Part 2

_Teitti_. Niinpä kyllä — kyllä tulen, mutta mene sinä poikani edeltäpäin, minä tulen oitis jälestäsi taka-ovesta, — ymmärrätkö?

_Kaarlo_. Ahaa, te ette ai'o tädille puhua mitään matkastanne.

_Teitti_. Ei hänen tarvitse kaikkea tietää.

_Kaarlo_. Aivan oikein, mutta älkää antako minun odottaa turhaan!

_Teitti_. En suinkaan, aivan varmaan tulen. (Kaarlo menee keskiovesta.)

11:ta kohtaus.

_Teitti_ (yksin. Seuraavia sanoja lausuessaan panee piippunsa pois, riisuu yönutun; pukeutuu toisiin vaatteisiin, jotka ottaa peräseinällä olevasta vaatekaapista. Yömyssyn asemesta panee korkean hatun päähänsä ja varustautuu lähtöön.) Miksi hylkäisin harvoin heruvia hauskuuden hetkiä? Nautintoni on viaton huvitus, ja viini suloinen nautinto! Kuinka usein nuoruuteni päivinä tai oikeimmin iltoina viinilasin ääressä kuvailin elämäni ruusuväreillä! Lauluni ilmaisivat silloin tunteeni innostuksella — toiveeni — entäs nyt? Niin meidän runoilijaraukkojen ei pitäisi ollenkaan vanheta, taikka pitäisi edes silloin lakata kirjoittamasta, kun elämämme huononpäiväiset huolet pakoittavat käyttämään runotaitoa rahakeinona. (Menee.)

12:ta kohtaus.

Mari. Aina. (Keskiovesta.)

_Mari_. Käykää vaan sisään, minä käyn ilmoittamassa tohtorille. (Aukasee oven.) Kas niin, tohtori ei olekaan kotona.

_Aina_. Eikö ole kotona?

_Mari_. Ei ole. Tässä on yönuttunsa ja hän itse on varmaan mennyt ulos.

_Aina_. Sitte minä tulen toiste tänne.

_Mari_. Odottakaa vähän. (Osoittaa vasemmalle.) Ehkä on hän tuossa huoneessa — minä käyn katsomassa. (Menee vasemmalle.)

13:ta kohtaus.

_Aina_ (yksin. Katselee kainosti ja hätäisesti ympärillensä). Tuntuapa aivan kuin pelkäisin jotakin. Sydämmestäni olen hänelle kiitollinen, vaan välistä tuntuu se ikäänkuin sopimattomalta. Jospa jo tulisi! Hänen luonansa en tunne itseäni niin ujoksi. Hän sanoi rakastavansa minua — se tapahtui tosin liian nopeasti, vaan minä olen kumminkin uskonut, sillä »onhan pappa sen sallinut!»

14:ta kohtaus.

Aina, Martta ja Mari (tulevat vasemmalta),

_Martta_. Sanoitko siis, Mari, tohtorin menneen ulos?

_Mari_. Niin, rouva. (Osoittaa Ainaa.) Tässä on neiti! (Menee keskiovesta.)

15:ta kohtaus.

Aina. Martta.

_Aina_ (kummastuen). Suokaa anteeksi, vaan tohtori pyysi minua tulemaan tänne.

_Martta_. Olkaa hyvä ja istukaa; hän tulee pian takaisin. (Istuu vasemmalle ja neuloo sukkaa: Aina istuu oikealle.)

_Aina_ (itsekseen). Tuo on varmaankin hänen äitinsä! Pitää koettaa olla hänellekin mieliksi.

_Martta_. Te tahdotte myös olla runoilija, vai kuinka?

_Aina_. Runoilija minä en ole, vaan minä suosin runoutta.

_Martta_ (neuloen sukkaa). Runoutta, niin kai; mutta minun käsitykseni mukaan se ei oikein sovi vaimoväelle. Runoella ja hoitaa taloutta, se ei käy päinsä. Kahta herraa ei käy palveleminen; toinen jääpi takapajulle ja talouden hoito kumminkin on pääasia.

_Aina_. Siitä ei ole pelkoa. Minä olen tottunut hoitamaan taloutta, tunnen kaikki kotiaskareet, osaanpa keittääkin.

_Martta_. Se on oikein. Meidänkin taloutemme antaa siitä elävän kuvan. Minnehän tästä olisi jouduttukaan, joll'en minä kaikkea olisi niin huolellisesti hoitanut.

_Aina_. Te hoidatte siis tohtorin taloutta?

_Martta_. Luonnollisesti! Kukas muu?

_Aina_. Hän itse ei siitä taida paljon pitää väliä.

_Martta_. Miehenikö? Ei rahtuakaan, ei edes tuon verran.

_Aina_ (hämmästyen). Miehennekö? — Oletteko sitte r naimisissa?

_Martta_. Kyllä kai, lapseni! Tohtori Teitti on minun mieheni!

_Aina_ (itseksensä). Tämä on liikaa — voi taivas!

_Martta_ (kummastellen). Mikä teitä nyt vaivaa?

_Aina_ (säpsähtäen). Ei mikään — (Pakoittaen itseänsä.) Minä en tiennyt tohtorin olevan naineen miehen. (Itseksensä.) Niin nuori mies ja noin vanha vaimo.

_Martta_. Aviomme on erittäin onnellinen; (neuloen) vaikk'ei minulla ole mitään halua runollisuuteen.

_Aina_ (itseksensä). Mies parka!

_Martta_. Siihen aikaan kun tulimme toisiamme tuntemaan, eivät hänen asiansa olleet erittäin hyvällä kannalla — minulla oli vähän omaisuutta ja asiasta sovittiin — ja niinpä on sitte sovittu koko avioaikamme.

_Aina_ (itsekseen). Minä en saata enää kärsiä tätä! — kuinka hän saattoi minut pettää niin ilkeästi! (Itkee.)

_Martta_ (panee neuleensa pois). Mutta mikä teillä on — itkettekö te?

_Aina_. Niin — olkaa hyvä — kertomuksenne liikuttaa minua.

_Martta_. Teillä on hyvä, säälivä sydän. Se siitä tulee kun naisetkin alkavat runoella. Älkää kiihoittako enempää hermojanne, te olette jo hyvällä alulla; mieheni puheli minulle siitä.

_Aina_. Onko hän puhunut minusta teille?

_Martta_. Kyllä — ja suoraan sanoen — hän arveli teidän olevan vähän kiihtyneen.

_Aina_. Kiihtynytkö? (Nousee ylös — itseksensä.) Tämä on hävytöntä — ensin pettää minut ja sitten noin hävyttömästi!

_Martta_ (nousee ylös — katselee häntä ja sanoo itsekseen). Hän tulee aina rauhattomammaksi.

_Aina_ (itsekseen). Miksi en uskonut mitä isäni sanoi: runoilijat eivät kelpaa mihinkään; ne ovat rakastuneita, pyöräpäisiä olentoja. Ja kun minä tyttöparka sain hänelle jo kertoneeksi edellisen käyntini, — mitä hän nyt sanoneekaan? — Tämä on kauheata! (Ottaa päivänvarjonsa.) Minun täytyy tavata hänet.

_Martta_. Ettekö ai'o odottaa miestäni?

_Aina_. En — en, voikaa hyvin!

_Martta_. Olisiko teillä jotakin teetettävää?

_Aina_ (antaa paperikäärön). Tässä — olkaa hyvä — antakaa se hänelle — siinä ovat runoelmani — minua ei hän ole koskaan näkevä. (Menee keskiovesta).

_Martta_. Enkö ole oikeassa? Jos tuokin nuori tyttö olisi oppinut hyvin paistamaan vasikanpaistia, sen sijaan kun nyt tekee huonoja runoja, olisi tilansa nyt ja aina paljon parempi.

16:ta kohtaus.

Martta. Teitti.

_Teitti_ (tulee sisään hieman toisella kymmenellä ja hyräillen), »Mun viinilässä ollessain, maailma unhottuupi. Mä elän onnellisna vaan, Kun pullo kallistuupi» — (Panee hattunsa ja keppinsä pois.)

_Martta_. Näytätpä olevan hyvällä tuulella?

_Teitti_. »Ah mun armas lintuinen, Sydämein on iloinen.» (Syleilee Marttaa.) »Sinun tähtes kultasein, Join mä pienen pullosen.»

_Martta_. Eipä se tainnut olla niinkään pieni.

_Teitti_. Niinpä kyllä, armas Marttani, tule hyvä siippanani, sinä vanha tuttuni, muiskaappa nyt suuta! (Suutelee häntä.) Kaarlo pyysi minua maistamaan lasin viiniä, jolla vihki uuden virkansa.

_Martta_. Vai niin!

_Teitti_. Mitä sanot Marttaseni, eikö viini ole oikea Luojan lahja?

_Martta_. Mielestäni ei hyvä vaimokaan ole sen hullumpi.

_Teitti_. Ei suinkaan — toista pitää vaan nauttia nuorena, toista vanhana.

_Martta_. Mies hoi! — Sinä olet liian syvään tirkistellyt lasin pohjaan.

_Teitti_. Enpä olekkaan, Martta kultani! (Syleilee Marttaa.)

_Martta_. Hellyytesi sen selvästi osoittaa. Mutta missä Kaarlo on?

_Teitti_. Tosiaan — missä hän on — niin hän katosi äkkiä juuri porttimme edessä — varmaankin tapasi hän jonkun tuttavan.

_Martta_. Se neiti, josta aamulla puhuit, kävi täällä.

_Teitti_. Kävikö hän kiirehtimässä?

_Martta_. Ei, vaan hän toi tänne runonsa.

_Teitti_. Tänä aamuna kokonaisen suuren murhenäytelmän — ja nyt jo runonsa. Se on vaarallinen nainen!

_Martta_. Niinkuin sanoitkin; hän on varsin kiihtynyt.

_Teitti_. Senhän näkee jo ensi katsannolta — jotakin peloittavan villiä.

_Martta_. Eipä niin — päinvastoin; hän oli varsin sievä!

_Teitti_. Kyllä kai! (Itseksensä.) Tässä suhteessa ei naisia ollenkaan voi uskoa. Ne puhuvat toisistansa päinvastoin.

_Martta_ (Ulkona soitetaan.) Mitä tämä on? Kaikki kellot ja kellon-nauhat! Tuollainen soittaminen särkee korvat.

_Teitti_. Se on varmaankin Kaarlo. Hän on nyt liiaksi rohkealla päällä. (Vielä kovemmin soitetaan.)

_Martta_. Tätä en siedä — eikö ketään ole avaamassa. (Menee ulos.)

_Teitti_ (nauraen). Mummoni on taas äkäinen, lallalla!

17:ta kohtaus.

Raninen. Martta. Teitti.

_Raninen_ (työpuvussansa, valkoisessa esiliinassa ja lyhyessä nutussa, tappoveitsi vyöllä),

_Martta_ (astuu Ranisen jälestä). Mutta kuinka te saatatte —

_Raninen_ (Menee kiivaasti Martan ohitse Teittiä kohden). Ahaa! Tuossa hänet viimeinkin saan käsiini! Voisiko kukaan uskoa sitä? Tuommoinen vanha äijä ja kuitenkin niin kevytmielinen!

_Teitti_. Mitä teillä olisi asiaa.

_Raninen_. Tahonpa mie haastaa kanssanne selvillä suomen sanoilla.

_Teitti_. Sitten tehkää hyvin ja puhukaa selvemmin.

_Raninen_. Malttakaa vaan; kyllä tässä vielä kaikki selvitän!

_Martta_. Vaan ettehän te tunne minua, ettekä liioin miestänikään.

_Raninen_. Mitä? Miestännekö? Onko tuo halliparta nainut mies? Ohoo — tässäpä kiehuu vielä kumma soppa; virallisessa allmänningissä, huustaplaatissa julkaisen tään asian.

_Teitti_. Mutta kuulkaa toki — hillitkää itsenne —, eihän —

_Raninen_. En, mie en kuule, enkä mie hillitse! Ette työkään ole voineet hillitä itseänne, te vanha naisten naurattaja!

_Martta_. Mutta Teitti —

_Raninen_. Perhana vie! Mie oon kunniallinen teurastaja, enkä salli kanssani piettävän tommoista leikkiä.

_Martta_. En minäkään, sillä tämä on minun asuntoni. Koska olette slahtari, niin pitäkää huolta lihoistanne ja tietäkää, että pysyköön suutari lestissänsä - — tuossa —! (Osoittaa ovea.)

_Raninen_. Vai niin! Lihoistaniko? Eikö se mielestänne ole kylliksi hyvää? Ehkä se on hampaillenne liika sitkeää? Niin kai, sillä luultavasti teillä on paljon tekemistä hammaslääkärin kanssa.

_Martta_. Ja tuota sinä Teitti sallit!

_Teitti_. Oles vaiti vähän! (Raniselle.) Sanokaa toki mitä te täältä haette ja miksi tulitte?

_Raninen_. Miksi tulin? Tyttäreni tähden. Hänen päänsä on puoli pyörällä —

_Teitti_. Ainoastaanko tyttärenne?

_Raninen_. Kaikki päivät aamusta iltaan nuohoo hän kaikki kirjastot läpi. Nyt alkoi hän itsekin kirjoittamaan, eikä huoli tarjoamastani miehestä, eräästä saippuankeittäjästä, joka kuitenkin kaikin puolin on kelpo ja kunnon mies. Parantaakseni hänet noista hullutuksista lähetin hänet tänne —

_Teitti_ (itseksensä). Jo ymmärrän, se on isäukko Rosenvinge.

_Raninen_. Arvelinpa että tuommoinen paljasnuppinen ja harmaahapsinen äijä helposti saattaisi tytön oikealle tielle — kyllä kai! — Päinvastoin ajaa hän kaikenlaisia hullutuksia pään täyteen.

_Martta_. Ah!

_Teitti_. Mutta, herra Rosenvinge —

_Raninen_ (kovasti). Raninen!!

_Teitti_ (kummastuen). Teitti on nimeni!

_Raninen_. Kyllä tiedän! — Taidatteko kieltää, että tyttäreni oli täällä, että hän puhui kanssanne?

_Teitti_. En!

_Raninen_. Siinäpä se.

_Teitti_. Mutta miksikä lähetätte sellaista puolihassua ihmistä luokseni? Miksikä kasvatatte lapsenne niin huonosti?

_Raninen_. Minäkö? Työ ja teijän töherröksenne ovat syypäät kaikkeen. (Ottaa Teitin hatun ja lyöpi sen pöytään.) Vaan mie oonkin ansainnut tämän, sillä oon ollut liika hellä ja hyvä. Kyllä mie vasta paremmin piän varani ja katson eteeni.

_Teitti_. Nyt ette ainakaan pidä varaanne, ettekä katso eteenne, ettekä taaksenne, sillä tämä on minun hattuni. (Tempaa Raniselta hatun pois.)

_Raninen_. Sama se! Ettekö myös luvanneet lukea hänen runojansa?

_Teitti_. Lupasin kyllä, päästäkseni erilleen hänestä.

_Raninen_. Semmoinen nuori, kokematon tyttö pitää sen totena.

_Teitti_. Malttakaapa, mitä tytön nuoruuteen tulee —

_Raninen_. Hän on liika nuori käsittämään tuommoista vanhaa syntisäkkiä, joka alkaa liverrellä rakkauden lörpötyksiä.

_Martta_. Voi, kaikkea pitääkin kuulla!

_Teitti_. Mutta hyvä herra Rosenvinge —

_Raninen_ (huutaen). Raninen!!

_Teitti_. Teitti on nimeni!

_Raninen_. Kyllä tiedän! (Martalle.) Perhana vie! Ettekö häpiä vähääkään, kun ette voi tommoista kärrin kuokkaa kurissa pitää.

_Martta_, (pakenee hätäisesti Teitin luo), Teitti, hän aikoo lyödä minua!

_Teitti_ (puolipeloissansa uhkaavaisesti Raniselle). Mitä, ai'otteko lyödä vaimoani?

_Raninen_. Vieläpä mitä! Mitä mie sitä löisin, enhän mie lyö omaanikaan.

_Teitti_ (rauhoittaen Marttaa). Kuulitko?

_Martta_. Aja tuo ihminen ulos!

_Teitti_. Sen mielelläni tekisin, jos jaksaisin.

_Raninen_ (kävelee vihaisesti edes takaisin). Tuhat tulimaista! Mie oon rauhan mies ja maksan veroni —

_Teitti_. Niin minäkin teen, siihen ei suuria temppuja tarvita.

_Raninen_. Vaan jos joku häiritsee kotirauhaani, niin mie kyllä kyyvin näytän ja saippuankeittäjä kuuluu kotirauhaani.

_Teitti_. Saippuankeittäjäkö? Minä en saata ymmärtää, mitä tyttärenne on mahtanutkaan lörpöttää teille.

_Raninen_. Olkaa huoleti, hyvä herra, tyttäreni ei valehtele.

_Teitti_. Sitten hän on varmaan väärin käsittänyt sanani, sillä minä vakuutan teille —

_Raninen_. Olkoon niin! Mie tuon hänet tänne ja sanokoon hän sen teille suoraan silmiin. Mutta muistakaa se, että tämä leikki ei tähän lopu.

_Teitti_. Mutta herra Rosenvinge —

_Raninen_ (huutaa), Raninen!

_Teitti_. Teitti on nimeni.

_Raninen_ (huutaa kovemmin). Kyllä tiedän! (Menee keskiovesta,)

_Teitti_. Rosenvingen perhe alkaa peloittaa minua. (Istuu.)

_Martta_. Teitti — tuollaisia puheita — vanhoilla päivilläsi.

_Teitti_. Älä nyt sinäkin!

_Martta_. Älä nyt väittelekkään; enhän minä tämänpäiväinen lapsi ole; eihän tuo mies sitä tuulesta ole ottanut.

_Teitti_. Vaan kaikki oli tyhjää hullutusta.

_Mari_ta. Se on helppo sanoa. Varmaankin olisit toisin käyttäynyt, jos olisit oikeassa ollut.

_Teitti_. Ei tässä suinkaan turhasta kärsimys lopu!

_Martta_. Mutta minä tiedän, mitä teen — mikä on velvollisuuteni, ei kukaan saata siitä paheksua minulle. Väliämme on rikottu, — siis mitä pikemmin pääsemme eroon toisistamme, sitä parempi — minä teen sen minkä hyväksi näen. (Menee vasemmalle.)

_Teitti_. En tiedä valvonko vai uneksinko? Varmaankin olen liian hyvä olemaan tässä maailmassa, sillä tahtoessani kaikille tehdä mieliksi, piinaavat ja vaivaavat ne minua kahta kauheemmin. Ei, nyt en enää sovi nahkoihini!

18:ta kohtaus.

Aurora. Mari. Teitti.

_Mari_ (avaa oven). Tohtori on kotona. (Päästää Auroran sisään ja menee itse pois.)

_Aurora_. Sepä onkin oivaa, odotus tuntui minusta ijankaikkiselta.

_Teitti_. Neitoni, mitä olette te matkaansaattaneet, mitkä hirmuiset hetket minulle tuottanut!

_Aurora_. Vai niin, te olette siis lukenut? Jopa arvelinkin sen teissä tekevän syvän vaikutuksen. Mikä kohtaus miellyttää teitä enimmän? Ehkä se, jossa koko perhe yhdessä poimii sieniä? Tarkastakaamme sitä oikein niinkuin virkaveljet. (Istuu.) Tehkää hyvin, istukaa!

_Teitti_ (puoli ääneen). Semmoista ei vielä ole tapahtunut.

_Aurora_. Ei olekaan — ei tähän asti ainakaan — tämä varmaan muodostaa uuden aikakauden draamassa! Vaan istukaa toki — tehkää hyvin — olkaa niin hyvä!

_Teitti_. Mutta neiti — (Istuu.)

_Aurora_. Tehkää mielikseni ja nimittäkää minua vaan Auroraksi.

_Teitti_. En — tuhannen kiitosta — sitä en minä tee!

_Aurora_ (ojentaa hänelle kätensä). Ovathan sielumme sukua toisilleen —

_Teitti_ (siirtyen tuolinensa kauemmaksi). Taivas minua siitä suojelkoon!

_Aurora_ (siirtyy tuolinensa lähemmäksi). Ette saata uskoa, kuinka harvoin minun laiseni neidot kohtaavat myötätuntoisuutta. Ette voi aavistaakaan, kuinka se tuntuu suloiselta!

_Teitti_ (siirtyen kauemmaksi). Olkaa niin hyvä ja pysykää paikoillanne!

_Aurora_. Mikä teitä vaivaa?

_Teitti_. Te pidätte, hyvä neitini, kaikki niin traagillisena!

_Aurora_. Traagillisenako? Niin se on minussa jo synnynnäinen luonnontaipumus. (Siirtyy tuolinensa lähemmäksi Teittiä.)

_Teitti_ (nouse ylös ja pitää kiini tuolin karmista, niin että tuoli on hänen ja Auroran välillä). Paljon mahdollista. Mutta nyt vasta minä alan käsittää, kuinka tämä koko sekaannus on syntynyt.

_Aurora_. Kaikessa tapauksessa se on jotain uutta ja hämmästyttävää, erittäinkin viides näytös.

_Teitti_. Joko taas — jättäkää nyt näyttämiset — minä tarkoitan niitä mielipahoja, jotka te olette minulle saattaneet.

_Aurora_. Minäkö?

_Teitti_. Juuri te. — Varmaankin olette isällenne kertoneet yhtä ja toista, josta sieluparkani ei ole koskaan uneksinutkaan.

_Aurora_. Isälleni sanoin vaan käyneeni täällä, sehän oli luonnollista — sehän oli lapsen velvollisuus isäänsä kohtaan.

_Teitti_ (itseksensä). Sievä laps!

_Aurora_. Muutoin tahdon huomauttaa, ettei hän ole oikein tyytyväinen minun kirjallisiin toimiini.

_Teitti_. Sen hän kyllä osoitti — hän luulee minun olevan siihen syypään.

_Aurora_. Siis hän oli itse täällä.

_Teitti_. Noin neljännes takaperin.

_Aurora_. Niin, isäni ei tunne vähääkään minun runollista kutsumustani.

_Teitti_. Se on varma, mutta tietäkää, neitiseni, että minä olen jo vanha mies ja sen vuoksi annan teille hyvän neuvon — mitä tuohon saippuankeittäjään tulee.

_Aurora_ (kummastuen). Saippuankeittäjäänkö?

_Teitti_. Niinpä kyllä. Ottakaa saippuankeittäjä mieheksenne. Minulla ei tosin ole kunnia tuntea häntä, vaan hänen pitäisi olemaan kunnon mies!

_Aurora_. Saippuankeittäjäkö? Ottaa mieheksi — ja minun vielä?

_Teitti_. Niin, niin! Isänne sanoi minulle varustaneensa teitä varten erään saippuakauppiaan.

_Aurora_. Minulleko miehen? (Menee kiireesti vasemmalle, pukee kohtauksen alussa riisutun hatun ja huivin kiireesti päällensä), Siitä ei hän ole virkkanut minulle sanaakaan — minun täytyy nyt oitis —

_Teitti_. Täyttäkää isänne tahto!

_Aurora_. Luonnollisesti! — En silmänräpäystäkään ai'o viipyä — Aurora — aamurusko — viimeinkin koitat!

_Teitti_. Ettekö ota kirjaanne mukananne?

_Aurora_. Voikaa hyvin herra tohtori! (Menee ulos keskiovesta.)

19:ta kohtaus.

Martta. Teitti.

_Martta_ (on tullut sisään edellisen kohtauksen lopulla ja seisattunut oven luo). Joko taas on vaimoväkeä luonasi?

_Teitti_. Niin Martta rouvaseni! — Katsahda minuun ja vastaa, tarvitseeko vaimoni olla mustasukkainen?

_Martta_. Puhu vielä — te miehet olette kaikki samanlaisia ketun poikia.

_Teitti_. Tuon toimitin tiehensä, eikä hän enää tänne päätänsä pistä — tästä lähin en ota yhtään naisihmistä vastaan.

20:s kohtaus.

Edelliset ja Raninen.

_Raninen_. Suokaa anteeksi, jos häiritsen.

_Teitti_. Joko taas! Vaan sama se. Te tulette parhaaseen aikaan. Kaikki on selvillä ja te olette oleva tyytyväinen kanssani. Tyttärenne nimittäin suostuu rupeamaan saippuankeittäjän vaimoksi.

_Raninen_. Hahaha!

_Martta_. Niin juuri, omilla korvillani sen kuulin.

_Raninen_. Kyllä pian olette näkevä omituisen saippuankeittäjän, hahaha! (Nauraa aina kovemmin.)

_Teitti_. Vaan mitä te, herra Rosenvinge, nauratte?

_Raninen_. Rosenvinge! Sanokaapa miksi työ nimitätte minua Rosenvingeksi? — Raninen!

_Teitti_ (äkäisesti). Miksikäs te sanotte minua aina Raniseksi?

_Raninen_. Mie itse olen Raninen — teurastaja Raninen.

_Martta_. Aivan oikein — teurastaja Raninen.

_Teitti_. Vai niin! Miksi ette sitä oitis sanonut? Muutoin on se sama minusta, Raninen eli Rosenvinge yhdentekevä — se vaan on varma, että tyttärenne naipi saippuankeittäjän — ja siis jättäkää minut tästä lähin rauhaan.

_Raninen_. Hyvä ihminen, se on minun asiani kenen tyttäreni ottaa ja nyt hän ottaa mieheksensä veljenne pojan, »sen mie olen sallinut.

_Teitti_. Ei nyt kummempaa! Sitten ei veljeni poika ole täysijärkinen.

_Raninen_. Päinvastoin! Hän on kelpo kauppamies ja se on mieleeni; en mie niin välttämättömästi tahdo saippuankeittäjää, kunhan ei oo mikään kynien kaluuja, se ei oo mieleeni.

21:ta kohtaus.

Edelliset. Kaarlo ja Aina (keskiovesta).

_Kaarlo_. Hyvä setä ja täti. Minä olen onnellisin olento auringon alla. (Syleilee Teittiä ja Marttaa.)

_Aina_ (Teitille). Saanko Kaarlon morsiamena syleillä teitä?

_Teitti_. (kummastuen). Syleillä kyllä saatte, vaan Kaarlon morsiamena —!

_Aina_. Niin juuri. (Katsoen Raniseen.) Sillä onhan pappa sen sallinut!

_Martta_. Mutta kuinka tämä kaikki on tapahtunut?

_Kaarlo_. Se on sukkela seikka! — Setä saattaa kirjoittaa siitä novellin.

_Raninen_. Niin se nyt on: asia on päätetty. (Kättelee Teittiä ja Marttaa.) Unhottakaamme vanhat vihat ja suokaa anteeksi, jos tulin olleeksi hieman röyhkeä teille. Virkani luonne on siihen syypää. Kyllä mie hienostun ja pulieraan itseni, jahka joudun hovislahtariksi. (Ainolle ja Kaarlolle.) Työ, lapsukaiset, ottakaa toisenne ja alkakaa onnellista elämää, sillä mie oon sen sallinut.

Esirippu laskee.