Part 3

Merimies hengähti syvään — kuin mies, jolta suuri taakka putoaa sydämeltä, ja vastasi sitten reilulla äänellä: "Sitä en osaa tarkalleen arvata — mutta luulen ettei se voi olla viittä vuotta vanhempi. Onko se teillä täällä?"

"Ei ole. Emme voineet säilyttää sitä täällä. Se on eräässä vuokratallissa Dubourg kadun varrella täällä lähellä. Sieltä voitte sen noutaa huomenna. Mutta tietysti te voitte antaa minulle siitä tarkan kuvauksen?"

"No kyllä vaan, herra!"

"Minun on oikein vaikea erota siitä", sanoi Dupin.

"Enhän toki vaadi, herra, että olette saanut nähdä kaiken tämän vaivan ilmaiseksi. Kernaasti maksan teille eläimestä löytöpaikkaa — kohtuuden mukaan."

"Hyvä", vastasi ystäväni, "se on oikean miehen puhetta. Antakaas kun katson — mitähän nyt vaatisinkaan? Ahaa, jo tiedän. Teidän tulee kertoa minulle kaikki mitä tiedätte noista Morgue kadun murhista."

Nämä viimeiset sanat sanoi Dupin hiljaisella äänellä ja hyvin rauhallisena. Niinikään hän samassa levollisin askelin meni ovelle, sulki sen ja pani avaimen taskuunsa. Senjälkeen hän veti pistoolin poveltaan ja asetti sen pöydälle lähelleen.

Merimiehen kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi aivan kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Hän hyppäsi pystyyn ja tarttui keppiinsä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui tuolilleen takaisin, koko ruumis vavisten ja kasvoiltaan kuolonkalpeana. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Minun tuli häntä kovasti sääli.

"Hyvä ystävä", sanoi Dupin ystävällisesti, "te olette huolissanne aivan tarpeettomasti — ihan varmaan.. Me tarkoitamme vain parastanne. Annan teille kunniasanani, ettemme tahdo teille mitään pahaa. Minä tiedän aivan varmasti että te olette täydelleen syytön Morgue kadun hirmutekoihin. Kuitenkin neuvoisin teitä myöntämään, että olette jollain tavoin sekaantunut juttuun.

"Tästä mitä nyt juuri olen sanonut, voitte huomata että minulla on keinoja, joilla pääsen asian perille, keinoja, joista ette osaisi uneksiakaan. Asiat ovat nyt sillä tavoin. Mutta tehän ette ole tehnyt mitään mitä ette voisi tunnustaa, mitään mistä teitä voitaisiin syyttää.

"Te ette ole edes", rauhoitti Dupin, "ryöstänyt mitään, vaikka olisitte rankaisematta voinut sen tehdä. Teidän ei tarvitse salata mitään. Toiseltapuolen velvoittaa kunnianne teitä tunnustamaan kaiken mitä tiedätte. Tällä haavaa on viaton mies vangittuna, syytettynä rikoksesta, jonka tekijän te voitte osoittaa."

Merimies oli Dupinin puheen aikana melkoisesti rauhoittunut, mutta hänen käytöksestään oli äskeinen varmuus tyyten hävinnyt.

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "tahdon kertoa teille kaiken mitä tiedän asiasta, — mutta en voi odottaa että te uskoisitte siitä puoltakaan — olisin hullu jos sellaista odottaisin. Mutta viaton minä olen, ja asia on minun saatava pois sydämeltäni, vaikkapa tähän paikkaan kuolisin."

Hänen kertomuksensa oli suunnilleen tämmöinen:

Hän oli hiljattain purjehtinut Intian saariston kautta. Joukko, johon hänkin kuului, nousi maihin Borneossa ja tunkeutui eräällä huviretkellä saaren sisäosiin. Hän ja eräs toverinsa olivat pyydystäneet orangutangin. Tämä toveri kuoli, ja silloin jäi eläin kokonaan hänen omaisuudekseen. Eläin tuotti hurjan villeytensä vuoksi hänelle paljon vaivaa kotimatkalla, mutta lopulta onnistui hänen kuitenkin saada se kunnialla asuntoonsa Pariisissa, johon hän sen huolellisesti kytki, välttääkseen naapuriensa uteliaisuutta siihen saakka kun se paranisi vammasta, jonka se oli saanut jalkaansa laivalla. Hänen aikomuksensa oli myydä apina heti sen jälkeen.

Mutta sinä yönä tahi paremminkin sinä aamuna, jona murha tapahtui, saapui merimies kotiin eräästä juhlasta ja tapasi orangutangin irrallaan omassa makuuhuoneessaan, jonne se oli murtautunut viereisestä huoneesta, missä se oli ollut lujasti kiinnikytkettynä. Apina istui leuka huolellisesti saippuoituna ja partaveitsi kädessä tuolilla peilin edessä ja matki parturin eleitä. Kauhistuneena nähdessään niin vaarallisen esineen villin eläimen kädessä ei merimies muutamaan silmänräpäykseen osannut ryhtyä mihinkään. Tähän saakka hänen kuitenkin oli aina onnistunut saada eläin ruoskan avulla rauhoittumaan, ja tähän keinoon hän nytkin turvautui. Ruoskan nähdessään orangutangi äkkiä hypähti ulos ovesta, kiisi saman tien alas portaista ja pääsi ulos kadulle eräästä käytävän ikkunasta, joka onnettomuudeksi sattui olemaan auki.

Ranskalainen seurasi sitä epätoivoisena. Apina, partaveitsi yhäti kädessään, pysähtyi silloin tällöin ja teki takaa-ajajalleen kaikellaisia eleitä, kunnes tämä oli sen saavuttamaisillaan. Silloin se pakeni taaskin. Tällä tavoin kesti takaa-ajoa kauan aikaa. Kaduilla oli aivan hiljaista, sillä kello oli lähes kolme yöllä. Eräällä pienellä sivukadulla Morgue kadun takapuolella veti karkulaisen huomion puoleensa valo, joka loisti m:me l'Espanayen avonaisesta ikkunasta hänen talonsa neljännessä kerroksessa. Kun eläin juoksi taloa kohti, keksi se kaasuputken, kiipesi sitä pitkin käsittämättömällä taidolla ylös, tarttui ikkunaluukkuun, joka oli aivan seinää vasten ja heilautti itsensä sen avulla ikkunasta sisään tullen suoraan ikkunan edessä olevaan sänkyyn. Tämä tapahtui minuuttia lyhyemmässä ajassa. Luukun sysäsi apina sisään mennessään jälleen seinää vasten.

Tämä tapaus sekä ilahdutti että säikähdytti merimiestä. Nyt sai hän toivoa voivansa jälleen vangita eläimen, koska loukusta, johon se nyt oli mennyt, tuskin oli muuta uloskäytävää kuin kaasuputki, jonka alla hän seisoi valmiina ottamaan eläimen kiinni sen palatessa. Toiselta puolen oli pelättävissä että se saattoi matkaansaattaa talossa pahoja ikävyyksiä. Tämä ajatus pakotti miehen seuraamaan apinaa. Merimiehen ei ole vaikea kiivetä kaasuputkea pitkin, mutta kun hän oli saapunut ikkunan korkeudelle, ei hän päässytkään pitemmälle, sillä ikkuna oli hänestä liian kaukana vasemmalla. Hän saattoi ainoastaan taivuttautua niin paljon että voi nähdä sisälle huoneeseen. Mitä hän siellä näki, saattoi hänet melkein hellittämään otteensa putkesta. Oli juuri se hetki, jolloin kauheat huudot keskellä yötä kaikuen herättivät Morgue kadun asukkaat. M:me l'Espanaye ja hänen tyttärensä, molemmat yövaatteisiinsa pukeutuneina, olivat nähtävästi olleet järjestämässä eräitä papereita rautaiseen raha-arkkuun. Arkku oli avoin, ja sen sisältö oli nostettu peitteelle vuoteen jalkopäähän. Uhriparat lienevät olleet selin ikkunaan, ja ajasta joka kului apinan sisääntulosta kauhunhuutoihin, on kai pääteltävä, etteivät he sitä heti huomanneet.

Kun merimies katsoi sisään, oli iso eläin tarttunut m:me l'Espanaye'ta hiuksista (jotka riippuivat palmikkoina, arvatenkin koska vanha nainen oli aikeissa kammata ne yöksi) ja teki hänen kasvojensa edessä partaveitsellä parturin eleitä. Tytär makasi pitkänään lattialla säikähdyksestä tainnoksissa. Vanhan naisen huudot ja ponnistelut (joiden aikana peto kiskaisi häneltä hiukset päästä) saivat aikaan, että apinan aluksi kai rauhalliset aikomukset muuttuivat vihan ja raivon töiksi. Vain kerran se painalsi partaveitsellä vanhan naisen kaulaa, mistä seurasi että pää melkein täydelleen irtautui ruumiista. Veren näkeminen kiihdytti sen raivoa vielä enemmän. Hampaitaan kiristäen ja silmät kipinöitä suitsuttaen se lennähti tytön ruumiin kimppuun ja kaivoi hirveät kyntensä sen kaulaan, kunnes uhri kuristui kuoliaaksi. Nyt osui sen hurjana harhaileva katse isäntänsä kauhusta jähmettyneisiin kasvoihin ikkunan takana. Eläimen raivo — se kai muisti ruoskan — muuttui silmänräpäyksessä peloksi ja tuskaksi. Tietäen ansainneensa rangaistuksen näytti se toivovan voivansa peittää tekonsa jäljet ja alkoi nyt, ikäänkuin sisäisen levottomuuden ja hädän pakoittamana, juosta ympäri huonetta. Tällöin se sysäsi huonekaluja kumoon, särki niitä ja kiskoi vuodevaatteet sängystä. Lopuksi apina tarttui tyttären ruumiiseen ja tunki sen uuninpiippuun siten kuin tiedetään, sitten vanhan naisen jäännöksiin, jotka se muitta mutkitta viskasi ikkunasta ulos.

Kun apina, silvottu ruumis sylissään, läheni ikkunaa, alkoi merimies kauhun valtaamana laskeutua takaisin putkea pitkin, ja sittenkun hän oli pikemmin liukunut kuin laskeutunut sitä pitkin maahan, kiiruhti hän niin nopeasti kuin saattoi kotiinsa — hirveästi peloissaan tapahtuman seurauksista, ja jätti tässä mielentilassa orangutangin pyydystämisen sikseen. Sanat, jotka portaita ylös rientävät ihmiset kuulivat, olivat ranskalaisen kauhun huudahduksia ja haukkumasanoja, sekoittuneina pedon kauheaan karjahteluun.

Paljoa ei ole enää lisättävänä. Orangutangi oli paennut kaasuputkea pitkin hetkistä myöhemmin kuin isäntänsä. Mennessään se oli lyönyt ikkunan kiinni. Myöhemmin sai omistajansa sen kiinni ja möi sen kelpo hinnasta eläintarhaan. Sittenkun merimies oli toistanut kertomuksensa poliisiprefektille, jonka ällistys sen johdosta ei ollut vähäinen, ja Dupin oli siihen liittänyt tutkimuksensa tulokset, vapautettiin Lebon viipymättä vankilasta.