Part 2

_Verho_: Niin, mehän emme ole koskaan toisillemme kirjoittaneetkaan, kun vaan siellä maalla aina yhdessä flaneerattiin. Ja, näet, kun sitte papaltasi rukkaset sain, niin arvelin, että ehkä kelpaan hänelle paremmin, kun kauniimman nimen otan.

_Maikki_ (nauraen): Puhut ikään kuin olisit pappaani kosinutkin, etkä minua. Sinä, Ville!

_Verho_: Hänenhän se on syynsä, että minusta vihdoinkin alkaa mies tulla ja pääasiallisesti, että saamme tois... saamme nyt toisemme tavata, tahdoin sanoa.

_Maikki_: Sinä siis toden perään olet täällä lukuhommissa?

_Verho_: Syksystä jo. Kahdessa paikassa olen istunut kotona, kuin myyrä, ja kahdesta paikasta on minut musiikin kanssa pois ajettu. Ja nyt minä tentteeraan... oikein armottomasti. Ja olen jo lopettamaisillanikin. Tuo iänikuinen latina on vielä jälellä ja botaniikki. Sitte pankkiuralle. Kansallisosakepankissa mulle on jo luvattu pieni portfölji. Ja sitte naimisiin, niin pian kuin mahdollista. — Entä sinä? Sinä olet täällä musiikkiopistossa, myöskin — naimisiin päästäksesi niin pian kuin mahdollista, eikö niin? Sehän passaa, kuin porsaan pää aidan rakoon, vai?

_Maikki_ (puristaen Verhon kättä): Luuletko, että olisin sinut niin pian unhottanut?

_Verho_ (kiertää toisen kätensä taas Maikin vyötäisten ympäri): Maikki! Sinä siis vielä... todellakin...?

_Maikki_: Ja sinä... ja sinä??

_Verho_: Saanko... saanko näyttää, kuinka kovin? (Aikoo suudella Maikkia, kun Iida samassa tulee sisään.)

Kuudestoista kohtaus.

Edelliset ja Iida.

_Iida_ (ovelia): Hm!... hm!... Ryökynä!

(Maikki ja Verho hypähtävät molemmat ylös).

_Maikki_: No? — — Hä? — — Iida! — — mitä?

_Iida_: Tuota... vanha ryökynä...

_Maikki_: Herranen aika! Täti, täti! Hänet kokonaan unhotinkin.

_Iida_: ... käski ryökynää vähä sisään...

_Maikki_: Tulen, tulen. Heti paikalla.

(Iida ja Maikki menevät sisään).

_Verho_: Pyydä nyt tätiäsi tänne, Maikki, että saamme tutustua. (sisähuoneen ovella.) Tulkaa, tulkaa nyt, täti. Elkää minun tähteni kruusatko! Enkä minä niin hirveä ole, kuin täti ehkä voi luulla.

Seitsemästoista kohtaus.

Verho, Maikki ja neiti Filander.

_Maikki_ (vetäen neiti Filanderia kädestä sisään): Täti tulee nyt, niin minä saan esitellä.

_Neiti Filander_: Hupsuko sinä olet, tyttö?! Hupsuksiko te olette kaikki tulleet?!

_Maikki_: Tässä on herra Verho ja tätini, neiti Filander.

_Verho_: Minun täytyy alkaa sydämmeni pohjasta pyytämällä tädiltä anteeksi, että...

_Neiti Filander_ (kiivaasti koko ajan): Mutta minun täytyy alkaa sydämmeni pohjasta antamalla herra munshöörille aika läksyn...

_Verho_: ... jonka tiedän varsin hyvin ansaitsevani ja kiitollisuudella otan vastaan...

_Neiti Filander_: Vaan ensiksikin minä en ole herra munshöörille mikään täti. Ja millä oikeudella uskallatte...

_Maikki_: Täti kulta, se on Ville Karén, minun sulhaseni.

_Neiti Filander_: Sinun sulhasesi? Siinä tapauksessa minä en ole sinun tätisi. Sillä minä en tahdo antaa sinua sellaiselle miehelle, jolla ei ole sen enempää kunnioitusta kaunista sukupuolta kohtaan, — joka voi tehdä semmoista...

_Verho_: Jos minä olisin tietänyt, jos minä olisin osannut aavistaa, että te ja Maikki...

_Neiti Filander_: Vai niin, vai niin?! Jos te olisitte pelästyttäneet kuoliaaksi jonkun toisen, kuin Maikin tahi minun, niin ette olisi tulleet anteeksikaan pyytämään, niinkö? Niinkö?

_Verho_: Ei suinkaan, ei suinkaan, en minä sitä...

_Neiti Filander_: Sitä enempi, sitä enempi ansaitsette saada rökkiinne ja oikein aika lailla.

_Verho_: Mi... mi... mi... minä myönnän. Mutta minä pyydän: saanko sanoa sanan? Saanko hiukan selvittää asiata?

_Neiti Filander_: Näin raskaan asian voi ainoastaan oikeus selvittää.

_Verho_: Suvaitkaa toki lieventävänä asianhaarana ottaa huomioon kiireiset lukuni, kiihtyneet hermoni ja... ja...

_Neiti Filander_: Mutta millä oikeudella, millä oikeudella sitte tungette, herra munshööri, melkein keskellä yötä kahden nuoren... kahden naimattoman neiden hiljaiseen asuntoon? Millä, sanokaa, jos saan luvan kysyä?

_Verho_: Rakkauden — jos saan luvan tunnustaa sen suoraan.

_Neiti Filander_: Jassoo!! Rakkauden?! (Yht'äkkiä tyynesti): Istukaa, nuori mies! Ja selittäkää sananne paremmin! (Istun sohvaan, itsekseen.) Hän näkyy ainakin olevan avosydämminen poika, tuo.

_Verho_ (istuu tuoliin).

_Maikki_ (jää seisomaan).

_Verho_: Neiti Maikki selitti jo puolestani osaksi, sanoessaan minua sulhasekseen...

_Neiti Filander_: Jota kuitenkaan en minä eikä neiti Maikin pappakaan ole hyväksynyt.

_Maikki_: Mutta, täti, herra Verho suorittaa parast'aikaa kandidaatti-tutkintoansa ja toivoo kohta jo saavansa paikankin.

_Verho_: Toivon siis myöskin mielen muutosta ja koetan parastani voittaakseni neiti Maikin sukulaisten luottamuksen ja — rakkauden.

_Neiti Filander_: No, no. Ei hätäillä. Se ei tule nyt niinkään yht'äkkiä, kun entisyys on huono ja tulevaisuus ei taida olla juuri paljoa parempi. Mutta katsotaan, — katsotaan, mikä mies olette ja mikä mies herra munshööristä voi tulla. Sillä minä en ole enää tuollainen tyttö hupakko, joka uskoo teikäläisten ensimmäisiä liverryksiä. E—hei. Siis: ensiksikin muutamia tietoja su'ustanne. Nimi —- Karén? Eikö niin?

_Verho_: Oli. Nyt se on Verho.

_Neiti Filander_: Siis fennomaani. No... no! Eihän se nyt juuri ole naimaeste. — Kukas sitte herra munshöörin pappa on, koska niin hänen nimeänsä halveksitte?

_Verho_: Pappi hän oli — nyt hän on kuollut —; halveksimisesta ei siis voi olla puhettakaan.

_Neiti Filander_: Kas sitä! — Ja mamma? Omaa sukua...?

_Verho_ (syrjään): Tämäpä on ylimääräinen tenttaami, jota en ole tietänyt odottaakaan. (Ääneen): Liljeblad hän on syntyisin.

_Neiti Filander_ (osoittaen sormellaan Verhoa kohti): Liljeblad! Liljeblad! Lilli Liljeblad?!

_Verho_: Ihan jämtilleen.

_Neiti Filander_: Oskar Liljebladin sisar. (Nuuskaa. Syrjään): Hän on sievä poika, tuo. Ihan enonsa näköinen. (Ääneen): Saanko tarjota... (Tarjoo nuuskaa Verholle.) Se virkistää.

_Maikki_ (Verhon korvaan): Se on hyvä merkki, Ville, kun täti nuuskaa tarjoo. Sitä hän ei kaikille tee.

_Verho_ (ottaen nuuskaa): Tunsiko... tunsiko täti enoni?

_Neiti Filander_: Oskar liljebladin? Josko minä tunsin Oskar Liljebladin? Ehkä vähä paremmin kuin herra... herra Oskar Liljebladin sisarenpoika itse. Ky... ky... kyllä. Sillä nähkääs: minäkin olen ollut kerran maailmassa nuori ja kaunis. Ja perhosia liihotteli siihen aikaan minunkin ympärilläni, kuin lempeän kirkkaana kesäpäivänä niityn kirjavalla heinämatolla. Ja hän, hänkin oli yksi niitä: solakka, sievä! Sisaren pojastaan eno kyllä voiton vei. Vaan silloin minä olin hupsu. Liian paljon kuuntelin hänen sireenilaulujaan. Sillä hän lauloi todellakin hyvin. Oli ollut ensimmäisessä ylioppilaskaksitoistikossa maata kiertämässä. Niin, minä olin hupsu ja annoin lumota itseni. Ja hän oli oikea perhonen: lensi kukasta kukkaan ja toiseen — tarttui. Ja minä jäin syksyn kolkossa kylmässä yksin kitumaan, kuihtumaan. (Kyynelöitsee.)

_Maikki_: Täti kulta, miksi sinä nyt noin? Elä nyt ole noin pahalla tuulella.

_Verho_: Minun on paha mieleni, että minun läsnä oloni...

_Neiti Filander_: Ei, ei. Ei se ole mitään... (Nousee ylös ja menee sisähuoneesen päin.)

_Maikki_: Täti, täti, minne sinä menet?

_Neiti Filander_: Odota! Minä tulen kohta takaisin. (Menee.)

— Kahdeksastoista kohtaus.

Maikki ja maisteri Verho.

_Verho_: Tuopa nyt oli ikävä todellakin.

_Maikki_: Tiedätkös mitä, Ville?

_Verho_: No?

_Maikki_: Täti rakastaa hyvin paljon laulua, niin kuin kuulit. Mitäs jos sinä laulaisit jonkun noista vanhoista lauluista, "Hurtti-Ukon" tai "Viikingabalkin" tai jonkun muun? Ehkä se saisi hänet oikein hyvälle päälle.

_Verho_: Mitäs minä? Eihän minun laulunikaan ole mitään enoni lauluun verraten. Ja ehkä se päin vastoin pahentaa asian.

_Maikki_: Ei, ei. Tule pois! Minä säestän. Mutta pian, ennen kuin täti tulee sisään. (Vetää Verhoa kädestä pianon luo.) No? Mitä tahdot laulaa? (Sytyttää kynttelit.)

_Verho_: Otetaan "Hurtti-Ukko" sitte.

[Näyttelijä saa tietysti valita jonkun toisenkin sopivan laulun.]

_Maikki_: Hyvä. Se onkin reipas eikä senttimenttaali. Ja sen sinä laulatkin oikein hyvin.

_Verho_: Aletaan sitte. (Laulaa.)

Yhdeksästoista kohtaus.

Edelliset, neiti Filander ja Iida.

_Neiti Filander_ (tulee kohta laulun alussa sisään, istuu ja kuuntelee ihastuneena).

_Iida_ (tulee vähä myöhemmin, tuoden tarjoimella punssikarahviiniä ja laseja, jotka panee pöydälle ja asettuu sitte oven suuhun kuuntelemaan.)

_Neiti Filander_ (menee, laulun loputtua, ja suutelee ensin Verhoa otsalle ja sitte Maikkia.)

_Verho_ (suutelee neiti F:ia kädelle.)

_Neiti Filander_: No! — no! — no! Herra Oskar Liljebladin sisaren poika! Olkoon! Minä annan teille vielä tämän kerran anteeksi...

_Verho_: Minä toivon, että se on oleva viimeinen, samoin kuin se on ensimmäinenkin kerta.

_Neiti Filander_: Ja laulunne tähden tahdon tarjota teille sovintomaljan, — lasin punssia.

(Kaataa laseihin.)

_Maikki_ (suudellen tätiään); Täti! Täti! Kuinka sinä olet hyvä!

_Neiti Filander_: Niin, niin, olenpa minä nyt hyvä, kun tämä näyttää ihan kuin sinä itse varten vasten olisit koko juonen keksinyt. No, skål! (Kilistävät.)

_Maikki_: Mutta pääasiahan on, täti, että kaikki loppuu näin hauskasti.

_Neiti Filander_: Jumalan kiitos! Onpa sitä jo ollut kylliksi tässäkin.

_Maikki_: Katsos Iida, tässä on nyt minun sulhaseni.

_Verho_: Toistaiseksi vielä vaan entinen.

_Iida_: Jas—soo! No varmaan sitte tulevakin. No, minä saan kunnian gratuleerata. (Syrjään.) Onpas se sukkela konsti päästä naimisiin. Rupee vaan seinän takana soittaa rämpyttämään, niin heti sulhanen lähtee. (Neiti Filanderille.) Kuulkaas, ryökynä, minä luulen, että tuossa on seinässä tapettien alla ovi. Eiköhän sitä nyt voisi avata.

(Muut nauravat.)

_Neiti Filander_: E—hei, hyväseni. Ei sitä niinkään seiniä säretä. Siihen tarvitaan vielä lupa muualtakin. (Nuuskaa.)

_Maikki_: Mutta tiedätkös, täti, mitä teemme? Huomenna muutamme flyygelini tuonne sisähuoneesen, niin Ville saa lukea rauhassa ja minä saan soittaa. Ja sitte... ja sitte... ja sitte!!! (Tarttuu Verhoon molemmin käsin ja pyörii hänen kanssaan muutaman kerran ympäri.)

Esirippu alas.