Part 1

language: Finnish

OMALLA KONNULLA

Huvinäytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

AAPO PÄRNÄNEN

Porvoossa, Werner Söderström, 901.

HENKILÖT:

KIVIAHO, torppari. LIISA, hänen tyttärensä. NIEMINEN, talokas. ANNA, hänen vaimonsa. SAARIMÄKI, nuori torpanmies. PEKKA, | palvelijoita. KATRI, | HAKALA, itsellinen. LIMBERG, kuleksiva asiamies. LEENA, hieroja. NIMISMIES. KAKSI KYLÄNMIESTÄ.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kiviahon asunto. Yksinkertaisesti sisustettu torpan tupa.

KIVIAHO (käy ikkunaan). Ei vieläkään näy Leenaa. Käskitköhän sinä varmaan tänä iltana tulemaan?

LIISA. Johan minä sanoin, että Leena lupasi tulla. Olisi taitanut tulla mukaanikin, mutta sattui juuri panemaan sarvia Tiensivun Jaakon selkään, eikä toki käynyt kesken jättäminen.

KIVIAHO. Niinhän minäkin luulen, että hän saapuu. Mielelläänhän Leena on meillä oleskellut.

LIISA (pisteliäästi). Hätäkös tuon viihtyessä täällä. Kestitsettehän muoria kuin parasta pappia.

KIVIAHO. No, no, eihän tuolla usein taida herkkupalat edessä olla. Ja työstäänhän Leenakin saa ruoan ja kahvikupposen.

LIISA. On sekin työtä, panna sarvia ihmisen selkään.

KIVIAHO. Hyvähän sinun on niin sanoa, kun olet nuori ja terve. Mutta kun tulet minun ijälleni, niin toista taitanet tuumailla. (Oikaisee hartioitaan.) Voih, kun noita harteita ei lakkaa pakottamasta!

LIISA. Imettäisitte edes vähemmän verta selästänne. Ei tuommoista nuoremmankaan ruumis kestäisi. Toisella viikolla oli Leena kuppaamassa ja nyt taasen häntä tarvitsette.

KIVIAHO. Elä tuossa viisastele, vaan laita sauna hyvin lämpimäksi. Hanki myös vastat ja vedet valmiiksi, ettei Leenan tarvitseisi kauan odottaa.

LIISA. Johan olen saunan lämmittänyt, ja osaa kai Leena itsekin saunavedet saada.

KIVIAHO. Mistä se vieras tietäisi —

LIISA (pilkaten). Näkyypä tietävän isommatkin asiat niin meillä kuin muuallakin. Ette te isä liene kuullutkaan muorin viimeisiä tietoja.

KIVIAHO. Mitä ihmeellisiä ne olisivat?

LIISA. Ne kuuluvat olevan sellaisia, että te kohta menette naimisiin (rientää pois).

KIVIAHO (its.) Mitä! Minäkö naimisiin ja kenen kanssa? Mitä ihmettä tämä merkitsee? (Raottaa ovea ja huutaa Liisan jälkeen.) Liisa hoi, mikä sinulla oli sellainen hätä! Sanoiko Leena, että minä menen naimisiin? (Its.) Ei tainnut enää kuullakaan. Mutta mitä ihmettä sillä oli mielessä?

HAKALA (tulee pirttiin). Päivää, Kiviaho! Aiotko naimahommiin, koska sattumalta sinun sellaista haastavan kuulin lähestyessäni tupasi ovea?

KIVIAHO. Ilman aikojaanhan tässä vain Liisan kanssa oli puhetta kylän akkain jutuista. Liian vanha ja vaivainen minä jo olenkin aviosäätyyn. Olisi aika, jolloin parempia asioita ajateltaman pitäisi.

HAKALA. Hui hai, ei vielä hätää! Vanhanahan varaa ja tukea tarvitaan. Onhan vainio luotu miehelle avuksi.

KIVIAHO. Kyllähän sanassa niin sanotaan.

HAKALA. Ja näetkös, sitävarten kai vaimo tehtiinkin miehen kylkiluusta.

KIVIAHO. No onhan se niinkin, ja semminkin se pitää paikkansa, jos sattuu hyvä ja sovelias apu olemaan, niin kuin oli vaimovainajani — rauhassa maatkoon hän tuonelan turpeen alla. — Mutta huonostikin käydä voi, jos tämä toran ja riidan tullessansa tuo, niin että rähinä ja tiuske naapurin veräjälle asti illoin ja aamuin kaikuu.

HAKALA. Ei pidä ajatella juuri niitä pahimpia puolia. Eivät ne pikku riidat kovin vaarallisia ole, tuovat vain pirteämpää mieltä. Ja tokkopa Leena vielä varsin tasaantumaton hulivili lie.

KIVIAHO. Leenako! Mitä sinä hänestä? — Vai satuitko tullessasi näkemään Leenaa? Hänen pitäisi tulla meille tänä iltana panemaan muutamia sarvia selkääni. Alan tulla jo niin raihnaiseksi. —

HAKALA. Sitähän Leenakin huusi minulle Tiensivun tuvan ikkunasta —

KIVIAHO (keskeyttäen). Ettäkö minä olen tullut raihnaiseksi. —

HAKALA. Ei, vain että muistaisin ohi kulkeissani pistäyä täällä sanomassa, että laitettaisiin sauna lämpimäksi. Ja kerkesi tuo paljon muutakin haastaa, vaikka en kaikkea kuunnella viitsinyt.

KIVIAHO. Vai puhui muutakin. No oliko erinomaisempaa haastettavaa?

HAKALA. Muori puhui tytöistä ja pojista. — Mitähän tuosta kuunteleisi. Mutta se minun korviini kiinni sävähti, kun sanoi Saarimäen Juhon aikovan tähän Kiviahon torppaan isännäksi.

KIVIAHO. Mitä! Saarimäen Juhoko pyrkisi minun torppaani? Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?

HAKALA. Tarkoitan sitä mitä sanoin. Ja minusta tuntuu, ettei puhe aivan perätöntä liene. Kuulin itsekin Juhon puhuvan Niemisen kanssa torpankirjoista.

KIVIAHO. Mutta onko tämä järjen puhetta? Saarimäkikö ajaisi minut pois omalta maaltani?

HAKALA. Näyt unohtavan, että olet Niemisen torpassa.

KIVIAHO. Tämä torppa on laillisesti kirjoitettu minulle kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi.

HAKALA. Mutta vuokra-aika on jo loppuun kulunut, sanoi Nieminen, eikä uusia kontrahtikirjoja liene vielä tehty.

KIVIAHO. Tosiaankin! Sen olen ihan unohtanut. Onko siis jo niin paljon aikaa kulunut siitä, kun tänne mökkiä hommasin. Kaksikymmentäviisi vuotta! — Maltahan. Siitä on nyt seitsemän vuotta kun vaimovainajani kuoli, ja me elimme yhdessä yhdeksäntoista vuotta. Vuosi jälkeen häittemme muutimme tähän uudistorppaan. Siis olen raatanut tässä ja raivaillut Kiviahon kontua kaksikymmentäviisi vuotta. Miten ihmeen tavalla minä olen koko ajan kulun unohtanut. — Mutta nytkö pitäisi minun vanhoilla päivilläni ottaa keppi käteen ja lähteä pois? Ei, se on mahdotonta.

HAKALA. Mutta minkä vuoksi mahdotonta. Kun kontrahti-aika on loppuun kulunut, niin on Niemisellä valta ottaa torppaansa kenen hän tahtoo.

KIVIAHO. Minun on vaikea uskoa, että Nieminen käyttäytyisi niin armottomasti. Hän on aina kunnon miehenä pysynyt, ja luulen hänen olleen minuun tyytyväisen.

HAKALA. Niin näytti.

KIVIAHO. Kaksikymmentäviisi vuotta sitte oli tämän tuvan ympärillä vain viljelemätöntä metsää ja kivikkokangasta, missä ketut ja jänikset viettivät häiritsemätöntä elämää. Nyt on tässä peltoa enemmänkin kuin yhden torpan tarpeeksi, ja pellon takana aukenee vihanta niitty, jonka omin käsin raivasin. Mutta on tällä paikalla kysyttykin työtä ja voimia. Muistan vielä selvästi, kuinka vaimovainajanikin raatoi nuoruutensa päivinä aamusta varhain iltaan myöhään. Ehkä hän lienee tehnyt enemmänkin kuin voimansa sallivat.

HAKALA. Hän oli tosiaankin ahkera ihminen. Ja helläluonteiseksi häntä sanottiin. Huomasin minäkin, kuinka rakkaasti hän kohteli ainoata tytärtään.

KIVIAHO. Eihän se huoli ja vaiva ole sentään hukkaan mennyt, sillä parempi on nähdä asuttua kuin autiota maata. Kuitenkin kävisi mieleni katkeraksi, jos toinen tulisi ja riistäisi työn hedelmät pois. Toivoin, että saan tämän konnun perinnöksi jättää tyttärelleni.

HAKALA. Tyttärellesi kai Saarimäkikin torppaasi hommaa.

KIVIAHO. Mitä sinä tarkoitat?

HAKALA. Tarkoitan vain, että taitavat olla yksistä tuumin.

KIVIAHO. Häh! Mitä minun tyttärelläni on tässä asiassa tekemistä?

HAKALA. Hyvinpä vähän olet tehnyt havaintoja, kun et tiedä, että Saarimäki on jo kauan Liisaa silmäillyt. Ja tokkopa Liisa lieneekään vastahakoinen.

KIVIAHO. Mitä! Minunko tyttäreni menisi miehelle, joka vehkeilee saadaksensa minulta torpan ryöstetyksi. Mutta siitä aikomuksesta täytyy tulla loppu. — Missähän Liisa viipynee. Minun täytyy tästä asiasta saada heti selvä. (Menee ulos.)

HAKALA. Niin vain! Minä saanen kyllä asiat oikealle tolalle. Ukko tyhmeliini näkyy uskovan minua kuin parasta pappia. Mutta nyt pitäisi tavata Leenaa. (Leena tulee nyyttineen.) Tuossa tuleekin kuin käsketty.

LEENA. Hyvää päivää! Eikö täällä isäntä olekaan kotona? Minua pian saapumaan käskettiin, ja läksinkin heti, kun Tiensyrjän Jaakon selästä sarvet pois otin. Juoksin katketakseni, koska Kiviahon hartaasti odottavan luulin. Täällä ei kumminkaan näy olevan hätäpäiviä. Liekö saunakaan lämmitetty, koska ei talonväkeä ole kotona yhtään ristinsielua.

HAKALA. Eikö Leena jo ala kuulua talonväkeen?

LEENA. Mitä Hakala meinaa?

HAKALA. Leenastahan kuuluu tulevan emäntä tähän taloon.

LEENA. Siunaa ja varjele! Johan Hakala oikein hulluja pakisee. Minustako oikein tämmöisen torpan emäntä?

HAKALA. Eikö olisi mieleen? Suottako Kiviaho niin rakkaana vieraana pitää.

LEENA. Hyvästi on kyllä minua täällä pidetty, ja olenkin sanonut monta kertaa, että Kiviaho on niitä kylän parhaita. En ole vaivaloisen elämäni aikana koskaan tavannut niin hurskasta. —

HAKALA. Ja yksinkertaista.

LEENA. Kyllä hän on ymmärtävä ihminen, sen tiedän. Eipä hän tarvitsekaan rovastin viisautta kyntääkseen näitä kivisiä ahoja. Riittäähän meille syntisille ihmisille paljon vähempikin. Mutta etkö näe, kuinka Kiviaho on hyvä hoksaamaan miten talo on reilassa pidettävä.

HAKALA. Mutta eipä älyä vuosikausiin kuinka ainoa tytär kuhertelee ihan nenän edessä.

LEENA. Mistä sinä tiedät, vai oletko itse ollut kuhertelemassa?

HAKALA. Kaspa vaan. Näytänpä tietävän enemmän kuin Leena, joka muuten tavallisesti kylän asiat pohtii ja seuloo. Et liene käynyt Saarimäessä sarviasi näyttämässä, koska olet noin tietämätön.

(Saarimäki ja Liisa tulevat.)

LEENA. Elä lörpöttele, irvihammas! Ei Saarimäen Juho tähän vävyksi tule, ei vain.

LIISA. Vai niin. Leenako sen asian niin varmasti tietää?

SAARIMÄKI. Taisi nähdä sarvipussista ennustusmerkkejä.

LEENA. Elä räyhää vanhemmille ihmisille. Saisit olla hieman siivommalla toisten ihmisten huoneissa.

LIISA. Leena kaiketi kuuluu talonväkeen, vai kuinka?

HAKALA. Totta kai, kun kerran emännäksi aikoo ruveta.

LIISA. Minä tässä olen tähän saakka emännän virkaa hoitanut.

HAKALA. Elä pöyhkeile kalkkunanlapsena, kun oletkin vain pieni kananpoika.

LIISA. Ja sinä kukonpoikana aioit tulla kananpoikaa katsomaan, vai millä retkillä kuljet?

HAKALA. Tulin tienoppaaksi vanhalle kukolle, joka vielä kanatarhaan aikoo.

LIISA (Itsekseen). Mitä se tarkoittaa oikeastaan?

SAARIMÄKI. Hauska virka aikaihmisellä olla kukkojen puhemiehenä. No miksi et mene jo näyttämään herrallesi kanalan veräjätä?

HAKALA. Ylkämiestä tässä olen odotellut. Se taisi mennä höyheniänsä sukimaan ja partaansa ajamaan.

LIISA. Nytkö vasta hupsuksi tulet, vai oletko jo ollut ennenkin?

HAKALA. Siltäkö näyttää? No enhän minä koskaan ole viisas ollut sinun mielestäsi. Mutta eipä tiedä, kummalla meistä tällä kertaa lienee tyhmyyden naamari silmillä. (Menee ulos.)

SAARIMÄKI. Mitä se tarkoittaa tuo Hakalan Jaakko ja millä retkillä se kulkee?

LEENA. Eikö liene tullut tietämään, miten ovat ne vanhat rakkaussuhteet.

LIISA. Vai sinua se tuli helssaamaan! No juokse täältä mielitiettysi perään, niin että sarvet nyytissä kalisee.

LEENA. Kutsumattasi olen tullut ja käskemättäsi lähden. Mutta sinä kai paremmin tiedät, kuta kyyhkyä Hakala katsoa tahtoi, kun vaan muistelet muinaisia kuherruksiasi.

LIISA. Häpeä jo ja aseta kerrankin myrkyllinen kielesi! Elä unohda, että olet nyt meidän tuvassa.

LEENA. Teidän tuvassa — —

SAARIMÄKI. Kyllä tuollaisen suun saa vähemmälläkin vaivalla tukituksi. (Leenalle.) Ulos, suunsoittaja, tuossa on ovi! (Ajaa ulos.) Ja tuossa on sarvipussisi. Nyt ei sitä täällä tarvita.

LIISA. En minä ymmärrä, mikä tuolle akalle on tullut. Se käy yhä hävittömämmäksi mitä paremmin isä on sitä kestittänyt,

SAARIMÄKI. Mutta minä ymmärrän. Etkö ala uskoa, mitä sillä on mielessä?

LIISA. Ihanko todellakin se aikoo saada narratuksi vanhan isäni päästäkseen tähän emännäksi? Minun on vaikea uskoa, että isäni sellaista ajatteleisi, ja kumminkin pelkään.

SAARIMÄKI. Pelkään minäkin. Tiedäthän, että isäsi on muutamissa suhteissa hieman yksinkertainen, vaikka perin rehellinen ja uuttera työntekijä. Ei tiedä, vaikka Leena saisi hänen ajatuksensa sotketuksi.

LIISA. Sitte täällä elämä alkaisi, jos isä menisi naimisiin tuon kanssa. Minä en silloin tulisi viikkoakaan kotona toimeen. Mihinkä silloin joutuisin?

SAARIMÄKI. Elä ole pahoillasi. Ehkä me löydämme jonkun kolkan asuaksemme ja myös maan turvetta kuokkiaksemme. Olen puhunut Niemisen kanssa, että hän antaisi minulle Takakorven maan viljeltäväksi. Kun saamme sen kohtuullista vuokraa vastaan ja oikeudella viljellä kolme- tai neljäkymmentä vuotta, niin voimme iloisella mielellä voimiamme uhrata uudismökin hyväksi.

LIISA. Mutta kuinka sitte käy, jos ei Nieminen suostu?

SAARIMÄKI. Suostuu kyllä. Onhan hän jo puoleksi luvannut.

LIISA. Säälittäisi minua jättää isän koti ja kontu. Tässä olisi asumista kyllä, ja työmiestä tarvittaisiin. Ja niinhän olen aina toivonut, että sinä tulisit meille taloudesta huolta pitämään, jotta kivulloinen isäni saisi levollisemmin viettää vanhuutensa päiviä. Mutta nyt näyttää se ajatus mahdottomalta.

SAARIMÄKI. Mahdotonta se on siinä tapauksessa, jos isäsi Leenan tähän emännäksi ottaa.

LIISA. Surkuttelen isä parkaani, jos hän todellakin semmoista ajattelee. Hänelle tulisi paljon kärsimyksiä, ja pian kai olisi molemmilla tie edessä ja keppi kädessä.

SAARIMÄKI. Se voi olla hyvin mahdollista.

LIISA. Kyllä se niin kävisi, jos sellainen kuin Leena tulisi tänne talouden hoitajaksi. Eihän isässäkään ole enää työntekijää niinkuin ennen. Minä en ymmärrä, kuinka saisin sen estetyksi.

SAARIMÄKI. Vaikeata ja ilkeätäkin olisi ruveta esteitä tekemään, jos Kiviaholla on varma aikomus mennä vielä naimisiin. Mutta kun ajattelemme, että tuo naimiskauppa tuottaisi hänelle onnettomuutta, niin olisi jotakin tehtävä sen estämiseksi.

LIISA. Etkö voisi keksiä mitään keinoa?

SAARIMÄKI. Maltahan. Niemisen kanssa tuli sattumalta puheeksi isäsi torpankirjat, ja hän mainitsi, että vuokra-aika on jo umpeen kulunut. Luulen, ettei kirjoja ole sen jälkeen uudistettu. Mitähän jos puhuisimme Niemiselle minne päin asiat näkyvät kääntyvän, ja pyytäisimme Niemistä vähän peloittelemaan isääsi sillä, ettei muka uudistaisikaan torpankirjoja, jos tämä Leenan aikoisi emännäksi ottaa. Ehkä tuo keino tepsisi.

LIISA. Mutta sehän olisi pelkkää narraamista.

SAARIMÄKI. Niinpä kyllä olisi. Mutta en minä sellaiseen keinoon kehoittaisi, ellei se tapahtuisi hänen itsensä tähden.

LIISA. Ja mahtaisiko Nieminen taipua tuolla tavoin konstailemaan?

SAARIMÄKI. Nieminen on ymmärtäväinen ihminen, kyllä hän hoksaa asian oikean puolen.

LIISA. No eihän tuo pikku petos mahtaisi kovin suuri synti olla, jos vain isärukka tuosta hulluudestansa vapautuisi. Mutta entä jos Nieminen muuttaisi leikin todeksi ja ajaisi isän pois tästä torpasta?

SAARIMÄKI. Ei suinkaan hän sitä tee.

LIISA. Kuka sen voi varmasti tietää. — Kun vain ei mitään vehkeilyjä tapahtuisi. Ei voi arvata mitkä asiat ovat Hakalallakin ajettavana. Hänellä näyttää olevan meille vanhaa vihaa, ja kun hän oleskelee paljon Niemisessä, niin voisi siellä juoruja jutella.

SAARIMÄKI. Mutta mitä välityksiä teillä on tuon Hakalan kanssa? Muistathan, että Leenakin äsken puhui jotain semmoista.

LIISA. Ja sinä uskot Leenan puheita! Rupeatko minua epäilemään?

SAARIMÄKI. Enhän minä ole sanonut epäileväni. Mutta tuollaiset puheet —

LIISA (keskeyttäen). Ovat tuulesta temmattuja. Leenakin hyvin tietää, että Hakala on turhaan odottanut ystävyyttäni, tai oikeammin sanoen isäni kontua, päästäksensä tänne isännäksi.

SAARIMÄKI. Sillä tavallako asiat ovatkin?

LIISA. Isäni ei siitä mitään tietänyt, eikä havainnut sitäkään, että Hakala monet yöt kävi vaanimassa huoneeni oven takana. Jos en olisi ollut kyllin älykäs suojelemaan itseäni, niin olisin isäni silmäin edessä saanut menetellä miten hyvänsä.

SAARIMÄKI. Etkö ole isällesi mitään kertonut?

LIISA. En minä sellaista viitsi ruveta hänelle juttelemaan. Harvoinhan naiset mieshenkilöille omista asioistansa haastavat.

SAARIMÄKI. Eivätkö yhdellekään mieshenkilölle?

LIISA. No enhän minä kaikkia naisia tiedä.

SAARIMÄKI. Mutta itsesi tiedät. Juttelithan sinä minulle.

LIISA. Niin — sinulle.

SAARIMÄKI. Enkös minä olekaan mieshenkilö mielestäsi?

LIISA. Kaspa vaan kun olet lystikäs! Mutta entäs jos olisi pahin asia kertomatta?

SAARIMÄKI. Sitä en usko.

LIISA. Minkätähden et?

SAARIMÄKI. Sen vuoksi, että sinulla ei ole mitään pahempaa kerrottavaa.

LIISA. Ei olekaan. En minä tahdo sinua narrata.

SAARIMÄKI. Niin minäkin ajattelen. (Sieppaa Liisan polvelleen.) Mehän aiomme yhdessä maailman tanteria taivaltaa, niin ei meillä ole mitään salattavaa toisiltamme. — Ajatteles että meillä on kohta oma mökki päiväpaisteisella mäkirinteellä. Siellä hommaa ja häärää tuommoinen sievä emäntä, ja onpa ehkä hepo tallissa ja oma lehmä navetassa.

KIVIAHO (tulee pirttiin). Mitä tämä merkitsee? Ja sinäkin Liisa haet lymypaikkoja tuommoisille vehkeilyille. Minä olen sinua jo kauan turhaan etsinyt.

SAARIMÄKI. Ei hae lymypaikkoja Liisa, enkä minäkään piilosilla kulje. Ihan olemme rehellisesti aikoneet mennä naimisiin, ja pyydämme teidän suostumustanne.

KIVIAHO. Mutta minä en koskaan siihen suostu. Tämmöisistä vehkeilyistä pitää tulla kerrassaan loppu.

LIISA. Mutta isä, mitä te oikeastaan ajattelette?

LEENA (on raottanut ovea ja huomattuaan Kiviahon, käy sisään). Jopa vihdoin on isäntä saapunut. Nyt kai uskaltanee sisällekin tulla.

KIVIAHO (Leenalle). No johan toki Leenakin on tullut. Minä olen saanut kauan odottaa. (Oikaisee selkäänsä.) Voih, kun noita harteita yhä pakottaa! Auttaisikohan nyt hierominen vai kuppaaminen?

LEENA. Ehkä koetetaan molempia. Tullee kai vähemmälläkin harteet kipeiksi, saatikka tuommoisen joukon keskellä. Jo minä olen monta kertaa sanonut, että on sillä Kiviaholla kärsimistä, kun kaikki kylän heittiöt pyrkivät hänen asunnolleen rauhattomuutta tekemään. Tässä äsken tulin jo tänne isännän käskyn mukaan, mutta nuo koirankuonolaiset ajoivat minut ulos paljaan taivaan alle. (Nyyhkien.) Semmoistahan se on, kun ihminen joutuu näin köyhäksi ja halvaksi syntiseksi kuin minäkin olen.

KIVIAHO. Kuka sellaista on uskaltanut tehdä minun kotonani? Olisiko Liisa?

LEENA. Saarimäkihän se sellainen. Rehentelee toisen asunnossa. Vai aikoneeko tähän haltijaksi kohota, koska jo alkaa isännän mahtia näyttää.

SAARIMÄKI. Se on totta, että ajoin äsken Leenan ulos. Mutta Kiviaho ei sitä pahaksi panne, sillä puolustin tyttärenne kunniaa ilkeäsisuista parjaajaa vastaan.

LEENA. Sinäkö olisit Kiviahon tyttären kunnian puolustusniekka! Katsokoon vaan Kiviaho tytärtään, ettei joudu häpeään sellaisten puolustajoitten tähden.

LIISA. Eiköhän olisi parasta, että Leena jättäisi minun kunniastani huolehtimisen sikseen.

SAARIMÄKI. Ja te Kiviaho, elkää pahaksi panko, jos minäkin syrjäisenä sanon teille muutaman sanan. Te pidätte kotirauhasta, ettekä suvaitse riitaa talossanne. Mutta tuollaisia maineen pahentajoita ja valhekielisiä juorukelloja te suositte ja suojelette. Katsokaa, ettei siitä johdu ikävyyksiä omaan huoneeseenne.

LEENA. Itse olet valhekielinen konstinnäyttäjä, ja vielä tulet muita neuvomaan, mokomakin maitoparta ja piimäsuu kapustan nuolija. (Surkutellen.) Voi sinua syntisparka, kuinka osaat haukkua. Kiviahokin, vanha mies, sallii tuollaisten husaarien häväistä rehellisiä ihmisiä.

KIVIAHO. Sinä tiedät, Saarimäki, ettei sinulla ole mitään tekemistä täällä. Ja kun ajattelet kieroja aikeitasi minua kohtaan, niin et viitsisi tulla kasvojasi näyttämään, vielä vähemmin minua neuvomaan. Jos olisin nuorempi mies, niin näyttäisin sinulle, mistä on viisi hirttä poikki, niinkuin olit äsken tehnyt Leenalle.

LEENA. Siinä sen nyt kuulit oikein isännän suusta!

SAARIMÄKI. Mutta Kiviaho, minä en tahdo olla loukkauksena teille enkä muille tämän talon asukkaille. Kyllä minä lähden ilman riidatta.

(Aikoo lähteä.)

LIISA. Elä mene, Juho, on minullakin vähän sanomista. Te isä tahdotte ajaa Juhon ovesta ulos, ja te tiedätte, että hän on minun parhain ystäväni, jolle kerran olen ijäistä uskollisuutta vannova. Te tahdotte siis samalla hyljätä minutkin. Nähtävästi olisitte tyytyväinen erään vieraan ja vanhemman hoitoon, jossa tapauksessa minä olisin liikaa. On siis parempi, että minä aikanansa lähden. Hyvästi, isä! (Menee Saarimäen kanssa.)

KIVIAHO. Mitä! Mikä tuolla puheella oli tarkoituksena? Aikoiko Liisa lähteä pois, vai mitä tämä tietää?

LEENA. Ei se uhkaus taida kovin vaarallista olla. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.

KIVIAHO (aukaisee oven). Liisa, elä mene, Liisa!

Esirippu alas.

TOINEN NÄYTÖS.

Niemisen tuvassa.

KATRI (Pekalle). Elä koko iltapäivää ole tuvassa tuon piippunysäsi kanssa, vaan mene jo laittamaan pihan veräjä kuntoon niinkuin käsketty oli.

PEKKA (loikoen penkillä). No ei niin kiirettä, ettei tehdä ennätä.

KATRI. Mutta näethän, että ilta alkaa olla jo käsissä, eikä isäntä ole tyytyväinen, ellei se aikanansa tule laitetuksi.

PEKKA. Ei hätä hyväksi ole eikä kiirettä ole luotukaan.

KATRI. Mutta on käsketty joutumaan.

PEKKA. Isäntä tietää, etten minä usein laiskan jalkineissa kulje.

KATRI. Mutta minkätähden juuri nyt on tarvis laiskotella?

PEKKA. Vielä kai isäntäväkikin on tuolla kamarissa univirsiä vetelemässä. Eikä hyvä pahaa tee rengillekään. Näethän, että näin on mukava olla köllötellä ja miettiä.

KATRI. Miettiä! No sitä ei liene ennen tapahtunut. Mikä ihme nyt sai meidän Pekan miettivälle tuulelle? Aiotko papiksi pyrkiä vaiko kirjanpainajaksi?

PEKKA (nousee istumaan). Luulet kai, ettei minun aivoihini ole ajatuksia annettukaan. Ole huoletta! Kyllä ne ovat siellä tallella, vaikka ei aina tarvita.

KATRI. No mihinkäs niitä nyt tarvitaan?

PEKKA. Kas, kas, olisitpa utelias tietämään.

KATRI. En taitaisi viisastua siitä, jos tietäisinkin.

PEKKA. Elä ole noin sukkela päättämään. Et tiedä, vaikka koskisivat sinua.

KATRI. Minua! Olisipa hauska tietää, mitä minussa on ajattelemista.

PEKKA. Tuumailin vain, että olisi sinunkin parempi hommata ja häärätä omalla mökillä kuin kuluttaa kaikki voimasi toisen työn ääressä.

KATRI. Niin olen minäkin jo ehtinyt ajatella.

PEKKA. Oletko? No sepä vetelee! Olen aikonut pyytää isännältä Palolahden autiotorppaa Kiviahon takalistolta viljeltäväkseni.

KATRI. Luulisitko siellä parempia etuja löytäväsi? Pois siitä nälkä ajoi entisenkin torpparin.

PEKKA. Mitäs siitä. Eihän mies uskaltanutkaan reippaasti turpeeseen tarttua, vaan kulki alakuloisena hurskasten seuraa hakemassa.

KATRI (totisena). Elä pilkkaa pyhää asiaa. Jospa sinäkin yhtä hartaasti siitä paremmasta huolta pitäisit! Sillä Herran siunaus on uskovaisen huoneessa.

PEKKA. On kyllä, mutta Herran siunaus ei kynnä eikä kylvä, ei kaiva ojia tai lannoita maata, ellei ihminen niitä aikanansa toimita. Ja häneltä ne jäivät, hän heitti ne sallimuksen huostaan.

KATRI. Ja sinäkö luulet muka hurskaampi olevasi.

PEKKA. En maar, vaan turpeen kuokkimisessa olisin uskollisempi.

KATRI. Tokko siinäkään.

PEKKA. No sen saat nähdä, kun tästä omalle mökille lähden.

KATRI. Isot sinulla on aikeet, mutta luuletko niistä koskaan totta tulevan.

PEKKA. Mitenkä niin mielestäsi?

KATRI. Siltä minusta vain näyttää.

PEKKA. Sinä et tunne minua, Katri. Mutta sen olet kyllä nähnyt, että tavalliseen maamiehen työhön minulla kyllä voimia riittää.

KATRI. Mutta mitä noilla aikeilla on yhteyttä minun ajatusteni kanssa?

PEKKA. No ei kai tästä yksin lähdetä ahoja kuokkimaan, totta kai jonkun toisen kanssa.

KATRI. Kenenkä toisen? Vai arveletko että minä sinun kanssasi lähden.

PEKKA. Olisiko se ihme ja kumma? Kuule, Katri, sehän minulla on monta aikaa ollut mielessä, että emmekö lähde yhteen mökkiin. Ikäväksi alkaa käydä tämä toisen talossa palveleminen.

KATRI. Mutta olenkos minä sanonut samalla tavalla ajattelevani?

PEKKA. Et juuri, mutta minä luulin —

KATRI. Mutta eihän sinulla ole vielä tietoakaan torpan saamisesta, ja nyt olet jo asuintoveria ajatellut.

PEKKA. Mutta sehän tässä onkin se ensimmäinen asia.

KATRI. Hommaahan se toinen ensisti ja ajattele sitte ensimmäistä.

NIEMINEN (tulee kamarista haukotellen). Hohoi, kauanpa satuinkin nukahtamaan.

EMÄNTÄ (tulee isännän jälestä suorien hiuksiaan ja hamettaan korjaten). Täälläpä kaikessa rauhassa pyhälepoa pidetään, vaikka on vasta perjantai. Nyt on jo ilta käsissä, eikä vieläkään ole pihan veräjä kuntoon laitettu.

PEKKA. En minä nyt luullut niin kiirettä olevan. Kyllä tämä aika vielä tulee korvatuksi, kun työn ääreen pääsen. Sattui tulemaan torpan asiat puheeksi, ja siinä suljahti aika huomaamatta.

EMÄNTÄ. Kuka käski joutavia jaarittelemaan.

KATRI. Minä en ole arvannut minnekään mennä, kun emäntä ei ole ulkotyötä määrännyt.

EMÄNTÄ (Katrille). Menehän nyt ensin laittamaan kyökin uuniin valkeata, ja laita iltakahvit valmiiksi. (Katri menee.)

NIEMINEN (Pekalle). Aikooko Pekka torppariksi ruveta, vai mitä sinä äsken sanoit tuumailleesi?

PEKKA. Niin, siitähän minulla olisi aikomus teille haastaa, että ettekö te antaisi sitä Palolahden autiotorppaa minulle viljeltäväksi? Siellä tosin ovat jo pellot nurmena ja kartano ränsistynyt, mutta eikö tuosta vielä hyvä tulisi. Kyllähän minä kohtuullisen vuokran maksan, kun saan häiritsemättä ja häätämättä sitä viljellä. Suostutteko, isäntä, sellaiseen esitykseen?

NIEMINEN. Jos olisit ennemmin asiasta puhunut, niin ehkä olisin suostunut ja tehnyt kaupat. Mutta nyt olen tullut toisille tuumille.

PEKKA. Mutta tietäähän isäntä, että maa siellä on joutilasna. Olisi kai se asuttuna ja viljeltynä parempi. Vai aiotteko itse ruveta siellä viljelyksiä pitämään?

NIEMINEN. Enhän minä itse. — Mitenkäs minä vanha mies joutaisin enää niin laajoja hommia pitämään vierailla työvoimilla. Mutta minä aion myydä kaikki ne Kiviahon takalistolla olevat maat tukkiherra Pölkkyliinille.

PEKKA. Ettehän toki sellaista tehne. Tukkiherra veisi sieltä metsän puti puhtaaksi ja jättäisi koko maan autioksi. Kuka siellä metsättömällä palstalla voisi torppaa pitää.

EMÄNTÄ. Mutta kyllä näkyvät torpparitkin metsää kuluttavan. Kiviahon ympäristökin on jo hirsipuista paljas, eikä puitten hinnaksi ole saatu rahan penniäkään. Kyllä kai siellä olisi nyt hyvä tukkimetsä, ellei torppaa olisi tehty, ja saataisiin siitä nyt hyvät hinnat.

PEKKA. Ei Kiviahokaan puita turhuuteen ole käyttänyt. Torppanne on rakentanut asuttavaan kuntoon ja raivatuille niityille tehnyt heinälatoja. Eikä metsä ole autiona missään, vaan on jokapaikassa säilynyt puolikuntoisena, josta pian voi hirsimetsäksi varttua.

NIEMINEN. Voihan se niinkin olla. Ja ei sillä ole tähän saakka ollut väliäkään, kun on ollut parempi raha-aika. Mutta nyt on huono aika. Palvelijain palkat kallistuvat, verot kasvavat, eikä rahoja tahdo saada mistään.

EMÄNTÄ. Niin, ja kahvit ja sokerit maksavat kovin paljon.

PEKKA. Ei siis taida tulla mitään tästä minun ehdotuksestani?

NIEMINEN. Silleen se kai jäänee.

PEKKA (itsekseen). Enpä olisi uskonut näin käyvän. Mutta lienee samantekevä, koska ei Katrikaan tunnu välittävän. (Menee ulos.)

NIEMINEN. Kauan viipyy tukkiherra Pölkkyliin. Tulleeko tänä päivänä, vaikka niin varmasti lupasi.

EMÄNTÄ. Tuomosen emäntä sanoi matkustaneen kaupunkiin eilen illalla. Tokko ehtinee sieltä niin pian takaisin.

LIISA (tulee). Päivää! Onko isä jo ehtinyt käydä täällä puhumassa torpan kirjoista?

NIEMINEN. Ei ole käynyt vielä.

EMÄNTÄ. Istuhan nyt, Kiviahon Liisa! Mitä sinulle on tapahtunut, koska olet noin huolekkaan näköinen?

LIISA. Olen lähtenyt kotoa pois.

EMÄNTÄ. Kotoa pois! Siunaa ja varjele! No minkä tähden?

LIISA. Aion ruveta palvelukseen ainakin vähäksi aikaa.

EMÄNTÄ. Johan sinä outoja ajattelet. Eikö Kiviahossa enää emäntää tarvita? Kuinka voit jättää vanhan isäsi?

LIISA. Kyllä niitä on, jotka isästä huolta pitävät, En minä olisi häntä jättänyt, ja ikävää oli vanhasta isästä luopuminen. Mutta asianhaarat pakottivat.

EMÄNTÄ. Mitkä ne sellaiset asianhaarat ovat? Leipää ja vaatetta oli kyllä. Ei Kiviahon torpassa puutteen kanssa eletä, eikä isäsi liene liian ankara ollut ainoalle tyttärelleen.

LIISA. Mutta hyvä emäntä, nyt sinne varmaan tulee toinen komento. Isä nähtävästi aikoo naimisiin.

EMÄNTÄ. Vai naimisiin! No kaikkea se ajatteleekin vanhana miehenä.

NIEMINEN. Tulevaa äitiäkö sinä rupesit niin pelkäämään, että pakoon lähdit?

LIISA. En minä pelkäisi, jos olisi joku toinen ihminen. Mutta sellaisen kuin Leenan kanssa en minä voi yhdessä asua. Tunnettehan muorin, joka kulkee talosta taloon suutansa soittamassa ja parjaamassa muita ihmisiä. Jo kerkesi minunkin mainettani häväistä isäni silmäin edessä.

EMÄNTÄ. Vaikkapa niinkin olisi, niin ajattele kuitenkin tarkemmin ja nöyryytä itsesi. Niinhän sanassakin neuvotaan.

NIEMINEN. Vai aikoo isäsi naida Leenan. Mutta miten sitte käy torpan hoitamisen kanssa?

LIISA. Sitä en tiedä. Mutta onnettomuutta siitä naimiskaupasta koituu kaikissa tapauksissa, siitä olen varma. Jos isäni mielen saisi jollakin lailla muutetuksi, niin se olisi oikein hyvä.

NIEMINEN. Taitaa olla vaikea saada häntä päätöksestänsä luopumaan.

LIISA. Mutta jotakin olisi koetettava. Ja siinä suhteessa minä pyydän teidän apuanne. Isäni tulee tänne puhumaan torpan kirjain uusimisesta. Silloin voisitte peloitukseksi sanoa hänelle, ettette uudistakaan enää niitä kirjoja, vaan otatte toisen torpparin, ellei luovu onnettomasta naimahommastaan. Te ette tietysti totta tarkoita.

EMÄNTÄ. Mutta tyttöparka, kehoitatko sinä meitä narraamaan omaa isääsi?

LIISA. Mikä keino tässä sitte auttaa?

NIEMINEN. No sittepähän nähdään, kuinka sen asian kanssa käy.

LIISA. Mutta vielä on minulla toinenkin esitys. Eikö Nieminen ottaisi minua palvelijaksi vähäksi aikaa? En minä suuria palkkoja vaadi.

EMÄNTÄ. Nyt ovat ajat niin kalliit, ettei kannattaisi pitää paljon vierasta työväkeä.

NIEMINEN. Ei meidän sopine tällä kertaa lisätä palvelijain lukua.

EMÄNTÄ. Eiköhän olisi parasta, että alentaisit vähän mieltäsi ja menisit takaisin kotiisi.

(Menee.)

SAARIMÄKI (tulee). Päivää! Minulla olisi isännälle vähän asiaa. Tulin keskustelemaan siitä torpan laitosta, josta jo ennenkin oli vähän puhetta.

NIEMINEN. Vai niin. Mitä sinulla olisi siitä esittämistä?

SAARIMÄKI. Isäntä muistanee, että olen pyytänyt vuokrata pientä maapalstaa Kiviahon takalistolta. Nyt tulin sitä varten, että päättäisimme kaupat.

NIEMINEN. En varmaan muista, oliko siitä jo lupausta annettu.

SAARIMÄKI. Kyllä puheet olivat jo sinnepäin.