Part 2

Syötyä ja juotua rupesivat vieraat lähtöä tekemään. Tarjosivat siinä lähteissään rahoja, muka syömisistä, mutta kihlarahoja ne olivat. Otettiin rahat viieksi viikoksi ja tyytyväisiä olivat vieraat. Iivanalle kuiskasi Palakia porstuassa, että ei niitä rahoja tuoda takaisin ja kaupat tulee. Viskoi naapurin Lukki tuhkia vieraitten jälestä, sopottaen: yks pois, yheksät sijaan! mutta turha oli tuo toivomus.

Niin oli Lytsyn Palakia kihlattu Niemen Iivanalle. — — —

Jo on käyty sulhasen kotia katsomassa, lujennusviinat juotu, ja odotetaan vaan ottajia Palakiaa vihille viemään, miehelään saattamaan. Nämä päivät on Palakia kulkenut naapurin Lukin, päistärsäkin kanssa antilaana omassa kylässä, Suulanselässä ja Loimolassa, ja itkenyt tämän kanssa tuttavalle sekä tuntemattomalle. On hänelle annettu eväitä, ohjeita, varoituksia; on tehty varoja ja luettu luotteita. Kaikilla on suuri suru Palakian poistumisen johdosta, ihmisten ilon, vaaran valkeuden, kylän kyyhkyn. Kuka nyt soittaisi salolla, laulaisi lakeuksilla? Ankarin apea on taatolla, maammolla. Kuka karjaa paimentaisi, kuka tulen tupahan virittäisi? Yksin Ontro-vaari vaan sanoo: ei itku auta markkinassa; miehelle menemään on tyttölapsi luotu! — Palakia ei voi selittää tunnelmaansa näinä päivinä. — — —

Läksiäisaamu tuli. Jo kuuluu kulkuset vaaran alta, jo näkyy hevosten usvaiset otsajouhet, miesten lumiset turkinkaulukset.

Astuu sulhaskansa sisään; virkkaa Niemen Ontro juhlallisesti:

Oisko riistoja riassa, kaunopyitä kartanossa?

Vastaa yhtä haltiakkaasti Lytsyn Ontro:

Kyll' on ristoja riiassa, kaunopyitä kartanossa; onko vain orusha ottajilla, rihva riistan etsijöillä?

[orusha, rihva = pyssyjä]

Työnnetään sulhaskansasta Iivana esiin, ja kohta rientää Palakia punaposkin päästämään tämän vyötä ja avaamaan turkkia sekä viemään tätä pirtin perälle. Se on hyvän merkki, ja kaikki sulhaskansa jaksautuu, käy perälle. — Vähän ajan päästä syötetään, juotetaan väki. Sitten pannaan leipä ja suolavakka pöydälle, ja niiden ääressä ruvetaan juomaan eroviinoja. Sulhanen ja morsian seisovat vierekkäin pöydän takana, ja sukulaiset ja tuttavat juovat ryypyn heidän onneksensa, pannen pienen rahan lautaselle lahjaksi.

Sitten alkaa eropuuhat, eroitkut. Päistärsäkin kanssa käy Palakia isonsa eteen, kiittäen häntä tukemisestaan ja turvansuomisestaan ynnä pyytäen anteeksi ylikäymisiään. Sitten ehtii hän emon, siskon ja veljen eteen ja itkee heille:

Tule nyt kallis kantajani minun karkeaisen kassoani katkomaan, sillä minun kaunis kasvinaikani on kulunut;

tule minun siivo siskoseni minun kurjasen kutrejani kuivailemaan, sillä minun kyyneleeni on kylliksi vuotaneet;

tule minun viljo veljyeni minua ihalmoista ilahuttamaan, sillä minun lähtöaikani lähenee...

Sitten puetaan morsian joukolla, ja emo on auttelevinaan, mutta ei voi itkulta. Iso seisoo itkeneen näköisenä vieraitten keskellä ja on heitä auttelevinaan pukeutumisessa. Mutta Ontro-vaari vaan sutkailee ja hypästelee, ja ennen ketäkin on hänellä turkit päällä ja seisoo ovensuussa odottelemassa. Hän ja muutamia läheisiä sukulaisia lähtee myötäjäisväeksi.

Vihdoin lähdetään ovesta ulos. Lukki seisoo nytkin pihtipielessä ja tekee siinä kaikenlaisia temppuja ja konsteja sekä lukee loitsuja... Voi, monta on mutkaa matkalla ja paljon on pahansuopia henkiä ja ihmisiä maailmassa, siksi täytyy lukea loitsuja... Siellä pihalla seisovat jo kaikki lähtövalmiina. Vielä viime hyvästit. Sitten karahtaa jalakset pihassa, ja kohta ovat kaikki rinteen alla, lammin jäällä, ja jälelle jää rakas Lytsy...

Siellä on varat vastassakin, siellä Niemen talossa. Oven pielessä seisoo sielläkin akka, vakkanen kädessä ja kylvää ohraa nuorenparin päälle.

Terve kuu, terve kuningas, terve nuori naimakansa! Miero vuotti uutta kuuta, vesi tervasta venettä, mie vain nuorta naimamiestä nuoren naisensa keralla. Miksis viivyit viikkokauen? Vanhoilt' oli valua silmät ikkunoissa istuessa, nuorilta jalat kulua portahilla seisoessa...

Näin laususkeltuaan rientää hän riisumaan nuorta paria, sopottaen vieläkin jotain suunsa sisässä.

Häitä on Niemelässä vastaanotettu tositavalla. Viikkokausi on pirttejä puhdistettu, sintsejä siivottu; puoli kylän naisväestä on ollut leipomassa, sahteja panemassa; viinoja on haettu kaukaa kauppiaasta...

Ja häät ne onkin hääntapaiset!

Siinä kestitetään myötäjäisväkeä, omahisia, kyläläisiä. Siinä juotetaan läheinen, kaukainen...

Läpi illan kaikuu kanteleet Niemen pirtissä... Päresoihtuja palaa joka nurkassa, sisällä, ulkona... Siellä sisällä tanssitaan. Joka pojalla on tyttö kainalossa, ja vinhaa vauhtia mennään pitkin pirtin leveitä lattialahkoja. Kevyet ovat jalat, vetreät jäsenet, punoittavat posket. Siinä unohtuu pitkät, pilviset päivät ja ikävät illat sekä suuret surut. Oi nuoruusriemun riehakkaa aikaa!

Ontrovaarikin on innoissaan. Hänkin siellä harmaine hapsineen leijaa, leiskaa. — Nyt on ukko uutisessa, virkahtelee hän, ja yrittääpä laulaakin:

Kesät kengitin hevosta talvet syötin tallikkoa — lähin koskelle kosille kosken nuorinta tytärtä — tules tänne tarvitessa nuoren neion naittaessa — työnnäs tuo tulinen hursti, tahikka tulinen miekka — min hiiret kivestä saapi, sen noiat minusta saapi...

Hän laulaa sekaisin kaikkea, sotkeutuu viimein ja tupertuu nurkkaan — utuisia hääunia vetelemään. Hänen toiveensa on toteutunut.

Palakia oli hiukan alakuloinen ajaessaan kotoaan pois. Mutta sitten hän ajatteli: Sehän on tytön kohtalo. Ja sitähän hänen mielensä halusi. Se on eri asia, sattuiko oikealle. Mutta siltähän se tuntui jo sulhastusillasta, että tämä oli _hänen oikeansa!_

Hänen rintansa täyttyi suurella riemulla. Aavistus tulevan avioelämän iloista syöksyi hänen sydämeensä. Hän tahtoi rientää kaikkien kaulaan ja itkeä ilokyyneliä. — Hän tanssi Iivanan kanssa aina aamun valkenemiseen, ja nousevan auringon ensisäteet kultasivat heidän vihkivuodettansa.

Nyt alkoi Palakian varsinainen elämä. Se oli sydämmen palamista punaisessa rakkauden tulessa. Se oli kaukaisten kangastusten lähenemistä tosikuviksi, kokemuskuviksi. Se oli kotivalkean vaalimista, perheonnen säilyttämistä. Se oli itsen ylentämistä, toisen viemistä mukahan. Se oli valvontaa, varjelua, kieltäymystä, työtä. Se oli _työtä_.

Työn lomassa, päivän päätyttyä astui Palakia järven rantaan ja katseli lipelehtäviä laineita ja lauleli. Tai — talvisaikana — istui hän kuontalonsa ääreen, keinutti kehtoa ja lauleli. Ja Iivana istui viereen ja kuunteli. Ja hän oppi ne laulut, nuo luonnon äänet, elämän sävelet. Ja sitte he laulelivat yhdessä.

Työ keveni, ilo eneni. — —

Kaksi koivua kasvoi järven niemellä suojaten toinen toistaan, ja ilmanlinnut lauloivat latvoissansa aamuin, illoin.

PAJASSA

Paja on työn temppeli. Paja on elä-män ahjo. — —

Seison pajassa. Ylläni on nokinen, karstainen katto, ympärilläni sysimustat seinät, alla hiilihilseinen maa. Mustan, kuonaisen uunin kidassa sähisee ahnas tuli, syöden rautaa raution kädestä. Pajapoika painaa puhkuen paletta, — raution otsalla helmeilee suuria hikikarpaloita. Hän tempaa raudan ahjosta, lyö sitä vankalla vasaralla, mutta kun se ei miksikään muutu, työntää sen takaisin. Sivaltaa hikeä otsaltaan, ottaa taas raudan alasimelle, — jo siitä säkeniä sähähtelee —, mutta pistää vieläkin ahjoon. Virkkaa sitten:

— Voi kuinka vaikea on tämä työ, — vaikein työ ilman alla! Rauta on kovaa, kovinta ainetta maailmassa. Se on tehty kolmen luonnottaren maidosta, maan malmista, taivahan talmasta, — siksi se on kovaa. Siinä sietää takoa ja taputtaa, lyödä ja lynnähyttää, muokata ja kärkästä, ennenkuin siitä kalu tulee. Kuka osaisi kuvata ne pettymykset ja turhat yritykset, joita rautio saa kokea! Kuka osaisi lukea ne piloille menneet esineet, joita paja nurkissaan kätkee! Kuka lukisi ne hikipisarat, jotka takojan otsalta kirpoavat, kuka ne säkenet, jotka turhaan sähähtävät! Tässäkin on esineenalku, jota olen kohta päiväkauden kalkutellut, mutta tuskin luulisi syrjäinen siitä mitään tulevan. Ei synny Sampo sanoitta, ei pyöri mylly myrskyittä. Kärsivällisyyttä, kestävyyttä siihen tarvitaan, ja voimaa! Viimeiset voimat, viimeinen usko siihen tarvitaan, ennenkuin itsepintainen alkuaine esineeksi muodostuu. Mutta sitten se muodostuukin, muodostuu miksi ikinä sinä sen tahdot! Ja niin, vaikka pajatyö on vaikeinta maailmassa, pajassa vaikeimmat ja suurimmat työt tehdään, pajassa enimmän aikaansaadaan!

Hän tempasi raudan ahjosta ja takoi sitä voimainsa takaa, ja kohta siitä esine tuli, tuli tuikea tuura, kalliopura. Hän pisti sen veteen, taputteli vielä kotvasen ja viskasi sitten pois. Se oli valmis.

— Siinä sen näit. Tulipas kalu, kun viimeiset voimani panin, vankimman uskoni uhrasin.

Näin on kaiken laita maailmassa. Ei mikään ole helppoa, ei mikään tule tuskatta ja työttä. Kaikki näyttää alussa aikaansaamattomalta, mutta uskoa vaan ja voimia, — oi, kaikki, kaikki onnistuu!

Sitten hän muutti puheenainetta.

Täällä pajassa luulisi olevan ikävän ja kolkon olla. Ei suinkaan. Tosin onhan tämä nokista työtä, onhan täällä aivan toinen aikajärjestys — ei täällä ole yötä eikä päivää —, eihän täällä ole vaihtelua, ei valoa liioin — tarkoitan tuota Jumalan valoa —, mutta sittenkin täällä on hauska olla. Täällä on tuli kaikki kaikessa. Tuli on pajan haltia, valtava, voimakas, ja ei täällä tohdi majailla pimeät peikot, jotka muutoin noen ja karstan keskessä mielellään oleskelisivat. Tuli on isäntä, joka ei anna loikoa, ei laiskotella. Oletko kuullut sen laulua? Se laulaa näin:

Työtä, työtä, jos tahdot karttaa yötä! Valppautta, valvontaa, jos tahdot pystyssä pysyä! Voimaa, uskoa, kylmää verta, jos tahdot päästä eteenpäin ja jotain aikaansaada! Ei armoa, ei hellitystä, — aina vaan ankarana ja kovana!

Jos sinua yrittää elämä kaataa, jos se virittää eteesi helvetinvirvoja tai kaivaa tiellesi kuolonkuiluja, niin työtä vaan ja uskoa! Helvetti on heikkojen pätsi, kuolonkuilut raukkojen altaita. Elä heity elämälle!

Se on tulen laulu. Sitä saa täällä aina kuulla. Ja se on ihanaa.

Jos kelle joskus huonosti käy, niin kuulkoon sitä laulua! Se on pelastus!

Näin rautio. Hänen silmänsä säihkyvät, kasvonsa hehkuvat. Kätensä kouristuvat kovasti ja jänteet jäykistyvät. Ja hän alkaa taas takoa uutta esinettä, ja ennen pitkää se on valmis.

Minä olen kuin kiinninaulattu pajan lattiaan. Ei minusta tunnu enää katto karstaiselta, ei seinät sysimustilta, vaan tulena kaikki leimuaa, tulena, elämän, ilon tulena.

Paja on työn temppeli, elämän ahjo!

RUNOLAULAJAN UNI.

— Mikähän kumma minulle nyt tapahtuu? virkkoi Äimäjärven Iivana eräänä aikaisena alkukesän aamuna, noustuaan vuoteeltaan.

— Miksikä niin? kysyi joku talonväestä.

— Ka kun näin niin ihmeellisen unen.

— Minkä?

— Voinenko tuota edes selittää. Se oli olevinaan korkea vaara, jolle näkyi koko maailma. Sillä kasvoi eräitä honkia, kohtitaivasta kohoavia, ja niiden juurilla istuin minä ja tuo Shemeikan Petri ja Läskelän ja Muuannon Iivana ja pari naista — juuri ne, jotka olivat Sortavalan laulujuhlassa laulamassa ja soittamassa —. Siinä me istuimme... ja yht'äkkiä muuttuu se vaara kanteleiksi, ja on kuin me olisimme keskellä suurta kaupunkia ja ihmistulvaa... Ja ne kaikki kanteleet käyvät soittamaan... ja ihmiset ihmettelemään... ja me olemme kuin taivahassa... Jokohan kuolema tullee, vai mitä lienee kummitellut...

— Onpa tuo ollut kumma uni.

— Kun ette vaan taas joutuisi johonkin juhlaan laulamaan ja soittamaan, sanoo joku.

— Eikö mitä, ei... Tuskin noita enää tullee — —.

Päivä nousi, työlle työnnyttiin. Muut kävivät tahkoamaan viikatteita, Iivana meni rantaan verkoilleen. Pani niistä pari kappaletta kuuttiinsa [= yhdestä puusta koverrettu alus] ja lähti katselemaan kalapaikkoja.

Ihmeuni! Ettäkö taaskin juhlille... Eikö mitä, ei niitä sellaisia iloja kuin kerran eläessä. Ja ne oli jo olleet. Sortavalassa, pari kolme kesää sitten, ne oli olleet. Silloin oli vielä eukkokin elänyt ja hänkin oli ollut siellä. Laulua ja soittoa, kemuja ja kestejä! Voi toki niitä aikoja, ja voi toki niitä herroja, jotka heidät oli niihin kutsuneet!

Mutta ettäkö taas? Eikö mitä!

Ja hän lähti edelleen rantoja viilettelemään. Murkinoihin asti siellä soudeltuaan tuli hän maalle, ripusti verkot artoon ja lähti, kalahattu kainalossa, pihaan kökkimään.

Pojanpoika oli siellä vastassa.

— Sinulle on kirje, isoisä.

— Mikä kirje?

— Sortavalasta pyydetään sinua Helsinkiin laulujuhlille.

— _Mitäh?_

Heti sisään, kalat lattialle ja kirjettä kuuntelemaan.

Hyvä Iivana!

Helsingissä vietetään kohdakkoin samanlaista laulujuhlaa kuin täällä Sortavalassa vuonna 1896. Juhlan hommaajat ovat pyytäneet, että minä toimittaisin täältä sinne muutamia runolaulajia ja kanteleensoittajia. Sen vuoksi kysyn teiltä, vanha Iivana, ettekö suostuisi lähtemään juhlille. Olen antanut sanan Shemeikan Petrille ja Jehkin Iivanalle ja Läskelän Iivanallekin, jotka tulevat myös mukaan.

Lopuksi lämpimät terveiset.

Ystävyydellä

— — —

— No jopa nyt kummia! Jottako Helsinkiin! Ilmankos kummitteli yöllä —.

Siitäkös iloa, puhetta ja puuhaa! Koko viikon hän puheli tuosta tulevasta juhlasta ja Helsingistä — joka hänestä oli kaukana Pietarin takana —, ja valmisteli. Voiteli kenkiään ja harjaili haljakoitaan. Sortavalan laulujuhlan muistorahan kiinnitti hän uuteen kannoittimeen.

Tuli aamu, jona tuli lähteä. Voi sitä juoksua ja hätäilyä! Onko se, onko tämä? Vihdoin oli kaikki kunnossa, ja juhlallisena, kova huopahattu korkealla päässä, istui hän pojanpoikansa vieressä linjaalikärryissä.

* * * * *

Matkalla yhtyi häneen Jehkin Iivana kanteleineen ja eräs itkijävaimo Muuannosta, sekä kanteleensoittaja-Iivana Läskelästä. Hymy huulille kohosi kun kohtasivat toisensa ja keskustelu kehittyi:

— Sinnekös sitä Helsinkiin?

— Ka sinnehän, kun kutsu kävi. A sie?

— Ka sinne...

— Hehehe!

Sortavalassa yhtyi heihin eräs toinen itkijävaimo ja Shemeikan Petri, tuo halliparta, tervaskanto. Ja yhdessä sitte mentiin sen herran luo, joka heille oli nuo merkilliset kutsut toimittanut.

— Hyvää päivää, hyvää päivää! No siinäkö te jo olette, te laulun sankarit, kantelon kantajat? Käykää sisään, käykää sisään!

Se oli tuon hyvän herran ääni, kun he etsimänsä talon eteiseen pääsivät.

— Ka tässähän, kun taaskin meitä tarvittiin, vastailivat vastatulleet naurusuin.

— No heittäkää nyt päältä ja astukaa saliin!

Siellä salissa oli vastassa herttainen rouva, ja käski se heidät istumaan noille pehmeille, punapäällyksisille tuoleille, ja kuulumisiaan kyselemään rupesi. Tuli siihen se hyvä herrakin, ja saivat he siinä kerkiämiseen kertoa kotioloistaan, tulostaan ja tuumistaan. Ja saivat he siinä vielä laulaakin ja kanteletta soittaa. Äimäjärven Iivana, mies pienoinen, lauloi mukaisensa virren: Mie olen miesi pikkarainen. Sitten heille kannettiin kahvi, ja kohta päivällinenkin pantiin. Illemmalla saivat he lähteä kaupungille, mutta yöksi oli taloon tultava.

He kävelevät kaupungilla. Kotvasen sitä katseltuaan suuntaavat he askeleensa Vakkosalmelle, jossa se muistelemansa laulujuhla oli ollut. Sydän sykähtää oudosti puistonportista sisälle astuessa. Tultuaan puiston sisään, aukealle kentälle vuoren juurelle, kuusikon keskelle, luulevat he, että siinä vieläkin seisoo lava ja ihmiset sen ympärillä... Kuin kuulisivat he vielä ne suloiset soinnut ja kauniit laulut, jotka silloin siitä kajahtelivat.

He nousevat rinnettä ylös, kuusikkoon, honkaholvistoon. Tulevat sen kiven juurelle jossa he silloin istuivat ja lauloivat ja kanteloa kaiuttivat. Tuntuu kuin vielä he siinä istuisivat, ja ihmiset ympärillä imehtisivät... Oi, ihania paikkoja!

He kävelevät ympäri puiston, ristiin rastiin. Nousevat vihdoin Kuhavuorelle, näkötornin juurelle. Sieltäpä avara ja ihana näköala! Kaupungin he sieltä näkevät, Laatokan lahtia, vuoria, vaaroja, lakeuksia, — ja tuonne päivännousuun päin he näkevät saloja, saloja, siintäviä, suuria... Siellä on heidän kotiseutunsa.

He näkevät siitä ympäri kauniin Karjalan! —

Illalla he ovat kaikki isäntänsä luona ja tarinoivat siellä minkä mistäkin. Illallisen syötyänsä pääsevät he omiin kamareihinsa nukkumaan. Voi sitä puhtautta ja järjestystä! — Eikä he voi olla ihmettelemättä sitä ystävällisyyttä ja hyvyyttä, jota herrasväki heitä kohtaan osottaa. Aivan ovat ventovieraat, ja vielä oppineet ja ylhäiset, ja kuin taatto tai maammo heitä hoivailevat, kohtelevat...!

Aamulla he nousevat aikaiseen. Muutenkin ovat tottuneet varahin heräämään, mutta nyt vielä matka ja oudot olot saavat heidät sitä aikaisemmin nousemaan. Mutta saavatpa miehemme kotvan kamareissansa kolkutella ennenkuin kahvi tuodaan.

Maassa maan tavalla.

Huomenna, puolenpäivän aikaan lähdetään matkaan, se kutsuja-herra oppaaksi ja ohjaajaksi. Menevät rautatieasemalle. Siellä on kaikki uutta ja ihmeellistä. Seinäkuvat, hälinä, melu, pyörien päällä olevat huoneet, — se on heiltä panna pään pyörälle. Opas heille toimittaa liput ja muut, eikä heillä ole muuta tehtävää kuin seista paikallaan, mutta onpa sitä siinäkin! Joka hetki on joutumassa ihmisten tielle ja häipymässä tovereista. Mutta kohta tulee saattomies ja vie heidät yhteen sellaiseen pyöräin päällä olevaan huoneeseen. Huhui, ihankuin pirttiin astuisi, ei vaan niin mustaan ja savuiseen. Heitä hiukan vapisuttaa, sillä jospa nämä kaatuvat tai hajoovat tai... Paljon on mahdollisuuksia pahannepäin. Mutta sitten he tottuvat uuteen olopaikkaansa, kun se herra heitä rauhoittelee ja näyttää esimerkillään, ettei tässä mitään hätää ole, — ja ei heitä enää suuresti hämmästytä junan liikkeelle lähtö, ainoastaan hiukan huumaa... — — —

Koko päivän he ovat kulkeneet, milloin istuen, milloin loikoen, milloin jutellen, milloin omissa ajatuksissa ollen. Alussa he ovat katselleet ulos akkunoista, varsinkin asemien kohdalla; mutta sitten he ovat tulleet huomaamaan, että siellä on aina samallaista maisemaa ja samat seikat asemilla: mies lippahatussa portailla ja toinen punalippuineen radan vierellä tönöttämässä, — ja siksi he eivät enää välitä akkunoista. Mutta sitten kulkee mustapukuinen mies vaunun läpi ja virkkaa:

Viipuri!

Ja se heidät panee katselemaan akkunoista. Sieltä se näkyy, tuo vanha ja kuulu Viipurin linna ja kaupunki, josta on monestikin

työtty kirjat kiirehesti, paperit pakon perästä...

Viipurin asemalla he pysyvät kiinni herrassaan ja hänen avullaan pääsevät läpi tuon monimutkaisen ja eksyttävän laitoksen. Tultuaan toiselle puolen asemataloa, kysyy herra, tahtoisivatko he lähteä kaupunkia katselemaan; Aikaa on neljä tuntia, ennenkuin Helsingin juna lähtee.

— Ka mitäpä tässä muutakaan tekisi, lähdemme vain.

Ja niin he lähtevät kivikatuja kiertämään, kaupunkia katselemaan.

Heillä oli ihmettelemistä joka askeleella. Talojen korkeus, tiheys, kauppa-ikkunoiden kirjavuus, torien suuruus, — kaikki se heille tuo alituista kummastelun aihetta. Herra saa heille selittää minkä kerkiää.

Tulivat he sitten Viipurin linnan luo. Se heissä herättää kunnioitusta, kammoa; tuo mieleen muistoja, hämäriä, kummia...

— Sitähän se Petri kuulusa kuningas piiritti ja kysyi linnan isännältä, Matti Omosun pojalta:

Oisko voita volmarissa, linnassa sian lihoa?

sanoi Shemeikan Petri.

Katselevat he siinä kotvan muureja, valleja, hautoja ja lähtevät sitten eteenpäin, Monrepos-puistoon, niinkuin herra oli heille sanonut.

Sepä on ihmeellinen paikka, se Monrepos! Metsiä, järviä, jokia, vuoria ja — linnoja, satulinnoja, haltiainlinnoja! Erään vuorensolan suilla he kerrassaan säikähtävät. Mies kivellä, käsi pystyssä!

He seisahtuvat, mutta opastaja käy nauraen miehen luo.

— Tulkaahan lähemmä, — ettekö tunne?

— Kun ei olisi Väinämöinen...

— Sehän se onkin.

— No sittehän tuo onkin tuttu mies, virkkavat urohot ja rupeavat tarkastelemaan kuvaa kaikin puolin.

— Siinähän miehellä kannelkin polvilla, sanoo Äimäjärven Iivana.

— Eihän mies miekastaan luovu, sanoo Läskelän Iivana, joka on niin pitkä, että yltää kosketella kannelta.

Kauvan he tuota katselevat — kun kerrankin näkevät todellisessa muodossa —, ja aatoksissa astuvat pois.

— Oisko vielä maan päällä sellainen mies, tuumaa pois mennessä Jehkin Iivana, mutta muut eivät siihen mitään virka.

* * * * *

Nyt he istuvat taas kaikki yhdessä ryhmässä vaunussa ja ajavat Helsinkiin päin.

Se Helsinki kummittelee heidän mielessään jos jonakin. Suurempi se on Viipuria, suurempi Viipuria ja Sortavalaa yhteensä, siitä he ovat varmat. Mutta minkälainen se on? Ei se ole tavallinen kaupunki. Torneja, torneja, linnoja — —

He odottavat sitä joka hetki. Mutta pitkä on matka ja odottajan aika vielä pitempi. He nukahtavat.

Kerkiävät he nousta ja toisenkin kerran nukkua, ennenkuin Helsinki tulee.

Vihdoinkin yön perästä, aamun tultua, ilmoittaa se musta mies: Helsinki!

Sekös nostaa urohot pystyyn ja katselemaan kavahuttaa!

Ei torneja, eikä linnoja, mutta koko kaupunki on kuin yksi torni ja yksi linna! Ihmekaupunki!

Helsingin asematalo on vielä isompi kuin Viipurin, mutta ei niin monimutkainen. Pian sitä pääsee torille, vaikka on enemmänkin ihmisiä.

He seisovat herransa kanssa torilla. Siinä heidän täytyy jättää hyvästi hänelle, sillä vastassa ovat ylioppilaat, joiden hoidettavaksi he nyt joutuvat. Tuntuu hiukan ikävältä ja turvattomalta jättää tuo hyvä herra; mutta kun tämä sanoo, että vielä hän heitä näkee, niin naurusuin he heittävät hänet hyvästi.

Ylioppilaat lähtevät heitä asuntotaloonsa saattamaan. Mutta siinä vastaanottajain joukossa he huomaavat herran, joka heitä Sortavalan juhlassa saatteli, tuon mainion tohtorin, ja sen luo he joukolla rientävät.

— Terve, terve, täällähän tekin.

— Ka täällä, kun tässä kerran juhlimaan livuimme... Te, herra, annoitte alun, ja nyt taidamme kuolemaan asti juhlissa kulkea...

— Ihanahan juhlissa kulkea...

Mutta sitten täytyy heidän lähteä ylioppilaiden matkaan. He kulkevat ihmetellen ohi korkean talon — ateneumiksi sitä saattajat sanoivat —, tulevat Mikonkadulle ja siitä Esplanaadeille — kaikki he saavat tietää ylioppilailta —, jossa pysähtyvät katselemaan Runebergin patsasta.

— Onkohan tuo mies sukua Väinämöiselle, koska on saman kunnian saanut, ajattelevat ukot aivoissansa.

Siitä he nousevat ylös kolmikulmaiselle torille ja siitä erästä katua kotvasen kuljettuaan kääntyvät korkean kulmatalon edustalle, ja siinä sanovat ylioppilaat olevan heidän asuntonsa. He seisattuvat siinä ja muistelevat kaikkia niitä kulmia ja käänteitä, joita oli heidän tiellään, sillä saattajansa sanovat, että sitä tietä tulee juhlaankin kulkea.

Sitten ylös kapuamaan! Aina hamaan neljänteen kerrokseen. — Taitavat taivaaseen viedä, kuiskivat urohot keskenään.

Neljännessä kerroksessa on heitä vastassa ystävällinen rouva. Se kuuluu olevan heidän emäntänsä.

Kohteliaasti ohjaa tämä kaukaiset vieraansa huoneisiinsa, miehet toiseen, naiset toiseen. Ne ovat suuret, korkeat, valoisat.

— Kelpaa näissä asua, kun ei vaan akkunoista alas katso, tuumivat vieraat.

Heti heille rouva kantaa kahvit ja puhelemaan puuttuu. Kyselee kaikenlaista, minkälaiset siellä Karjalassa on maat, minkälaista elämä, minkälaista rahvas... Saavat siinä miekkoset panna parastaan.

Sitten heitetään heidät rauhaan, lepäämään matkan vaivojen perästä. Saavat käydä nukkumaankin, jos haluavat.

Heittävät urohot kenkänsä jaloista ja liiat vaatteensa ja käyvät pitkäkseen. Siinä muistuu heidän mieleensä kaikki tapahtumat viime vuorokauden ajalta. Kyllä ne ovat olleet ihmeelliset! Eivät olisi uskoneet ennen. Kaikkia sitä ihminen ennen kuolemaansa saa nähdä! — Mutta heitä todellakin väsyttää. He katselevat kotvasen valkeaan kattoon — silmänsä pyrkivät umpeen — ja he nukkuvat. Unissa näkee Shemeikan Petri seuraavan näyn:

He ovat veneessä. Vene on täynnä kanteleita. Ja uiskenteleepa niitä joessakin, jota kulkevat. Ja uiskentelee siellä muitakin soittokoneita: tuohitorvia, vaskitorvia, jos jotakin... Vene menee soutamatta. Ihmiset rannalla ihmettelevät, huiskuttavat nenäliinojaan, valkolakkejaan. Ihmisten takana siellä istuu Väinämöinen, käsi koholla, kannel polvilla... Ja ilmestyypä siihen Esplanadinkin mies: se katselee kansaan ja Väinämöiseen...

Herättyään kertoo hän sen tovereilleen.

— Niitä kanteleita näin minäkin unissani, virkkaa Äimäjärven Iivana näyn kuultua ja kertoo sitte kotona näkemänsä unen.

Illan suussa kuulevat he vastapäisestä talosta, neljännen kerran ikkunasta kanteleen soittoa: ihana impi siellä tulkitsee tunteitansa. Se heitä ihmetyttää. Ka, kun täälläkin on kanteleita! Mutta samalla se heitä viehättää. Se tuo tuulahduksen kotoisilta tantereilta, tuolta kaukaa Karjalan rajoilta...

Huomenna alkaa juhla. Seitsemän aikaan saapuvat ylioppilaat heitä hakemaan. He saattavat heidät senaatintorille, jossa jo on tori täysi ihmisiä. Suuren kirkon rappuset on täynnä lipuilla varustettuja ryhmiä: ne ovat laulajia. Alempana on torvisoittajaryhmiä.

Kansan keskellä seisoo mies — ei se vaskinen — keppi kädessä, hatutonna; heilauttaa keppiä, silloin kaikki: laulajat, soittajat, kansa, koko kaupunki kajahuttaa sävelen, sävelen suuren ja voimakkaan, — ja juhla on alkanut. Karjalaiset seisovat hartaina, paljain päin. —

Juhlasaatossa kuljetaan juhlapaikalle, kauniisen Kaisaniemeen, alatse kukkaisan portin. Torvet soi, sävelet särähtelee, kivitalot värähtelee. Ihmisetkin ovat yhtenä värinänä, — eikä vähimmin karjalaiset.

Siellä juhlapaikalla, kauniilla ja korkealla lavalla puhutaan, soitetaan ja lauletaan koko päivä. Karjalaiset eivät voi tätä käsittää kuin yhtenä humuna, — humuna, joka huumaa, valtaa ja nostaa, — nostaa ylös avaruuksiin, ikuisen ilon ja valon piiriin. Eivät he muista omaa itseänsä, elämänsä kovia kohtaloita, ei mitään. Kun heiltä jotain kysytään, hymyilevät he vain, eivät voi mitään virkkaa.

Mutta kello viiden aikana on heidän itsensä esiinnyttävä, — ovat ylioppilaat sanoneet. He ajattelevat, että eihän ne heidän laulunsa näiden muiden laulujen rinnalla mitään ole, joutavaa jorinaa vain; mutta kun heidät on sitä varten kutsuttu, niin _yrittää_ täytyy!

Kello viiden tienoissa astuvat he ylioppilaitten seurassa esiintymispaikalleen. Se on suurensuuri huone, kahdeksansadan hengen vetoinen. He ovat juhlallisen näköisiä, — Läskelän- ja Jehkin-Iivanalla kantelet kainaloissa. Eivät he virka mitään, — meneväthän minne viedään, tekevät mitä käsketään.

Saapuvat he vihdoin päämääräänsä. Siellä on jo huone täysi ihmisiä, odottelevia, uteliaita. Läpi heidän he pujotteleivat, pääsevät lavan luo ja alkavat nousta esiintymispaikalle. —

Se on n.s. historiallinen konsertti ja saa siellä kuulla muutakin musiikkia, mutta karjalaisten musiikki on huomattavinta.

Ensinnä esiintyvät Shemeikan Petri ja Jehkin Iivana. Istuutuvat paikoilleen, lyövät kätensä kätehen ja aloittavat:

Yks oli vanha Väinämöinen, toinen nuori Joukamoinen, ajettihin vastakkahe, valjahukset vastakkahe —

Huoneessa käy huhaus ensi sävelten kuultua. Ne ovat värittömiä, yksitoikkoisia, mutta laulun jatkuessa ne tulevat eläviksi, vaihteleviksi ja kohta valtaa kuulijat mitä suurin jännitys. Laulajat kiintyvät lauluunsa, he liikuttavat tenhottomasti ruumiitaan ja heidän katseensa harhailevat kaukana, missä harhaillevatkaan. Kun he lopettavat, on huoneessa hiljaisuus.

He ovat nähneet, nuo katsojat, elävän Väinämöisen ja Joukamoisen, ja säikähtäneet samalla tavoin kuin karjalaiset Monrepos-patsasta. He ovat heissä nähneet oman eletyn aikansa, oman itsensä mustassa muinaisuudessa, — ja siksi on huoneessa hiljaisuus.

Sitten nousee lavalle Äimäjärven Iivana. Katsahtamatta yleisöön istuutuu hän, painaa pään käteensä ja alkaa:

Lemminkäin' on piilopoika menee maammonsa etehen: tuo tänne pelervo paita, kanna kaatiot kapoiset — lähen Päivölän pitoihin, Jumaliston juominkihin.

Hän on pieni mies, ja siksi on hänen äänensä alussa heikko, mutta mitä pitempään hän laulaa, sitä vahvemmaksi se tulee ja lopussa vyöryy se voimakkaana yli salin. Hän kasvaa katsojain silmissä, ja hänen innostuksensa tempaa heidät mukaansa, niin että he laulun lopussa ovat haltioissaan.

He ovat nähneet Lemminkäisen.

Sitten astuvat esiin itkijävaimot. Haikealla äänellä he alkavat ujeltaa noita surunvienoja, liikuttavia säkeitä, noita jotka eivät noudata muotovaatimuksia, vaan tulevat ilmoille semmoisina, kuin sydämmen tila pakottaa. Kuinka syvää tunnetta, kuinka todellista surua, kuinka kauniita kuvia ja vertauksia!

Kuulijat ovat taas hiljaa, sillä he tuntevat taas oman itsensä, oman itkevän itsensä, — tuntevat, että ne ovat suruja omasta orvosta sydämestään, kyyneleitä omista silmistään...

Kun kannelniekat vielä kaiuttavat säveleitänsä, niin on yleisön innostus korkeimmillaan, ja kätten paukkinassa ja huudoissa eroittaa ääniä: oi, ihana Karjalan maa, kaunis kantelon ja laulun maa!

Heillä ei ole enempää esiintymistä täällä, mutta ei ole tarpeenkaan. He ovat tehtävänsä tehneet, voittonsa voittaneet...

* * * * *

He viipyivät vielä pari päivää Helsingissä, juhlan loppuun. Jokapaikassa he saivat olla läsnä, joka tilaisuudessa ensi sijalla. Juhlakentällä, konserteissa, kaikkialla saivat he istua eturiveissä, ja suuret herrat ja ylhäiset naiset olivat heidän vierustoverinaan ja puhelivat heille. Säveltäjät kirjoittivat muistiin heidän melodiojaan, orkesterinjohtajat ostivat kanteleitaan. Juhlapäivällisissä, joissa oli useita ulkomaalaisiakin, saivat he kunniasijan... Ne lusikat, hopeaiset, kallisarvoiset lusikat, joilla he niissä söivät, saivat he muistoksi kotiinsa. Niihin kaiverrettiin heidän nimensä...