Part 1

language: Finnish

MORGUE KADUN KAUHU

Kirj.

Edgar Allan Poe

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

Edgar Allan Poe.

Tämän kertomuksen tekijä jos kukaan on niitä suuria henkiä, jotka omille aikalaisilleen vieraina — mittasuhteiltaan liian suurina — saavat tyhjentää pohjaan saakka sen traagillisen marttyyriuden ja elämänkurjuuden kalkin, jonka oma-aika niin kärkkäästi nostaa sen huulille, joka ei sopeudu sen henkisiin kapaloihin. Lieneekö koskaan esiintynyt armoitettua runoilijaa, jonka harvinaiset lahjat siinä määrin kuin Edgar Allan Poen herättävät yhtä suurta ihastusta kuin hänen elämänsä hätä ja kurjuus nostattavat syvää sääliä. Hänen maineensa kasvaa vuosi vuodelta, rinnan hänen teostensa levikin kanssa, hänestä on tullut maailmankirjailija, jonka omaperäinen nerokkuus on pannut suuret sivistyskansat toivottelemaan että hän olisi syntynyt heidän keskuudessaan — missä hän jo eläessään nautti suuren runoilijan tunnustusta — ennemmin kuin käytännöllisessä, hänen ihmeellistä henkeään tajuamattomassa Amerikassa, jossa hän ennen aikojaan sortui tuen ja ymmärtämyksen puutteeseen.

Edgar Allan Poe oli vanhaa irlantilaista sukua ja syntyi Baltimoressa 19.2.1809. Hänen molemmat vanhempansa kuolivat pojan nelivuotiaana ollessa, jolloin hänen kumminsa, rikas ja lapseton mr Allan otti pojan hoitoonsa ja teki hänestä jonkinlaisen korun upeaan kotiinsa. Kasvatusisänsä illallisvieraille sai pieni, kuvankaunis Edgar lausua runoja, ja häntä lelliteltiin tuossa rikkaassa talossa tavalla, joka hänen myöhemmälle kehitykselleen oli haitallista. 7-vuotiaana hän sitten pääsi kasvatusvanhempainsa mukana Euroopanmatkalle, ja pantiin erääseen englantilaiseen poikain koulukotiin, missä vietti viisi onnellista lapsuusvuotta. Tässä laitoksessa sai hän perustan klassillisille opinnoilleen, joiden puolesta hän eroaa amerikkalaisista ammattiveljistään ja jotka ovat tärkeänä tekijänä hänen runoutensa muotokauneuden täydellisyydessä. V. 1821 palasi Poe takaisin Amerikkaan, missä joutui Richmondin korkeampaan kouluun. Poen myöhemmille kouluvuosille luo merkillistä hohdetta ihanteellinen ystävyyssuhde erään toverinsa äitiin, joka harvinaisella ymmärtämyksellä osasi suhtautua hänen eloisan, fantastisiin kuvitelmiin taipuvaisen mielenlaatunsa ilmauksiin. Tämän naisen kuoltua kerrotaan nuoren Poen tunteneen itsensä niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, että hän öisin monet kerrat kävi ystävättärensä haudalla ja täällä luultavasti unelmoi noita synkkiä kalman ja kauhun näkyjään, jotka muodostavat hänen useimpain teostensa merkillisen, kaamean viehätysvoiman. Ylioppilasaikanaan omaksui Poe eräitä tottumuksia ja elintapoja, jotka myöhemmin riistivät häneltä aikalaisten arvon ja kunnioituksen. Hänestä tuli alkoholin nauttija ja pelaaja. Myöhempi tutkimus on kyllä puhdistanut Poen alkoholin ylenmääräiseen käyttöön nähden osoittamalla ettei hän voinut olla varsinaisesti juoppo, sillä hänen ruumiinrakenteensa, johtuen kai eräästä sydäntaudista, ei sietänyt alkoholia kuin aivan vähissä määrin. Nämä paheet kuitenkin matkaansaattoivat m.m. välien kylmenemisen kasvatusisän kanssa, joka lopulta, mentyään uusiin naimisiin, kokonaan ajoi Poen luotansa ja teki hänet perinnöttömäksi. Tällävälin oli Poe jo aloittanut kirjailijatoimintansa, kuuluen eräiden aikakauslehtien toimituksiin. Kotimaassaan Amerikassa ei hän kuitenkaan saanut juuri minkäänlaista tunnustusta, eikä hänellä liioin ollut aineellista hyötyä siitä, että hänen tuotteensa Euroopassa otettiin ihastuksella vastaan ja saivat jo hänen eläessään laajan levikin m.m. ranskankielisinä käännöksinä; Ranskassa hänen tuotannollaan olikin teräväkynäinen ja lahjakas puolustaja, runoilija Charles Baudelaire.

Poe meni, suhteiden kasvatusisään purkaannuttua, naimisiin serkkunsa Virginia Clemmin kanssa ja olisi yhteen aikaan voinut elää onnellisena runoilijatuotannollaan, elleivät vaimon kivuloisuus ja hänen omat tavantakaa uudistuvat ylempänä mainitut hairahduksensa olisi vaikuttaneet, että pohja elämältä murtui. Vaimon kuoltua keuhkotautiin Poe lopullisesti joutui kirjalliseksi kulkuriksi ja olisi kai sortunut paljoa aikaisemmin kuin tapahtui, ellei vaimovainajansa jalosydäminen äiti olisi uhrautunut hänen puolestaan niin täydellisesti että itse myöhemmin kuoli kurjuudessa. Vielä kerran yritti onni hymyillä sairaalle runoilijalle hänen uudelleen tavatessaan nuoruuden rakastettunsa, jonka kanssa suunnitellusta avioliitosta aikanaan köyhyyden vuoksi ei tullut mitään. Tämä oli nyt varakas leski eikä mitään esteitä heidän avioliitolleen enää ollut olemassa. Poe oli matkalla Richmondista Newyorkiin lunastamaan itselleen takaisin viimemainitun kaupungin läheisyydessä ollutta entistä kotiaan. Hän tunsi pahoinvointia ja nousi junasta Baltimoressa, missä tavattiin hetkistä myöhemmin tajuttomana kadulla. Tuntoihinsa tulematta hän sairaalaan vietynä kuoli aivohalvaukseen lokakuun 7 p. 1849.

On jo mainittu mikä osa fantastisilla kauhukuvitelmilla on Poen tuotannossa. Sekä hänen runoissaan että kertomuksissaan ne ovat hallitsevana piirteenä. Kertomuksensa Poe punoi kokoon harvinaisella loogillisella johdonmukaisuudella ja verrattomalla tyylitaituruudella, näin saaden kuvitelmiinsa ihmeellistä tenhoa ja uskottavuutta. Kaameimmat näkynsä hän kertoo nähneensä unenhorteessa pitkinä öinä vaimovainajansa sairasvuoteen ääressä. Hänen suosituin ja kuuluisin runoelmansa The Raven (Korppi) vaikutti aikalaisiin semmoisella tenholla, että Amerikan jopa Englanninkin hienostopiireissä yhteen aikaan sen johdosta korppia pidettiin miltei jonkinmoisena kansallislintuna. — Valitettavasti ei tästä enempää kuin Poen muistakaan, ylen vaikeasti käännettävistä runoista ole kunnollista suomennosta olemassa.

Laajan ja monille aloille ulottuneen lukeneisuutensa avulla Poe saattoi teoksissaan vaivattomasti käsitellä mitä moninaisimpia asioita ja ilmiöitä. Milloin kohotti hän katseensa ylös tähtitarhojen korkeuteen luoden niin sanoaksemme matemaattisia utopioja kaikkeuden elämästä ja tapahtumista, milloin upotti sen pyramiidien ja muumioiden mysteerioihin. — Tärisyttäviä vaikutelmia loihtii hänen kynänsä esiin milloin hän, kuten "Morgue kadun kauhussa", ohjaa mielikuvituksensa rikostapausten alalle. Koko nykyaikainen n.s. salapoliisikirjallisuus juontaa juurensa Poen tästä ja eräistä muista rikoskuvauksista. Psykologisena rikoskertomuksena "Morgue kadun kauhu" pysynee voittamattomana.

Morgue kadun kauhu.

Kevään ja osan kesääkin vuonna 18-- oleskelin Pariisissa ja tutustuin siellä herra Auguste Dupiniin. Tämä nuori herrasmies polveutui tosin arvossapidetystä, jopa suorastaan ylhäisestä suvusta, mutta kokonainen odottamattomien onnettomuuksien sarja oli sortanut hänet niin suureen köyhyyteen ja puutteeseen, että hänen luontainen tarmonsa taipui niiden alle. Hän ei enää viitsinyt taistella maailman pyörrettä vastaan eikä liioin etsinyt tilaisuutta päästä tarttumaan käsiksi johonkin onnen sattumaan. Hänen velkojansa olivat toki olleet niin inhimillisiä, että olivat jättäneet hänelle pienen osan hänen isänsä perinnöstä, ja tämän tuottamilla koroilla hänen onnistui, äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen ja kaikesta ylellisyydestä kieltäytyen, hankkia itselleen elämän välttämättömimmät tarpeet. Vain kirjat olivat ainoa ylellisyys mitä hän itselleen soi, ja niitä sai Pariisissa helposti.

Ensi kerran tapasimme toisemme eräässä vaatimattomassa kirjakaupassa Montmartren varrella, jossa se merkillinen sattuma, että etsimme samaa harvinaista kirjaa, vei meidät yhteen. Sen jälkeen tapasimme toisiamme usein. Pieni perhetarina, jonka hän minulle kaikkine sivuseikkoineen sangen avomielisesti kertoi — kuten ranskalainen niin mielellään tekee, milloin vain hänen oma minänsä on jutussa mukana — oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Hänen suunnaton lukeneisuutensa minua suorastaan ällistytti, ja hänen mielikuvituksensa kiehtova voima ja elävä raikkaus sytytti sieluni palamaan. Niiden tarkoitusten kannalta, joiden vuoksi silloin Pariisissa oleskelin, tuntui minusta, että tämän miehen seura oli minulle mitä suuriarvoisinta, ja tämän minä usein sanoin hänelle itselleenkin. Ja niinpä lopulta kävi, että päätimme asettua yhteen asumaan minun kaupungissa-oloni ajaksi, ja kun minun varallisuussuhteeni olivat hituista suotuisammat kuin hänen, myöntyi hän siihen, että vuokrasin erään romahtamaisillaan olevan, ränstyneen ja rakennustavaltaan karkean talon Fauborg St. Germainin hiljaisimmassa osassa; tämä talo oli kauan seissyt tyhjänä ihmisten taikauskoisesti sitä pelätessä, ja meidän onnistui kalustaa se niitä synkkiä ja jonkun verran fantastisia kuvitelmia vastaavaksi, jotka meille kummallekin olivat luonteenomaisia.

Jos maailma olisi tuntenut elintapojamme, olisi se pitänyt meitä vähintään seinähulluina, — joskaan ehkä ei aivan vaarallisina. Me vietimme täysin eristettyä elämää ottamatta ketään vieraita vastaan. Minä huolellisesti vältin ilmaisemasta kenellekään entisistä tuttavistani nykyistä piilopaikkaani, ja Dupinilla puolestaan ei enää moniin vuosiin ollut Pariisissa ainoatakaan tuttavaa. Me elimme kokonaan itseämme varten.

Ystäväni kummallisuuksia oli muun ohessa se, että hän rakasti yötä ja sen pimeyttä niiden itsensä takia, ja tämän rakkauden synnyttämiin toimenpiteisiin minä alistuin, niinkuin hänen kaikkiin muihinkin mielitekoihinsa, rauhallisesti ja täydellä antaumuksella. Pimeyden jumalatar ei tosin ollut meille uskollinen kuin puoli vuorokautta, mutta me osasimme keinotekoisesti kutsua hänet luoksemme. Aamun sarastaessa me suljimme vanhan talomme kaikki raskaat ikkunaluukut ja sytytimme pari vahvasti parfymoitua vahakynttilää, joiden lepattavat liekit levittivät ympärilleen vain heikkoa valon kajastusta. Niiden valossa meidän sielumme vaipuivat uinailuihin — — me luimme, kirjoittelimme tahi keskustelimme aina siihen saakka että kello ilmaisi luonnollisen pimeyden verhonneen maailman. Silloin me läksimme käsitysten kaduille ja kävellessämme jatkoimme jonkun keskusteluaiheemme käsittelyä, tahi kuljeksimme aina myöhäisiin yön hetkiin saakka ulkona ihaillen noita kirkkaitten valojen ja syvien varjojen vastakohtia, joita suuri, väkirikas kaupunki tarjoaa nähtäväksi, ja jotka tuottavat rauhalliselle katselijalle erinomaista henkistä kiihoitusta ja nautintoa.

Tuollaisina hetkinä minä usein ihailin Dupinin harvinaista kykyä yhdistellä ilmiöiden ja ihmisluonteiden eri tekijöitä ja tehdä johtopäätöksiä. Tämäntapaiset aivojenharjoitukset näyttivät tuottavan hänelle aivan erikoista tyydytystä ja huvia. Minä muistan kuinka hän minulle nauraen sanoi että hänestä jokaisella ihmisellä on keskellä rintaansa ikkuna, ja tätä väitettään hän tavan takaa esimerkein valaisi, hämmästyttävällä tarkkuudella kertoen minulle omia ajatuksiani. En malta olla esittämättä esimerkkiä, joka parhaiten osoittaa hänen kykyään.

Kerran kuljimme yöllä pitkää, lokaista katua Palais Royalin läheisyydessä. Kun molemmat olimme mietteisiimme vajonneet, ei kumpikaan meistä liene neljännestuntiin virkkanut mitään. Mutta äkkiä Dupin puhkesi puhumaan:

"On kyllä totta, että hän on hyvin pieni mies ja sopisi paremmin Théâtre des Varietés'iin."

"Niin, siitä ei ole vähintäkään epäilystä", vastasin minä viipymättä, heti huomaamatta, — siinä määrin oli ajatuksiin vaipuneena — kuinka ihmeellisellä tavalla Dupin oli sekaantunut ajatusteni kulkuun. Mutta silmänräpäystä myöhemmin heräsin ja hämmästykseni oli tavaton.

"Dupin", sanoin vakavasti, "tuo menee yli minun horisonttini. En halua ollenkaan kieltää olevani hämmästynyt ja että tuskin uskon omia ajatuksiani. Sanokaapa kuinka on mahdollista että tiesitte minun ajattelevan juuri —?" Tässä pysähdyin, päästäkseni varmuuteen tarkoittiko hän todellakin samaa henkilöä kuin olin ajatellut.

"— Chantillyä", sanoi hän. "Miksi keskeytitte lauseenne? Tehän juuri tulitte siihen tulokseen että hän pienikokoisuutensa vuoksi ei sovellu murhenäytelmiin."

Juuri tätä olin ajatellutkin. Chantilly, entinen suutari Rue St Denis'ltä oli tullut teatterikuumeeseen ja kokeillessaan Xerxeen osassa Crébillonin samannimisessä näytelmässä saanut yleisön hillittömästi nauramaan.

"Selittäkää minulle taivaan tähden menettelytapa", huudahdin, — "jos teillä sellaista on — jonka avulla olette noin täydellisesti tunkeutunut ajatusmaailmaani."

Olin oikeastaan paljon järkyttyneempi kuin uskalsin myöntää.

"Sehän oli hedelmäkauppias", vastasi ystäväni, "joka sai teidät päättämään, ettei suutari ole kyllin iso esiintyäkseen Xerxeen osassa."

"Hedelmäkauppias! — mitä kummaa te tarkoitatte? — en tunne koko maailmassa ainoatakaan hedelmäkauppiasta!"

"Se mies, joka juoksi teitä kohti tullessamme tälle kadulle — tuskin viisitoista minuuttia takaperin."

Nyt muistui mieleeni, että todellakin muuan omenakoria päänsä päällä kantava hedelmäkauppias oli ollut törmäämäisillään minuun tälle kadulle poiketessamme. Mutta en saattanut käsittää mitä hänellä oli Chantillyn kanssa tekemistä.

Dupin, jota ei ylpeyden pahe hituistakaan vaivannut, sanoi: "Tahdon selittää kaiken, ja jotta saisitte kaikesta tarkan selon, menemme nyt ajatuksissanne taaksepäin, siitä hetkestä alkaen kun äsken aloin puhua, aina siihen saakka kun yrititte törmätä yhteen mainitun hedelmäkauppiaan kanssa. Ajatusketjunne tärkeimmät renkaat ovat — Chantilly, Orion, Epikuros, Stereotomie, katukivi, hedelmäkauppias."

On olemassa vain vähän henkilöitä, jotka eivät jolloinkin elämässään olisi huvitelleet seuraamalla aste asteelta jonkun ajatustuloksensa kehitystä. Tällainen työskentely on usein hyvin mielenkiintoa herättävää, ja se, joka siihen ryhtyy, hämmästyy ajatusjaksonsa alku- ja loppunivelen rajatonta erilaisuutta. Kuinka suuri siis olikaan hämmästykseni, kun tuon ranskalaisen suusta kuulin nuo sanat ja olin pakoitettu tunnustamaan, että hän haastoi puhtainta totuutta. Hän jatkoi:

"Mehän, mikäli muistan, puhuimme hevosista juuri kun poikkesimme C-kadulta. Se oli viimeinen keskusteluaiheemme. Kun poikkesimme tälle kadulle, tuli vastaamme hedelmäkauppias suurta koria päänsä päällä kantaen ja sysäsi teidät katukiviläjää vasten, kiviä kun oli koottu siihen jalkakäytävän korjaamista varten. Te astuitte muutaman lohkareen päälle, mutta lipesitte ja nyrjäytitte hieman nilkkaanne, näytitte närkästyvän ja suuttuvan, murahditte itseksenne pari sanaa, käännyitte taaksenne katsomaan kiviläjää ja kuljitte vaieten eteenpäin. Minä en juuri erikoisesti tarkannut teitä, mutta jo kauan aikaa on käynyt niin, että itsekään huomaamattani teen havaintoja kaikesta.

"Te katselitte maahan — ja silmäilitte uhkaavin ilmein kivityksen koloja ja halkeamia, (mistä päättelin teidän yhä ajattelevan kiviä) kunnes pääsimme pienelle poikkikadulle, jolla on nimensä Lamartinen mukaan ja joka kokeeksi on laskettu tiilenmuotoisiksi lohkotuilla kivillä. Täällä teidän katseenne kirkastui, ja kun huomasin teidän huultenne liikkuvan, tulin vakuutetuksi, että mutisitte itseksenne sanaa 'stereotomie', jolla vähemmän harkitulla nimellä tätä lajia katukivitystä mainitaan. Tiesin ettette voinut lausua sanaa stereotomie johtumatta samalla ajattelemaan atoomia ja tästä taas Epikuroksen oppia, ja koska me hiljattain olimme keskustellut tästä aineesta, jolloin minä viittasin siihen kuinka hämmästyttävällä tavalla, vaikkakin siihen vielä on vain vähän huomiota kiinnitetty, tämän jalon kreikkalaisen rohkeat otaksumat ovat viimeaikaisten nebularikosmogenian alalla tehtyjen huomioiden kautta toteutuneet, niin tulin vakuutetuksi että tulisitte luomaan katseenne ylös Orionia ja sen tähtisumua kohti ja odotin varmasti niin tapahtuvan. Te katsahditte ylöspäin, ja nyt minä tiesin, että olin oikein seurannut teidän jälkiänne. Mutta 'Musie' lehden eilisessä Chantillyä koskevassa pilakirjoituksessa huomautettiin ivallisesti kuinka suutari heti koturneille noustessaan lausui väärin nimensä, latinalaisen värsyn mukaan, josta olemme usein puhelleet. Tarkoitan säettä

"'Perdidit antiquum litera prima sonum. [Ensimäinen kirjain kadotti vanhan sointinsa.]

"Olin teille sanonut, että tämä koski Orionia, joka ennen kirjoitettiin Urioniksi, ja kun tämä yksityiskohta oli vielä muihin esiinpistäviin seikkoihin punoutunut, niin ajattelin tietysti, ettette vielä ollut sitä unohtanut, ja minusta oli selvää, että te ajatuksissanne yhdistäisitte Orionin ja Chantillyn. Hymystänne huomasinkin, että todella teitte niin. Te ajattelitte suutari paran siveellistä tappiota. Siihen asti olitte kävellyt hieman kumarassa, mutta nyt huomasin teidän ojentautuvan täyteen pituuteenne. Nyt oli varmaa, että te ajattelitte Chantillyn pienuutta. Tässä minä keskeytin ajatuksenjuoksunne huomauttaakseni että kun tämä Chantilly todella on sangen pieni mies, hän paremmin sopisi Théåtre des Varieté'hin!'

"Ei kauaa tämän jälkeen kiinnitti huomiotamme seuraava uutinen 'Gazette des Tribunaux'ssa':

"_Selittämättömän merkillisiä murhia_. — Tänä aamuna klo 3 heräsivät Quartier St. Rochen asukkaat jatkuviin kauhistuttaviin hätähuutoihin, jotka tuntuivat kuuluvan erään Morgue kadulla olevan talon neljännestä kerroksesta, jossa tiedettiin asuvan ainoastaan erään m:me l'Espanayen tyttärensä m:lle Camille l'Espanayen kanssa. Hetken viivytyksen jälkeen, mikä johtui siitä että, turhaan yritettiin päästä huoneustoon tavallista tietä, murrettiin talon ovet murtoraudoilla, ja kahdeksan tai kymmenen naapuria sekä pari santarmia astui sisään. Samaan aikaan huudot lakkasivat, mutta kun ihmiset juoksivat ensimäisiä porrasaskelmia ylöspäin, kuului kahden tahi useamman olennon raakoja ääniä, ikäänkuin kiihkeässä riidassa, talon yläosasta.

"Kun päästiin toiseen kerrokseen, lakkasivat nämäkin äänet kuulumasta, ja kaikki oli täysin rauhallista. Naapurit jakautuivat nyt eri ryhmiin ja rupesivat tutkimaan huoneita. Kun he saapuivat erään neljännessä kerroksessa olevan suuren perähuoneen luo, (sen ovi oli lukittu ja avain oli reiässä sisäpuolella, minkävuoksi se täytyi murtaa auki) nähtiin näky, joka jokaisen läsnäolijan täytti yhtäpaljon kauhulla ja inholla kuin ihmetykselläkin.

"Huone oli mitä hurjimmassa epäjärjestyksessä — huonekalut olivat rikotut ja palaset kaikkiin suuntiin viskellyt. Huoneessa oli vain yksi sänky, ja siitä olivat makuuvaatteet otetut pois ja keskelle lattiaa heitetyt. Eräällä tuolilla oli verinen partaveitsi. Uunin edessä virui pari kolme pitkää ja paksua harmaata hiuspalmikkoa, nekin veren peittäminä ja nähtävästi juurineen päästä reväistyinä. Lattialta löytyi neljä kultarahaa, topaasikorvarengas, kolme suurta ja kolme pienempää hopealusikkaa sekä kaksi kukkaroa, jotka sisälsivät kultarahoina melkein neljätuhatta frangia. Nurkassa seisovan piirongin laatikot olivat auki ja näyttivät pengotuilta, vaikkakin niihin oli jätetty paljon esineitä. Pieni rautainen rahalaatikko löytyi sänkyvaatteiden alta. Se oli auki, avain oli vielä reiässään. Siinä ei ollut muuta kuin pari vanhaa kirjettä ja muutamia muita merkityksettömiä papereita.

"M:me l'Espanaye'stä ei ollut jälkeäkään huoneessa, mutta kun uunin edessä oli paljon karissutta tuhkaa, niin tutkittiin uuni, ja (kauheata kertoa) sieltä vedettiin esiin pää alaspäin tyttären ruumis, joka oli tungettu ahtaasta uuniaukosta sangen korkealle uunin sisään. Ruumis oli vielä aivan lämmin. Kun sitä tutkittiin, huomattiin siinä useita loukkautumia, jotka varmaankin olivat syntyneet sitä väkivaltaisesti uuniin työnnettäessä ja sieltä pois otettaessa. Kasvoissa oli useita naarmuja ja kaulassa suuria mustelmia sekä syvät sormen- ja kynnenjäljet, ikäänkuin olisi vainaja kuristettu.

"Tutkittuaan tarkoin, mutta mitään muuta löytämättä, koko talon, meni joukkue kapeaan, kivityksellä laskettuun pihaan talon takana, ja sieltä löydettiin vanhan rouvan ruumis, jonka kaula oli niin täydelleen katkaistu, että pää putosi erilleen kun koetettiin ruumista kohottaa. Ruumis, samoinkuin pääkin, oli hirvittävästi ruhjottu, ensinmainittu sillä tavoin että sitä tuskin saattoi enää ihmisruumiiksi nimittää.

"Tähän kauhistuttavaan salaisuuteen ei tietääksemme vielä ole saatu vähintäkään valaistusta."

Seuraavana päivänä lehti kirjoitti:

"_Morgue kadun murhenäytelmä_. Monia henkilöitä on tätä salaperäistä ja kauheaa tapausta tutkittaessa kuulusteltu, mutta tähän saakka ei ole ilmennyt mitään mikä loisi valoa ja selvyyttä asiaan. Julkaisemme seuraavassa pääkohdat todistajain lausunnoista.

"Pauline Dubourg, pesijätär, kertoo tunteneensa molemmat vainajat sen kolmen vuoden ajan, minkä hän oli pessyt heidän vaatteitansa. Vanha rouva ja hänen tyttärensä näyttivät elävän hyvin hyvässä sovussa keskenään; he olivat hyvin hellät toisilleen. He maksoivat työstä aina heti. Heidän elintavoistaan ei todistaja tiennyt mitään, mutta luuli, että m:me l'Espanaye ansaitsi toimeentulonsa korteista ennustajana. Luultiin hänen panneen säästöön rahoja. Tod. ei ollut talossa käydessään koskaan tavannut siellä vieraita henkilöitä. Tiesi varmuudella, ettei naisilla ollut palvelijaa. Koko talossa ei näyttänyt olevan muita kalustettuja huoneita kuin neljännen kerroksen huoneet, joissa m:me l'Espanaye tyttärineen asui.

"Pierre Moreau, tupakkakauppias, kertoo noin neljän vuoden aikana myyneensä pieniä eriä nuuskaa m:me l'Espanayelle. Tod. on syntynyt naapurustossa ja aina täällä elänyt. Vainaja tyttärineen asui jo seitsemättä vuotta talossa, jossa heidän ruumiinsa löydettiin. Ennen heitä siinä asui eräs juveloitsija, joka oli vuokrannut ylemmät huoneet muille. Talon omisti m:me l'Espanaye. Hän tuli tyytymättömäksi sen johdosta että vuokralainen käytti taloa väärin, ja muutti siihen itse, antamatta siitä mitään osaa vuokralle. Vanha rouva oli jo tullut hieman lapsekkaaksi. Tod. oli nähnyt tytärtä viisi tai kuusi kertaa kuuden vuoden aikana. Molemmat viettivät hyvin eristettyä elämää, ja heitä pidettiin varakkaina. Tod. oli kuullut naapurien kertovan että m:me l'Espanaye harjoitti ennustajan ammattia, mutta ei ollut sitä uskonut. Ei ollut koskaan nähnyt kenenkään menevän talon ovesta sisälle, lukuunottamatta vanhaa rouvaa tyttärineen, paria kantajaa sekä kymmenkunta kertaa käynyttä lääkäriä.

"Useat muut naapurit antavat samansuuntaisia todistuksia. Ei voitu mainita ketään, joka olisi käynyt talossa. Ei edes tiedetty oliko naisilla seurustelupiiriä ja tuttavia ollenkaan. Ulkoluukkuja ikkunain edessä oli harvoin avattu. Sisäluukut olivat aina suljetut, lukuunottamatta suuren perähuoneen ikkunoita neljännessä kerroksessa. Talo oli hyvässä kunnossa eikä kovin vanhakaan.

"Isidore Musét, santarmi, kertoo, että hänet kutsuttiin taloon kello kolmen tienoissa aamulla ja että hän talon oven edustalla tapasi 30—40 henkilöä, jotka koettivat päästä sisälle. Hän mursi oven pistimellään, ei murtoraudalla. Tämä ei ollutkaan vaikeata, sillä ala-, enempää kuin yläovessakaan ei ollut salpoja. Huudot sisällä lakkasivat oven auettua. Ne tuntuivat yhden tahi useamman henkilön hätähuudoilta, ne olivat äänekkäitä ja pitkiä kuin kuolemanhädässä, ei lyhyitä tahi äkillisiä. Todistaja ensimmäisenä pääsi sisään. Saapuessaan ensimmäiseen kerrokseen kuuli hän kahden äänen kovasti ja kauheasti riitelevän — toinen oli karkea ääni, toinen kimeähkö, erittäin merkillinen ääni.

"Edellisen puheesta hän erotti muutamia ranskankielisiä sanoja. Hän oli aivan varma, ettei se ollut naisen ääni. Hän saattoi erottaa sanat sacré ja diable. Kimeä ääni oli muukalaisen ääni. Tod. ei voinut varmuudella päätellä oliko se miehen vaiko naisen ääni. Ei myöskään voinut matkia sen sanoja, mutta luuli että ne olivat espanjaa. Huoneen ja löydettyjen ruumiiden tilan kuvasi todistaja niin kuin me eilen esitimme.

"Henri Duval, eräs naapureista, ammatiltaan hopeaseppä, kertoo olleensa yksi niistä, jotka ensimmäisinä menivät taloon. Vahvistaa ylipäänsä Musét'n kertomuksen. Heti kun olivat päässeet sisälle, sulkivat he oven jälkeensä, estääkseen kansanjoukkoa, joka aikaisesta ajasta huolimatta paikalle keräytyi, sisälle tulemasta. Kimeä ääni oli todistajan arvelun mukaan jonkun italialaisen. Oli varma, ettei se ollut ranskalaisen. Ei voinut varmuudella sanoa oliko se miehenääni; se saattoi olla naisen. Ei ymmärrä italiankieltä. Ei voinut eri sanoja erottaa, mutta korostus tuntui hänestä italialaiselta. Tod. tunsi m:me l'Espanayen ja hänen tyttärensä; oli usein puhellut heidän kanssaan. Todistaja on vakuutettu, ettei kimeä ääni ollut kummankaan vainajan.

"Odenheimer, ravintoloitsija. Tämä todistaja oli itse ilmoittautunut. Koska hän ei puhu ranskaa, otettiin hänen todistuksensa vastaan tulkin välityksellä. On syntynyt Amsterdamissa. Kulki talon ohitse ja kuuli hätähuudot. Ne kestivät noin kymmenen minuutin ajan. Ne olivat pitkiä ja venytettyjä — sangen kammottavia ja hirveitä. Todistaja oli yksi taloon sisälle menneistä. Vahvisti edellisen todistuksen, yhtä seikkaa lukuunottamatta. Oli varma että kimeä ääni oli miehen ääni — ja vieläpä ranskalaisen. Yksityisiä sanoja ei voinut erottaa. Ne oli lausuttu äänekkäästi ja lyhyesti — nähtävästi sekä vimman että pelon valloissa. Ääni oli raaka — ei niin kimeä kuin raaka. Toinen, matala ääni lausui useita kertoja sacré, diable ja kerran mon Dieu.

"Jules Mignaud, pankkiiri, Mignaud & Pojat yhtiön omistaja, Deloraine-katu. On vanhempi Mignaudeista. M:me l'Espanayella oli jonkun verran varallisuutta. Kahdeksan vuotta takaperin oli antanut asiansa hänen hoitoonsa. Toi hänelle usein pieniä summia talletettaviksi. Kolme päivää ennen kuolemaansa nosti tililtään 4000 frangia kullassa, jotka eräs lähetti vei hänelle kotiin.

"Adolphe Lebon, Mignaud & Poikain lähetti, kertoo, että hän tuona päivänä puolen päivän tienoissa seurasi m:me l'Espanaye'ta tämän kotiin, mukanaan 4000 frangia, kahdessa kukkarossa. Kun ovi avautui, ilmaantui m:lle l'Espanaye ja otti hänen kädestään toisen kukkaron, samalla kun vanha rouva otti toisen ja meni ylös. Hän poistui silloin. Tuohon aikaan hän ei nähnyt kadulla ketään. Morgue on hyvin hiljainen syrjäkatu.

"William Bird, räätäli, sanoo olevansa yksi niistä, jotka tunkeutuivat taloon. On englantilainen ja asunut kaksi vuotta Pariisissa. Oli ensimmäisiä portaille tultaessa. Kuuli riitelevät äänet. Matala ääni oli ranskalaisen. Ymmärsi muutamia sanoja, joita kaikkia ei kuitenkaan enää voinut muistaa. Kuuli selvästi sanat sacré ja mon Dieu. Samalla syntyi melua, aivan kuin olisivat useat henkilöt painineet keskenään, kuului rähisevää ryminää. Kimeä ääni oli sangen voimakas, paljon voimakkaampi kuin korkea. Todistaja vakuuttaa, ettei se voinut olla englantilaisen ääni. Hänestä se tuntui saksalaiselta. Se saattoi olla myös naisen ääni. Ei ymmärrä lainkaan saksaa.

"Neljä edellämainituista todistajista kutsuttiin uudelleen kuulusteltaviksi, jolloin he vakuuttivat että sen huoneen ovi, jossa m:lle l'Espanayen ruumis löydettiin, oli sisäpuolelta lukittu silloin kun joukkue tuli sinne. Kaikki oli täysin hiljaista, ei kuulunut minkäänlaista melua eikä valitusta. Kun ovi avattiin, ei sisäpuolella ollut ketään. Sekä perä- että etuhuoneen ikkunat olivat kiinni, mutta eivät suljetut. Etuhuoneesta käytävään johtava ovi oli suljettu ja avain oli sisäpuolella. Pieni huone talon etuosassa, neljännessä kerroksessa, käytävän päässä, oli avoinna, ovi raollaan. Tässä huoneessa oli kasattuna vuoteita, vanhoja laatikoita y.m.s. Tämä kaikki siirrettiin syrjään ja tutkittiin. Ei tuumankaan ala koko talossa jäänyt tutkimatta. Uunit tutkittiin työntämällä niiden sisään pitkävartisia harjoja sekä ylös- että alaspäin. Talo oli nelikerroksinen ja oli siinä lisäksi vinttihuoneita. Katolla oleva laskuovi oli lujasti kiinni naulittu, sitä ei näytty avatun vuosikausiin. Ajan, joka kului siitä kun kuultiin riitelevät äänet siihen saakka kun huoneen ovi murrettiin auki, arvasivat todistajat eri pitkäksi. Muutamat väittivät sen kolmeksi, toiset vähintään viideksi minuutiksi. Ovi saatiin helposti auki murretuksi.

"Alfonzo Garcio, haudankaivaja, kertoo asuvansa Morgue kadulla.. On syntyisin espanjalainen. Kuului taloon tunkeutuneeseen joukkoon, mutta ei kulkenut portaita ylös. On kivuloinen ja pelkää kiihtymyksiä. Kuuli riitelevät äänet. Karkea ääni oli ranskalaisen. Ei voinut kuulla sanoja. Kimeä ääni oli hänen mielestään varmasti englantilaisen. Todistaja tosin ei ymmärtänyt englantia, mutta tekee päätelmänsä äänenpainosta.

"Useat jälleen esiinkutsutut todistajat vakuuttivat, että neljännen kerroksen huoneiden kaikki savupiiput ovat niin ahtaat, ettei niiden kautta mikään inhimillinen olento voi talosta poistua. Siitä huolimatta, kuten kerrottu, työnnettiin pitkävartinen harja talon kaikkien savupiippujen läpi. Ei ole olemassa mitään takakäytävää, jota pitkin kukaan olisi päässyt talosta poistumaan sillä aikaa kun naapurit pitivät portaat miehitettynä. M:lle l'Espanayen ruumis oli niin lujasti tungettu uuninpiippuun, että se saatiin ulos vasta kolmen tahi neljän läsnäolevan voimilla.

"Paul Dumas, lääkäri, kertoo että hänet kutsuttiin paikalle noin päivänkoiton tienoilla toimittamaan ruumiidentarkastusta. Ne makasivat silloin molemmat vuoteella siinä huoneessa, josta m:lle l'Espanayen ruumis löydettiin. Nuoren tytön ruumis oli hirveästi pahoinpidelty ja runneltu. Se seikka että ruumis oli työnnetty uuniin, riitti kyllä tämän selvitykseksi. Kurkku oli tiukasti yhteenpuserrettu. Aivan leuan alla oli useita naarmuja ja kaikkialla kaulassa sinisiä täpliä, jotka silminnähtävästi johtuivat sormien puserruksesta. Kasvot olivat väriltään kauhistuttavat ja silmät ulospullistuneet. Kieli oli puoleksi poikkipurtu. Toinen runneltu kohta oli keskiruumiissa, se oli nähtävästi syntynyt polven painannasta. Herra Dumas'n mielestä m:lle l'Espanaye oli yhden tai useamman henkilön kuoliaaksi kuristama. Äidin ruumis oli hirveästi ruhjottu. Oikean olkavarren ja käden kaikki luut olivat enemmän tai vähemmän murskaantuneet. Kuolleen pää oli todistajan sen nähdessä erillään ruumiista ja niinikään sangen pahoin murskattu. Pää oli todennäköisesti leikattu irti jollain teräaseella kuten esim. partaveitsellä.

"Alexandre Etienne, kirurgi, oli herra Dumas'n mukana ruumiita tarkastamassa. Hän vahvistaa herra Dumas'n todistuksen ja otaksumat.

"Muuten ei tullut mitään tärkeää ilmi, vaikka vielä useita henkilöitä kuulusteltiin. Ei koskaan tätä ennen ole Pariisissa tapahtunut näin salaperäistä, kaikkine sivuseikkoineen niin täydelleen käsittämätöntä murhaa, — mikäli se todella on murha. Poliisi on aivan ymmällä — mikä tällaisissa asioissa harvoin sattuu. Ei selityksen häivettäkään ole ilmaantunut."

Lehden iltapainos kertoi, että koko Quartier St. Rochessa vallitsi yhä vielä mitä suurin kiihtymys, että kyseenalainen huoneusto oli uudelleen huolellisesti tutkittu, että todistajia oli yhä uudelleen kuulusteltu, mutta kaikki tuloksetta. Kuitenkin mainittiin jälkikirjoituksessa, että Adolphe Lebon oli pidätetty ja viety vankilaan — vaikkei, esitettyjen tosiasiain ohella, mitään raskauttavaa häntä vastaan ilmaantunut.

Dupin näytti seuraavan tämän jutun kulkua aivan erikoisella mielenkiinnolla — niinkuin luulin voivani hänen käyttäytymisestään päätellä, sillä hän ei puhunut asiasta sanaakaan. Vasta kun ilmoitettiin että Lebon oli vangittu, kysyi hän minun ajatustani asiasta.

Minä saatoin vain olla koko Pariisin kanssa yksimielinen siitä, että se oli ratkaisematon arvoitus. En nähnyt mitään keinoja murhaajain jäljille pääsemiseksi..