Part 1

language: Finnish

TULIA Y.M. KUVAUKSIA

Kirj.

Iivo Härkönen

Porvoossa, Werner Söderström, 1904.

Manan majoille menneen isoäitini muistolle Pyhitän nämä vähäiset kirjoitelmani.

_Tekijä_.

SISÄLLYS:

Tulia. Karjalaisessa kalmistossa. Palakia. Pajassa. Runolaulajan uni. Jehkin Iivanan luoksi. Saloilla. Luostariin!

TULIA.

Tuikkavi tulia yössä, — ne ovat tulia eteeni ehtivästä rajakarjalaisesta kylästä. Ne ovat niin salaperäisen viehättäviä nuo yötulet, että seisahdan tähän niitä vartavasten katselemaan. Ja niitä katsellessani tulee mietteitä mieleen, — tulee mieleen elämä, joka on yö, ja sen tuloset.

Tuossa tuikkii pieni, heikko tulonen. Se tulee syntysaunasta, jossa on kolme henkeä: emo, lapsi, saunavaimo. Emo voihkii hiljaisesti, lapsi itkee heikosti, — saunavaimo hääräilee kiireisesti, kastaa vastoja, lyö löylyä, lukee supatellen loitsuja... Niistä loitsuista riippuu sen syntyneen elämä, ja tuossa tulessa, joka siitä salasaunasta lähtee, on merkit ja ennustukset alkavalle elämälle, kun vaan osaisimme niitä lukea...

Tämä on elämän ensimmäinen tuli.

Tuossa tuikkii pelonalainen, arka tulonen. Se tulee matalaisesta makuusuojasta, jossa myös on kolme henkeä: iso, emo, lapsi. Lapsi itkee, iso ja emo sitä tyynnyttelevät, hyssyttelevät. — — Tämä tulonen kertoo kaikki vanhempain vavahtelemiset, vaalimiset, toiveet ja itkut lapsosen tähden, — ja tässäkin tulessa löytyy merkit ja ennustukset elämälle, mutta emme saa niistäkään selvää...

Se on elämän toinen tulonen.

Sitten tuikkii iloinen, leiskuva tuli. Se tulee takapirtistä, jossa on tanssit, illatsut. Iloisia poikia ja tyttöjä istuu penkit täynnä, — toisia liehuu leveälahkoisella lattialla vilkkaassa tanssissa... Siinä on hyörimisiä, pyörimisiä, siiputusta, sipsutusta, taidokkaita koukerruksia, iloa ja riemua. Senhän huomasi jo tulestakin, mutta väliin käy varsin vakavaksikin se tulonen...

Se on elämän kolmas tulonen.

Sitten tuikkii taas iloinen tuli. Sulhasia on tullut taloon. Jo oli käyty maate, mutta noustiin toki sellaisten vieraiden vuoksi. Ja tuli hiilokseen, voi sulamaan, piirakkatarpeet pöydälle. Talontyttö menee aittaan, panee parhaat päälle, ja koko illan hän punottaa kuin mäellä marja... Tuolla puhemiehen rinnalla istuu pulskea poika...

Seuraava tuli on iloinen ja vakava. Se on läksiäistuli. Tytön sydän sykähtelee riemuisesti, mutta silmät vettä vuotavat, sillä jätettävä on entiset elinsijat, iso, emo, veikot, siskot... Tätä eroikävää hän tulkitsee itkettäjämummon kanssa kaulakkain, ujellellen, kumarrellen kaikkien edessä, etenkin ison ja emon... Heidänhän armonsa oli avarin, turva tukevin, lempi leimuvin...

Sitten tuikkii monta tulta, roihuavaa, riehahtelevaa. Ne ovat pihatulia, jotka on kylänväki sytyttänyt ja joiden läpi ajaa hääväki. Nuori pari on ensimmäisenä, ja kuuluu joukosta iloisia huutoja ja lauluja... Ne tulet kuvaavat elämän iloja ja riemuja, mutta myös kovia koettelemuksia ja vaikeita vastoinkäymisiä, joiden läpi on nuoren parin kulkeminen. Niihin tuliin yhtyvät elämän arki- ja työ-tuloset: kokkoyö-, kekri-, sänkiäis-, paastostapääsy-, pyhäänlasku-, yönistujais- y.m. tuloset. Niitä on monta.

Jälellä on vakava, kylmä tuli. Se tuikkii tuohuksesta, joka palaa kuolleen päänpohjissa. Valkealla vaatteella peitettynä makaa vainaja suurensopen penkillä, pyhäinkuvan alla. Tupa on täynnä istujia, sukulaisia, kyläläisiä. Hartaus kuvastuu kasvoilla, hiljaisuus vallitsee. Jotkut, läheiset, itkevät, toiset supattavat salaperäisiä rukouksia.

Tulet sammuvat. Yö onkin jo kulunut. Erottaahan tuolla vielä pienoisen, sinervän, nauhamaisen tulosen. Se on aarteiden päällä palava aavemainen onnenvirva. Sitä ihmiset ijäti tapailevat, mutta eivät saavuta. Se on aina yhtä kaunis ja yhtä kaukana...

KARJALAISESSA KALMISTOSSA.

Jo kauvas näkyvät vanhat, karjalaiset kalmistot. Synkkä, korkea kuusisto kylän keskellä, — siinä esi-isäin hautapuisto.

Olen karjalaisessa kalmistossa. Se on kumpu, havunneuloilla ja sammaljäkälillä peitetty, — kumpu kasvava tiheään korkeita jättiläiskuusia, joista nuo havunneulat, — kumpu täynnä hautoja tai haudansijoja, kalmalaudan kappaleita ja sortuvia ristejä. Se on kalman kartano. Ei täällä ole muuta elonmerkkiä kuin tuo ainainen huokaava humina, tuo rajakarjalainen sävel ikikuusien latvoissa.

Tämä on kuolon koti. Mutta kun kauvemmin katselee noita haudansijoja, ristejä ja muita muistomerkkejä, niin on kuin elämän keskelle joutuisi, elämän muinaisen. On siinä näkevinään harmaahapsisia ukkoja, jotka kantelon kanssa kulkevat saloissa ansateillään, — on näkevinään miehiä, jotka karhukeihästä kantaen ja jousta jännittäen elintehtäväänsä täyttävät, — nuorukaisia, jotka karkeloita keräävät, impiä illatsuihin saattavat, — lapsia, joille satuja sanotaan, lauluja hyristään. Onpa myös näkevinään naisia, — vanhoja vaimoja, jotka taioilla ja loitsuilla perhe- ja karja-onnea ylläpitävät, kylvetyksellä neitten lempeä nostavat ja pahoista päästävät, — nuoria vaimoja, jotka hamppuriihissä hamuavat, kivenpuussa kiikkuvat, — tyttöjä, jotka utuisia unelmia tulevasta sulhostansa näkevät. On näkevinään kaiken entisen elämän ja sen muodot, — on kuulevinaan kaikki entiselämän äänet ja soinnut. On kuulevinaan paimentorven toitotuksen, sotarummun pärinän, taikarummun kuminan, ja kaiken yllä kaikuvat kanteleet, kanteleet...

Kuusten latvat muodostavat päivänpääsemättömän katon. Ja on tämä kalmankartano kuin sataholvinen, tuhatpylväinen kirkko, — kirkko, jossa kulkijan ääni juhlallisena kumahtaa. — Ja kirkko tämä onkin, käytetyin kirkko maailmassa. Kuinka monet murheellisista ja murtuneista sydämmistä lähteneet huokaukset ja rukoukset ovat tästä nousseet korkeutta kohti! Monet kyyneleet ovat noiden hautain partailla ja ristien juurilla vuotaneet, ja niiden virratessa alas, on mieli noussut ylös — minne? — jonnekin, josta apua ja huojennusta on odotettu. Oi, kirkkopa tämä on!

Kun kuuntelee tuota ijäistä huminaa kuusten latvoista, tuota kaihokaikuista rajakarjalaista säveltä, niin onpa kuin erottaisi siitä laulua, haudantakaista outoa laulua, ja onpa kuin kuulisi siinä esi-isäin haastavan jälkipolvelle:

Me olemme työmme tehneet, tehneet sen omalla tavallamme. Te nuoret, jotka elätte toisen ajan aamukoitteessa, te olette jo unohtaneet meidät ja meidän työmme. Nämä puistikotkin, joiden alla lepäämme, tahtoisitte kaataa. Mutta mitä nämä ovat kuin pieni tupahut [= pieni, kasvava puuryhmä] niistä saloista, jotka me olemme kaataneet ja joiden sijaan olemme pellot perkanneet — teillekin kauraa kasvamaan, kortta kohottamaan. Nämät jätimme, kuullaksemme iltalintujen laulua näiden latvoista. Olimme laulun lapsia, ikuisen laulun, ja kuoltuammekin tahdoimme kuulla lintujen ihanaa laulua. Emme teiltä paljoa pyydä, — unohtakaa meidät, unohtakaa meidän työmme, mutta jättäkää nämä puistot!

En tiedä, mitä tunnen mielessäni. Minä elän sata vuotta mustassa muinaisuudessa ja tuhat vuotta tulevaisuudessa. Yö edessä, yö takana, — mutta on kuin tuossa laulussa sanottaisi ne sanat, joilla päivä saadaan paistamaan, kuu kumottamaan.

PALAKIA.

Lytsyn vaaralla valvottiin keskellä syysyötä. Sinne oli tullut vieras, harvinainen... Pienessä, savuisessa saunassa syntyi siellä Saaharin emännälle lapsi, pieni Palakia.

Tuuli huhahti silloin vaaran korkeimmassa koivussa, jotta siinä nukkuva lintu lehahti lentoon, ja vaaran alla olevassa lammissa alkoi käydä vienoinen vire. Oi, se on suuri hetki, kun ihminen syntyy maailmaan, — siksi luonnossa käy silloin liikahdus.

Neitsyt Maaria emonen, pyhä piika pikkarainen, tuo pullo puhasta vettä, kauha kullan karvallista, jolla peiposen peseksin, valattelen valkeaisen!

Se oli Lytsyn Lukki, vanha vaimo, joka näin luki, puhdistaessaan pienoista Saaharin saunan matalilla lautasilla. Saaharin emäntä loikoi lattialla, olilla, sillä hän ei sietänyt liikaa kuumuutta, kun sauna oli juuri lämpiämästä päässyt. Itse Saahari seisoi ovensuussa, katsoen vuoroon vaimoaan, vuoroon lasta.

Hän oli ollut valveilla koko yön. Hän se oli vaimonsa saunaan saattanut, pannut saunan lämpiämään, kutsunut Lukin ja pitänyt kaikesta huolta. Muut makasivat. Olihan yksi ja toinen talonväestä kohotellut päätään ja huomannut jotain outoa tapahtuneen, mutta tällaisissa asioissa ei ollut hyvä olla liian utelias. Tärkeä asia, suuri asia, — se oli kaikella varovaisuudella vastaanotettava.

Aamuyöstä, muiden herätessä kukon kolmanteen lauluun, oli lapsi nukkunut riepuihinsa äitinsä viereen. Äiti oli joutunut jonkunmoiseen horrostilaan, ja siinä hän uneksi näin:

Saunan uunista kasvoi kaunis koivunvesa. Se kohosi kattoon, tunki katostakin läpi ja nousi korkealle ilmaan. Saunan ympärillä huojuvaan koivikkoon siitä tuli kaunein ja korkein puu, jonka latvassa joka ilta istui lintuja suuret parvet. Muut koivut olivat ijäkkäitä ja kaatuivat kohta, vaan tämä nuori jäi kauaksi aikaa paikalleen ihmisten iloksi. Mutta sitten tuli raju tuuli, joka sen nyhtäsi juuriltaan ja kantoi kauvas korpien taakse, tietämättömiin. Suuri oli vaaralaisten suru, kunnes he viimein lännen ilmoilla, järven niemessä löysivät koivuparin, toin'toisensa suojassa, ja kummankin latvassa lauloivat ilmanlinnut. Silloin se suru katosi; sillä toinen niistä oli heidän koivunsa.

Lasta saatettaissa saunasta tupaan, istui talon vanha vaari, harmaahapsinen Ontro verkkopöytänsä ääressä ja lauleli hiljakseen:

Kasvatin kanoja parven, joukon suuren joutsenia — Liisan linnahan lähetän, Marin panen paimenohon, Marketan pi'än kotona —. Markett' on koria neito ison koissa ollessahe; ison ikkunan polessa kehrätä hykyrteleepi, lauluja hyräeleepi — —.

Nähtyään lapsen, heitti hän kävyn verkolle, astui kätkyen ääreen, johon pienonen pantiin, ja katseli tarkasti lasta. Katsellessaan hän virkkoi:

Ole terve tultuasi tähän tummahan tupahan, matalaisehen majahan! Kasva siinä kaunihisti, ylene ylen somasti — elonasi maammon maito, valonasi pärhepärsky!

Sitten hän astui takaisin verkkopöytänsä ääreen, ruopasuunin vierellä olevan kolpitsan luo. Siellä hän mutisi itseksensä:

Tytöst' ei talo lisäy, mut se viinat juotattavi!

Ja niin jäi lapsonen Saaharin savutuvan asukkaaksi, — jäi Ontro-vaarin vaaputeltavaksi, sillä emo ei töiltänsä aina joutanut kätkyen ääreen ja iso samosi saloja, kaatoi korpea ja kontioita. — — —

Lytsyn vaara on suurten soiden ja korpien keskellä. Päivännousun puolella on viisivirstainen suo, jolla kasvaa vain karahkia, vaivaispuita. Se on niin vetelä, että ylipääsemistä varten on täytynyt tehdä kapulasilta lyhyistä, poikittain pannuista pölkyistä. Sittenkin se notkuu jalkain alla, niin että musta vesi purskuu ympärillä olevista silmäkkeistä. Silta viepi Loimolan kylään, suurehkon Loimolajärven rannalle.

Parin virstan päässä koilliseen päin on Suulanselkä, mutta siellä on ainoastaan pari taloa, jonka vuoksi sinne ei ole siltaakaan. Päivänlaskun puolella on ensiksi lampinen aivan vaaran alla, ja sitten korpea, korpea, rikeätä, jylhää... Suvensuunnalla on epätasaista maata, mäkiä, vaaroja, lehtoja, notkoja. Siellä on Lytsyläisten kaskihalmeet, raemaat.

Hyvin on vaikeata pääsy Lytsyyn. Tiesivät sen Saaharilaiset, ja sentähden oli heillä suuri suru lapsensa ristimisestä. Kuinka saadaan pappi kolmen-, neljänkymmenen virstan takaa pokostalta?

Monesti Saahari huoahtaen katseli päivänlaskuun päin, ajatellen niiden miekkosten tilaa, joilla kaikki on käsin yletyttävissä. Vaan kerran sitte hänen mieleensä juolahti, että Loimolan Lukki-eukko, se kaikkeen mestari, oli ennenaikaan kastanut lapsen ja pannut nimen, ja hyväksynyt oli pappi sen. Hän meni pirttiin ja puhui asiasta vaimolleen ja Ontro-vaarille, — ja niin kutsuttiin Lukki lasta kastamaan.

Hän otti asian ylen tärkeältä kannalta. Pitkän aikaa valmistustemppuja tehtyään hän vihdoin otti vettä astiaan, sytytti tuohuksentyngän nokisen nurkka-kuvan eteen, josta erotti vaskiset valkealla hevosella ajavan pyhän-Jyrin piirteet, riisui lapsen ja nosti kolme kertaa vettä sen päälle. Sitä tehdessä hän luki vieraskielisiä rukouksia ja löi ristejä ilmassa; toiset kuvan edessä kumartelivat. Sitten hän sylkäsi kolmesti lattiaan ja sanoi että se on kastettu. Palakia nimi. Niin päästiin rauhaan.

Ei tullut talvella haetuksi pappia lapsen ristintään. Lähtö lykkäytyi, kunnes Palakia oli kohta vuoden vanha.

Kesän kuumimmalla ja kuivimmalla ajalla lähti Saahari pokostalle. Valjasti valkkonsa purien eteen — niissä oli kaksi maataryötävää aisaa, joiden takaosat oli yhdistetty poikkilaudoilla ja niille oli sidottu kori —, pisti evästä koriin puolenviikon päiviksi, nousi selkään ja alkoi astuttaa kapeaa, kivistä polkua. Purit kolisivat, ja Saaharin täytyi tuontuostakin katsahdella taaksi, olivatko eväät tallella. Soita, saloja, kankaita ja korpia iltaan asti ajettuaan, tuli hän erääseen kylään, joka oli virstaa pitkällä niemellä. Pellot olivat niemen selällä, mutta talot rivissä päivänlaskun puolisella rannalla, aivan vedessä kiini, jotta vain tie sopi niiden ja veden välillä kulkemaan. Ajatteli hän lähteä eteenpäin, mutta kun aurinko oli ylen alaalla, tuskin korennon korkeudella, niin päätti jäädä kylään yöksi. Mihinpä taloon menisi? Kun veräjät muissa olivat kiinni, meni hän kylän viimeiseen taloon, lähelle niemen nenää. Astui alas hevosen selästä, tervehti juuri palolta palaavaa isäntää ja kävi tupaan. Se oli savupirtti, niinkuin Saaharinkin, pieni-ikkunainen, leveälahkoinen. Risti silmät, kätteli emäntää ja kahta lasta, joista toinen oli viisivuotinen, reipas poika ja toinen Iautsanpartaita kuleksiva tyttö, ja kysyi hyvästä talosta yösijaa. Annettiin toki ja vieläpä pyydettiin saunaankin, joka juuri oli lämminnyt.

Saahari saattoi hevosensa nurmikolle syömään ja pani purikomennon tallin pitkien räystäiden alle. Sitten hän meni isännän kanssa saunaan, joka oli puoleksi veden päällä, niinkuin muutkin kylän saunat ja aitat. Kylvettyä uitiin ilta-auringon kirkastamassa järvi-vedessä, puhellen vedenhaltioista ja järven pohjassa olevista aarteista.

Tupaan tultua oli emännällä tee valmis. Siinä sitä juodessa Saahari kysäsee:

— A mikä on tämä kylä ja kenen tämä talo?

Ontro, joka oli isännän nimi, käy kertomaan kylän ja talonsa historiaa.

— Suurien sotien aikana muinoin tuli tälle niemelle mies. Tuli pakoon vihollisia. Ei ollut silloin tällä kulmakunnalla vielä yhtään eläjää ja erämaana oli seutu. Tämäkin niemi korpea kasvoi. Tähän hän pellot perkkasi, talon rannalle rakensi — vieläkin voi nähdä raunioita —, ja tuolla Koitossa päin kaskia kaatoi, — siellä on vieläkin aho, jota kutsutaan "hovinahoksi". Sen hovin perua on tämä talo ja siitä on koko kyläkin syntynyt. — Olihan se varakas eläjä se esi-isämme, mutta me olemme hiukan köyhtyneet tässä kivien ja kantojen kanssa.

— Eipä tuota niinkään. Eikä siitä liiasta rikkaudesta niin suurta väliä, — näin kauniilla paikalla elää köyhempänäkin. — —

Ontron pieni pellavatukka poika oli noussut isänsä syliin ja katseli tarkasti vieraan silmiin.

— Onpa siinä terhakka poika. Mikä nimi? kysyi vieras.

— Iivana, vastasi poika ujostelematta.

— Saatpa tuosta pienen solen muistoksi salon mieheltä. Muuta hyvää hän ehk'ei sulle kykene antamaankaan...

Poikanen antoi vieraalle kättä ja meni esinettä näyttämään maammolleen.

Aamulla aikasin lähti Saahari edelleen. Päivän korkeimmillaan ollessa saapui hän pokostalle, ja kirkkaana kiilsi kirkon risti. Kulkiessaan sen ohi, paljasti hän päänsä ja teki hartaana ristinmerkin.

Iivanpappi nukkui. Mutta kun sanottiin, että mies on salolainen, nousi hän ja tuli silmiä hieroen palvelijain tupaan.

— Mitä kuuluu? kysyi hän kätellessään kumartelevaa Saaharia.

— A kuuluu kun tytär olisi ristittävä, jo on vuotehinen, — elkää panko pahaksi, emme päässeet mitenkään ennen.

Hyvä mies oli Iivanpappi, ei pannut pahaksi ja mielellään lähti Saaharin matkaan.

Nyt sai pappi Saaharin paikan, Saahari sai jälestä astua. Rintalaukun otti pappi mukaansa hevosen selkään, mutta isompi laukku sai sijansa purikorissa eväitten kera.

Kuljettiin saloja ja soita se päivä ja seuraava yö. Sydänyön aikana kumminkin kotvanen levähdettiin. Tehtiin tuli tervaskantoon syvässä salossa ja loiottiin sen lämmittävässä loimossa. Valo leikki lähihonkien oksilla ja loi ympärille kummallisia kuvioita: tuntui kuin olisi Tapion kansa ympärillä tanssinut. Nautittiin siinä vähän eväitäkin, joiden joukossa oli Saaharilla pieni pullo kotikeittoa, ja tarinoitiin kaikenlaisista korven asioista: Saahari karhu- ja erä-retkistään, pappi salaperäisistä tapahtumista ja ihmeistä pyhimysten keskuudessa. Saahari risti silmät kuullessaan kummemman tapahtuman papin parrakkaasta suusta. Koillisen heikosti kajastaessa ja tuulen herätessä hongan latvoissa, lähtivät matkamiehet edelleen. Päivän valetessa rupesi heille salojen yli siintämään Lytsyn korkea vaara. Murkinain aikaan he saapuivat sinne. Kaikki olivat pyhäasussa Saaharilassa, kun pappi sinne saapui. Ontro-vaarikin oli pannut päällensä kiiluvanappisen samettiliivinsä ja harmaat hapsensa jakaukselle sukinut. Taloon oli tullut syrjäisiäkin pappia katsomaan, sillä se oli harvinaista salossa. Siinä seisoi vanha Lukki viilekehameissaan ja vihturimyssyssään, siinä Suulanselän eläke-ukko, siinä Iivi ja Jyrki, naapurinisännät, ja vielä lisäksi muutamia naapurin naisia. Kun pappi astui kynnyksen yli ja risti silmänsä, menivät kaikki nöyrästi häntä kättelemään. Sitten hän kävi pöydän päähän, heitti sille molemmat laukkunsa ja aikoi ruveta heti toimitukseen. Mutta eivät toki sitä sallineet Saaharilaiset, vaan tarjosivat ensiksi teen saunavajaisiksi, suurten ja kovain sokeripalain ja kuivaneitten rinkeleitten kanssa. Sen perästä avasi pappi uteliaisuutta ja pyhää kammoa herättävät laukkunsa ja käski tuoda vettä astiaan ja sytyttää tuohukset sen laidoille sekä pyhänkuvan eteen.

Kasteessa sai Palakia, jonka nimen pappi vahvisti, lumivalkoisen paidan ja vaskiristin kaulaansa, ja, kummin pidellessä häntä tässä asussa, sai hän suudella papin hopeaista ristiä. Niin oli hän kastettu täydellisesti.

Toimituksen perästä pantiin papille ruokaa, ja hyvällä halulla hän söi, sillä matka oli ollut pitkä ja väsyttävä. Ontro-vaarilla oli ilo, että paatuska pisteli niin mielukkaasti hänen saamiaan ja suolaamiaan hau'insilakoita. Ruokaryyppyjä otti pappi useampiakin, niin että syönnin perästä pyysi hän päästä jonnekin nukkumaan. Vietiin hänet porstuan uudinsänkyyn.

Vasta myöhään illalla lähti Saahari häntä takaisin saattamaan. — — —

Nyt oli lapsi turvattu pahan hengen pauloilta, yökuljetuksilta, y.m. tarvitsematta niitä vastaan ioitsukeinoja käyttää. Ja ison turvissa, maammon maiolla ja vaarin vaaputuksilla kasvoi hänestä terhakka tytöntyllerö, jota ihmiset imehtivät ja talossa käydessään polvillaan kiikuttivat ja puheluttivat. — — —

Useat oli ne hetket, jolloin Ontro-vaari viritteli vanhoja virsiään, mutta eräänä talvi-iltana hän lipui niiden laulamiseen siihen määrin, että puoli yötä oli kulunut, päre orresta sammunut, kun lopetti. Oli kuin hänen sielunsa olisi avautunut ja pulpunneet sieltä esille kaikki ne salaperäiset aarteet, joita se kätki.

Hän istui uunilla, katse tähdättynä johonkin kaukaiseen, aikojen ja maiden taaksi. Palakia ja muut lapset — niitä oli tullut jo useampia — istuivat hänen ympärillään, seuraten tarkkaan hänen kasvojensa eleitä. Pienin heistä väliin tarttui hänen tulusvyöhönsä ja partaansa.

Hän alotti tavallisilla alotussanoilla, nim:

Lähemmes langot laulamahan, heimokset heläjämähän, laulammes pihoille lammit, tammet keskitanterille, löyämme kukkaron kujolta, taskun tallin lattialta — kukkaross' on liiat kuumat, taskussa tarinat liiat.

Siitä hän siirtyi suosotkaan soreaan lintuun, joka

liitelehti, laatelehti etsien pesänsijaista,

jonka löyti vihdoin Väinämöisen polven päässä. Laati siihen pesäsen, muni kultasen munasen; mutta Väinämöinen

tunsi hipiän hiiltuvaksi, polvenpään palehtuvaksi, lekahutti polvuttahe — muna kuueksi mureni.

Ei ne murut kumminkaan hukkaan menneet, vaan niistä tuli taivas ja maa, kuu ja tähdet.

— Onko tämäkin vaara tullut siitä sotkanmunasta? kysyi Palakia.

— Niin on, siitä on, vastasi vaari ja jatkoi laulujaan.

Nyt hän siirtyi sisaruksiin ja veljeksiin, jotka lähtivät

— — heinän niitäntähän, korttehen kokoantahan.

Vaan heille kävi huonosti, kun

tuli tuuli Tuulloksesta, ahava Anuksen maasta, tunki heinäset tulehen — jäi vain tuhkia vähäinen.

Mutta yhtäkaikki niistä

— — kasvoi kaunis saari meren selvälle selälle; saarehen tasanen tammi, tammehen tasaset oksat, joka oksalle omena.

Siitä tuli turmion puu, sillä se

päivän otti, kuun kaotti.

Pimeys tuli maahan, ikävä ja itku, mutta nousi toki mies merestä, joka sen kaatoi.

— Eikö se puu vielä nytkin kasva yön ja pimeyden aikana? kyseli Palakia.

— Kyllä se kasvaa, mutta päivän tullessa nousee musta mies merestä ja kastaa sen.

Sitten hän rupesi laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, jotka ajoivat vastakkain, valjahukset vastakkain. Vaati Väinämöinen, joka oli väkevämpi ja viisaampi, Joukamoista väistymään, mutta tämä ei väistynyt. Koettelivat siinä kokkojansa kotvasen, — vihdoin suuttui Väinämöinen ja lauloi Joukamoisen

suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, kynsin kylmähän kivehen, hampahin vesihakohon.

Tuosta tuli Joukamoiselle hätä! Hän rupesi tarjoamaan Väinämöiselle venoista, oritta, y.m. jotta tämä hänet hädästänsä päästäisi, mutta Väinämöiselle ei kelvanneet keyhän kenkit. Viimein hätäpäissään lupasi Joukamoinen sisarensa.

Jop' on kelpas keyhän kenkit.

Päästi Väinämöinen hänet pälkähästänsä ja allapäin pahoilla mielin lähti Joukamoinen kotiansa astumaan. Mutta Joukamoisen äiti tuli hyville mielin, kun sai suuren miehen sukuhunsa.

Palakia teki kysymyksen tämänkin laulun loputtua:

— Miksikä se Joukamoinen ei väistynyt, vaikka Väinämöinen oli väkevämpi ja viisaampi?

— Noh, en tiedä; niinhän ne tuhmat aina viisaampien tielle tuppautuvat, virkkoi vaari.

— Mutta suohon sortuvatkin, lisäsi Palakia.

Ja nyt tuli vaarin lempivirsi: Lemminkäisen lähtö Päivölän pitoihin, Jumaliston juominkihin.

Savu saarella palavi, niemen kylkiset kytevi. Kenen tuo tuli palavi? Osmotar olutta keittää — —. Jo saloista puut väheni, veet on loppui lähtehistä...

Sai olut valmihiksi, laadittiin pidot, — kaikki kutsuttiin niihin, mutta yhtä ei: Lemminkäistä. Silloin Lemminkäinen suuttui ja päätti lähteä kutsumatta pitoihin. Äiti esteli, sanoi olevan kolme surmaakin matkalla: elä mene, poikaseni! — Ain' on surmia akoilla, vastasi Lemminkäinen ja lähti vaan. Virvikössä viititsi, varvikossa vaatitsi,

valjasteli viljovarsan korjan kultasen etehen, iski virkkua vitsalla, helkkäs helmiruoskasella.

Oli surmia matkalla, hauta, mato ja aita, mutta onnellisesti hän ohi pääsi ja joutui Päivölään parhaalla ajalla

parahiksi tietäjiksi, parahiksi laulajiksi.

— Sellainen se mies pitää olla, joka ei pelkää vaaroja, ei vastuksia, sanoi vaari laulunsa vahvistukseksi, ja tuntui kuin hän itse olisi ollut liehuva Lemminkäinen.

Vielä oli vaarilla virsiä; vielä hän työnnytti tyttöjä miehelään, sulki rauan raanoja, tukahutteli tulen kipuja, miellytteli metsää, nostatteii nokista poikaa nokiselta nuotiolta, pakeni viholaista, ja lopuksi lauloi maatapanosanat. Ja sitten hän kävi pitkälleen uuninselällä olevien päreitten päälle ja nukkui. Mutta jopa olikin aika, sillä kukko lauloi ensimmäistä aamuvirttään.

Lapset laskeutuvat alas uunilta ja vetäytyivät ison ja emon viereen. Mutta heitä ei nukuttanut, sillä heidän mielessään oli kummia kuvia, asioita aavemaisia, — niin tuntemattomia, mutta niin herkästi mieleen painuvia.

Kun Palakia tuli toiselle kymmenelle, joutui hän karjan paimenohon. Siellä sai hän sotkea soita ja samota saloja, sai kahlata ja juosta, nousta ja langeta, itkeä ja iloita.

Ensin hän näillä retkillään pelkäsi, mitä lienee metsän petoja ja peikkoja, — pysytteli aina karjan ja vanhan Vahdin, karjakoiran ympärillä. Mutta sitten hän ei enää ollut karjasta riippuvainen, kuljeskeli missä mielensä teki, kunhan oli karjan kuuluvilla. Hän kiintyi luontoon, tuli tuntemaan sen perinpohjin. Hän aivan haasteli sen kanssa, ja hyvin he ymmärsivät toisensa. Honkien humina hänestä oli kaunista kanteleensoittoa, jossa helisi kaikki ihmissydämmen säveleet, ilo, suru, toiveet, lempi. Nuorten koivujen lehtileikki oli nuorten iloelämää, huoletonta, hyppelevää. Haavanlehtien lipinä oli sitä hiljaista pelonvärinää, joka jokaisen sydämen pohjalla liikkuu niitä tuntemattomia, yliluonnollisia voimia kohtaan, jotka maailmaa ja ihmiselämää ylläpitävät... Ihminen ei tiedä, milloin hän hairahtaa, minkä askeleen ottaa liikaa, — siksi se siellä liikkuu. Metsän ruskahtelu oli vanhain ihmisten varoitusta, sillä

maot heinissä matavat, sisiliskot siuottavat.

Kalliot puhuivat kovuudesta, jolla elämän vastoinkäynnit oli otettavat vastaan ja pulppuavat puroset alituisesta rientämisestä... Oi, hän oppi kaiken luonnon, ja istuessaan ahon kivellä nousi hänen rinnastansa ääniä, luonnon ääniä, elämän ääniä, — ja hänestä tuli yhtä hyvä laulaja kuin Ontro-vaaristakin, joka myös oli näin laulajaksi tullut.

Kerran Palakia eksyi metsään, häipyi kauvas karjastansa. Hän harhasi saloja ja soita, ei päässyt perille. Mielestänsä hän oli kulkenut joka kuusenjuuren, kuunnellut joka kumpuralla, kaatunut joka kantoon. Ei vaan kuulunut karjan kelloa, ei Vahdin haukkua. Ilta pimeni, yö läheni. Se oli syysaika ja sentähden ei ollut yön tulo hauskaa. Hän päätti jo lähteä kotiin, ilman karjaa, mutta eipä osannut. Eksyi vaan enemmän. Hän purskahti itkemään, itkemään vetreitä vesiä. Ja rinnasta pääsi huokaus: Oi isoni, oi emoni, oi veikkoni ja siskoni, oi luonnon puhtahat tyttäret, tulkaa pelastamaan!

Huuuu-uu-uu!

Palakia höristi korviaan.

Huuuu-u!

Palakia säikähti. Hänen mieleensä juohtui kummat tarinat peikkojen huudoista synkkinä öinä.

Huuto uudistui tutunomaisemmin. Se oli kuin emonsa huolehtivan hellä huuto.

Samassa syttyi pieni tulonen palamaan samalla suunnalla. Se oli kuin kynttilä kotonsa pyhänkuvan edessä. Hän ajatteli, että se onkin kotituli ja emonsa huuto. Hän pyyhki silmänsä ja lähti ääntä ja tulta kohti kulkemaan. Kulki, kulki, — se oli kuin polkua, jota hän kulki, ja kun hän kotvasen kulki, tapasi hän karjansa kotiin kulkemassa. Silloin sammui tuli... Hän huomasi ettei se ollut emonsa huuto eikä tuohustuli, mutta ei se ainakaan pahain henkien tuli ollut. Hyvät henget sen olivat sytyttäneet, Luojan luonnon puhtaat tyttäret... Ja Palakia oli täynnä iloa ja kiitollisuutta.

* * * * *

Palakia kasvoi ja kaunistui. Maine kierti hänestä maita, kyliä. Se on tyttöjen tyttö, sanottiin. Ja kosijoita kulki Saaharissa kesällä, talvella. Ei ollut sitä arki-iltaa, milloin sulhastaa sopi, ettei tulet tuikkaneet Saaharin ikkunoista, piirakan rätinä riehtilältä kuulunut ja voilemu uuninpiipusta ulos tunkenut. Mutta sulhaset olivat supposuisia, liian monesti haukkasivat yhtä piirakkaa: niin monet sulhaset Palakiassa kävi.

Eikä Palakia ollut vielä kuin kuusitoistavuotias.

Kulki hänestä maine järvenniemeenkin, missä Saahari oli kerran ollut yötä. Tulipa tuo siihen taloonkin, missä kylpi ja makasi.

On eräs ilta joulun perästä, tuona illatsujen ja sulhastusten luvattuna aikana. Niemen Ontro istuu lavitsalla, poikansa Iivana pöydän päässä.

— Kenenkähän tyttö se Palakia Lytsystä lienee? kysyy Iivana.

— Se on sen, muistanetko, kun kerran, sinun piennä ollessasi, oli meillä yötä, Lytsyn Saaharin. Haki pappia pokostalta pientä tyttöään, juuri tätä Palakiaa, ristimään.

— Vain sen. Muistan hyvin. Hän antoi minulle pienen solen. Vain sen. Sittenhän se onkin tutun miehen tytär. Mitähän — hän ajatteli kotvasen — jos ois lähteä sitä sulhastamaan? Kuuluu olevan mainetyttö.

— Lähdetään vaan, virkkoi isä innokkaasti.

Ja tuumasta toimeen. Ennen synnynvälin loppumista, jota kestää joulusta parin viikkoa, lähtivät Niemen Ontro ja Iivana Lytsyn laulavaa Palakiaa kosimaan.

Lytsyssä oli sinä iltana illatsut. Naapuri Iivissä oli siihen aikaan pari sukulaistyttöä vierailemassa, ja näiden, ativojen vuoksi oli talossa tanssit. Siellä oli Palakiakin, mutta kun kotonsa pihalla kulkuset helähti, silloin hänen mielessänsä aavistus välähti, ja kesken ristikontraa hän riensi kotipirttiin ja nostatti kotiväen.

Tulivat vieraat tupaan, tulivat tuluppaturkeissaan, villavöillä vyötettynä; ristivät silmänsä ja tekivät tervehdyksen.

— Ennen lienemme käyneet muina vieraina, nyt tulimme sulhasiksi.

Niin Niemen Ontro.

— Anna Jumala niitä kuulua, ei hallavuosia, vastasi Saahari, joka hädintuskin oli saanut kengät jalkaansa ja liivin yllensä. Vaimoväki vielä pukeikse. Käski Saahari sitten vieraat pirtin perälle. Naiset, pantuaan päälle, kävivät kättelemään vieraita ja rupesivat keitinpiirakoitten tekoon. Kohta sirisi voi riehtilällä ja pöydällä jumalanvilja pölisi.

Palakia pistäysi pikimältään aitassa, vaihtoi siellä vaatteet, ja tultuaan sieltä rupesi muka auttamaan emäntiä, mutta silmät paloivat sinnepäin, missä Iivana istui, — ja kohta hän kokonaan irtausi työstä ja riensi sulhon luo, joka heti hänet vierelleen veti ja puhelemaan rupesi.

— Kuinpa sinä tänne osasit ja miten mieleesi johtui näin kaukainen ja tuntematon? puheli Palakia punastuen.

— Et sinä niinkään tuntematon ollut, sillä sinun isäsi kävi kerran meillä minun pienenä ollessani ja antoi minulle solen, joka on vieläkin tallessa. Ja kaukaisuus ei ole mikään este. Lentäähän lintukin meren yli — —.

Palakia yritti jotain sanomaan, mutta sekoi ja punastui, eikä tullutkaan mitään. Iivana kiersi kätensä lujemmin hänen vyötäistensä ympäri.

Tuvassa isäntämiehet tarinoivat minkä mistäkin. — Tuli roihusi hiilostassa ja päre paloi orressa, niin että tuvassa oli ylen valoisa.

Ontro-vaari oli tähän asti maannut uunilla, mutta valtava valo rupesi häikäisemään silmiä ja sentähden hän heräsi. Heti hän kömpi alas, kun näki sellaisia vieraita, pisti huopaset jalkaan ja samettiliivin yllensä, sivalsi partaansa ja meni vieraita kättelemään. Iivanaa tervehtiessään hän iski silmää ja Palakialle löi hän sormea.

Kertyi siihen illan kuluessa syrjäisiäkin, illatsunuorisoa ja naapurin väkeä, ja pistettiin siinä hiukan tanssiksikin. Palakia tanssi Iivanan kanssa, ja ylen oli rivakka Iivana tanssija, kevyt ja notkea.