Part 2

Mutta eräänä päivänä sattui jotakin merkillistä tässä pienessä kodissa. Isä kutsui tyttärensä luokseen ja kertoi juhlallisesti, että oli päätetty avioliitto hänen ja Saito Sanin välillä. Viimemainittu oli varakas upseeri keisarin hovissa. Juki kumarsi päänsä mattoon ja kiitti jumalia. Nyt saisivat hänen vanhempansa viettää loput päivänsä loistossa ja yltäkylläisyydessä.

Saito San oli vain etäinen utukuva, jota hänen koko vastaisen elämänsä aikana oli toteltava ja jonka koti hänen oli pidettävä järjestyksessä. Mutta hän toi mukanaan toivotun avun, ja tytön ajatukset uhkuivat kiitollisuutta. Nyt, kun köyhyyden painostava kuorma oli nostettu hänen hartioiltaan, pääsi nuoruuden ilo oikeuksiinsa ja koko hänen olentonsa säteili ihastusta.

Useita kertoja tätä ennen hänen isänsä oli saanut naimatarjouksia tyttärelleen, sillä huhu tämän kauneudesta ja lapsellisesta hellyydestä vanhempiansa kohtaan oli levinnyt laajalle. Mutta isä oli kateellisesti vartioinut aarrettaan ja antoi suostumuksensa vasta sitten, kun tehtiin tarjous, joka vastasi hänen entistä arvoansa ja asemaansa.

Kun hän nyt näki tyttärensä hehkuvat posket ja onnellisen ilmeen hänen silmissään, hän laski kätensä tytön pään päälle ja antoi hänelle siunauksensa.

Kun Juki jäi yksikseen, hän taputti käsiänsä riemusta. "Tehdä onnelliseksi kuin Amerikan sensei", kuiskasi hän. "Hei, hei! Nyt saan sanoa huolilleni hyvästi;" ja sitten hän kiirehti pois, kantamaan kiitosuhriansa kotijumalille.

Kun isä oli tehnyt alkuvalmistukset avioliittoa varten ja antanut vaimonsa toimeksi perheen vanhojen arvoesineiden myynnin, jotta rikkaan puolison taloon joutuvalle tyttärelle voitaisiin hankkia sopivat kapiot, hän palasi piippunsa ääreen ja mietiskelyihinsä.

Juki San ja hänen äitinsä nousivat auringon mukana, toimittivat tavalliset askareensa, ompelivat ja kirjasivat leikkiä laskien ja laulaen. Kestetyt murheet olivat unohdetut, eivätkä he huolineet surra tulevaisuutta.

* * * * *

Eräänä aamuna vain muutamia viikkoja senjälkeen, kun avioliitto oli päätetty, Juki kuuli postimiehen huutavan, ja kun hän riensi häntä vastaan, ojensi hän tytölle kummallisen kirjeen. Kuori oli valkoinen ja nelikulmainen, ja pitkittäin [japanilaiset kirjaimet juoksutetaan pystysuoraan ylhäältä alas.] oli siihen oivallisella englanninkielellä piirretty hänen nimensä ja osoitteensa. Hän käänteli sitä ihmeissään sormiensa välissä ja mursi vihdoin sinetin.

Ison rakennuksen kuva ylinnä paperilla kiinnitti siihen määrin hänen huomionsa, että kului pitkä aika ennenkuin hän tuli vilkaisseeksi sisältöön. Allekirjoitus ja ne yksityiset sanat, jotka hänelle ensi lukemalla selvisivät, saivat hänet huudahtamaan ilosta ja hämmästyksestä.

"Kah, se on siltä lystikkäältä pojalta, joka kerran löi minua sormille kauan aikaa sitten. Hän tahtoo tulla luoksemme asumaan! Kas sitä!"

Ketään muita ei ollut saapuvilla kuulemassa kuin hänen oma onnellinen itsensä. Hän ojensihe lattialle, pienet, hehkuvat kasvot käsien varassa, levitti kirjeen eteensä ja alkoi ääneensä lukea sitä:

"Jokohamassa.

Miss Juki luuje —

Paras miss luuje!

Tokkohan enää muistatte erästä amerikkalaista poikaa, joka kerran aikaisimpina lapsuusvuosinanne sattui häiritsemään suunnitelmianne erääseen kissaan nähden?

Itse muistan tapauksen varsin hyvin ja samaten ne pienet hauskat retkeilyt luonnon helmaan, joita te, äitini ja minä sitten yhdessä teimme.

Toivoakseni ette kuitenkaan ole minua unohtanut, sillä nyt aijon juuri käyttää oikeuksiani yllämainitun taistelun voittajana pyytääkseni teiltä erästä suosiota. Hallitukseni on nimittäin lähettänyt minut teidän maahanne tärkeässä asiassa, ja kun huomasin, ettei ollut mitään majataloa tulevan toiminta-alueeni lähettyvillä, kirjoitin samaan kouluun, missä muutamia vuosia sitten oleskelin äitini kanssa, tiedustellen sellaista perhettä, joka ystävällisesti tahtoisi ottaa minut pariksi kuukaudeksi luokseen asumaan.

Omituista kyllä, ilmoitettiin minulle isänne nimi ja osoite, ja kun kirjeessä vielä mainittiin, että perheen ainoan tyttären nimi oli Juki San ja että hän osasi puhua ja kirjoittaa englanninkieltä, johtui heti mieleeni pieni 'Sisko Lumihiutale' menneiltä ajoilta.

Suostuisikohan isänne todellakin ottamaan minut luoksenne pariksi kuukaudeksi, jos lupaan käyttäytyä oikein hyvin ja tyytyä mahdollisimman pieneen tilaan? Jos niin luulette, ehkä tahdotte olla hyvä ja sähköttää minulle tänne Jokohamaan, niin tulen suoraan sinne.

Toivon pian näkeväni teidät jälleen!

Vanha ystävänne Richard Merrit."

Juki San tavaili kirjeen läpi ja koetti turhaan selvitellä kaikkia noita vieraita sanoja. Se oli epäilemättä englanninkieltä, mutta aivan toisenlaista kuin se englanninkieli, mitä hän oli tottunut kuulemaan. Hänen täytyi juosta noutamaan pieni sanakirjansa ja sitten hän lause lauseelta tutki sisällön selväksi.

Niin, kyllä hän muisti tuon pojan! Hänellä oli vaalea tukka ja siniset silmät, jotka osasivat nauraa, ja hän oli iso, iso poika, joka usein oli kantanut häntä olallaan!

Juki piti kokoonkäännettyä kirjettä varovaisesti molemmilla käsillään ja vaipui iloiseen odotukseen. Ulkomaalainen vieras tulisi kokonaiseksi kahdeksi kuukaudeksi hänen kotiinsa asumaan; sitten joutuisi hän naimisiin, saisi käyttää kaikkein hienointa kimonoansa ja antaa kauniita lahjoja vanhemmilleen.

Buddha huolehti hänestä todellakin! Aina siitä asti, kun hän oli palannut lähetyskoulusta, hän oli tuntenut siinä suhteessa epäilystä! Sillä hänestä oli näyttänyt siltä, ettei Jumala koskaan kuullut hänen rukouksiaan, vaikka hän rukoili häntä yöt päivät. Kaiketi hän oli odottanut, antaakseen hänelle kaiken tämän onnen yhdellä kertaa. — Hän oli hyvä, ystävällinen ja ajatteleva jumala. Huomenna, ennenkuin nouseva aurinko ehtisi kullata ison pinjapuun vuorella, hän menisi temppeliin sanomaan sen hänelle.

Juki Sanin vanhemmat suostuivat kernaasti tyttärensä pyyntöön ja iloitsivat voidessaan valmistaa hänelle huvia. Sitäpaitsi tulisivat muukalaisen maksamat rahat mieluisaksi lisäksi myötäjäisiin.

Kihlaus oli heille yhtä sitova kuin avioliitto, eivätkä nämä vaatimattomat ihmiset olleet kuulleet puhuttavankaan, että nuori sydän voi joskus tehdä kapinan perinnäistapoja ja sovinnaisia sääntöjä vastaan sekä kulkea omaa tietänsä. Lapsi toivoi vieraan tulevan, ja kun he muuten niin harvoin voivat hankkia hänelle huvia, he tietysti olivat valmiit noudattamaan hänen tahtoaan.

Vastaussähkösanoman lähettäminen oli seuraava jännittävä tapaus. Juki San kirjoitti nuo muutamat sanat viidellä eri tavalla ja huomasi, että kun oli saatava kokoon englantilainen lause, hänen kielensä oli paljoa taitavampi kuin hänen sormensa. Vihdoin hänen onnistui suurilla ponnistuksilla kirjoittaa:

"Tarjoan teille koko taloni. Todellinen ystävänne Juki."

Sitten ravisti hän päätään ja yritti uudestaan:

"Sydämeni toivottaa teidät tervetulleeksi. Juki."

Tämäkään ei oikein vastannut hänen korkeita vaatimuksiaan, ja lopuksi hän päätti sähköttää seuraavat kolme sanaa, joiden sisällöstä hän ainakin oli varma:

"Tehkää hyvin, tulkaa."

* * * * *

Lähinnä seuraava aika meni kokonaan innokkaihin valmistuksiin. Ei ollut helppoa tehdä kaikkea niin hauskaksi ja mukavaksi kuin sellaisen kunnioitetun vieraan läsnäolo vaati, ja Juki San sai pinnistää kekseliäitä aivojaan äärimmäiseen asti. Mutta hän käytti päätänsä ja käsiänsä iloisella, uupumattomalla tarmolla — asetti raskaan pronssisen _hibatshin_ eli hehkupannun maton mustaksi palaneelle reiälle, pingoitti uutta riisipaperia _shodshin_ puupuitteisiin ja ripusti hauska-aiheisen _hakemonon_ niille kohdille seinissä, missä muurisavi oli murennut. Hän liehui talon toisesta päästä toiseen, nauroi ja puuhasi, ja vanha puutarha ulkopuolella vastasi kukkien tuoksulla ja linnunlaululla.

Juuri Merrit Sanin tulopäivänä, kun jo oli asetettu viimeinen kukka maljakoihin ja harjattu viimeinen tomuhiukkanen matolta, keksi Juki Sanin terävä silmä ruman repeämän paperiovessa, joka eroitti vierassuojan heidän pienestä ruokasalistaan.

Pienoinen murheellinen ryppy painui hänen kulmiensa väliin, mutta muuttui pian hymyksi.

"Ah", huudahti hän, "ajatukset tulevat nopeasti! Voinhan maalata bambutaulun ruman reiän päälle!"

Hän alkoi heti työskennellä väreillä ja siveltimellä, ja hänen pienet näppärät sormensa kätkivät pian raon kokonaisella metsällä sieviä _take-ruokoja_, jotka kohosivat lumipeitteisen vuoren juurelta.

Vielä viimeinen sivellys, ja sitten istahti hän lattialle katselemaan tuotettaan hyvin tyytyväisenä.

"Nyt on kaikki valmista!" sanoi hän hiljaa itsekseen, "nyt ei ole muuta tehtävää kuin odottaa ilomielin Amerikan sensein tuloa."

Hän kuuli naurua aivan takanaan ja käänsi nopeasti päänsä: oviaukossa seisoi pitkä muukalainen, joka hymyillen ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi.

Mutta kädenpuristus oli Juki Sanille tuntematonta. Hän katsahti vieraaseen nopeasti ja kummastuneena ja kumarsi sitten miellyttävän kohteliaasti pääkkösensä lattiaan asti.

Hänen tavallinen iloinen puheliaisuutensa oli kuin poispuhallettu. Hämillinen ujous painoi hänet melkein maahan, eikä Merritin avonainen katse suinkaan parantanut asiaa.

Alasluoduin silmin vei hän hänet perheen isompaan arkihuoneeseen, kehoitti häntä istumaan ja pitämään hyvänään sitä vieraanvaraisuutta, mitä hänen isänsä halpa talo voisi tarjota.

Merrit saapui pitkältä, väsyttävältä matkalta, ja hänestä oli jotakin kuvaamattoman viehättävää paikan tyynessä kauneudessa ja hiljaisessa miellyttävässä tytössä, joka oli vetäytynyt varjoon. Hienotunteisesti hän ei ollut huomaavinaan tämän arkuutta ja rupatteli iloisesti vähäpätöisistä asioista, ikäänkuin tyttö olisi ollut ujo lapsi, joka mielellään tahtoi päästä hänen tuttavakseen, kunhan vain tohti.

Tällävälin Juki San sai rohkeutta ja uskalsi jo toisinaan luoda silmäyksenkin leveäharteiseen nuoreen mieheen, jonka uhkea vartalo näkyi täyttävän huoneen lattiasta kattoon. Juki katseli hänen kasvojaan, koetti ymmärtää hänen kummallista kieltään; ja näin hän vähitellen tunsi ihmeellisen ulkomaalaisen lapsuutensa leikkitoveriksi.

Niiden työteliäiden vuosien kuluessa, jotka hän oli viettänyt lähetyskoulussa, oli näet englanninkieleen liittynyt muisto pitkästä, kömpelöstä, vieraasta pojasta, jolla oli lystikkään näköinen, kaareva suu, ja jonka silmät tavallisesti hymyilivät, kun hän lausui omituisia ääniään. Kuinka isoksi, komeaksi ja kauniiksi hän oli tullut! Ja pukukin aivan erilainen kaikesta, mitä Juki koskaan oli nähnyt! Hänellä oli niin valkoiset, pitkät kädet, ja hyvin muisti Juki niiden tiukan, voimakkaan puristuksen. Hänen täytyi katsahtaa nuorukaiseen tuon tuostakin ja nauttia hänen äänensä syvästä soinnusta, kunnes hänen pieni tytönsydämensä vihdoin alkoi niin rajusti sykkiä, että posket tulivat hehkuvan punaisiksi.

Ujous katosi vähä vähältä, ja kun Merrit leikkisästi kysyi, miten ihmeessä hän saattoi hoitaa tehtäviään niillä harvoilla japanilaisilla sanoilla, jotka hän taisi, hän rohkeni aivan reippaasti vastata:

"Minä tietää keino — minä opetta teille Nipponin kieli; te antaa minulle vaikean Amerikan-kielen viisaus."

"Se menee mainiosti", myönsi Dick ja ojensi kätensä vakuudeksi.

Mutta tyttö vetäytyi levottomasti takaisin.

"Ei, ei, älkää mene!" virkkoi hän, käsittäen lauseen väärin. "Te pitää jäädä. Saa kaikki minun taito Nipponin kielessä! Oi, olkaa niin ystävällinen!" Ja hän katsoi rukoilevasti vieraaseen.

Merrit nauroi sydämellisesti.

"Hyvä on, Juki", sanoi hän; "minä jään, ja huomenaamulla alamme koulumme."

Nyt olivat Juki Sanin vanhemmat saaneet tietää vieraan tulosta ja kiirehtivät sisälle lausumaan hänet tervetulleeksi. Hänen erilaisten tavarainsa purkaminen tässä pienessä asunnossa huvitti suuresti koko perhettä. Jokaista kapinetta tutkittiin ja ihailtiin kunnioittavasti, ja kun Merrit otti esille kimpun valokuvia ja näytti heille kotinsa, perheensä ja ystävänsä, tuli mielenkiinto tavattomaksi.

Myöhemmin illalla lepäsi Juki San, kuten tavallista, pehmeällä, lattialle levitetyllä _futonillaan_ ja katseli ihmeellisiä varjoja, joita yölamppu loi verhoille huoneessa. Kaikki tässä pienessä majassa oli samanlaista siitä ajasta asti, kun hän oli aivan pieni tyttö. Siellä oli sama lamppu ja sama Buddhan kuva, joka tutkimattomin silmin tuijotti häneen hyllyltään.

Juki San heittelihe levottomasti patjallaan.

"Se kaunis tyttö kuvassa", — virkkoi hän itsekseen. "Hän menee naimisiin sen kauniin tytön kanssa, sanoi hän, — Sitten Juki huoahti hiukan ja lisäsi aivan epäjohdonmukaisesti:

"Minä toivon, että Saito San lähtee sotaan pitkäksi, pitkäksi aikaa."

IV. MERRIT SAN.

Kahden onnellisen kuukauden ajan Juki San eli kuin unessa. Runsas korvaus, jonka Merrit ehdottomasti tahtoi suorittaa osoitetusta vieraanvaraisuudesta, riitti yllin kyllin pienen perheen tarpeisiin. He saattoivat taas, kuten lapsuusaikanaan, tehdä pieniä rattoisia retkeilyjä, käydä vanhoissa temppeleissä, ja maistella eväitään torri-puiden siimeksessä. Tavallisesti tepsuttelivat vanhemmat heti jälestä, Juki San toimi tulkkina, tavattoman ihastuneena taidostaan. Hän leperteli lakkaamatta, nauroi omille erehdyksilleen ja tuli päivä päivältä sievemmäksi ja säteilevämmäksi.

Merrit oli iloinen voidessaan viettää vapaan aikansa niin miellyttävässä seurassa. Juki San oli sama pieni lumoava ihme, jonka hän entuudestaan muisti; viaton ja itsetiedoton tyttö, jonka sydämen syvintä ei vielä kukaan ollut tutkinut.

Hän ärsytti ja opetti häntä ja leikki hänen kanssaan, niinkuin leikitään ilakoivan lapsen kanssa. Luonteeltaan hän oli sydämellinen ja harras ja tietämättään hän vähitellen vei Jukin rajan yli siihen maahan, jossa tuntuu niin tuskalliselta herätä yksinään.

* * * * *

Eräänä varhaisena aamuna, kun laakson usvat heleiden pilvien lailla vielä verhoilivat vuoren purppuraa ja hänen korkeutensa aurinko vastikään oli heittänyt ensimäisen katseensa Fudshijaman kimaltelevalle huipulle, pistäen esille pitkästä vaelluksesta hehkuvat kasvot, Juki San nousi ylös unettoman yön jälkeen ja vilkaisi surullisilla silmillään ulkona heräävään päivään.

"Sinä olet laiska tänään, herra Aurinko", sanoi hän uhaten sitä nuhtelevasti sormellaan. "Missä olet ollut? Miksi et ole tullut aikaisemmin valaisemaan minua työssäni?"

Hän sitoi kimononsa pitkät hihat ylös, jotta ne eivät olisi tiellä, ja kietoi huivin päähänsä, jonka jälkeen hän alkoi tomuttaa shodshia ja järjestää pientä huonetta.

"Minun täytyy kiirehtiä", sanoi hän itsekseen, kun oli lopettanut nopean siivoamisensa. "Täytyy keittää ruokaa yhtä väleen kuin rouva Punarinta-satakieli varastaa kirsikoita poikasilleen. Tänään tärkeä, tärkeä päivä, mutta ei mikään iloinen päivä, Merrit San matkustaa pois! Hetkisen hän seisoi hiljaa, ja silmät tummenivat ja kävivät surullisiksi. Sitten hän ravisti nuhtelevasti päätänsä ja virkkoi:

"Hyi, Juki San, äänesi kuulostaa murheelliselta ja sydämesi ajattelee kyyneleitä. Sinä olet häijy tyttö. Kiirehdi kuumentamaan hibatshi, jotta Merrit San saa gohaninsa — hänen lystikkäällä Amerikan-kielellään sitä kai nimitetään suurukseksi."

Kun höyry alkoi kohota tulipannuihin asetetuista kastrulleista, istahti Juki San avoimen ulko-oven eteen lämpimänä ja punaisena ponnistuksistaan. Hän leyhytteli kuumentuneita kasvojansa avaralla hihallaan ja katseli sillävälin herkeämättä, tulisiko ketään pienissä portaissa, jotka johtivat ylempään huoneeseen. Heikoinkin rasahdus sai hänet hymyilevään odotukseen. Ulkoa kuului veden hiljainen loiske ja päivän työhön valmistautuvien miesten leikillisiä huomautuksia.

Koko pienen puutarhan saarsi rivi vaahteroita, joiden sananjalkamaiset lehdet välkkyivät heleän punaisina bambujen vihreitä sulkia vasten. Jokainen pieninkin esine täällä oli läheisesti liittynyt Juki Sanin lyhyeen, onnelliseen elämään. Hän oli astunut ensimäiset askeleensa sileällä hiekkakäytävällä ja oppinut tulkitsemaan ensimäiset kirjoitusmerkit vanhasta kivilyhdystä. Nenätön Kvannon tuolla pinjapuun alla oli saanut tietää kaikki hänen salaisuutensa, ja luumupuun juurelta, tuosta aivan läheltä, hän kerran oli pyydystänyt häijyn kissimirrin, joka oli johtanut hänen ensimäiseen tuttavuuteensa Merrit Sanin kanssa.

Hänen istuessaan siinä kädet ristissä ja katsellessaan, miten päiväpaiste kisaili pensaissa ja lehvillä, tuntui hänestä kuin olisi kaikki hänen joustavuutensa äkkiä kadonnut hänen pienestä levottomasta ruumiistaan, ja lempeä suu sai väsyneen, surullisen ilmeen. Hän säpsähti loiskahdusta alhaalla lammikossa, ja kun hän kumartui eteenpäin, hän näki kultakalojen hyppivän korkealle vedenpinnan yli. Samassa silmänräpäyksessä hän oli täynnä elämää ja liikettä.

"Juki San on iso, häijy tyttö, joka voi unohtaa pienen kalan. Pikku kultakalat aina hyvin nälkäisiä aamulla. Täytyy kiirehtiä täyttämään niiden tyhjät vatsat; ne ovat jo hyvin ohuet."

Hän livahdutti sukkiin puetut jalkansa punotuista sisäkengistä ja pisti ne puutohveleihin. Sitten hän meni erään hyllyn luo ja otti kädentäyden riisikakkuja.

Veden kalvo kimalteli kullalta kalojen siinä parveillessa. Juki San murenteli kakkunsa ja katseli tarkkaavasti tuota liikkuvaa ryhmää. Sitten hän sanoi:

"Te olette hyvin ahneita kaloja. En koskaan voi täyttää isoja vatsojanne. Nyt täytyy poimia kukkia Merrit Sanin aamiaispöytään."

Hän tipsutti laakeiden, sammaltuneiden kivien ylitse pienoiskokoisin Fudshin ohi, missä asuu sen ihmeellisen jumaluusolennon henki, joka puhjetuttaa kasvit henkiin. Hetkiseksi hän pysähtyi muutamien uhkeiden krysanteemien eli päivänkukkien eteen ja katseli kauan nousevan auringon helakassa valossa välkkyviä "aamutähtiä". Vihdoin hän keksi syrjempänä kasvavassa pensaassa valkoisen ruusun, jonka sydän hehkui aivan punaisena.

Tyytyväisesti huudahtaen hän pisti kätensä okaitten joukkoon, mutta kun hän samalla ravisti pensasta, niin ihana purppurasiipinen perhonen putosi alas hänen jalkojensa juureen. Juki San, joka oli hellä kaikkia eläviä olentoja kohtaan, lankesi nopeasti polvilleen, ottaen puolipaleltuneen hyönteisen lämpimiin kämmeniinsä.

"Ah, Tsho [Perhonen.] Tsho San", sanoi hän hyväillen, "eilispäivänä sinä olit iso ja vahva, tänään tunnet heikkoutta kylmässä. Se Puhurin Jaakko on kovin häijy poika... Sinä et saa kuolla, Tsho Tsho San! Ole kärsivällinen! Minä teen sinut lämpimäksi; minä annan sinulle uuden onnenpäivän."

Juki Sanin puukenkien kapse kajahteli hiljaisessa aamuilmassa kun hän riensi pienen kaarisillan ylin ja jatkoi kulkuaan kivikuvan luo lammikon toiselle puolelle. Yhdellä ainoalla otteella — niin keveällä, että se ei mitenkään voinut vahingoittaa hentoja, läpikuultavia siipiä — hän siirsi heränneen perhosen näppärästi armeliaisuudenjumalattaren leveälle otsalle.

Jyrkkänä vastakohtana tälle hiljaiselle näytelmälle kuultiin äkkiä jonkun tulevan portaita alas viheltäen amerikkalaisen laulun rytmikästä säveltä.

Silmänräpäyksen seisoi Juki San liikkumattomana ja painoi varovaisesti huulensa taitettua ruusua vasten. Sitten hän juoksi nopeasti takaisin, ja hänen pienet _getansa_ kopisivat iloisesti kivillä.

"Heräävä päivä haluaa lausua Sisko Lumihiutaleelle kunnioittavan tervehdyksensä", huudahti Merrit, jonka pitkä vartalo täytti koko oviaukon.

Mutta Juki San ei suinkaan tahtonut, että hänet kohteliaisuudessa voitettaisiin. Hän laski käden kummallekin polvelleen ja kumarsi sitten suorassa kulmassa, samalla kun hän kiusoittelevan vakavasti ja juhlallisesti vastasi:

"_Ohajo, gozaimas' kjô wa joi o tenki_!" [Hyvää huomenta! Tänään on teidän kunniaksenne ihana ilma.]

Merrit tiesi, että hän tytön äidinkielen kohteliaisuusvivahduksissa ei vetänyt tälle vertaa. Mutta hän käytti huolellisesti jokaista tilaisuutta hänen ärsyttämiseensä, vain nähdäkseen hänen punehtuvan ja laskevan silmäluomensa alas, niin että pitkät ripset hipaisivat kuopikasta poskea. Nyt hän suoristautui korkeaksi, jäykäksi ja juhlalliseksi tytön viereen, valmiina nauttimaan mielikuvistaan.

"Kuulkaahan, Juki San, muuten myöskin Sisko Lumihiutaleeksi nimitetty, olkaa hyvä ja astukaa alas korskeilta ratsuiltanne ja puhukaa kiltisti englanninkieltä, jotta minunlaiseni pieni poikakin teitä ymmärtää."

"Teidänlaisenne pieni poika", nauroi hän, "teidänlaisenne pieni poika! Merrit San hän niin pitkä, että kun hän tekee japanilainen kumarrus, hän tulee alas korkean päältä kuin mahtava bambupuu — kas näin!"

Tyttö ojensi kätensä päänsä yli ja kumartui sitten eteenpäin, kunnes sormenpäät koskettivat maata. Yhä tässä asennossa kiersi hän päätänsä, niin että hänen kirkkaat, veitikkamaiset silmänsä katsoivat suoraan Merritin silmiin.

Nuorukainen kohotti lystikkäästi kulmakarvojaan.

"Kuulehan, Juki San, sinusta näkyy tulevan keimaileva koketti!"

Juki suoristausi äkkiä ja huudahti iloisesti naurahtaen:

"Minäkö kroketti? Ei, ei! Kroketit ovat kanan poikapyörylöitä. Ne kelpaa syötäviksi. Minä ei syötävää!"

Merrit nauroi ääneensä ihastuksesta, mutta sitten hän kävi vakavaksi.

"Ei, Juki San, sinusta ei koskaan tule keimailijatarta! Sinä pysyt samana herttaisena pikkutyttönä ja sinusta tulee oivallinen vaimo sille komealle kapteeni Saitolle, jolla on kultanauhoja ja muita helyjä. — Mutta miten on aamiaisen laita? Tietänet, että juna lähtee tunnin päästä, ja ellet nyt pian anna minulle jotakin korkea-arvoiseen vatsaani sullottavaa, täytyy minun tosiaankin syödä sinut!"

Peljästystä teeskennellen toi Juki kiireesti toisesta huoneesta pienen pöydän ja tarjoili hänelle aivan näppäränä paistettua kalaa ja höyryävää lientä. Pienessä japanilaisessa talossa ei ollut saatavissa tuolia, joten Merrit sai istua lattialla, mutta hän söi omalla veitsellään ja haarukallaan — selvä todistus hänen taitamattomuudestaan ruokailupuikkojen käyttämisessä.

"Hei", huudahti hän äkkiä, kohottaen pitkävartista ruusua, "mistä olet keksinyt tämän kaunokaisen?"

"Minä löysin sen nenälläni", vastasi Juki. "Tiedätkö, miksi sillä on punainen sydän? Niin, — kauan sitten kaikkein kaunein prinsessa rakastanut väärä mies. Buddha hyvin vihainen. Muutti hänet punainen ruusu. Sydän jäi punainen lempeästä rakkaudesta, joka asuu siellä."

"Kas vain! Teidän Buddhanne on varmaan hyvin ankara, vanha herra!" huudahti Merrit.

Juki San lopetti hetkiseksi riisin sekoittamisen kulhossa ja katsahti häneen vakavasti.

"Tunnetko sinä Jumalan, Merrit San?"

"Tunnenko Jumalan?" toisti nuorukainen hiukan hämillään naurahtaen.

"Niin, kristittyjen Jumalan, jota täytyy rakastaa ja rakastaa ja jota ei kukaan sentään saa nähdä ennenkuin kuolee. Tiedäthän, Merrit San?"

Sitten hän jatkoi vakavana hiljennetyllä äänellä:

"Uskooko sinä, että kristittyjen Jumala on parempi kuin Buddha japanilaiselle tytölle?"

Hetkisen tunsi Merrit San olevansa niin hämillään, että kuuma veri nousi hänen ohimoihinsa. Hän ei ollut tottunut esiintymään hengellisenä neuvonantajana, ja hänen asemansa kävi hiukan tukalaksi.

Etsien sanoja teki hän epätoivoisen ponnistuksen:

"Minä... minä... pelkään, etten ole tästä asiasta oikein selvillä. Mutta se on toki aivan varmaa, Juki San, että kristittyjen Jumala menee mukiin. Ihmiselle ei voi käydä hullusti, jos turvautuu häneen."

Hän änkytti kuin nolostunut koulupoika, mutta haastoi rohkeasti edelleen:

"Kun kaikki näyttää pimeimmältä ja kun luulee, että kaikki on mennyttä, silloin sen huomaa. Minä tiedän sen. Olen itse kokenut. On suuri häpeä, etten sitä useammin ajattele."

"Sinä uskoo, että hän on parempi minullekin?" tivasi Juki San yhä epäröiden.

"Siitä olen varma", sanoi Merrit vakuuttavasti: "Annan siitä sanani. Älä sitä unohda."

"Minä ei unohda", vastasi tyttö.

* * * * *

Veräjän rasahdus ja ulkoa kuuluva huuto ilmoittivat matkatavaroita noutamaan saapuvan dshinrikishan-kuljettajan tulon.

Merrit jätti aamiaisensa puoliväliin.

"Totisesti! Olin melkein unohtanut, että tämä on viimeinen ateriani Sisko Lumihiutaleen luona. Ajattelehan, että vanha ikävä tehtäväni nyt on lopussa ja että pian olen matkalla maapallon toiselle puolen!"

"Sinä kaipaa sinne?" kysyi Juki. "Äiti San ei siellä enää." — Kun hän näki varjon häilähtävän nuorukaisen kasvoille, hän laski kätösensä osaaottavasti hänen käsivarrelleen.

"Minä tuntee suru sinun takia", sanoi hän vakavana ja jatkoi nopeasti:

"Toiselle puolen! Niin, minä tiedän; siellä on kaunis 'Merika. Maailman suurimmat laivat keinuvat meren yli Hatobaan. Merrit San, iso ja pitkä, seisoo laivan kokassa ja katsoo yli kaiken kansan. Sitten huutaa 'hurraa!' Hyvin, hyvin iloinen. Hän näkee taulun kaunis tyttö odottamassa häntä?"

Vastausta vuottamatta hän senjälkeen avasi oven ja kutsui sisään vanhempansa, joiden ei koskaan ollut tapana näyttäytyä ennenkuin Merrit San oli syönyt aamiaisensa.

"Kiirehtikää", huusi hän, "jotta voimme lausua vieraallemme arvokkaat jäähyväiset?"

* * * * *

Kadulle viettävällä pienellä pihalla seisoi miehiä tavarakärryineen ja dshinrikishoineen valmiina kuljettamaan Merritiä asemalle. Juki valvoi huolellisesti erinäisten laatikkojen ja matkalaukkujen sijoittamista ja järjesti vanhempansa seisomaan niin, että heidän matkustavalle vieraalleen osoitettiin mahdollisimman suurta kunnioitusta.

Kun Merrit tuli majasta ja kumartui ottamaan oven ulkopuolelle asetetut kenkänsä, Juki riensi esille innokkaana auttamaan häntä viimeiseen asti. Mutta Merrit pidätti häntä leikillisesti.

"Ole varuillasi, Juki San, älä tule liian lähelle! Jos sattuisit putoamaan jompaankumpaan noista kapineista, niin olisit iäksi mennyttä, ja peloittava mr. Saito kehoittaisi minua hakkaamaan pääni poikki?"

Juki San nauroi ja tasoitteli pieluksia dshinrikiskassa, samalla kun hän antoi kyyditsijälle tarkkoja määräyksiä.

Merrit oli säteilevällä tuulella ja kiitti niin imartelevin sanoin, että Juki San tuskin voi pidättyä häntä keskeyttämästä. Lopuksi hän kehoitti perhettä kaikkine sukulaisineen tulemaan Amerikkaan häntä tervehtimään.

Kun hänen oli sanottava hyvästi Juki Sanille, hän ojensi hänelle kätensä, ja aivan hämillään tästä tavattomasta juhlamenosta tyttö laski oman kätösensä kylmänä ja jäykkänä hänen kouraansa. Nuori mies katsoi häneen korkeudestaan ja tunsi sydämensä sykähtävän lämpimästi, kun hän ajatteli kaikkia hänen hienoja, pieniä kohteliaisuuksiaan.

"Hyvästi, pikku Lumihiutale", sanoi hän vihdoin; "en milloinkaan unohda sinua ja Japania".

Juki veti kätensä pois ja katsahti häneen kysyvästi:

"Joskus sinä tuleeko takaisin?"

"En, Juki San", vastasi Merrit noustessaan dshinrikishaan; "sinä tiedät, että pian saan oman pienen kodin, jonka eteen voin puuhata ja ponnistella. Minulle tulee lähivuosina paljon hommaa, joten en luule voivani palata tänne."

Juki San näki kuin unessa, miten miehet kohensivat hattujaan ja vetivät hihnoista valjastuessaan pienten ajopelien eteen. Hän kumarsi konemaisesti muiden tapaan, mutta ei yhtynyt näiden _sajônara-huutoon_. [Sajô-nara merkitsee: hyvästi!]

Hän näki, kuinka pyörät nopeasti vierivät tiellä ja kuinka Metrit San kadunkulmassa iloisesti heilutti hattuaan ja huudahteli omalla kielellään:

"Hyvästi, Juki San! Jumala siunatkoon sinua!"

Tyttö seisoi kauan paikoillaan, tuijottaen tyhjään veräjään. Alahuuli vapisi kuin yksinäisen säikähtyneen lapsen, ja hänen täytyi puraista siihen saadakseen sen asettumaan.

"Mutta Juki", kuuli hän äidin huutavan, "joku häijy henki on tahtonut tehdä sinulle pahaa! Sinulla on veripisara huulessasi!"

Juki pyyhkäisi suutansa keveästi toisella kädellään ja vastasi hilpeästi, että joku pieni punarintasatakieli kaiketi oli ollut varastamassa kirsikan. Mutta itsekseen hän kuiskasi:

"Sydämeni vuotaa verta yksinäisyydestä. Hän ei tule milloinkaan takaisin."

V. SAITO SAN.

Joukko kerääntyneitä tehtäviä ja valmistuksia valitun yljän ensimäistä vierailua varten kiinnitti seuraavana päivänä kokonaan Juki Sanin kädet ja ajatukset. Jos hän joskus tunsi halua nyyhkyttämään tai yllätti itsensä hetkiseksi kaipaillen tuijottamasta avaruuteen, oli vain päättäväisesti karkoitettava jokainen menneisyyden ajatus.

Avioliittoon hän oli itsestään selvänä asiana kernaasti antanut suostumuksensa ja odottanut sitä mieluisena kevennyksenä perheen taloushuoliin. Omalta osaltaan hän ei koskaan ollut tuntenut siihen erityisempää harrastusta. Nyt jättivät valmistuksetkin hänet välinpitämättömäksi ja kylmäksi.

Hän pääsisi haltijattareksi suureen taloon, jossa oli palvelijoita, ja hänen elämäntehtäväkseen tästä lähin tulisi huolehtiminen Saito Sanin ystävien huvista ja mukavuudesta. Mutta nyt hän tunsi omituista vastustushalua, jota hän ei voinut käsittää eikä selittää. Hän tiesi vain, että hän ensi kertaa elämässään kapinoitsi välttämättömyyttä vastaan.

Kun hän vihdoin joutui lepuuttamaan pieniä jäseniään ennenkuin valmistukset iltapukeutumiseen alkoivat, tuli hän ajatelleeksi nuorta amerikkalaista opettajatarta koulussa ja muisti, että tämä oli _rakastanut_ miestä, jonka kanssa hän pian menisi naimisiin. Hän muisti, miten hän itse oli seisonut puun takana vaanimassa nähdäkseen nuoren opettajattaren juoksevan veräjälle kirjeenkantajaa vastaan. Hän ei silloin saattanut käsittää, miten kirjeen saapuminen voi aiheuttaa sellaista iloa ja yhdessä toisten tyttöjen kanssa oli hän kokonaisen välitunnin huvitellut tuota pientä kohtausta matkimalla. Nyt oli tuo vähäpätöinen tapaus saanut ikäänkuin uuden merkityksen, eikä se enää näyttänyt hänestä naurettavalta eikä omituiselta.

Hän nojasi päätänsä avattua shodsia vasten ja katseli puutarhaan, joka säteili ihanan syyspäivän loistossa. Hetkiseksi näkyi kaikki elämä nukahtaneen — hyönteisetkin olivat tuokioksi lopettaneet surinansa ja etsineet suojaa vihreiden lehvien alta. Kaikkialla vallitsi rauha, paitsi hänen omassa pienessä levottomassa sydämessään.

"Oi, sensei", mutisi hän värisevin huulin, "sillä kertaa pilkkasin rakkauskirjettäsi, Anna minulle tomppelille anteeksi; nyt olen saanut ymmärryksen."

* * * * *

Juki San valitsi puvun, jota hän käyttäisi lähestyvän juhlallisen vierailun aikana, niinkuin sovinnaiset tavat vaativat. Siinä ei saanut olla ainoatakaan purppuranväristä pilkkua, sillä purppura kauhtuu helpoimmin kaikista väreistä, ja se olisi paha enne tulevaisuudelle. Vihdoin hän kääri vyötäisilleen harvinaisesta kirjokankaasta valmistetun obin. Se oli Saiton kihlajaislahja, ja sen tavaton mitta oli vertauskuvana pitkästä avioliitosta.

Hänen pukeutuessaan puuhaili äiti hänen ympärillään ja rupatteli lakkaamatta — niin onnellisena ja toivehikkaana, että Juki Sanin sydän lämpeni. Hänen oivallisten kapioittensa hankkiminen oli aiheuttanut pienelle taloudelle useitakin uhrauksia, mutta näistä oli runsaana korvauksena molempain vanhusten teeskentelemätön ilo.

Pihalta äkkiä kuuluva dshinrikishan ratina ilmoitti vieraan tulon. Juki San kuuli isänsä pitkän, juhlallisen tervehdyksen ja näki äitinsä rientävän ulos esittämään osaansa vastaanottokohteliaisuuksissa. Itse hän jäi istumaan paikalleen, pää alaspainuneena ja levoton ilme silmissä.

Hän tunsi mielensä niin omituiseksi, tunsi jotakin samalla sekä ihanaa että äärettömän surullista, mikä peloitti häntä ja vangitsi hänet. Hetkeksikään ei hänen päähänsä ollut juolahtanut ajatus rikkoa lupaustaan, mutta hänen olentonsa kaipasi jotakin epämääräistä ja autuaallista, minkä hän vastikään oli tullut tuntemaan ja mitä olisi turhaa etsiä hänen vastaisesta elämästään.