Part 3

(Kirkas kullanvihreä valo täyttää huoneen. Hannele avaa silmänsä, nousee turvautuen vieraan käteen, mutta ei uskalla katsoa häntä kasvoihin. Hän astuu arkusta ja vaipuu heti herättäjän eteen polvilleen. Kaikki läsnäolijat valtaa kauhu. He pakenevat. Vieras ja Hannele jäävät kahden. Himmeä viitta on liukunut hänen harteiltaan ja hän seisoo nyt kullanvalkeassa puvussa.)

VIERAS (pehmeästi ja sydämellisesti):

Hannele.

HANNELE (hurmaantuneena, painaen päänsä niin alas kuin suinkin):

Siinä hän on.

VIERAS

Kuka minä olen?

HANNELE

Sinä.

VIERAS

Mainitse nimeni.

HANNELE (kuiskaa pyhästä kunnioituksesta vavisten, kuin huokauksena):

Pyhä, pyhä!

VIERAS

Minä tiedän kaikki tuskasi ja vaivasi.

HANNELE

Sinä rakas, rakas —

VIERAS

Nouse.

HANNELE

Sinun pukusi on tahraton. Minä olen häpeän peittämä.

VIERAS (laskee kätensä Hannelen pään päälle):

Niin otan minä kaiken alhaisuuden sinusta. (Koskettaa hänen silmiään, minkä jälkeen hellällä väkivallalla kohottaa hänen kasvojaan.) Niin annan minä silmillesi ikuisen valon. Nähkää auringot ja uudet auringot. Nähkää ikuinen päivä aamuruskosta iltaruskoon. Nähkää kaikki minkä loisto täällä väikkyy: sininen meri, sininen taivas ja iankaikkisuuden vihreät nurmet. (Koskettaa hänen korviaan.) Niin annan minä korvillesi lahjan kuulla kaikkien miljoonien enkeleiden kaiken riemun Jumalan miljoonissa taivaissa. (Koskettaa hänen suutaan.) Niin irroitan minä sinun sopertavan kielesi siteet ja lasken siihen sinun sielusi, minun sieluni ja kaikkivaltiaan Jumalan sielun.

HANNELE (koettaa koko ruumis väristen ojentautua suoraksi. Kuin suunnattoman onnentaakan painamana ei hän voi sitä. Syvä nyyhkytys ja itku tärisyttää häntä, hän kätkee päänsä vieraan rintaa vasten.)

VIERAS

Näillä kyynelillä pesen sielusi maailman tomusta ja tuskasta. Minä tahdon korottaa sinun askeleesi Jumalan tähtien toiselle puolelle. (Vienojen sävelten soidessa puhuu vieras seuraavasti, silittäen kädellään Hannelen päätä. Hänen puhuessaan ilmestyy ovesta enkeleitä, suuria, pieniä, poikia, tyttöjä, seisten ensin arkoina, uskaltaen viimein tulla sisälle, missä heiluttavat pyhäsavuastioita ja koristavat huonetta matoilla ja kukkasilla.)

VIERAS

Niin, autuus ihana kaupunki on, Siellä rauha ja riemu on loppumaton,

(Harpunsoittoa, ensin hiljaa, sitten kovaa ja täysiäänisinä.)

Katot kultaa ja huonehet marmoriset. Punaviiniä suihkuvat lähtehet. Kadut peitoss' on kukkien vaikeitten, Soi torneista hääsoitto ikuinen. Katon harjoilla kullassa aamun koin ' Ruusut hehkuvat vehmahin kiehkuroin, Ja perhoset leijaa ja joutsenien Käy ylhäällä kaartelu ainainen, Ne ylväinä leijaavat taivaita päin Halk' ilmain hopeena heläjäväin. Ikikaarissa siellä ne karkeloi Ja siivet kuin ilmojen harput soi. On allansa Siioin, sen puistot ja veet ja seurana tähtien saattueet. Siell' alhaalla ihmiset kaulakkain Käy juhlassa taivaisen sunnuntain. Punaviiniä helmivin ulapoin Meri kutsuvi sieluja inehmoin. Ja sen purppurahelmahan taivaiseen He astuvat kirkkaine ruumiineen. Ja sieltä ken nousevi riemuiten, Sen pessyt on veri Jeesuksen.

(Vieras kääntyy nyt enkelien puoleen, jotka ovat lopettaneet työnsä. Aran ilon ja onnen valtaamina astuvat he nyt lähemmäksi, muodostaen Hanneleen ja vieraan ympärille puolipiirin.)

VIERAS

Nyt kääryliinoin hennoin, valkoisin Te tänne käykää, taivaan lempilapset, Ja kyyhkyn hellyydellä verhotkaa Tää ruumis pieni, raadeltu ja piesty, Hyyn purema ja kuivettama paahteen. Ja hiljaa liitäin siipein notkumatta Se viekää yli niittyin vihantain, Yökenttäin heilimöivää heinää viiltäin, Kuun valossa, mi tuskat huojentaa. Ja paratiisin ikikukkain tuoksuun Hän templiin vilpoisahan laskekaa.

(Lyhyt äänettömyys.)

Kun siellä silkkivuoteellaan hän uinuu, Te hälle kylpy vuoripuron veestä, Yön viinistä ja maidost' antiloopin Marmori-ammeesehen laittakaa, Pois huuhtokaa kaikk' kärsimyksen muistot. Ja syreenein ja jasmiinien tertut, Joiss' öinen kaste välkkäin valuilee, Täystuoksuisina päälleen laskeuu. Ja utusilkkiin hennot jäsenet kuin liljan lehdet varoin kuivatkaatten. Ja virvokkeekseen malja tarjotkaa Syysheelmäin jaloimmista nestehistä. Hän metsän mehuisimmat mansikat Viel' lämpiminä päivän paahtehesta, Ja vadelmat kuin verta hohtavat, Oranssit, persikat ja ananassit, Kaikk' kaikki saakoon vadeiss' säihkyvissä. Hän nauttikoon ja sydän ahmikoon Siell' uuden aamun yltäkylläisyyttä. Ja kaaret uljaat silmää tenhotkoot Ja kultaperhot kisailkohot yllään Permannon malakiittiin kuvastuin. Ain' olkoon tienään silkki valkoinen, Jott' tulppaanit ja hyasintit saartaa, Ja palmuin lomitse hän varjoisain Ain' nähköön ilman ihmekangastukset: Kuin hohtaa kentät puna-unikkoin Ja taivaan lapset kultapalloin leikkii Siell' loistehessa aamun ensi koin, Ja sulosoitto syömen kiehtokoon.

ENKELIT (laulavat kuorossa):

Me viemme sun hiljaa vaivoista maan Ylös taivahan kotiin korkeaan, Ylös taivahan kotiin korkeaan.

(Enkelilaulun aikana pimenee näyttämö. Hämärässä kuuluu laulu yhä heikommin ja yhä kauempaa. Tulee jälleen valoisa, näkyy köyhäinhuone, jossa kaikki on samoin kuin ennen näkyä. Hannele makaa taas vuoteellaan köyhänä lapsena. Tohtori Wachler on kuulotorvi kädessä kumartunut hänen puoleensa. Laupeudensisar katsoo häneen huolestuneena kynttilä kädessä. Nyt vasta vaikenee laulu kokonaan.)

TOHTORI WACHLER (nousee ja sanoo):

Te olette oikeassa.

MARTHA SISAR (kysyy):

Kuollut?

TOHTORI WACHLER (nyökkää surullisesti):

Kuollut. —