Part 2

"Älkäämme tehkö päätelmiä pintapuolisten tutkimusten nojalla", sanoi Dupin. "Pariisin poliisi, jonka terävä-älyisyyttä niin usein toitotetaan, on viekas, mutta ei sen enempää. Se ei työskentelyssään noudata minkäänlaista muuta järjestelmällisyyttä kuin sitä, minkä kukin silmänräpäys sen eteen asettaa. Tällöin se kyllä tuo esiin koko joukon sääntöjä, mutta hyvin usein nämä vastaavat sitä tarkoitusta, johon pyritään, niin vähän, että tekee mieli ajatella herra Jourdainia, joka ojennutti itselleen yönuttunsa — pour mieux entendre la musique [paremmin kuullakseen musiikkia]. Tulokset, joihin nämä miehet johtuvat, eivät niinkään harvoin ole hämmästyttäviä, mutta niihin voidaan useimmiten päästä vain toimeliaisuuden ja ahkeruuden avulla. Missä näitä ominaisuuksia ei ole, siellä jäävät he pulaan. Vidocq esimerkiksi oli neuvokas ja kestävä. Mutta kun häneltä puuttui sivistystä ja ajatusten syvyyttä, niin eksyi hän alinomaa, liian innokkaasti työskennellessään tutkimuksissaan. Hän menetti oikean silmämäärän, sillä hän piti esinettä liian lähellä. Yhden tai pari yksityiskohtaa hän silloin saattoi nähdä tavattoman selvästi, mutta samalla hän välttämättömästi kadotti asian kokonaisuuden näkyvistään. Saattaa olla myös liian tarkka eikä totuus toki aina ole kaivosta otettavissa.

"Mitä nyt näihin murhiin tulee, niin tahdommepa tehdä asiassa muutamia havaintoja aivan itseämme varten, ennenkuin muodostamme siitä omaa mielipidettämme. Lähempi tutkiminen tulee tuottamaan meille hupia", (tämä sana tällä kohden käytettynä tuntui minusta sangen kummalliselta, mutta en kuitenkaan sanonut mitään), "ja sitäpaitsi on Lebon kerran tehnyt minulle palveluksen, enkä minä ole kiittämätön. Lähtekäämme ja tutkikaamme taloa omin silmin. Minä tunnen poliisiprefekti G:n, joten meidän on helppo saada tarpeellinen lupa taloon päästäksemme."

Tämän luvan me saimmekin, ja ennen pitkää läksimme Morgue kadulle, eräälle noita kurjia poikkikatuja Richelieu- ja St. Roche-katujen välissä.

Saavuimme perille myöhään iltapäivällä, sillä tämä kaupunginosa on kaukana asunnostamme. Talon löysimme helposti, sillä sen edustalla parveili yhä vielä joukko uteliaita, jotka tarkkaavasti tähystelivät sen suljettuihin ikkunaluukkuihin. Se oli tavallista pariisilaista mallia porttikäytävineen ja sen vieressä olevine portinvartijan asuntoineen. Ennenkuin astuimme sisään, kuljimme pitkin katua ylös, poikkesimme eräälle sivukadulle ja seisoimme sitten, vielä uudelleen sivulle käännyttyämme, vastapäätä talon takaosaa. Dupin katseli kaiken aikaa naapurustoa ja itse taloa erittäin huolellisella tarkkaavaisuudella, jonka perusteita en ymmärtänyt.

Sitten palasimme jälleen takaisin, saavuimme talon eteen, soitimme ja, esitettyämme valtuutemme, pääsimme viranomaisten ohi sisään. Menimme ylös portaita — huoneeseen, jossa m:lle l'Espanayen ruumis oli löydetty ja jossa molemmat ruumiit vieläkin olivat. Huoneen epäjärjestys oli jätetty, kuten tapa on, entiselleen. Minä en nähnyt mitään mitä ei "Gazette des Tribunaux" jo olisi esittänyt. Dupin tutki kaiken sangen tarkasti — teurasuhrien ruumiit muun mukana. Sitten menimme toiseen huoneeseen ja sieltä pihalle, koko ajan santarmin seuraamina. Tätä tutkimustamme kesti pimeän tuloon saakka, jolloin palasimme takaisin. Kotimatkalla poikkesi toverini hetkiseksi erään päivälehden toimistoon.

Olen jo maininnut että ystävälläni oli monenlaisia ominaisuuksia ja että minä mukauduin niihin. Tällä kertaa hänen kummallisuutensa ilmeni halussa välttää kaikkea keskustelua näistä murhista, — aina seuraavan päivän pävällisaikaan saakka. Silloin hän kysyi minulta, olinko huomannut mitään erikoista tapahtumapaikalla.

Tavassa, jolla hän lausui sanan "erikoista" oli jotain mikä minut, en tiedä miksi, pani kauhusta värisemään.

"En, en mitään erikoista", vastasin, "en ainakaan mitään, mitä emme sanomalehdistä jo tietäisi."

"Gazette ei ole, niin pelkään", vastasi hän, "kylliksi korostanut teon harvinaista julmuutta. Minusta näyttää että tätä arvoitusta pidetään ratkaisemattomana juuri niiden seikkain takia, joiden nopeimmin pitäisi johtaa sen ratkaisuun — tarkoitan sitä mikä meidän kannaltamme itse murhain suorituksessa on niin villiä ja liioiteltua. Poliisi ei voi ymmärtää sitä seikkaa ettei näillä murhilla ole mitään varsinaista aihetta — eikä niiden kauhistuttavaa suoritusta. Sitäpaitsi on se antanut sen seikan johtaa itseänsä harhaan, että kuultiin riiteleviä ääniä, mutta ei tavattu ketään muita kuin murhattu m:lle l'Espanaye, eikä murhaajilla liioin ollut mitään keinoa päästä poistumaan portaita ylös rientäväin ihmisten heitä huomaamatta. Huoneessa vallitseva epäjärjestys, jalat edellä uuninpiippuun sullottu ruumis, vanhan rouvan kauheasti ruhjottu ruumis, — nämä seikat yhdistettyinä jo esittämiini ja muihin asianhaaroihin, jotka kohta esitän, riittivät lamauttamaan poliisiviranomaisten voimat, sillä ne johtivat heidän kehutun vainuamistaitonsa täydelleen harhateille. He ovat tehneet tuon yhtä karkean kuin tavallisen erehdyksen, että ovat sekoittaneet harvinaisen ja salaperäisen keskenään. Semmoisissa tapauksissa kuin tämä ei pitäisi kysyä: 'mitä on tapahtunut?' vaan ennemminkin: 'eikö jotain tavatonta ole tapahtunut?' Näin tehden olen minä aivan helposti löytänyt ratkaisun tälle arvoitukselle, joka Pariisin poliisin mielestä on täysin ratkaisematon."

Minä tuijotin puhujaan sanattomana hämmästyksestä.

"Minä odotan nyt", jatkoi hän oveen kääntyen — "erästä henkilöä, joka, vaikkakin on syytön näihin kauheuksiin, kuitenkin on ottanut niihin osaa jollain tavoin ja jonka toivon selittävän meille salaisuuden. Odotan tätä miestä tulevaksi joka hetki — tänne, tähän huoneeseen. On kyllä mahdollista että hän ei tule, mutta luultavinta on että hän tulee. Jos hän tulee, niin meidän on pidätettävä hänet. Tässä ovat pistoolit, ja mehän tiedämme molemmat kuinka niitä on käsiteltävä, jos sattuisimme tarvitsemaan niiden apua."

Otin pistoolin, vaikka tuskin tiesin mitä tein tahi kuulin, samalla kun Dupin, ikäänkuin itsekseen, jatkoi puheluaan. Olen jo maininnut kuinka merkillinen ja unohtautunut hän tuommoisina hetkinä saattoi olla. Hän puhui minulle, mutta hänen äänessään oli, vaikkei se ollut lainkaan kova, sellaista painoa, jollaista käytämme kun puhumme jollekin pitemmän välimatkan päähän. Hänen silmänsä tuijottivat miltei ilmeettöminä seinään.

"Todistajain lausunnoista kävi ilmi, että riitelevät äänet eivät voineet olla noiden naisten. Tämä vapauttaa meidät täydelleen sitä mahdollisuutta huomioonottamasta, että vanha nainen olisi murhannut ensin tyttärensä ja sitten itsensä. Tästä mainitsen ainoastaan järjestelmällisyyden vuoksi, sillä m:me l'Espanayen voimat eivät varmaankaan olisi riittäneet tunkemaan hänen tyttärensä ruumista tuolla tavoin uuninpiippuun, eivätkä hänen oman ruumiinsa haavat ja ruhjeet anna vähintäkään tukea millekään itsemurhan arvelulle. Kysymyksessä on siis jonkun kolmannen henkilön tekemä murha, ja tämän kolmannen henkilön äänen on kuultu riitelevän. Nyt tahdon paljastaa sen — en tuoda täydellistä todistusta näistä äänistä — vaan sen, mikä niitä koskevissa todistajain lausunnoissa oli _omituista_. Huomasitteko te niissä jotakin erikoista?"

"Huomasin sen, että samalla kun kaikki todistajat yksimielisesti sanoivat karkean äänen omistajan olleen ranskalaisen, he kaikki olivat eri mieltä kimeästä äänestä."

"Niin kyllä, mutta omituisuus ei ole vielä siinä", sanoi Dupin. "Te siis ette huomannut mitään silmäänpistävää. Ja kuitenkin oli lausunnoissa jotain erikoisen merkillistä, Kimeään ääneen nähden ei omituisuus ole siinä, että todistajat olivat siitä erimieltä, vaan siinä, että he kaikki, pitäen sitä joko italialaisen, espanjalaisen, englantilaisen, hollantilaisen tahi ranskalaisen äänenä, olivat yhtä mieltä siitä että se oli vieraan ääni. Jokainen väittää jyrkästi, ettei se voinut olla hänen maanmiehensä ääni. Jokainen vertaa sitä — ei maanmiehensä ääneen — vaan ranskalainen pitää sitä espanjalaisen äänenä ja olisi kai muutamia sanoja erottanut, jos ymmärtäisi espanjankieltä. Hollantilainen tulee siihen tulokseen että ääni oli ranskalaisen, mutta mehän saamme lukea, että tämän todistajan lausunto otettiin vastaan tulkin avulla, koska hän ei osaa ranskaa. Englantilainen pitää sitä saksalaisen äänenä eikä osaa sanaakaan saksaa. Espanjalainen on varma, että ääni oli englantilaisen, mutta päättelee sen vain äänenpainosta, sillä hän ei puhu englanninkieltä.

"Me olemme nähneet", jatkoi Dupin, "kuinka eri tavalla todistajat ovat käsittäneet 'kimeän' äänen alkuperän. Kuinka ihmeellisen vierassointisen pitääkään siis todellisuudessa olla tuon äänen, josta tällä tavoin on voitu todistaa — jonka soinnissa Europan pääkansojen viisi jäsentä eivät voineet huomata mitään tuttua! Te sanotte, että voihan se olla jonkun aasialaisen tahi afrikkalaisen ääni. Pariisissa ei ole monta aasialaista enempää kuin afrikkalaistakaan, mutta tätäkään mahdollisuutta hylkäämättä tahdon nyt johtaa huomionne kolmeen seikkaan. Eräs todistaja sanoo äänen olleen enemmän raaka kuin kimeä. Kaksi muuta sanoo sitä äkilliseksi ja epätasaiseksi. Mitään sanoja — tai edes sanojen kaltaisia ääniä — todistajat lausuntojensa mukaan eivät kuulleet.

"Minä en tiedä", jatkoi Dupin edelleen, "minkälaisen vaikutuksen esitykseni tähän asti on teidän mieleenne tehnyt, mutta minä uskallan väittää, että oikein perustellut seuraukset, jotka todistajain lausuntojen tästä osasta voidaan arvata — jo itsessään riittävät herättämään arvelun, joka oli omiaan antamaan arvoituksen ratkaisun jatkuvalle työskentelylle uuden suunnan. Ja minä puolestani olen tältä perustalta jatkanut, mutta vielä en tahdo sanoa, minkälainen tämä arvelu on. Toivon teidän vain huomaavan, että se oli kyllin pätevä antamaan tutkimuksilleni tuossa huoneessa määrätyn muodon, määrätyn suunnan. Menkäämme ajatuksissamme takaisin tuohon huoneeseen. Mitä siis etsimme ensin? Keinoa, jonka avulla murhaaja on voinut poistua. Meidän tietenkään ei tarvitse mainitakaan, ettemme kumpikaan usko yliluonnollisiin ilmiöihin. Henget eivät ole murhanneet m:me l'Espanayea eikä hänen tytärtään. Murhantekijät olivat sangen ruumiillisia olentoja ja poistuivat ruumiillisina. Mutta millä tavoin? Tutkimme kutakin poistumistien mahdollisuutta erikseen. On selvää että murhaajat, joukkion alkaessa kiivetä portaita ylös taloon, olivat joko siinä huoneessa missä tyttären ruumis tavattiin, tahi sen viereisessä huoneessa. Niistä kahdesta huoneesta meidän siis on uloskäytävä etsittävä. Poliisi on perinpohjin ja joka suuntaan tutkinut lattiat, katot ja seinämuurit. Heidän silmältään ei kätketyinkään salakäytävä olisi jäänyt huomaamatta. Mutta kun en oikein luottanut heidän silmiinsä, niin käytin vielä omianikin. Tosiaankaan ei salakäytäviä ollut olemassa. Molemmat huoneista käytävään johtavat ovet olivat lujasti lukitut ja avaimet olivat sisäpuolella. Katsokaamme sitten uuninpiippuja. Nämä ovat tosin aivan pesän yläpuolella kahdeksan tai kymmenen jalan levyisiä, mutta heti ylempänä ne kapenevat niin, ettei edes isompi kissa voisi niiden kautta kulkea. Kun siis niitä käytäviä myöten, joista nyt olemme puhuneet, oli mahdotonta päästä pakoon, on meidän nyt ruvettava tutkimaan ikkunoita. Etuhuoneen ikkunoista ei kukaan olisi voinut paeta heti joutumatta kadulle kerääntyneiden kansanjoukkojen huomion esineeksi. Senvuoksi murhaajien on täytynyt paeta perähuoneen ikkunasta. Kun nyt näin vakuuttavalla tavalla olemme päässeet tähän loppupäätelmään, niin emme, ajattelevina järkiolentoina, saa luopua siitä näennäisten mahdottomuuksien esiintyessä. Ja meille jää vielä todistettavaksi, etteivät nämäkään näennäiset 'mahdottomuudet' todellisuudessa ole olemassa.

"Huoneessa on kaksi kohottamalla aukeavaa ikkunaa. Toisen eteen niistä ei ole kasattu huonekaluja ja on se siis täysin näkyvissä. Toisen alempaa osaa peittää, aivan kiinni työnnettynä, sängyn pääpuoli. Edellisen huomattiin olevan sisäpuolelta lujasti suljettu. Se vastusti voimakkaimpiakin ponnistuksia kun sitä koetettiin kohottaa. Vasemmalla puolen oli sen kehykseen näverretty reikä ja siihen oli lyöty melkein kantaansa myöten paksu naula. Toista ikkunaa tutkittaessa havaittiin siinäkin samanlainen laitos ja ponnistukset saada sitä auki päättyivät yhtä huonosti. Nyt oli poliisi täydelleen vakuuttautunut siitä, etteivät murhaajat olleet voineet paeta tätä tietä. Ja tästälähtien olisi pidetty liiallisena virkaintona, jos joku olisi kiskonut naulat ulos ja tahtonut avata ikkunat.

"Minun tutkimukseni menivät hieman pitemmälle yksityiskohtiin, ja ainoastaan siitä syystä että tässä oli juuri se kohta, missä noiden näennäisten mahdottomuuksien täytyi todellisuudessa osoittautua olemattomiksi.

"Päättelin siis näin a posteriori [havaintojen perusteella]. Murhaajat pakenivat jommankumman ikkunan kautta. Tämän huomioonottaen ei ikkunoita oltu voitu sulkea uudelleen sisäpuolelta, mutta siitä huolimatta ne tavattiin suljettuina. Tämä huomio sai poliisin kokonaan luopumaan enemmistä tutkimuksista tällä taholla. Ja ikkunat olivat todellakin suljetut. Niiden täytyi siis voida sulkeutua itsestään, siitä ei voinut olla epäilystä. Astuin kokonaan näkyvissä olevan ikkunan ääreen, vedin naulan ulos, mikä oli jonkun verran vaikeata ja koettelin saada ikkunaa auki. Mutta se vastusti minun kaikkia ponnistelujani. Siispä täytyi olla olemassa näkymätön vieteri, vaikkei se vielä selittäisikään naulojen arvoitusta. Huolellisesti etsittyäni löysinkin vieterin. Painoin sitä, ja kun tämä keksintö sinänsä tyydytti minua, en avannut ikkunaa.

"Nyt löin naulan jälleen kiinni ja tarkastelin sitä huolellisesti. Jos joku henkilö on mennyt tästä ikkunasta ulos ja lyönyt sen mennessään kiinni, on vieteri saattanut sulkea ikkunan, mutta naulaa, joka on täytynyt irroittaa, ei hän voinut enää saada paikoilleen. Nyt oli jäljellä vain se loppupäätelmä, että murhaajien oli täytynyt poistua toisen ikkunan kautta. Jos nyt otaksuttiin, että vieterit olivat molemmissa ikkunoissa samanlaiset, niin täytyi joko naulojen, tahi niiden kiinnitystavan olla erilaiset. Nousin sängyn patjalle ja tarkastelin sängynpään yli toista ikkunaa. Kurotin käteni ja löysin pian vieterin, jota painoin. Se oli, kuten olin otaksunutkin, aivan samanlainen kuin toisessakin ikkunassa. Nyt katsoin naulaa. Se oli yhtä paksu kuin tuo äskeinenkin naula, ja näytti olevan samalla tavoin kiinnitettykin — melkein kantaa myöten sisäänlyöty.

"Te ehkä luulette, että nyt olin voitettu, mutta kaikkea muuta, sillä tähän saakka olivat kaikki päätelmäni olleet oikeat. Olin tutkinut salaisuuden sen viimeistä niveltä myöten, ja tämä nivel oli tuo naula. Vaikka se oli tarkalleen tuon toisen naulan näköinen, sanoin itselleni kuitenkin: 'Tämän naulan laita ei voi olla niinkuin pitäisi'. Tartuin siihen, ja kanta sekä noin neljännestuuma itse naulaa jäi käteeni. Muu osa naulasta jäi näverinreikään, jossa se oli katkennut. Katkeama oli jo vanha (sillä sen reunat olivat ruostuneet) ja oli ilmeisesti syntynyt siten, että naulaa oli lyöty vasaralla liian kovasti. Panin nyt kädessäni olevan naulankappaleen huolellisesti reikäänsä takaisin, ja kas, siinä oli näköjään mitä ehjin naula, sillä eihän sen katkeamaa näkynyt ollenkaan. Nyt painoin vieteriä ja kohotin ikkunaa muutaman tuuman. Naula jäi rauhallisena paikalleen, se oli niin katkennut että jäljlläoleva osa seurasi ikkunan mukana. Suljin ikkunan jälleen, ja kaikki näytti olevan mitä parhaimmin paikoillaan.

"Tähän asti olin nyt ratkaissut arvoitusta. Murhaaja oli paennut sängyn edessä olevasta ikkunasta. Hänen ulos päästyään sulkeutui ikkuna uudelleen joko itsestään tahi vieterin ponnahduksesta. Ja tätä vieterin tehtävää sulkea ikkuna pitivät poliisit naulan ansiona, — ja niin täytyi heidän luopua enemmistä tutkimuksista.

"Nyt kysytään lähinnä, kuinka murhaaja pääsi alas pihalle. Tästä olin päässyt selville kävellessämme yhdessä talon ympäri. Noin 5 1/2 jalan päässä mainitusta ikkunasta kulkee pitkin seinää kaasuputki. Tämän putken kohdalta olisi kenen tahansa mahdotonta ylettyä ikkunaan, puhumattakaan sisälle tulosta. Huomasin kuitenkin että neljännen kerroksen ikkunain luukut ovat tuota omituista lajia, jota Pariisin kirvesmiehet nimittävät sanalla 'ferrades'. Tässä tapauksessa ovat luukun puolikkaat 3 1/2 jalkaa leveät. Kun me niitä talon takapuolelta katselimme, olivat ne kumpikin puoliksi avoinna, s.o. ne muodostivat seinän kanssa suoran kulman. On todennäköistä että poliisiviranomaisetkin tutkivat talon takapuolelta, mutta kun he näkivät vain näiden luukkujen kapeimman pinnan (ja kuinkapa muuten olisi voinut ollakaan), niin eivät he ehkä huomanneet niiden leveyttä, vaan päättivät voivansa olla ottamatta niitä laskuissaan lukuun. He olivat kerta kaikkiaan vakuutettuja, ettei tätä tietä kukaan ollut voinut poistua, ja sen vuoksi jäi heidän tutkimuksensa pintapuoliseksi. Mutta minulle selvisi heti, että kun luukku painetaan aivan seinää vasten, niin se ulottuu kahden jalan päähän kaasuputkesta. Oli siis ilmeistä että erinomaisen uskalias ja notkea henkilö voi putkea tukikohtana pitäen luukun avulla heilauttaa itsensä ikkunan luo. Tarttumalla luukkuun sen yläreunasta, potkaisemalla luukun painumaan ikkunaa kohti ja samalla itse seuraten mukana sai hän jalkansa sijoitettua seinää vasten ikkunan alla samalla käyttäen luukkua tukenaan. Ja jos ikkuna oli auki, heilautti hän itsensä helposti huoneeseen.

"Nyt tahdon, että pidätte sitä, mitä olen maininnut erinomaisesta uskaliaisuudesta ja notkeudesta, ehdottoman välttämättömänä edellytyksenä koko tämän tavattoman rohkean ja vaikean teon suorittamiselle. Tahdon osoittaa teille, kuinka asia mahdollisesti voi olla tapahtunut, mutta toivon teidän ennen kaikkea panevan pääpainon sille seikalle että murhaajan kätevyyden ja notkeuden on tässä tapauksessa täytynyt olla miltei yliluonnollista laatua. Rinnastakaa nyt nämä kaksi seikkaa: tämä suunnaton notkeus ja kätevyys toiselta ja tuo omituinen kimeä tahi raaka tahi epätasainen ääni toiselta puolen, jonka omistajan kansallisuudesta ei ollut kahta yksimielistä arvelua ja jonka äänteissä eivät todistajat voineet erottaa ainoatakaan selvää tavua."

Tässä kohden syntyi aivoissani epämääräinen, vain puolikypsä mielikuva siitä mitä Dupin mahtoi tarkoittaa. Minusta tuntui että olin ymmärtämäisilläni kaiken, mutta en voinut ajatella asiaa selvyyteen saakka, kuten ihminen usein on pääsemäisillään ajatustyössään tulokseen, mutta lopuksi ei kykenekään johtamaan sitä päämäärään saakka. Ystäväni jatkoi:

"Menkäämme nyt sisälle huoneeseen. Katselkaamme miltä siellä ulkonaisesti näyttää. On sanottu että piirongin laatikoista oli varastettu, vaikkakin monia arvoesineitä oli jätetty ottamatta. Se on väärä päätelmä.

"M:me l'Espanaye ja hänen tyttärensä", jatkoi Dupin, "viettivät hyvin eristettyä elämää, eivät koskaan kutsuneet vieraita luokseen ja menivät harvoin ulos, joten heillä ei ollut syytä hankkia itselleen runsaasti monia erilaisia vaatetustarpeita. Esillä olleita vaatteita oli juuri sellainen määrä kuin voi arvella noiden naisten tarvinneen. Jos murhaaja olisi niistä jotain varastanut, niin miksei hän ottanut niistä parhaita, miksei hän ottanut suorastaan kaikkea. Sanalla sanoen, minkävuoksi hän jätti 4000 frangia paikoilleen ottaakseen vaatepussin kuormakseen? Mutta kulta oli koskemattomana. Melkein koko pankkiiri Mignaud'lta nostettu summa oli kukkarossa vuoteen jalkopäässä. Tämän vuoksi ette enää lainkaan tarvitse ottaa huomioon poliisin päätelmiä ja toimenpiteitä niiden todistajain lausuntojen johdosta, jotka kertoivat tuon rahasumman tuodun taloon. Ihmeellisempiä sattumia kuin tämä (että nimittäin joku henkilö tulee surmatuksi kolme päivää senjälkeen kun on saanut rahoja) tapahtuu joka päivä kymmenittäin, meidän vähääkään hämmästymättämme. Tässä tapauksessa merkitsisi, jos rahat olisivat olleet poissa, se tosiasia, että ne oli kolme päivää takaperin tuotu taloon, enemmän kuin sattumaa. Se vahvistaisi tuota poliisin otaksumaa murhan vaikutteista. Mutta asian todelliseen laitaan katsoen meidän täytyy, jos tahdomme pitää kultaa tämän hirveän teon vaikuttimena, samalla pitää selvänä, että murhaaja oli perin auttamaton hulttio luopuessaan samalla kertaa sekä kullasta että vaikuttimestaan.

"Nyt pyydän teitä lujasti painamaan mieleenne nuo seikat, joista äsken huomautin — tuon ihmeellisen äänen, tuon yliluonnollisen kätevyyden ja notkeuden sekä täydellisen vaikuttimien puutteen näin kauheaan murhaan, ja katselkaamme tapausten menoa sellaisenaan. Tässä näemme naisen, joka on paljain käsin kuoliaaksi kuristettu ja sitten työnnetty jalat edellä ylös uuninpiippuun. Tavalliset murhamiehet eivät menettele tällä tavoin. Kaikkein vähimmin he käsittelevät ruumista tällä tavoin. Teidän täytyy myöntää, että tavassa millä ruumis oli tungettu uuniin, on jotakin mitä me ranskalaiset sanomme _excessivement outré'ksi_ [ylenmäärin liialliseksi], jotakin mitä emme voi sovittaa tavalliseen ajatuskuvaamme ihmisellisen olennon menettelytavasta tässä suhteessa, vaikka asianomainen olisi ollut rappeutunein heittiö mitä kuvitella saatamme. Ottakaa lisäksi huomioon, millä hirvittävällä voimalla ruumis oli uuniin tungettu — tarvittiinhan monen miehen voimat ennenkuin se hädin tuskin saatiin vedetyksi sieltä takaisin!

"Kääntäkää nyt huomionne muihinkin ihmeellisiin voimannäytteisiin. Huoneesta löytyi paksuja — hyvin paksuja — harmaita hiuspalmikkoja. Ne olivat reväistyt päästä juurineen. Te voitte koettaa mitä voimainponnistusta tarvitaan edes parinkymmenen hiuksen yhtaikaa juurinen nyhtäisemiseen. Tehän näitte nämä palmikot niinkuin minäkin. Hiusten juurien mukana (mikä inha näky!) oli irronnut myös päänahan kappaleita — ja tämä osoittaa millä hämmästyttävällä voimalla nuo tuhannet hiukset ovat yhtaikaa juurinen päästä reväistyt. Vanhan naisen kurkku ei ainoastaan ollut poikki, vaan koko pää oli miltei kokonaan ruumiista irtileikattu, — ja välineenä oli vain partaveitsi. Ajatelkaahan, minä pyydän, koko tämän menettelyn hurjaa petomaisuutta. M:me l'Espanayen ruumiin ruhjoutumista en tahdo puhuakaan. Herra Dumas ja hänen arvoisa avustajansa herra Etienne ovat lausuneet että ne olivat jonkun tylsän aseen aikaansaamia, ja siinä nämä herrat ovatkin oikeassa. Mutta tuo tylsä ase oli pihan kivitys, sillä ruumis oli heitetty tuosta avautuneesta ikkunasta pihalle. Tämä mahdollisuus, niin yksinkertainen kuin se onkin, ei juolahtanut poliisien mieleenkään samasta syystä mistä he jättivät ikkunaluukkujen leveydenkin huomioonottamatta — koska nimittäin näköjään yhtä lujasti kiinni olevat naulat saivat heidät hylkäämään sen mahdollisuuden, että ikkunoita koskaan olisi avattu.

"Kun nyt näitä tapahtumia ajattelette rinnastettuina huoneen tavattoman epäjärjestyksen kanssa, niin olemme päässeet niin pitkälle, että voimme yhdistää seuraavat käsitteet: hämmästyttävä notkeus ja kätevyys, yliluonnolliset voimat, petomainen julmuus, murha ilman vaikuttimia, kauhuteoissa piehtaroiminen, jollainen tuntuu ihmisolennon teoksi mahdottomalta, ja ääni, joka eri kansojen edustajien korvissa kuului vieraalta ja josta puuttuu alkeellisempiakin sanoiksi muodostettavia tavuja. Mihinkä lopputulokseen tulemme tästä kaikesta? Minkä mielikuvan ovat todisteluni teidän sielussanne synnyttäneet?"

Tunsin sisäistä kauhua Dupinin asettaessa tämän kysymyksen vastattavakseni. "Tekijä on mielipuoli", sanoin minä, "raivohullu, joka on päässyt karkuun jostain läheisestä hullujenhuoneesta."

"Teidän päätelmänne ei ole niinkään kehno", vastasi hän.. "Mutta mielipuolten äänet eivät heidän hurjimminkaan raivotessaan vastaa sitä ääntä mikä kuultiin portaissa. Mielipuolet kuuluvat toki aina johonkin kansaan, ja vaikkei heidän puheessaan sanoilla olekaan mitään keskinäistä yhteyttä, niin voi siinä kuitenkin erottaa määrättyjä yhteenkuuluvia tavuja. Sitäpaitsi ei mielipuolille kasva sellaisia hiuksia kuin ovat nämä tässä kädessäni. Irroitin tämän tupsun m:me l'Espanayen lujasti sulkeutuneesta kourasta. Sanokaapa minulle nyt, mitä ajattelette!"

"Dupin!" huusin ininä äärimmilleni kiihtyneenä, "nämä hiukset ovat eriskummallisia — ne eivät ole ihmisen hiuksia!"

"Sitä en ole väittänytkään", vastasi hän. "Mutta ennenkuin ratkaisemme tämän seikan, soisin teidän katsahtavan tätä pientä piirrosta, jonka olen tehnyt. Se on tarkkaan otettu jäljennös niistä mitä todistajat lausunnoissaan sanoivat tummiksi täpliksi ja syviksi kynnenjäljiksi m:lle l'Espanayen kaulalla ja mitä taas toiset todistajat sanoivat sarjaksi mustelmia, jotka silminnähtävästi olivat sormilla painetut.

"Te näette heti", jatkoi ystäväni levittäen paperin pöydälle eteemme, "että piirros osoittaa lujaa ja varmaa otetta, jossa ei huomaa pienintäkään muutosta. Jokainen sormi on — luultavasti teurasuhrin kuolemaan saakka — pysynyt siinä hirvittävässä otteessa, johon se kuristuksen alkaessa kaivautui. Koettakaapa nyt sovittaa sormianne sillä tavoin kuin murhaajan sormet ovat olleet uhrin kurkussa."

Koetin sitä turhaan.

"Kenties ei kokeemme ole kyllin tarkka", sanoi Dupin. "Paperi on tässä tasaisella pinnalla, mutta ihmiskaula on lieriön muotoinen. Tässä on puurulla, joka on suunnilleen kaulan vahvuinen. Kiertäkää paperi sen ympärille ja koettakaa uudelleen."

Koetin, mutta onnistuin vielä huonommin kuin äsken. "Se ei ole ihmiskäden jälki", sanoin.

"No niin, lukekaapa nyt tämä kohta Cuvier'n teoksesta", vastasi Dupin.

Se oli tarkka, sekä anatoominen, että kuvaileva esitys suuresta ruskeanpunertavasta Itä-Intian saarten orangutangista. Näiden eläinten tavaton väkivaltaisuus, hämmästyttävät voimat ja notkeus, petomainen julmuus ja jäljittelykyvyt, joiden nojalla alkuasukkaat väittivät, että ne ovat opettelematta puhumaan ainoastaan siitä syystä että välttyisivät joutumasta työhön ja orjuuteen, ovat riittävästi tunnetut. Nyt minulle yhdellä kertaa selvisi murhain täysi kaameus.

"Kuvaus sormentapaisista kynsistä", sanoin lukemisen lopetettuani, "soveltuu täydelleen tähän piirustukseen. Näen, ettei mikään muu eläin kuin orangutangi voi jättää sellaisia jälkiä kuin nämä. Tämä ruskeanpunertava karvatukko soveltuu myös tarkalleen Cuvier'n kuvauksen tämän eläimen karvapeitteestä. Mutta kuitenkaan en vielä saata ymmärtää tämän pelottavan, salaperäisen tapauksen kaikkia yksityiskohtia. Kuultiinhan esim. kahden henkilön riitelevän, joista toinen todettiin ranskalaiseksi."

"Aivan niin, ja tehän muistatte erään tämän henkilön huudahduksen, jonka melkein kaikki todistajat esittivät: 'mon Dieun' [oi, Jumalani]. Tämä on näissä olosuhteissa selitettävä kuten eräs todistajista aivan oikein sanoi, varoitus- ja valitushuudahdukseksi. Mutta näihin kahteen sanaan olen minä pääasiallisesti asettanut toivoni arvoituksen lopullisesta ratkaisemisesta. Eräs ranskalainen tietää tästä murhasta. On mahdollista — onpa suorastaan enemmän kuin todennäköistä, ettei hän ole siihen lainkaan osallinen. Luultavasti on häneltä karannut orangutangi. Hän on kenties seurannut karkulaista tuohon huoneeseen saakka, mutta hirveiden tapausten aikana, jotka silloin seurasivat, hän luultavasti ei ole onnistunut vangitsemaan eläintä uudelleen. Eläin on siis edelleen vapaudessa. Mutta näitä rohkeita otaksumiani, sillä sellaisinahan niitä on pidettävä, en nyt huoli pitemmälle jatkaa, sillä siitä voi syntyä vain soutamista ja huopaamista. Jos tämä ranskalainen on todella syytön näihin hirmutekoihin, kuten otaksun, niin on tämä ilmoitus johdattava hänet pian tänne. Pistin sen eilen paluumatkallamme Le Monde lehteen, joka ajaa laivastoasioita ja jota kaikki merimiehet lukevat."

Hän ojensi minulle lehden ja minä luin:

"Kiinniotettu — Boulognen metsässä aikaisin — — p:n aamuna (murhan jälkeisenä aamuna) sangen suuri ruskeanpunertava orangutangi-apina Borneo saaren lajia. Omistaja, jonka täytyy kuulua johonkin maltalaiseen laivaan, saa oikeutensa riittävästi toteennäyttämällä ja maksamalla pyydystys-, hoito- ja ruokintakulut, eläimen haltuunsa. — — katu N:o — — Faubourg St. Germain. Kolmas kerros."

"Mutta kuinka on mahdollista", kysyin, "että voitte tietää miehen olevan merimies ja kuuluvan johonkin maltalaiseen laivaan?"

"En minä tiedäkään sitä", sanoi Dupin. "En ole varma siitä. Mutta tässä on kuitenkin pieni nauhanpalanen, jonka muoto ja rasvaisuus minulle selvästi ilmaisee, että sitä on käytetty sitoessa hiuksia merimiesten tapaan palmikolle. Sitäpaitsi on siinä solmu, jollaista eivät juuri muut kuin merimiehet osaa tehdä. Tämän nauhan sieppasin pihamaalta kaasuputken alta. Se ei ole voinut kuulua kummallekaan murhatuista. Ja vaikka erehtyisinkin päätelmässäni nauhan johdosta, nimittäin että se kuuluisi jollekin maltalaisen laivan merimiehelle, niin ei se, mitä ilmoituksessa olen sanonut, haittaa mitään. Jos se on erehdys, niin asianomainen olettaa, että minut on johtanut harhaan jokin seikka, jota hän ei viitsi tarkemmin tutkia. Koska tuo ranskalainen tietää jotakin murhasta, vaikkapa onkin itse syytön, niin hän tietysti ensin harkitsee, voiko hän ilmoituksen johdolla hakea orangutanginsa takaisin. Hän sanoo itselleen: — 'Minä olen viaton, minä olen köyhä, minun orangutangini on kallisarvoinen — minun asemassani olevalle on sen hinta kokonainen omaisuus — miksi siis pelkän pelon takia menettäisin sen? Voin saada sen takaisin. Se on löydetty Boulognen metsästä — sangen kaukana hirmuyön tapahtumapaikasta. Kukapa koskaan saattaa epäillä, että järjetön eläin on voinut sellaista tehdä. Poliisi seisoo kuin vuoren edessä; tähän saakka se ei ole saanut mitään johtosuuntaa toiminnalleen asiassa. Ja jos se joutuisi eläimen jäljille, niin olisihan mahdotonta todistaa minun olleen murhasta tietoinen ja sen johdosta tuomita minut. Mutta minuthan tunnetaan jo. Ilmoitushan jo mainitsee minut eläimen omistajaksi. Enkä voi tietää etteikö minusta tiedetä enemmänkin. Jos luovun vaatimasta takaisin noin kallisarvoista omaisuutta, joka jo tiedetään omaisuudekseni, niin silloinhan juuri johdan epäluulot puoleeni. Tahdonpa siis noudattaa kehoitusta, ottaa apinan takaisin ja pitää sitä kiinni siihen saakka kunnes koko juttu on joutunut unohduksiin'."

Samassa kuulimme askeleita porraskäytävästä.

"Pitäkää pistoolinne varalla", sanoi Dupin, "mutta älkää käyttäkö älkääkä näyttäkökään sitä ennenkuin minä annan merkin."

Talon ulko-ovi oli ollut auki, joten tulija oli kolinaa herättämättä päässyt sisään ja astunut useita porrasaskelmia ylöspäin. Äkkiä hän kuului pysähtyvän. Sitten kuulimme hänen astuvan portaita alas jälleen. Dupin meni nopeasti ovelle; silloin kuulimme hänen taas palaavan. Toista kertaa hän ei kääntynyt takaisin, vaan astui päättäväisin askelin ovemme eteen ja kolkutti.

"Sisään!" huusi Dupin iloisella, voimakkaalla äänellä. Mies astui sisään. Hän oli ilmeisesti merimies, — kookas, vahvalihaksinen mies, jonka kasvoilla asusti määrätynlainen julkea ja peloton ilme, mikä ei kuitenkaan tuntunut epämiellyttävältä. Hänen ahavoituneet kasvonsa olivat puoliksi viiksien ja poskiparran peitossa. Kädessään hänellä oli tukeva tammikeppi, mutta muuten hän näytti olevan aseeton. Hän kumarsi vähän sivuttain vasemmalle puolen ja toivotti hyvää iltaa mitä selvimmällä pariisilaisnuotilla.

"Istukaahan, hyvä ystävä", sanoi Dupin. "Te tulette kai sen apinan takia. Totisesti, oikeinpa kadehdin teitä sen eläimen tähden; se on erinomaisen kaunis kappale ja epäilemättä hyvin kallisarvoinen. Kuinka vanhan luulette sen olevan?"