka katseeni lienevätkään liidelleet, sattuivat ne komeaan gramofooniin, joka oli nurkkaan ikäänkuin häpeämään tyrkätty. Vaistomaisesti nousin tarkastelemaan nuottilevyjä, joita huomasin viruvan viereisen kaapin päällä. Niissä monet ja kuuluisat nimet.

Mitenkähän, jos panisin Kubelikin soittamaan Chopin'in iankaikkisen nocturnen — eiköhän tuo juuri nyt sopisi mielialaani?

Heittäydyin hetkeksi sohvalle selälleni, käsivarret pään alla, polvet koukussa, toinen sääri toisen yllä ilmassa keikkuen. Suloinen oli tuo vanha nocturne; se ikäänkuin imi sielua jonnekin kauas ylöspäin. Pariin kertaan täytyi minun se soitattaa.

Sen jälkeen suvaitsin antaa Geraldine Farrarin esiintyä ja laulaa minulle ihka uuden italialaisen aarian, jota en ennestään tuntenut. Ajatukseni lensivät Amerikkaan. Siellä kaunis Geraldine nyt kymmenen vuotta oli oopperassa pitänyt paikkaani, josta vapaaehtoisesti olin luopunut. Kaduinko? — ehkä — en sittenkään, ja kun muistelin epätaiteellista uutta maailmaa, virtasi kylmä väristys pitkin selkärankaani.

Kaunis, kirkas oli Geraldinen ääni, ja hyväntahtoisesti annoin hänenkin toistaa numeronsa.

Jopa olin melkoisesti innostunut, ja joskin aika jo kului liian pitkälle, konserttia varten kun oli valmiiksi pukeuduttava, en voinut olla tarttumatta vielä kolmanteenkin laululevyyn.

Siinä Forsell, Forsell Carmenin toreadorina koko kirjavassa komeudessaan! »John» esitti laulettavansa kaikuvalla, itsetietoisella äänellä ja ryhdillä. — Hellyin helakkaan nauruun — näin hänet edessäni siroine, vastustamattomine teatterisäärineen — kaikkien naisten ihastus! Forsell toreadorina — hahahaa — mainiota, mainiota!

Kaikki väsymykseni oli äkkiä kuin poispuhallettu, ja kiireesti ryhdyin juhlapukemiseni valmisteluun.

Ja juhlaksi muodostuikin konsertti. Kauniit sävelet, taiteellinen esitys korvissani ja mielessäni, tahdoin minäkin esittää jotain tositaiteellista ja lauloin, lauloin koko taidollani, tiedollani ja sielullani. Ilta oli yhtä huumausta ja iloa vain.

Palasin konsertistani isäntäni — lääkärin — sekä muutaman hänen ystävänsä seurassa. He olivat kaikki haltioissaan, niinkuin yleisö konsertissakin oli ollut, ja hetkessä käski isäntämme avata samppanjapullon, pari, kolmekin.

»Maljasi! — olit suurenmoinen.»

Naurahdin.

»Arvatkaapa mikä minut niin hyvälle laulutuulelle sai — sinä, katsoppas tuonne — tuota sinun gramofooniasi. Tuosta se tuli; ja nyt, jos tahdotte, niin soitatan teillekin jotain.»

Tuossa tuokiossa olinkin jo rientänyt koneen luo ja pannut sen käyntiin. Se soitti meille »In der Nacht» — one stepin — tuon meille kaikille niin »rakkaan».

»Muistoja, muistoja! Miten hupaista, tulehan niin tanssimme!»

Kaikki hyräilimme, lauloimme kuorossa gramofoonin mukana. Pyörtelimme, juoksimme, kiertelimme kuin hurjat. Naurusta ihan kyyneleet vuotivat. Yhä vaan soitto soi. Hullua, hurmaavaa tämä oli. Varsinkin kun herrani kanssa samassa paikassa kymmeniä kertoja olin pyörinyt, tuntui siltä, kuin jo aivan toisessa maailmassa olisin ollut. Vihdoin, täyttä kurkkua nauraen, kaaduimme sylitysten leposohvan kukallisille tyynyille.

Joku joukosta samppanjalasi kädessä huusi minkä jaksoi:

»Eläköön gramofooni!»

10. INHIMILLISIÄ LIITTOJA

He ovat nuoret, iloiset, onnekkaat, ja kesä on kauniimmillaan. He rakastavat toisiaan. Ei voi olla lempeä valtavampaa kuin on heidän! Se on yksinäinen laadultaan koko avarassa maailmassa, niin nuorekkaan hurja, niin lennokas, niin varma ja uhkarohkea.

He käyvät käsitysten ikäänkuin lentäen yli kukkivan maan. Pelloilla heilimöivät lemuavat apilaat, kurjenmiekat, virnat, ruusuruohot; pientareilla ylenevät jäykkinä, korskeina punakat piikkiohdakkeet. Päivä paahtaa, luonto huokuu tyytyväisyyttä. Tuulen hengettäret hivelevät ihmislapsia, joiden ympärillä, heidän kulkiessaan, korennot ja perhoset leikkien kaartelevat ja toisiaan ajelevat.

Tuolla jo on lehtimetsä! Laulaen se tulee heitä kohti. Kauemmas, honkaisille salomaille he eivät pyri; pehmeä on täällä sammalten koristama kallioinen maaperä. Heidän allansa hymyilee järvi. He nauravat, kisailevat, suutelevat toisiaan, ovat rakastuneet. Kaikki on yhtä elonhurmiota.

Heidän pyhitetty liittonsa tulee kestäväksi. Ikuisesti on heidän onnensa pysyvä, jatkuva muuttumattomana. Elämän ja iankaikkisuuden läpi he tulevat toisilleen kuulumaan, yksin vain toisilleen!

Näin he uskoivat.

Ja onnea näkyikin riittävän kautta vuosien; rakkaus kantoi yli vastusten, jopa tuskienkin.

Kuitenkin kyllästyminen jo alusta alkaen piilossa väijyi, kunnes se uskalsi, niin aivan, aivan huomaamattomasti hiipien lähennellä. Jokapäiväisyys haihdutti hellävaroin onnellisuuden kultaisen, hennon hehkun, pyyhkäisi sitten kovemmin käsin pois sydämen hellyyden, kaiverteli vihdoin terävin kynsin keskinäistä ymmärtämystä ja luottamusta, horjahutti sen vankkaa pohjaa. Lopulta se, niinkuin meren uliseva hyrsky, raateli, survoi hiutaleiksi jalojen tunteitten viimeiset tähteet —

Nyt he seisoivat kurjina, kylminä, köyhinä. Tuskinpa enää osasivat muistollakaan onnenpäiviään, ja pingoituksesta sitkeät siteet räminällä katkesivat.

Heidän tiensä erosivat.

Mies jatkoi hieman tyrmistyneenä tavallista, varmaa uraansa. Nainen otti kierrelläkseen vietteleviä, epävarmoja rotkopolkuja, kiitipä sitten yli aavojen vetten, joutui kauas kotoisilta mailtaan. Maailmalla hän kohtasi toisen miehen, joka häneen mieltyi. He mieltyivät toisiinsa kumpainenkin.

Elämää olivat he jo kokeneet. He seisoivat tosin vielä sen keskihelteessä, mutta myrskyöissä olivat he jo karaistuneet, vankistuneet. Kuumeentapainen tunnelma kuitenkin heidät yhdisti, elon mahla ei vielä ollut tyrehtynyt heidän suonissaan. Jonkinlainen kiihoittunut onni tuli heidän osakseen, mutta he eivät milloinkaan voineet unhoittaa, ettei elämä ole vain leikkiä. He tajusivat tuon tunnetun totuuden, että kukin sielunsa syvimmässä on ja on iäti oleva auttamattoman yksinäinen. Varsinkin he painoivat mieleensä, ettei mikään maailmassa voi olla pysyväistä, ettei pidä mihinkään täydellisesti luottaa.

He rakastivat toisiaan, mutta lakkaamatta he silti itselleen ja toisilleen vakuuttivat, että heidän suhteensa ei tule olemaan kestävää laatua. He toistivat: avioliitossa voi olla pitempiaikaista, tasaista, pysyväistä onnea, mutta miksi antautua niin vakavaan liittoon, koska sen loppu kerran kuitenkin on niin varmasti taattu! Vapaan liiton yhteiskunnallisesti luonnoton laatu ja luonne myöskin jo itsessään kantaa pirstautumista, mutta koska tällaisessa suhteessa ei anneta vannottuja lupauksia, ei liiallisia pettymyksiä myöhemmin myöskään voi ilmestyä. Ja voipa vapaassa sopimuksessa olla välkähtäviä riemuhetkiä, yliluonnollisen ihaniakin.

Aika kului. Riemuhetkiä heillä oli välkähtäviä, yliluonnollisen ihaniakin, joskaan niissä ei ollut ensi lemmen puhdasta, huimaavaa lentoa.

Aina kuitenkin jokin levottomuus, jonkinlainen kiihoittunut pelko heitä värisytti ja yhä he puhuivat rakkautensa lopun tulosta. Mutta kuta kiihkeämmin he sen lopun tuloa kuvittelivat, sitä hermostuneemmin, intohimoisemmin he toisiinsa takertuivat. Jokapäiväisyyden vainoliekit eivät koskaan päässeet heitä kärventämään, ja kuinka he elivätkään, syventyivät heidän tunteensa syventymistään.

Vihdoin he huomasivat ihmeekseen, että tästä hitosta, josta he oikeastaan eivät olleet mitään sen suurempaa toivoneet, olikin muodostunut heidän elämänsä kauimmin rehoittava, monivärisin onnenkukka.

11. OLEN VALOKUVIANI POLTTANUT

Olen seisonut uunin ääressä ja polttanut vanhoja valokuviani. Silmät haaveillen liekeissä, ajatukset maailmalla. Konemaisesti aina uuden kuvan olen heittänyt tuleen edellisen seuraksi. Mutta kuolleista elämään herätti katseeni yksi noista kuvistani. Sen ilme huulien ympärillä oli niin merkillisen elävä, sen hymy niin ihmeellisen eloisa. Liekit liehuivat kuvan ympärillä, söivät sen reunoja, nuolivat sen sydäntä, yhä vain tuo huulien hymy oli sama. Vihdoin ne liekit tekivät lopun kuvasta, mutta hymy vielä hiilloksessakin eli.

Tuossa oli kuvani, tässä minä itse — mikä eroitus? Noinhan minäkin elämäni läpi kuljen hymysuin. Liekkejä ympärilläni, jotka koettavat turmella kaikkea elävää, josta elän, liekkejä usein sielussani, jotka taitavasti jäytävät sydänjuuria ja survovat rinnan toivottomaksi — ja silti, aina sama hymy, pakon ja tottumuksen kaikkea pettävä hymy huulilla. — Vieläköhän hiilloksenakin hymyilen!

12. UNI

Mies ja nainen rakastivat toisiaan luvattomasti.

Lämmin, helakka oli kesäpäivä. He kulkivat huumeessa, rinnatusten, vuoristossa, ylös harjannetietä, jota reunustivat ruskearunkoiset männyt ja sinipunertavat, auringonpaahtamat kanervikot.

Heitä kiihoitti halu. »Oi katso», sanoi mies, »mikä tuolla, tuon pitkän, leveän penkin päällä, ylhäällä harjanteen laella, tien varrella!»

»Missä? — Vai tuolla. Miten kummallista! Täynnänsä pikkulintujahan on tuo penkki. Miten somaa; riennetäänkö katsomaan!»

Hän naurahti hieman lyhyesti ja hätääntyneestä He kiirehtivät tavoittelemaan pikkulintuja, mutta heidän mielessään oli penkki.

Tuskin olivat montakaan askelta astuneet, kun näkivät sivulta, suurten kivien lovesta, omituisen olennon nousevan.

Hän oli keskikokoinen mies; paksua, palleroista yläruumista kantoivat vaaleansinisiin kääreihin kierretyt, laihat sääret. Pää oli pullea samoinkuin ruumis, poskia peitti lyhyt, musta parransänki, silmät mulkoilivat ikäänkuin sivulta väijyen.

»Mikä tuo on! Miten vastenmielinen olento! Se kiertää meitä kohti ikäänkuin meitä vaanien. — Jo lähenee. Hyi, mikä seura — astukaamme tieltä sivulle.»

»Niin, tuolta lohkareelta voimme hypätä alas. Siinä on sitten toinen tie. Jos annat kätesi minulle, et satuta itseäsi. Hyppäys ei ole sen pitempi.»

He hypähtivät alas ja tulivat uudelle tielle, joka oli autiompi, kylmempi, epätasaisempi. — Mutta kun he varovaisuuden vuoksi katsahtivat taaksensa, oli tuo sama mies yhä heidän kintereillään.

»Mikä olet? Mahdatkohan olla kateellisten ihmisten tekemä tuonen henki, jonka nimeksi on pantu 'yleinen mielipide'!»

Mies ja nainen kiirehtivät kulkuaan ja seisoivat pian suuremman, ammottavan kuilun partaalla. — Mutta samassa jo outo mieskin oli tuossa, ihan heidän jäljissään.

»Ei auta muu kuin pyrkiä tuonne alaspäin, yhä pakoon. Tosin on nyt välimatka pitempi kuin äsken, mutta siellä pohjassa näen lumen peittävän maata sen verran, etteivät jäsenemme alasmennessämme voi loukkaantua kiviin. — Varo vaan, kun astumme askeleen avaruuteen, että kätemme eivät pääse luisumaan irralleen toisistaan. — — — Oh, Jumalan kiitos! Se onnistui, ja joskin nyt lumi takertuu jalkoihimme ja hiljentää vauhtiamme, pääsemme nyt pois tuon ilkiön silmien alta. Jaksathan vielä?»

»Jaksan, jaksan aina kuolemaan —»

Mies juoksi pitkin askelin ja veti kädestä naista, joka kylmästä tuskin enää taisi jäseniään liikuttaa. He vilkaisivat taaksensa.

Tuossa tuo hirviö yhä vain heitä seurasi. Pitkäkyntiset kouransa se ojensi heitä kohti, silmät kiiluivat kuin verenjanosta, hengitys läähätti, hirmuhampaat irvistivät hajallaan.

»Rakas, rakas», sanoi mies ja tarttui naista vyötäisiin. He seisoivat äkkiä korkealla, jäisen vuorenhuipun kärjessä. Heidän alleen oli ilmestynyt ääretön lumimeri. Hanget kylmät, mutta pehmeät.

»Ethän pelkää, omani? Tämä kiitäminen ilman läpi ahdistaa henkeä. Vauhti ikäänkuin vääntää ruumiin vyötäisistä poikki — sen olen unessa pudotessani kokenut — mutta jos koetamme puhua toistemme kanssa lakkaamatta, niin emme sitä niin huomaa.»

Ja niin he tekivät. Voimakkaasti he kiertäytyivät viimeiseen lujaan syleilyyn ja suorina he yhdessä syöksyivät alas ilman läpi.

»Tulkoon nyt kuolema — ja nyt se tuleekin. Kesähelteistä rakkautta emme koskaan saaneet, mutta silti me toisiamme, yksin toisiamme rakastamme.

Jäätykööt ruumiimme, silti tulisina palavat sielumme.»

Niin he puhuivat, ja kun he olivat kiitäneet avaruuden kautta, vaipuivat he syvälle lumihankeen, yhä syvemmälle, syvemmälle. Ja he tunsivat, kuinka heidän syleillessään heidän jäsenensä jäätyivät. Mutta heidän sielunsa sulivat autuaallisuudessa yhteen.

13. IKUINEN KAIPUU

Kesäaamu. Vaaleansinisilkkisessä makuuhuoneessa herää nainen. Pieni kello on jossain helähtänyt; norja, sorea palvelijatar on saapunut, tuoden tullessaan pienten pitsiliinojen koristamalla hopeatarjottimella höyryävän teen ja lämpöiset herkkuleivokset.

Palvelijatar vetää toisistaan erilleen raskaat verhot ikkunain edestä, jotka hän avaa, ja samassa tulvii niiden kautta muhkean rakennuksen altaaneilta tuhansien kukkasten hunajainen tuoksu. Aurinko täyttää myös hetkessä äsken vielä pilkkopimeän huoneen, kiehtoen hehkullaan naisen, joka venytteleikse untuvilla.

Hän lepää tuossa hiljaa, kädet ristissä päälaella, ahmien suviaamun suloa. Hänen olonsa on mukava, mutta hän ei huomaa sitä itse, tuntee ainoastaan, että jokin surutunnelma hiipii mielessä. Tuo tunne ei ole hänelle outo, sillä se on ollut hänen seuranaan syntymästä saakka.

Vihdoin hän nousee, käärii ympärilleen pehmoisen silkkivaipan, pistää valkoiset jalkansa siroihin, kultakankaisiin sandaaleihin. Häntä odottaa viereisessä huoneessa, tilavassa marmoriammeessa, hajuvesillä sulostettu, lempeä kylpy.

Hänen pukupöydälleen on siroteltu herkullisia kaunistushelyjä, erilaatuisia kalpeankellertäviä norsunluuselkäisiä harjoja ja esineitä aistikkaine kultanimikirjaimineen. Kimallellen tyylikkäästi hiotut kristallipullot tarjoavat kallisarvoista sisällystään — kauneutta, nuoruutta. Kaikkea tätä hienostunutta ihanuutta heijastavat suurehkot kuvastimet, joiden ääressä nainen istuu kauan, ikäänkuin huvikseen itseään taiteellisesti kaunistellen. — Mitä hän ajattelee? Onko hän onnellinen?

Ei, hän ei ole onnellinen, sillä yhä jokin painostaa hänen mieltänsä. Mikä? Miksi? — Hän ei sitä itsekään tiedä.

Onhan hänen elämänsä ollut harvinaisen rikas. Velttoudessa hän ei ole sitä elänyt; hyvillä töillä, jaloilla harrastuksilla on hän sen täyttänyt. Eikö tuo sitten ole kyennyt hänen mieleensä uurtamaan alati kestävän ja elävän tyytyväisyyden juovaa?

Ajoittain on hänellä, niinkuin kaikilla, ollut suruja, syviäkin, mutta tällä haavaa ne eivät häntä vaivaa. Juuri nyt ei mikään erityinen ahdistele hänen sieluaan. — Lohduton on suru, jolla ei edes ole olemisen syytä!

Ja päivä saapuu tuoden mukanaan kaiken hyvän, minkä se ylellisyysihmiselle on voinut varata — ystäviä, imartelijoita, huvituksia, taiteellista työtä, kulttuuritoimia ja nautintoja jos jonkinlaisia.

Aika kuluu, siinä kaikki, ja ehtoo on jo tulossa. Sen kera uutinen. Nainen saa arvaamatta tietoonsa, että hän on tullut pohjattoman rikkaaksi. Toisinaan on häntä kaivellut huoli, riittäisivätkö hänen varansa ajan pitkään siihen ylellisyyteen, johon elämä on hänet totuttanut. Nyt hän siis on siitäkin pelosta päässyt.

»Ajatelkaa, ajatelkaa» — huudahtavat hänen tuttavansa — »mikä harvinainen myötäkäyminen! Miltä tuntuukaan onnen saapuessa?» Nainen ei voi vastata, hän ei saata puhua sanaakaan — hän vain hymyilee.

Vihdoin pääsee hän yksin metsään päin kulkemaan. Hän käy poikki kukkivien kenttien, pitkin nuorekasta puistokujaa, seuraa mielipolkuansa.

Hän astelee verkalleen syvissä mietteissä. Välistä hän seisahtuu, kääntyy, katsoo taaksensa.

Tuolla rauhallisena ja rikkaana lepää hänen kotinsa. Tuuheissa ryhmissä siellä täällä viihtyvät erilaatuiset lehtipuut; alempana ääretön, viettävä puutarha ja heinäniitty, missä väki häärää oivallisten työmuurahaisten tavoin. Loitompana, järvelle päin viertävällä rannalla seisovat, aivan kuin taiteilijan järjestäminä, monet ja monenlaatuiset kartanoon kuuluvat rakennukset. Melkein kaikki ne ovat punavalkoisiksi maalatut. Viehättävä on tämä suomalainen taulu. Se mieltä viihdyttää ja ihastuttaa, — mutta naisen pää kallistuu rintaa vasten kuin surussa.

»Olen onneton ihminen», puhuu hän itselleen. — »Niin, niin, minulla on kaikki maailmassa niin suloisessa muodossa, kuin sen vain voin itselleni toivoa. Miksi en siis ole onnellinen? — Olenko kiittämätön? — En, en. Ymmärrän hyvin, mikä armo on tullut osalleni. Tiedän kyllä panna tälle arvoa, mutta minkä minä sille mahdan, etten sittenkään, mikä saapuneekaan, voi tuntea todellista iloa ja onnellisuutta! Minä olen _syntynyt_ onnettomaksi, ja minkä lahjana täällä maan päällä saankin, se ei voi korvata sitä, jota minulle syntymässä ei annettu, luonnetta, jossa asustaa sielun sisäinen rauha.

Sisällinen rauha, luontainen tyytyväisyys ja hilpeä mieliala on suurin lahja, jonka Luoja voi ihmiselle varata — niin varmaankin on — mutta sitä en minä ole saanut, se ei ole ollut minulle tässä elämässä suotu. Mitä teenkään, asustaa minussa ikuinen, selittämätön kaipuu.»

Huomaamattaan on nainen nostanut päänsä korkealle. Hänen silmänsä tähystelevät vaistomaisesti kaareutuvaa taivasta, ja katseessa kiiluu tuska.

»Pian on elämäni sammuva. En käsitä, kuinka tuo on tapahtuva, mutta uskon kuitenkin, että se kuoltuanikin jatkuu — tulee jatkumaan loppumattomiin. Oi Herra, Jumala suuri», kysyy hän aivan kuin armoa anoen, »täytyykö sieluni käydä rauhatonna läpi rannattoman iankaikkisuudenkin?»

14. MUOTOKUVA

He tutustuivat toisiinsa taiteilija-päivällisillä.

Oli etelämainen, kesäinen syysilta. Suurten, avonaisten ikkunain kautta tulvi Pariisin katuelämän erikoinen, lumoava humina. Se sekaantui taiteilijain vallattomaan ilta-iloon sitä ärsyttäen, yllyttäen.

Sattumalta he olivat joutuneet vierekkäin pöydässä istumaan, tuo mainehikas maalari, neljäkymmenvuotias maailmanmies, kaikki valloittava, ja neiti, nuori näyttelijätär, joka aivan äskettäin oli singahutettu kuuluisuuden häikäiseville, kultaisille kukkuloille.

Vieraina toisilleen olivat he silti jo kauan toisensa tunteneet.

Nainen tiesi ennestään, että tuo mies oli komea, kaunis, hienosti sivistynyt, täydellä antaumuksella alati innostuva naistenihailija. Mies oli kuullut, että nuori näyttelijätär oli ihmeteltävä. — Olikohan mahdollista, että hänen puhtautensa oli yhtä tosi kuin hänen lahjakkuutensa! Ihmeellistä kyllä, että heidän puhellessaan, nauraessaan, tuon naisen olemuksesta ikäänkuin tuulahti jotain raitista, uutta. Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen hän oli — ja mikä miellyttävä puku hänellä oli yllään! Tuo valkoinen, vaaleanpunertava musliinihame monine, kevyine volangeineen johti mieleen äsken puhjenneet, tuoksuvat ruusunkukkaset.

Illan ihanuus, jalot juomat, taiteilijain vallaton vapaus, lämpö, valaistus, hilpeys, sulautuivat sopusuhtaisuudeksi. — Joku taiteilijoista soitti valssin, jonka surunvoittoisa intohimoisuus kaiveli sielun juuria, herätti, yllytti tulisia tunnelmia.

Maalari oli hetkeksi vienyt tanssiin äsken keksimänsä aarteen, tuon nuoren naisen. He pysähtyivät, heittäytyivät vierekkäin sohvalle istumaan.

Mies sanoi: »Teidän kätenne ovat kauniit — saanko ne maalata?»

Nainen vastasi hymyillen: »Saatte.»

Mies sanoi: »Teidän silmänne ovat maailman ihanimmat — saanko ne maalata?»

Nainen vastasi: »Saatte.»

Ja monet hetket syntyivät tästä hetkestä.

Kuulu maalari maalasi nuoren näyttelijättären, mutta ei oikeastaan hänen ulkomuotoaan, mieluummin hänen sielunsa, sellaisena kuin hän luuli sen aavistavansa.

Korkealla, kivisessä rakennuksessa, Pariisin syrjäisessä reunassa, sijaitsi atelieeri. Pitkät hetket, ajatukset etäällä, taisi nuori nainen sen ikkunoista katsella ulos, kauas, yli muinaisten vallihautojen, yli kenttien ja puutarhojen. Vapaana hän sai täällä olla, puhella, nauraa, lauleskella, tuskinpa hän oikeastaan itsekään huomasi, mitä hänen lähimmässä läheisyydessään tapahtui — tunsi ainoastaan hyvin viihtyvänsä, että jokin miellyttävä ympäröi häntä.

Miellyttikö tuo mies häntä? — Miellytti, tietystikin. Tunsihan hän toisinaan ihan selvästikin, miten jonkinlainen lämmin, keskinäinen ymmärtämys heidät veti toisiaan kohti. Ja joskus nuori nainen ajatteli: »Niin, niin —. Me sopisimme mainiosti kaikin tavoin toisillemme, mutta tunteemme eivät ole sitä laatua, että ne vuoria voisivat siirtää — ja koska esteitä on, ja niin suuria, miksi antaa edes hetkeksi mahdottomuuksien juolahtaa mieleen!»

Joskus he joutuivat keskenään syviin taiteellisiin keskusteluihin. Toisinaan sitten täytti atelieerin juhlallinen hiljaisuus, jossa ei kuitenkaan ollut mitään painostavaa. Silloin tuo nerokas mies antautui sieluineen, kaikkineen taiteen valtaan. Silloin se kauneus, ylevyys ja syvyys, jonka hänen mielikuvituksensa siitä loi, minkä hänen maalliset silmänsä näkivät, ikäänkuin itsestään, hänen kättensä ja pensselinsä kautta muodostui todellisuudeksi. Nämä hetket olivat noita pyhiä, yksinomaan taiteilijoille sallittuja, noita korkeita inspiratsionin hetkiä, jotka jännittävät hengen siinä määrin, että ruumis värisee ja uupuu.

Äkkiä saattoi maalari sitten heittää pensselinsä, maalivehkeensä ja katsoa pitkään malliaan.

Kerran hän sanoi:

»Tiedättehän, mikä minut kuuluisaksi teki?»

»Muistan, tiedän; tuon nerokkaan miehen muotokuva se oli.»

»Sitä miestä minä ihailin. Hän oli miltei isällinen ystäväni. Tosi harrastuksella hänen kuvansa tein.»

Hetken kuluttua maalari jatkoi: »Mitä olen sen jälkeen tehnyt? — Siitä on nyt kymmenen vuotta!»

»Olette tehnyt monta ihastuttavaa kuvaa.»

»Niin, niin — tiedän. Olen tehnyt paljon sekä kaunista ja hyvää että huonoa — ja aina kiiteltyä! Mutta minulla itselläni ei ole ollut töitteni tuloksesta suurtakaan tyydytystä. — Te olette vielä niin nuori, teillä ei urallanne ole vielä ollut taisteluja ja taiteellisia tosikoettelemuksia. Te ette ehkä siis voi aavistaa miltä esimerkiksi tuntuu tieto siitä, että kerran nerokkuuden lähteet ovat tulvineet avoinna, että on luonut jotain, jolla on ikuisuuden leima — ja sitten senjälkeen ei koskaan, koskaan enää mitään sentapaistakaan.

Joka kerta kun ensimmäisen suuren voittoni jälkeen olen tähystänyt ja pyrkinyt korkealle, olen katkeruudekseni huomannut, että säännöllisesti olen joutunut yhä matalammille kukkuloille. Pelolla, joka vähitellen on muuttunut suruksi, vihdoin vaihtunut kauhuksi, olen itseltäni kysynyt, eivätkö sitten milloinkaan enää taivaan portit minulle avaudu? Enkö milloinkaan enää ulotu ihanteellisuutta tavoittelemaan? Minä kuolen pian — sillä tiedän, etten tule kauan elämään — enkö sitten edes yhden ainoan kerran sitä ennen vielä pääse taiteessani uudelleensyntymään? —Ja nyt!»

»Nyt?»

»Luulen että tuo uudelleen syntyminen minussa on tapahtunut.»

Mies nousi äkkiä, tuli nuoren naisen luokse ikäänkuin hänet syliinsä sulkeakseen. Nainen silloin nopeasti otti hänen kätensä, lämpimästi niitä pusertaen, mutta samalla hän vaistomaisesti, miltei huomaamattansa väistyi taaksepäin.

Hieman katkera hymy piirtyi maalarin suupieliin.

»Älkää pelätkö», sanoi hän alakuloinen sävy äänessään. »Tiedättehän, etten mitään teille tee, etten ketään niin kunnioita kuin teitä. Te olette ainoa nainen, joka olette minua vastustanut — kuinka en teitä kunnioittaisi — ja kuinka juuri tämä ei olisi vetänyt minua puoleenne enemmän kuin iloisuutenne, viisautenne, tai mikään muu.

Käykää nyt tänne katsomaan!»

Hän seisoi kauan hiljaa kuvaa tarkastaen.

»Te näette tuon hienon vartalon, hennot, pitkäsormiset kädet, kulttuuri-ihmisen hienostuneen ulkomuodon. Mutta mitä näette silmissä? Mistä luulette tuon kalpean ihon johtuvan? Onko teille itsellenne tuttu se vastustetun himon tuli, joka katseessa säihkyy? Näettekö innon, joka siinä palaa? Silmissä kuvastuvat samalla perikato ja taivas, sillä sielussa taistelevat vallasta puhtaus ja intohimot — ja — puhtaus voittaa. Puhtaus teissä kaiken voittaa!

Vastatkaa, tunnustakaa vihdoinkin kerran, että olen salaperäisen, harvinaisen olentonne aavistanut ja oikein ymmärtänyt. — Näyttämöllä, toisten luonteita ja tunteita tulkitessanne, olen luullut näkeväni oman sielunne välkähtävän. Kaikkialla olen teitä tutkinut. Käytöksessänne minua kohtaan olen teitä silmälläpitänyt. Olenhan oikein luonteenne aavistanut? Eihän ihminen siinä määrin voi pettyä? Olisinko suurimman työni rakentanut valheelliselle pohjalle!»

Nuori nainen seisoi hiljaisena, kalpeana. — Hänen teki mieli itkeä. Ehkä hän oli pettänyt, mutta tahallaan hän ei ollut sitä tehnyt. Suurta, syvää kiitollisuutta hän tunsi tuota miestä kohtaan, joka oli niin paljon rikasta ja arvokasta hänelle antanut ja joka niin paljon kaunista oli tahtonut hänessä nähdä. Hennoisiko hän milloinkaan hänelle uskoa mitään, joka ehkä voisi häntä loukata, tuottaa hänelle surua?

Vihdoin hän sanoi kuitenkin aivan hiljaa: »Rakas ystäväni — minun on niin vaikea olla. En tiedä oikein itsekään, minkälainen on luonteeni. En tiedä, olenko intohimoinen — ehkä — olen kai. — Olenko puhdas -— ehkä sitäkin tavallani olen. Mutta ovatko nämä ominaisuudet hyveitä — paheita? Ken voi sitä varmuudella sanoa. Te pidätte, ymmärtääkseni, intohimon paheena, puhtauden hyveenä, ja te luulette minussa näkevänne kauneimman, kun puhtaus voittaa halut. Mutta eivätkö meissä niin hyveet kuin kaikki paheetkin oikeastaan riipu siitä, mitä luonteemme syntymässä on perinnöksi saanut, ja siitä, mitä kohtalo sitten meille tiellämme on varannut? Oikeastaan hyveen ja paheen käsite riippuu siitä, kuka arvostelee, kenessä sitä arvostelee, ja usein voi kaikella olla niin aivan luonnollinen syy, että sen yksinkertaisuutta hämmästyy. Salaperäisyys, jota esimerkiksi minussa olette luullut huomaavanne, ehkä yksinkertaisesti johtuu siitä, että — olen rakastunut. Olen rakastunut mieheen, joka on meistä kaukana ja jota ette tunne.»

Nainen ei uskaltanut katsoa mieheen, joka hänen vieressään seisoi, ja hänen ääneensä oli tullut katkennut kaiku. Mies seisoi liikkumattomana. Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään.

Äkkiä hän oikaisihe, sanaakaan sanomatta kulki reippaasti, miehekkäästi muutaman askeleen edestakaisin huoneessa. Sytytti sitten savukkeen ja katsoi vihdoin pitkään nuorta naista.

»Te rakas ihminen», sanoi hän lopulta lämpimästi. »Mitä oikeastaan tekeekään, että tuskalleni nyt on tullut loppu, mitä siitä, jos elämäni nyt menehtyy! Jaloin taidetuotteeni, paras omasta itsestäni, se, mille korkeimman arvon annan, se nyt kuitenkin tuolla liinaisella pinnalla elää ja on pysyvä. Ja kerran te kuitenkin sen uuden elon minulle annoitte. Iankaikkisesti olen teitä siitä kiittävä.»

Ja hän hymyili, tuo suuri mies, mutta hänen silmissään kiilsi kyyneleitä.