Part 1

language: Finnish

LUMIHIUTALE

(Little Sister Snow)

Kirj.

Frances Little

"The Lady Of the Decoration" kirjan tekijä

Suomentanut

Valfrid Hedman

Kariston 75 pennin romaaneja 14.

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

I. Juki Tshaän. II. Suuri nukkejuhla. III. Kahtatoista vuotta myöhemmin. VI. Merrit San. V. Saito San. VI. Juki Sanin päiväkirja. VII. Jäähyväiset.

I. JUKI TSHAN.

Oli aamu aikaisin keväällä. Aurinko loisti täydeltä terältään omituiseen vanhaan jaappanilaiseen puutarhaan ja täytti ilman häikäisevällä valolla, joka näkyi hyväilevän umppuja ja lehtiä ja herättävän ne uuteen, ihanaan elämään. Kultaiset säteet vapauttivat pienen puron talven jäisestä vallasta ja jouduttivat sen kulkua pienoisjärveen, missä kultakalat elämänhalun yltäkylläisyydestä pyristelivät vedenkalvossa. Ne hiipivät valkoisten, iäkkään pinjapuun alla lemmenlaulujaan kuhertelevien kyyhkysten luo, karkeloivat hiekkaisella polulla vanhan kivilyhdyn edessä ja paistoivat suoraan armeliaisuudenjumalattaren Kvannonin silmiin, vihdoin häipyäkseen taustalla olevien puiden väliin.

Puutarhan keskellä, vanhan ryhmyisen luumupuun alla, joka lukemattomat vuodet oli uhmaillut talven lunta ja iloisena tervehtänyt kevään tuloa, seisoi pieni tyttö koettaen innokkailla kätösillään tavoittaa maahan varisevia terälehtiä. Kukkimisaika oli melkein lopussa, ja hän seurasi katseillaan noita heleitä hiutaleita, jotka täyttivät maan epätasaisuudet ja piirtelivät salaperäisiä kuvioita sammaleiseen ruohoon.

Melkein tuntumaton tuulenviima, joka virran toiselta puolen henki lehdon läpi, tuoksahutti aika nenäkkäästi kokonaisen kukkasateen vasten Juki Tshanin kasvoja. Hän käsitti sen kehoitukseksi ja alkoi levitetyin käsivarsin ajaa pyöriviä lehtisiä takaa. Hänen kimononsa pitkät hihat avautuivat kuin ohuet purjeet, ja kasvot saivat luumunkukkien heleän värin, kun hän kerta toisensa perään suhahti puun ympäri, pujahti lehtimajaan ja kiiti pitkin hiekoitettua käytävää. Äkillinen tyven lopetti kisan, ja Juki Tshan palasi leikkipaikalleen puun alle, poimi pyydystetyt kukkalehdet kimononsa poimuista ja alkoi laskea voitonmerkkejään.

"Itshi, ni, san — itshi, ni, san", mutisi hän säännöllisin väliajoin, sillä kolme oli taikaluku ja toi onnea, jos se toistettiin tarpeeksi monta kertaa ja kukkalehdet järjestettiin oikealla tavalla.

Mutta tämä yksitoikkoinen homma unetti häntä pian. Hän lopetti laskemisensa ja ojentausi heleiden lehtien laittamalle vuoteelle, kasvot käännettyinä pientä olkikattoista majaa kohti, jossa äänistä päättäen vilkkaasti puuhailtiin.

Valmistauduttiin viettämään syntymäpäivää; ei Juki Tshanin omaa — se oli valkoisella lumikaudella, ja nyt oli kolmas päivä kolmannessa kuussa, Mutta ikimuistoisista ajoista oli ollut tapana viettää tätä päivää suurella nukkejuhlalla kaikkien tällä kauniilla saarella syntyneiden pikkutyttöjen yhteisenä syntymäpäivänä.

Juki Tshan oli ojentanut pienen notkean ruumiinsa heloittavimpaan päiväpaisteeseen. Hienot, sirot muodot todistivat vanhaa kulttuuria. Kasvot, jotka olivat tavattoman vaaleat hänen rotuunsa kuuluvalle, olivat saaneet ominaisen ilmeensä vuosisatain taisteluista ja kaipuusta, ja kirkkaat, loistavat silmät katsoivat maailmaan innokkaina ja tutkivina.

Talon syrjään vedetyn _shodshin_ (kokoonlykättävä paperiseinuke.) aukosta hänen silmänsä keksivät tuon tuostakin vilahduksen vanhemmista, jotka neuvottelivat keskenään ja näkyivät olevan innokkaassa touhussa. Hän huomasi vähän väliä juostavan vanhassa aitassa, missä perheen aarteita säilytettiin, ja sieltä kannettavan ulos keltaisia kangasmyttyjä. Tuuli toi tuoksuja keittiöstä, ja hedelmä- ja kukkakauppiaat jättivät melkoisen osan taakoistaan ovensuuhun.

Juki Than itse oli ollut paha, ja rangaistukseksi oli hänet lähetetty pois kaikista näistä iloisista valmistuksista. Loikoessaan lämpimässä päivänpaisteessa hän juuri mietiskeli viimeisiä häijyyksiään. Hänen suupielensä vavahtivat, kun hän ajatteli, miten oli piiloittanut isän piipun saadakseen hänet ripeämmin työskentelemään ja koettanut estää äitiä ulos menemästä leikkaamalla nauhat poikki hänen puutohveleistaan.

Sitten hän nauroi ääneti itsekseen muistaessaan, kuinka oli kantanut kotiinsa eksyneen kissarukan ja vietellyt sen juomaan maitoa, sillävälin kun hänen näppärät pienet sormensa saksien avulla muuttivat sen turkin ihmeelliseksi maisemaksi. Muutamassa minuutissa tuli kissan pää paljaaksi ja kiiltäväksi kuin järvi, jonka äärillä pari pystyä korvatupsua esitti puita. Keskeltä elukan selkää kohosi mahtava Fudshi lukemattomien pienempien vuorten ympäröimänä, ja koipia pitkin kiemurteli kapeita polkuja päättyen kummallisille alttareille. Mutta kun hän vihdoin yritti palmikoida karvat kissan pienessä töppöhännässä luodakseen komean pinjan, oli uhri noussut kapinaan, ja äiti oli käskenyt pienen Juki Tshanin koreasti laittautua ulos puutarhaan.

Juki Tshan muisti äidin lempeästi hymyilleen, vaikka olikin häntä torunut ja vaikka ystävällinen ääni oli kuulostanut huolestuneelta. Olisikohan hän pahastunut siitä, että Juki oli näyttänyt heleänpunaista kieltään vanhalle, rumalle jumalankuvalle, joka oli asetettu aivan pikkuneidin tielle? Vai — ja tässä kävi Juki Tshan vakavaksi — olikohan perheen täytynyt maksaa viimeinen _go-rininnsa_ [viiden rinin vaskiraha; rin on noin 1/4 Suomen penniä.] puvusta, joka hänellä itsellään olisi yllään päivän juhlassa?

Lyhyen elämänsä aikana nuori tyttö oli kasvanut rakkauden ilmakehässä; mutta mikään rakastavainen uhraus ei ollut kokonaan voinut varjella häntä köyhyyttä tuntemasta. Jokaisessa juhlassa, niin kauaksi kuin hänen muistinsa kantoi, hän oli nähnyt äidin yhäti käyttävän samaa pukua, vaikka hänen oma pieni kimononsa aina oli ollut uuden uutukainen ja hieno, ja nukkien kirjaillut hameet niin täynnä kiiltohelyjä ja kultalankoja, että ne voivat seisoa omin neuvoin.

Tämä ajatus oli uusi Juki Tshanille, ja se toi mukanaan muita, aivan kuin lammikkoon viskattu pieni kivi synnyttää vedenpinnalle toisen renkaan toistansa isomman. Hän ei vielä oikein käsittänyt, mutta hän aavisti, että tässä oli hänelle jotakin opittavaa.

Hän oli ollut häijy ja pahoittanut äitinsä. Hän oli saanut vakavan katseen isän ystävällisistä silmistä ja kujeillaan aiheuttanut ikävyyttä koko perheessä. Nyt täytyi hänen tulla oikein kiltiksi, muutoin saattaisi ilkeä revonhenki mennä häneen ja tehdä hänet eliniäksi onnettomaksi. Hänen olisi toteltava äitiään, joka oli niin hyvä, että hänen jokainen pienelle tytölleen lausumansa sana tuntui hyväilyltä. Ensi kertaa näki Juki Tshan elämän suuren kirjan avonaisena edessään, ja ensimäinen sana, minkä hän siinä luki — vielä oikein käsittämättä sen merkitystä — oli _velvollisuus_.

Äänet sisällä heikkenivät heikkenemistään. Lapsi makasi yhä paikallaan siristellen silmillänsä laivasta kohti. Hänen päänsä yläpuolella riippui holvina heleitä oksia, jotka sulkivat häneltä todellisuuden maailman ja näkyivät kaareutuvan käytäväksi keijukaisten valtakuntaan. Sinne vievä portti on kevyt, mutta silti varsin vaikea avata, ja tieto tulee ylipääsemättömäksi esteeksi, sillä tuohon lapsuusajan kirkkaiden unelmien maahan saattaa astua vain nuori, kevyt jalka.

Tuuli suhisi kehtolauluansa kukkasille, ja Juki Tshan olisi pian nukahtanut, ellei omituinen ääni olisi häntä säikähdyttänyt ja saanut hänet avaamaan silmänsä selkosen selälleen. Kerran ennen hän oli kuullut saman äänen, ja silloin se oli tietänyt kuolemaa isolle ylhäällä puussa asustavalle punarinta-satakielelle. Tällä kertaa oli huudon päästänyt lintuemo, ja Juki Tshan hypähti ylös.

Ylhäältä puusta kuului hurjaa siipien räpytystä, ja hohtavan kukkasateen läpi hän näki, miten poloinen puolikasvuinen linnunpoika pyristeli hänen oman, vastikään hankkimansa lemmikin kynsissä. Varmana menestyksestään mirri antoi onnettoman uhrinsa kerta toisensa perään lepattaa muutaman tuuman ja veti sen sitten takaisin julmalla, teräväkyntisellä käpälällään. Vihdoin muuttuivat sen viheriät silmät kapeiksi viiruiksi, ja kauhistuen näki Juki Tshan, miten isoja punaisia pisaroita herui sen suupielistä. Samalla hän kuuli luiden narskuntaa ja seisoi silmänräpäyksen kauhusta halvaantuneena. Mutta sitten valtasi hänet viha. Hän hiipi äänettömästi kissan kimppuun takaapäin ja tarttui molemmilla kätösillään sen kurkkuun.

"_Baka_!" [tyhmyri] suhisi hän yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. "Baka... vai syöt sinä linnunpoikasia! Minä pyydän _Onin_ [Peikko paholainen] heti muuttamaan sinut kiveksi, niin saat virua maassa poljettavana ja potkittavana kykenemättä laisinkaan huutamaan tai liikahtamaan! Sinä paha, häijy kissa!"

Mirri sätkytteli turhaan. Juki Tshan piti sitä armotta käsivarren päässä itsestään ja mietti sen kohtaloa. Vihdoin katsoi hän päättäväisesti uhriinsa, ja huulet päästivät venytetyn äännähdyksen, samalla kun silmissä välähti tyydytetty kostonhimo. Vihdoin hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä arvoisalle kissalleen, joka oli niin häijysti käyttäytynyt. Hän heittäisi sen kanavaan, tuonne kanavaan, jossa vilisi mulkosilmäisiä ja pitkäkielisiä sammakoita. Siellä siivekkäät hirviöt sitä pistäisivät ja kaikenlaiset ilkeät itikat purisivat, kunnes vuorovesi sen viimein huuhtelisi mukanaan suureen mereen, missä se ei saisi maitoa juodakseen eikä linnunpoikasia syödäkseen.

Hänen ajatellessaan, miten hänen karvainen leikkitoverinsa uiskentelisi kauheassa kanavassa, jolla Juki Tshanin mielikuvituksessa ei ollut alkua eikä loppua, rupesi sääli sarastamaan hänen sydämessään, ja pienten käsien puristus höltyi hiukan.

Mirri sai hengähdysaikaa ja käytti sitä hyväkseen. Ponnistellen vapautuakseen se piirsi terävillä kynsillään pitkän punaisen naarmun Juki Tshanin paljaaseen käsivarteen. Mutta samassa silmänräpäyksessä jokainen säälinkipinä hävisi tytön sydämestä. Hän tarttui elukkaan tiukemmin ja juoksi pientä polkua pitkin kadulle, samalla huolellisesti tarkaten portinvartian pientä majaa.

Tämä oli nimittäin hyvin vanha ja vastenmielinen mies. Hänen viimeinen keksintönsä oli, että pienet tytöt ainoastaan hänen armollisella luvallaan saivat kulkea veräjistä ulos tai sisälle. Olipa hän eräänä päivänä uhannut Juki Tshania rangaistuksellakin, ja tyttö oli perin halveksivasti kehoittanut häntä itse hakkaamaan päänsä poikki, jos tahtoi pelastua jostakin pahemmasta. Nyt oli tie vapaa. Hän käänsi päänsä pois ja painoi pienen ruumiinsa raskaita portin puoliskoja vasten, kunnes ne erottuivat kylliksi päästääkseen hänet lävitse.

Hän oli niin syventynyt aikomukseensa tulla kanavan reunalle kadun toisella puolella, että hän ei huomannut lähestyvää dshinrikishaa, ja ennenkuin hän aavistikaan, oli hänet työkätty kumoon ja sysätty sivuun.

Kun hän oli hieraissut pahimman tomun silmistään ja jälleen nousi ylös, yhä tiukasti puristaen kissaa, dshinrikishan kuljettaja ja hänen kyydittävänsä kumartuivat hänen ylitseen. Viimemainittu, amerikkalainen poika, jonka vaalea tukka ja siniset silmät kummastuttivat hänet sanattomaksi, oli juuri harjaamassa tomua tyttösen kimonosta, ja hänen huulensa liikkuivat ja lausuivat omituisia ääniä.

"Kuulehan, pikku tyttö, olen hyvin iloinen, että et loukkautunut tai katkaissut jäseniäsi", oli hän juuri sanonut parhaansa mukaan ponnistellessaan siirtääkseen tomun tytön kimonosta omaan nenäliinaansa. "Missä on äitisi ja isäsi tai hoitajattaresi, jotta he antaisivat sinulle vähän vitsaa ja pitäisivät sinut poissa kadulta?"

Hänen puhuessaan Juki Tshan oli kuin lumottuna kuunnellut jokaista sanaa hänen huuliltaan ja hetkiseksi unohtanut julman aikeensa. Kissa huomasi, että hänen puristuksensa höltyi, alkoi pyrkiä vapaaksi, ja kiivas kamppailu sukeutui heidän välillään.

Poika katseli huvitettuna ja puhkesi nauruun — nauruun, joka alkoi silmistä ja valaisi koko kasvot, kunnes se vihdoin päättyi poikamaisen hilpeyden puuskaan. Juki Tshan katseli hetkisen vuoroin häntä, vuoroin hymyilevää kyytimiestä ja kävi tulipunaiseksi suuttumuksesta. Sitten hän alkoi nopeasti juosta kanavaa kohti.

Mutta Dick Merrit oli nähnyt katseen hänen silmissään ja arvaten hänen aikomuksensa kiirehti ritarillisesti kissaa pelastamaan. Hän oli isokasvuinen kuusitoistavuotiaaksi, ja pitkillä säärillään oli hänen varsin helppoa tavoittaa pieni tytöntypykkä, vaikka tämä kiitikin minkä jalat kannattivat.

"Ei, jätä se tekemättä, lapsi!" huusi poika. "Sinä et saa heittää sitä säikähtynyttä elukkaa kanavaan, vaikkapa tästä tulisi tappelu välillämme!"

Hän tarttui Juki Tshanin toiseen käsivarteen, yrittäen useampaan kertaan irroittaa sätkyttelevän eläimen hänen otteestaan.

"Ija, ija", vastusteli lapsi närkästyneenä, mutta Merrit oli yhtä päättäväinen kuin hänkin ja piti hänestä tiukasti kiinni. Vihdoin hän aivan keveästi lyödä napsautti pieniä käsiä.

Tämä oli ensi kerta, kun Juki tutustui ruumiilliseen väkivaltaan, ja hänen kätösensä hellittivät heti puristuksensa hänen itsensä kummastuneena tuijottaessa pojan päättäväisiin kasvoihin.

"Otaksun, että zjasi merkitsee 'ei', pikkuneiti, mutta minä sanon myöskin ija", virkkoi hän ottaessaan kissan tytöltä ja sivellessään sen kuvioille leikeltyä turkkia. "Sinä et saa viskata sitä kanavaan. Mikset antaisi sitä minulle? Minä hankin parhaillaan kokoelman kissoja ja muita otuksia kouluuni ja tahtoisin mielelläni liittää siihen tämän merkillisen kappaleen. — Kysykää häneltä, enkö voi sitä saada."

Kyyditsijä, joka oli pysynyt hymyilevänä katselijana, näki Dick Merritin kaivelevan taskuaan ja kiiruhti heti väliin.

"Hän paha tyttö", sanoi mies. "Hän tekee surma kissalle. Saada kymmenen seniä [sen on noin 2 1/2 peniä.], viedä kotiin tyttö. Ei enää tartte kissa."

Mutta Dick epäsi hänen välitysyrityksensä. Hän sulloi kissan takkinsa alle ja kumartui sitten tarttumaan Juki Tshanin vastustelemattomaan käteen. Hänen kimononsa hiha valahti alas ja paljasti pitkän, punaisen naarmun.

"Ahaa, kissalla on kynnetkin! Kernaasti lyön sitä, kun se on tehnyt sinulle pahaa, mutta en mitenkään voi sallia, että työnnät sen tuohon likaiseen ojaan. Nyt se saa seurata minua kotiin, ja jonakuna päivänä tuon sensijaan jotakin sinulle. Tiedän kyllä, ettet ymmärrä sanaakaan puheestani, mutta en totisesti käsitä, miten sinuun nähden menettelisin." Ja Dick jatkoi leperrystään, samalla kun hän tunsi itsensä tavattoman kömpelöksi ja hyväili vuoroin kissaa vuoroin Juki Tshania.

Juki seisoi aivan ääneti ja katseli häntä suoraan silmiin, vaikka hän ei vielä ollut täysin toipunut ensimäisestä lyönnistä, mitä hän koskaan oli saanut.

"Tahdothan sinä tulla kiltiksi, eikö totta? Etkä enää ryhdy hukuttamaan kissoja tai muita otuksia?" jatkoi poika vakuutellen.

Silloin tapahtui se ihme, että Juki Tshan lapsen vaistomaisella käsityskyvyllä äkkiä ymmärsi hänen tarkoituksensa oudosta kielestä huolimatta.

Hän hiipi nuorukaisen luo kuin pieni linnunpoikanen ja silitti poskellaan hänen olkapäätänsä. Se merkitsi enemmän kuin täydellistä alistumista — se merkitsi liittoa voitollisen vihollisen kanssa.

Dick suoristausi punehtuen ja hämillään ja asettui dshinrikishaansa, olematta näkevinään vetäjän hymyilevää naamaa.

Juki Tshan pani kätensä ristiin aivan vyöhikkönsä alle ja kumartui eteenpäin niin syvään, että hän muistutti puoleksi avattua kynäveistä.

"Arigato — arigato!" toisteli hän kohteliaasti ja kumarsi kerran toisensa perään.

"Hän sanoa kiitos", tulkitsi kyyditsijä.

"Hyvästi", huusi Dick. "Älä nyt vain unohda — ole kiltti!"

Juki jäi seisomaan paikalleen katsellen pois kiitävää dshinrikishaa ja sen alta vilkkuvia vetäjän ruskeita sääriä. Hän oli unohtanut kissan ja muisti ainoastaan sinisten silmien ystävällisen ilmeen.

"Juki, Juki!" kuuli hän äkkiä äidin huudahtavan omalla kielellään. "Tule! Kaikki on järjestetty juhlaa varten, ja olen etsinyt sinua niin kauan, että sandaalit jaloissani ovat kuluneet. Kiirehdi, ennenkuin punaiset pavut kylmenevät!"

Lapsi vastasi venytetyllä huudahduksella, kuiskaillen tuon tuostakin: "Ole kiltti — ole kiltti."

Hän oli kuullut samat sanat useita kertoja ennen. Ne yhtyivät hänen muistissaan hänen ensimäiseen käyntiinsä lähetyskoulussa ja erääseen pitkulaiseen laatikkoon, jonka sisältä tapasi tulla hyvin makeita ja herkullisia punaisia ja valkoisia palasia. Mutta kun hän nyt itsekseen mutisi sanat, ne tuntuivat saaneen uuden merkityksen.

Hän hiipi veräjän läpi ja läheni verkalleen pientä majaa, joka näytti niin iloiselta ja hauskalta juhlapuvussaan.

Luumupuun ohi mennessään hän katsahti ylös ja näki lintuemon makaavan poikueensa päällä.

Äkkiä sai ajatus pienet kasvot kirkastumaan kuin kukkasen päivänsäteistä. Hän vilkaisi vielä kerran linnunpesään ja silittäen omaa poskeaan virkkoi aivan ääneensä:

"Ole kiltti, Juki, ole kiltti."

II. SUURI NUKKEJUHLA.

Japanilainen asunto on keväällä kuin keijukaisten talo, katto ja alustus bamburuo'osta sekä muutamia pystyyn asetettuja tukia antamassa rakennukselle todellisuuden leiman.

Juki Tshanin koti oli tyypillinen. Päivisin siirrettiin paperisuojukset huolellisesti syrjään, jotta tuuli sai esteettä löyhähdellä huoneiden läpi. Illan tullen asetettiin raskaita puuovia kehyksiin ja täten suljettiin pääsy yöilmalta samoin kuin kaikilta häijyiltä hengiltäkin, jotka tohtivat liikkua vasta sitten, kun suuri aurinko oli lakannut valvomasta.

Tätä kaikkea piti koossa kapea puukuistikko, joka kiersi koko rakennuksen ja jonka lattian sukupolvien jalat olivat siloittaneet peilikirkkaaksi. Täällä Juki Tshan ensi kerran oli nähnyt omat kasvonsa, ja — valitettavasti! — myöskin oppinut kujeen pistää ulos pienen punaisen kielensä.

Tällä verannalla vastapäätä luumupuuta Juki tapasi vanhempansa. Molemmat vanhukset istuivat jalat allaan kirjavilla pieluksilla ja odottivat häntä käsivarret ristissä. Heidän juhlapukunsa haastoivat menneestä loistosta; nyt oli parhaan mukaan koetettu kuluneissa kohdissa korvata oikea kulta mukaillulla.

Vuosi vuodelta oli taistelu vanhentuneiden liikeperiaatteiden ja uusien monimutkaisten menettelytapojen välillä kaivanut vaot miehen otsalla hiukan syvemmiksi, ja silmät, jotka hänen nuoruudessaan olivat hehkuneet kunnianhimoa, olivat nyt enimmäkseen maahan luotuina, jotta vaimo ei huomaisi niiden levotonta, huolestunutta ilmettä.

Mutta kuinkapa olisi äänettömyys voinut salata mitään tältä pieneltä hiutuneelta naiselta, joka niin monet vuodet oli palvellut miestään ruumineen ja sieluineen? Kun hänet ensi kerran kainona, nuorena morsiamena lähetettiin koitteeksi hänen luokseen, ei sanaa rakkaus vielä ollut hänen sanakirjassaan. Velvollisuus oli ainoa, minkä hän tunsi: hän ei pyytänyt mitään ja antoi kaikkensa.

Senjälkeen hän oli saanut lausua tervetulleiksi monta pientä ihmisolentoa, joiden kädet olivat hohtavat ja kurttuiset kuin kirsikankukkain terälehdet; mutta ne olivat heti jälleen sulkeneet silmänsä ja menneet hyvän Dshizo-jumalan luo, joka aina on valmis auttamaan pienokaisia kuoleman virran yli.

Pelko, että joku toinen nainen tulisi riistämään hänen paikkansa kodissa, jotta perhenimi ei häviäisi, piti häntä monet yökaudet valveilla, ja lukemattomia kertoja hän oli hiipinyt pienelle alttarille tuskallisissa rukouksissa anomaan, että saisi säilyttää yhden ainoan pienen ihmistaimen.

Mutta vaikka yö oli ollut kuinka pitkä, ajatukset kuinka raskaat tahansa, aamu tapasi hänet aina iloisena ja luottavaisena, kykenevänä kaikkiin ponnistuksiin puolison mieliksi. Tämän jokainen toivomus oli välttämättömästi täytettävä, ja vaikka vaimo itse hiljaisuudessa alistin moniin kieltäymyksiin, miehen täytyi aina saada parasta, mitä voitiin hankkia. Hän työskenteli myöhään yöhön, möi pienet yksityisesti omistamansa esineet, tyytyi vähäpätöisimpäänkin tunnustukseen ja suunnitteli kaikki niin hyvin, että miehen ei koskaan tarvinnut huomata pienintäkään puutteellisuutta talousasioissa.

Vuosien työn, rukousten ja odotuksen jälkeen sai hän vihdoin palkkansa. Eräänä yönä ankaran lumimyrskyn vallitessa saapui odotettu lapsi maailmaan ja vanhemmet antoivat sille nimeksi _Juki_ [Lumi.] lumen mukaan, joka oli tuonut heille tämän lempilapsen. Juki Tshanin muassa saapui rakkaus perheeseen sitoen vanhempain sydämet yhteisillä toiveilla toisiinsa. Siitä pitäin se oli aina vallinnut pienessä kodissa, ja kun lapsi nyt näyttäytyi ja pienillä jaloillaan, jotka koko päivänä eivät olleet sandaaleja koskettaneet, painoi tomuisia jälkiä kiiltäväksi silatulle lattialle, vanhempain silmät loistivat ilosta.

Juki Tshan katsahti katuvaisena noihin tekemiinsä rumiin jälkiin ja tunsi olevansa kovin siivoton pikkutyttö. Sitten muisti hän uuden päätöksensä ja katsoi suoraan uskollisiin silmiin, jotka aina tähän asti olivat häntä rakastavasti katselleet. Hän hiipi vanhempainsa luo ja kumartui tarttumaan äidin käteen, joka oli kova ja työstä sierottunut. Sitten siveli hän sillä pehmeätä poskeansa ja kuiskasi äänellä, jossa samalla kertaa värähti sekä anteeksiannon toivo että varmuus siitä:

"Go men nasai."

Äiti kumarsi syvään ja vakuutti hänelle anteeksiantoaan samalla sekä arvokkaasti että leikkisästi. Sitten tunne vei voiton muodollisuuksista; hän nosti pienokaisen helmaansa ja antautui hetkeksi häiritsemättömän onnen valtaan.

Isä istui vieressä ja katseli heitä veitikkamainen väike silmissään, tekemättä mitään huomautusta. Vihdoin hän kuitenkin mainitsi, että heidän majesteettinsa, nuket, olivat jo kovin kauan saaneet odottaa hyllyllään. Eiköhän olisi aika käydä kunniatervehdyksellä niiden luona.

Vuodet olivat uurtaneet syviä vakoja vanhempien otsaan, mutta Juki Tshanin pulppuavaa elämänhalua katsellessaan he tunsivat itsensä päivittäin nuorentuneiksi. Kun he nyt kumpikin tarttuivat tytön pieniin kätösiin ja yhdessä menivät nukkeja tervehtimään, kaikki kolme olivat niin hilpeitä, että Juki ehdotti tavallisen kävelemisen asemesta tahdissa hyppäämistä siihen tapaan kuin hän äskettäin oli lastentarhassa oppinut.

Sehän oli jotakin tavatonta, mutta mitäpä ei tekisi lapsukaisen tähden! Jukin rohkaisemina isä ja äiti hyppivät eteenpäin, ja tyttö koetti turhaan noudattaa tahtia, ollen itse aivan hengästynyt ihastuksesta.

Huoneessa ei ollutkaan mitään heidän kulkuaan ehkäisemässä. Ei mitään tuoleja, joiden kiusallisiin jalkoihin saattoi kompastua, ei teräväsyrjäisiä sänkyjä tai pöytiä; ei mitään muuta kuin pehmeä paksu matto, sama, jolla Juki kerran oli suorittanut kaikki lapsuuden voimisteluharjoitukset, saamatta pienintäkään vammaa hentoihin jäseniinsä.

Puolittain kontaten, puolittain hyppien ja läkähtymäisillään naurusta ja ponnistuksista kolmikko viimein saapui samalle paikalle, missä kuutta vuotta aikaisemmin oli uhrattu kiitosuhri vastasyntyneestä tyttösestä, joka nyt molemmille vanhuksille merkitsi elämän onnea.

Parhaassa huoneessa olivat nuket asetettuina viidelle pitkälle punaisella verhotulle hyllylle. Siinä oli isoja ja pieniä, paksuja ja kapeita nukkeja, kukin niistä esittäen jotakin ruhtinaallista henkilöä kaukaisilta ajoilta. Niiden pukujen kuosit olivat jo ammoin tulleet vanhanaikuisiksi.

Siinä oli Dshimmo Tenno, ensimäinen oikea keisari. Hänen tukkansa oli järjestetty mitä kummallisimmalla tavalla; puku oli paksua kultakirjokangasta, ja käsissään hän piti kahta hirveätä miekkaa. Siinä oli Dshingo, joka miekkailutaidossa oli saavuttanut katoamattoman maineen ja joka oli niin iso, että hänen täytyi istua keisarien joukossa ja katsella alas muihin keisarinnoihin. Niin, kyllä niitä oli ääretön liuta! Toiset ansaitsivat muistamista jokaisena vuoden päivänä, toiset taasen olivat sitä lajia, että oli parasta unhoittaa ne mahdollisimman pian.

Juki Tshan osasi luetella koko rivin ulkoa. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa niiden eteen, milloin hän vain saattoi sen säädyllisesti tehdä. Ei käy päinsä olla epäkohtelias keisarille, vaikka hänen kuolemastaan olisikin kulunut jo satoja vuosia.

Todellisuudessa tämä joukko hyllyllä komeilevia vanhoja nukkeihmisiä ei tehnyt häneen kovinkaan syvää vaikutusta; mutta hän katsoi kuitenkin välttämättömäksi kohdella niitä huomaavaisesti. Olihan mahdollista, että ne todella kykenivät muuttamaan hänet sisiliskoksi tai käärmeeksi, kuten vanha portinvartia oli sanonut.

Hänen erityisen ihastuksensa esineenä oli kuitenkin siro, hienosta posliinista valmistettu hopealla ja kullalla kiilloitettu pienoiskokoinen vaatetuskalusto, kaikki niin taiturillista työtä, että tuntui siltä kuin tekijän olisi täytynyt kokonaan eristäytyä ja irroittaa huomionsa muusta maailmasta luodakseen ainoankin niin täydellisen kappaleen.

Vielä oli kokoelmassa muutamia lystikkäitä pieniä lakkaöljyllä maalattuja vaunuja, joissa kuninkaallinen herrasväki muka ajoi, Ja niitä vetävät tavattoman lihavat mullikat olivat niin länkisäärisiä, että niiden takaraajat muodostivat selvän soikion — näky, joka sai Juki Tshanin työntämään ulos pienet punaiset huulensa samanlaisiksi kuvioiksi ja pyytämään äitiään katsomaan sekä viekoitteli hänet taputtamaan käsiään, kunnes pikkulinnut ylhäällä ihmeissään kuroittivat esiin päänsä.

Hän oli kestitsevinään nukkeja viinillä ja runsaalla ravinnolla sekä leikitteli hetkisen viidellä hovisoittajalla, sillä olihan se toki sallittua sellaisiin nähden, jotka olivat vain palvelijoita.

Kaiken aikaa hän jutteli herkeämättä vanhempain varovaisesti liikkuessa hänen ympärillään ja kertoillessa kaikkien näiden ihmisten merkillisistä kohtaloista, Juki Tshan oli kuitenkin niin syventynyt omiin huomioihinsa, että hän kuunteli heitä varsin tarkkaamattomasti, kunnes hän havaitsi murheellisen ilmeen äitinsä kasvoilla. Kaikki nämä asiat täytyi nimittäin jokaisen pienen tytön tietää, ja mitenkä voi Juki Tshan koskaan oppia mitään, ellei hän käyttänyt pieniä korviaan? Siis hän siirrähti lähemmäksi vanhempiansa, hyväillen heitä pikkuisen tuon tuostakin, samalla kun hän koetti oikein tarkasti kuunnella.

* * * * *

Bambujen varjot olivat ehtineet käydä pitkiksi ja ohuiksi, kun aurinko suudellen toivotti niille hyvää yötä. Pursi toisensa jälkeen ohjasi kulkunsa kotiinpäin hopeanhohteisella merellä, ja lännen rusopilvet olivat verhoutuneet voimakkaan siniseen huntuun. Linnunpoikaset isossa luumupuussa eivät enää liikahdelleet, kun emo hiljaa siirsi ne noukallaan syvemmälle pesään ja vaikeroivasti viserrellen etsi kadonnutta.

Sisällä huoneessa Juki Tshan loikoi lattialla vaatteissaan lopen väsyneenä päivän merkillisistä tapauksista. Hänen äitinsä valmisteli pientä vuodetta poimien siihen kuuluvia tarpeita lokerosta erään hyllyn alta. Juki Tshan leperteli kaiken aikaa yksitoikkoisesti itsekseen, koettaen saada jotakin selvyyttä sekaviin ajatuksiinsa, joissa liikkui nukkeja, kissoja ja lintuja kirjavana joukkona. Kaikki näkyi verhoutuneen hämärään usvaan, kun hänen äitinsä otti hänet polvelleen ja nopeasti riisui hänen kaksi vaatekappalettaan. Sitten hänet pistettiin haaleaan kylpyyn, ja pari minuuttia myöhemmin hän lepäsi pikku vuoteellaan — heleänä ja pehmeänä kuin ruusunlehti.

Yölampun himmeä hohde muutti kaikki esineet huoneessa aavemaisiksi varjokuviksi. Yhden ainoan pienen säteen oli onnistunut hiipiä esille paperiverhon alta ja se valoi ikäänkuin sädekehän äidin pään ympärille, kun tämä kädet ristissä polvistui hyllyllä seisovan Buddhan kuvan eteen.

Hän liikutti huuliaan, mutta sanat olivat aina samat: "Lapseni, lapseni, lapseni!"

Lepäävä Juki Tshan katseli varjokuvia puolipimeässä huoneessa. Ne näyttivät niin lystikkäiltä ja — kuinka ihmeellistä! — kummallisin niistä kaikista hahmoutui vähitellen pojaksi, jonka huulet aivan selvään virkkoivat: "Ole kiltti!"

Tähän loppuivat Juki Tshanin tietoiset ajatukset, ja hän nukkui. Mutta äiti istui vielä hetkisen vuoteen ääressä, valppain silmin katsellen lastaan ja hyräillen kehtolaulun pätkää:

Nuku, pieni, nuku! linnut jo lepää; yölamppu palaa pajupuiden alla: äitisi valvoo. Nuku, pieni, nuku!

III. KAHTATOISTA VUOTTA MYÖHEMMIN.

Kaksitoista kertaa oli tuuli varistanut luumupuiden valkoiset kukat, ja Juki San [Arvonimeä "tshan" käytetään lapsista, mutta niiden täysikasvuisiksi tultua liitetään nimen jälkeen "san". Tekijä.] oli nyt nuori neitonen ja astumassa aikuisten maailmaan, sen suruihin ja huoliin.

Vaikka häntä ilmeisesti saattoi pitää myöhempänä painoksena entisten päivien hemmotellusta, vilkastunteisesta ja onnellisesta tytöstä, hänen silmänsä saivat usein huolestuneen ilmeen, sillä hänen oli taisteltava ankaraa taistelua estääkseen vanhempiansa joutumasta mihinkään kosketukseen päivä päivältä lisääntyvän köyhyyden kanssa.

Kolmen vuoden ajan nämä olivat herkeämättä työskennelleet ja ponnistelleet pitääkseen häntä englantilaisessa lähetyskoulussa, jossa hän sai parhaan kasvatuksen, mitä maassa silloin oli tytöille tarjolla.

Kun hän vihdoin tuli takaisin pitkän kahnauksen jälkeen vieraiden ihmisten ja vieraan kielen kanssa, oli päivänselvää, että hän ryhtyi täyttämään kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka saattoivat tulla ainoan tyttären osaksi ylhäisessä, köyhtyneessä perheessä.

Isä oli tullut vanhaksi ja raihnaiseksi ja luopui nyt kokonaan olemassaolon taistelusta. Hän oli aina ollut hurskas buddhalainen ja antautui yhä täydellisemmin rukoukseen ja mietiskelyyn valmistuakseen Nirvanaan. Äiti oli kaiken ikänsä elänyt toisen johdossa ja tunsi nyt itsensä aivan kykenemättömäksi toimimaan omin päin, jonka vuoksi hän perin avuttomana kääntyi Juki Sanin puoleen.

Tämä oli raskas kuorma nuorten hartiain kannettavaksi, ja kun yö tuli, se tapasi hänet usein hiljaa valvomassa ja mietiskelemässä vaikeata kysymystä, miten vähäiset vaatimukset voitaisiin tyydyttää vieläkin pienemmillä tuloilla.

Hän oli lähetyskoulussa oppinut kaikenlaista, osasi lukea ja kirjoittaa huonoa englanninkieltä ja lopettaa kertomataulun nopeammin kuin kukaan muu. Hän oli syventynyt pukeutumistaidon mutkikkaimpiinkin salaisuuksiin, ja jos hänellä oli hyvin runsaasti aikaa käytettävänään, hän saattoi soittaa uruilla kolme erilaista virrensäveltä.

Kaikki nämä taidot olivat kuitenkin hyvin vähäksi hyödyksi, kun oli saatava isän eläke riittämään edes hiukkasen yli pienen talouden vaatimattomien tarpeiden.

Hänelle oli kerrottu ihmeellisiä juttuja vieraasta maasta, joka sijaitsi kaukana hänen kotisaarestaan ja jossa säätyläisperheiden tyttäret voivat hankkia itselleen työtä ulkona monirientoisessa maailmassa. Kovin hän oli hämmästynyt heidän rohkeuttaan ja ihmetellyt kansan tapoja, jotka sellaista sallivat! Samalla hän sentään hiukan kadehtikin heidän vapauttaan ja huokaili raudankovan sovinnaisuuden kahleissa, joka kielsi häntä jättämästä isänkotia, kunnes vanhemmat olivat järjestäneet hänen avioliittonsa — jokaisen japanilaisen naisen välttämätön kohtalo. Yksinomaan tämän vuoksi oli hänelle niin huolellisesti opetettu kaikenlaisia talousaskareita ja seurustelun taitoa. Hänen kasvatuksensa tarkoituksena oli hänen syntymästään asti ollut kehittää hänet kykeneväksi kerran sulostuttamaan puolison elämää ja tekemään tämän koti iloiseksi ja miellyttäväksi.

Päivä päivältä kävi olemassaolon taistelu vaikeammaksi ja Juki San ponnisteli nuoren ihmisen tarmolla ja pelottomuudella. Ilakoiden ja leikkiä laskien hän tarjoili vanhemmilleen näiden vaatimattoman aterian, alati kehoittaen heitä nauttimaan sitä, mitä hän muka kuvitteli suureksi juhla-ateriaksi, mutta jonka hankkimiseksi hänen ehkä oli täytynyt uhrata joku perheen vanhoista muistoesineistä. Hän käänsi varsin näppärästi riisisangon niin, että he eivät voineet nähdä sen niukkaa sisältöä, ja kaatoi kuuman veden juhlallisesti heidän maljakoihinsa vakuuttaen, että mikään _sake_ [japanilainen riisiviini.] ei voinut maistua niin oivalliselta kuin tämä. Hänen päätöksensä pitää heidät onnellisessa tietämättömyydessä asiain tilasta pakoitti hänet äärimmäisiin ponnistuksiin, mutta se oli aivan yksinkertaisesti hänen velvollisuutensa, ja velvollisuus oli ainoa uskonto, josta Juki San tunsi itsensä täysin varmaksi.