Part 2

Sitten on olemassa veljiä, serkkuja... »Serkun» luonnonhistoria sai osakseen aivan erityisen selityksen. Sellainen ei ole enää aivan veli, muttei aivan »vieraskaan mies.» Hänelle uskotaan salaisuuksia ilman että hänen silti tarvitsisi tulla julkeaksi. Sellaisen kanssa ei paljasta itseään ihmisten silmissä eikä velvoita itseään mihinkään. Luonto näyttää hänet synnyttäneen aivan erikoisesti, puoli- ja väliolennoksi, toimittamaan näinä arkaluontoisina, hämärinä siirtymiskausina vakoilupalvelusta, maaperäntunnustelua... Tässä kohden kuvaustaan Hempukka ei ole niin erikoisen selväpiirteinen. Hän pelkää minua. Usein minä vainuan »serkun» esitöitä. Jollakin lailla ja jollain hetkellä on hän aina ollut kerran kaikkialla läsnä. Saat nousta niin aikaiseen kuin tahdot ja kuitenkin saat päätellä: Alussa oli serkku. Minä esitän tämän sinulle selviönä.

Sitten tahtoo Hempukka kuulla minulta seikkailuja. Siinä hän on aivan kyllästyttämätön. Hänellä on pienen hirviön mielikuvitus, joka tahtoo tulla tyydytetyksi, mielikuvitus, jossa on raiskausta, sukurutsausta, luonnottomuutta. Koko maailmanhistoria, koko taide ja vähintäänkin puolet uskontoa sisältää hänestä vain sitä. Sen hän on havainnut, se on jäänyt hänen muistiinsa, ja tässä hänen typerässä yksipuolisuudessaan on jotakin, joka tehoaa ja pelottaa, siinä on nuoli, joka kulkee hyvin suoraan, keskelle elämää, sydämeen, Akileen kantapäähän: »Se on tyhmää, rakkaani! — Se on niin yksitoikkoista, sitä minä en siedä...»

Minun poikamiehen talouteni kaikki yksityiskohdat ovat hänestä mielenkiintoisia, Whipchen, Martin, ja kaikki joutavuudet.

Ja välillä suutelemista!

Samppanja ei tee häneen mitään vaikutusta. Siihen hän on liian rikkiviisas, liian vähän luonnollinen.

Kaikki on leikkivää kuten kissanpoikasessa. Hän antaa itseään suudella, silitellä, tarttua itseensä...

Sitten käärmemäinen liike, kivun ja lapsen pelko, hyvä naimiskaupan mahdollisuus.

Sitten hänestä tulee laskeva. Meillä ei ole omaisuutta. Else ja Dada ovat myöskin menneet naimisiin.

Avioliittoon hän suhtautui ilman mitään kuvitelmia. Se on järjenasia, elatuksesta huolehtimista.

Kenties tulee hänestä vielä aivan uskollinen aviovaimo.

Voisimmeko sen sitten lukea heille viaksi?

Väärä, luonnoton kasvatus, kaiken salassapitäminen. Mitä saattavat sitten tyttörukat toivoa? Miestä, joka ei heitä ollenkaan miellytä, jota he eivät voi edes itse valita, joka voi ostaa heidät itselleen kuten jonkun naikkosenkin. Voidaanko sitten ihmetellä, jos he sitä ennen haluavat hieman maistella samppanjavaahtoa?

Ja miten viisaasti hän sitten käyttäytyy, tuo pieni, tyhmä olento, jolla ei ole älyä kymmenen pennin edestä, joka on kokonaan sivistymätön, kuten itämainen haareminainen!

Ja nuo pienet hanhen aivot sanovat itselleen vaistomaisesti: »Tuossa on se oikea. Hän ymmärtää jotakin asiasta. Il sait aimer.»

»— Jospa se tulisi ilmi!» se on heidän ainoa pelkonsa, suloinen, kammottava pelko. Sitten nauraa hihittää hän noita tyhmiä ihmisiä, isää, äitiä, ihmisiä kadulla, — hän nauraa sen johdosta, että on täällä ylhäällä yksin hyljeksityn poikamiehen kanssa, hänen asunnossaan.

Hän on kokonaan tämän ajatuksen läpitunkema: »Sinä olet niin epäsiveellinen!»

Sitten minä suutelen häntä uudestaan.

Hän kietoo käsivartensa minun kaulani ympäri, nimittää minua pikku enkelikseen, rakkaakseen, suloiseksi sydänkäpysekseen — ja vakuuttaa rakastavansa minua ikuisesti, ikuisesti.

Pikku hirtehinen! — Niin, sellaisia he ovat kaikki.

Ihmeteltävää vain on miesten ainainen tyhmyys, usko ihmeeseen, usko siihen, että hän on aina ensimäinen ja ainoa, jolle tuo ihme tapahtuu.

VIIDES KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.

Tiedätkö sinä, että minä usein suorastaan säälin sinua, että minusta tuntuu siltä, kuin minun pitäisi käännyttää sinut.

Mathilde käännyttäisi sinut. Sinä tulisit uskomaan ja polvistumaan kuten minäkin.

Ja kun minä astun tuohon taloon, tuohon rauhalliseen, hyvinjärjestettyyn: Ainoanlaatuiset vanhemmat. Koskaan ei yhtään terävää sanaa, koskaan ei mitään erimielisyyttä. Kun hra von B. vaan miehekkäästi pysyy periaatteessaan, silloin hänen vaimonsa myöntyy, tuo oikea, viisas rouva, esittääkseen kenties sopivammalla hetkellä käytännöllisemmän ehdotuksensa, johdattaakseen sen miehensä mieleen ikäänkuin tämän omana mielipiteenä.

Minä olen nyt oppinut tuntemaan myöskin Mathilden veljen, joka tilapäisesti on komennettu tänne telegraafipalvelukseen. Hänessä on oikeaa ratsastajaverta, hän on verevä, reipas ja hänellä on oivalliset, vankat, kunnialliset mielipiteet. Niissä ominaisuuksissa on juuri se side, joka pitää vanhan Preussin koossa, panee ohjakset yksityiselle kansalaiselle, jos hän silloin tällöin, kuten hänkin minulle avoimesti tunnusti, jonkun verran on joutunut hillittömille teille.

Luonnollisesti minä asetin luottoni hänen käytettäväkseen mahdollisten tapausten varalta, vain meidän kesken, veljenä ja toverina. Enkö minä sitten ole hänen veljensä, Mathilden veljen veli?

Hänen täytyi kättä paiskaten luvata minulle, että meidän välinen sopimuksemme ei jäisi vain pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi.

Mathilde on talon auringonpaiste. Hän tuntee isän pienet mieliteot; miten monta sokeripalaa hän panee kuppiin; tuo hänelle tulitikut. Hän auttaa äitiä tämän järjestelyissä vieraiden vastaanottoa varten. Hän koristaa silloin pöydän, nostaa sille hopeat ja kristallit, aina hänelle ominaisella, hiljaisella pidätetyllä suloudella. Miten kaikki häntä rakastavat! Ja minä rakastan heitä kaikkia, koska he rakastavat minun armastani, koska minä en ole koskaan tuntenut mitään omaa perhettä, enkä sitä suloutta, mikä on seurapiirillä mihin kuuluu osaaottavia ihmisiä, henkisiä sukulaisia, jotka kuuluvat minulle ja joille minä jotakin merkitsen. Heistä kaikista on kerta tuleva minun omaisiani.

Minulle osoitetaan hyvin suurta luottamusta.

Äskettäin minä olin hänen kanssaan kahdenkesken. Se tapahtui aivan sattumalta.

Hän näytti käyvän pelokkaaksi, hänessä oli epämääräinen tunne jostakin tavattomasta, lähestyvästä.

Minä koetin puhua jostain aivan välinpitämättömästä, vaikka mieleni teki langeta polvilleni hänen eteensä.

Pikkuinen välitapaus, joka on minua tavattomasti liikuttanut.

Minä olen nähnyt Mathilden kamarin.

Minä saavuin hieman sopimattomaan aikaan.

Seurustelutapoja en minä tulekaan koskaan oppimaan. Rouva von B. oli askareissaan, suuri, valkea esiliina vyöllä. »Me olemme laittaneet uudet verhot Mathilden kamariin.»

Aavistiko hän minun tunteeni? Hän jätti minut seisomaan ovelle hänen itsensä järjestäessä, ikkunalla valkeaa, kohoilevaa muslimia.

Pienoinen pesänen, aivan valkean valkea. Vuoteen yläpuolella Rafaelin pienet enkelinpäät — kirjahylly, jossa oli Geibelin teokset, »Naisen rakkaus ja elämä», Schillerin teokset, »Ekkehardt», »Virvatulia», pari englantilaista Tauchnitz-romaania...

Miten pitää minun nyt oikein menetellä, niin etten särkisi tätä hentoa rakennelmaa, niin että olisin kylliksi hempeä, jalosydäminen, ritarillinen!

Myöskin toinen sisar, rouva Buderus, on nyt palannut etelästä. Mies on vielä Spaassa kylpemässä. Hän, rouva Buderus, on hyvin kaunis. Alakuloisuuden varjo tekee nämä kauniit, ylpeät kasvot melkein vielä viehättävämmiksi. Avio on jäänyt lapsettomaksi. Kaikki rikkaus, suuren maailman huvitukset, jotka hänelle niin suuressa määrässä ovat tarjona, eivät tietysti voi mitenkään korvata tätä naissydämelle.

Vanhimmalle sisarelle on nyt tuo iloinen tapaus sattunut. Hänen miehensä on kapteenina yleisesikunnassa. Hän on erinomaisen kunnollinen ja eteenpäin pyrkivä upseeri.

Heidän täytyy rajoittaa menojansa. Miten minä heitä rakastan, tämän rakkauden johdosta tapahtuvan menojen rajoituksen vuoksi, näitä kahta kelpo ihmistä, jotka ovat uskaltaneet seurata sydämensä ääntä elettävän hetken ja seuraelämän vaatimuksista huolimatta.

Minä pidän rouvista, joilla on paljon lapsia ja jotka ovat äitejä. Madonna lapsi sylissä on niin ihana vertauskuva, joka osottaa naiskutsumuksen oikeata täyttymystä, ylipäänsä elämän täyttymystä, jonka edessä koko syntinen maailma polvistuu uskovaisena ja vapahdettuna.

KUUDES KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjottua Achim von Wustrowille.

Minulla on taipumusta rippi-isäksi. Koko tuo perhe on minun silmieni edessä kuin avattu kirja. Minä näen heidät kaikki, sydämiä ja munaskuita myöten.

Äiti on turhamainen, kunnianhimoinen, sysää miestään eteenpäin, on aina toimessa, voidakseen pienin varoin pitää vieraskutsuja ja hankkia pukuja. Sen johdosta on talossa alinomaista ärinää ja pistelyä. Tämän perheen aamu-, päivä- ja iltakeskustelu koskee rahaa. Jokaisen kutsun edellä on ensin riita. Mies ei enää tahtoisi ottaa niihin osaa. Hän on vanha, väsynyt, äreä. Hän tahtoi mieluummin asua Arnstadtissa tai Eberswaldessa, omistaa siellä neli-huoneisen huvilan ja hoidella ruusuja... Mutta hän menee kuitenkin, vetää hännystakin päälleen, kumartelee ja pokkuroi edelleen. Sillä lailla hänestä tulee ministeripäällikkö.

Hempukka tietysti on äitinsä puolella. »Mamma» on mahtava rouva. Mitä hän tahtoo, tapahtuu myöskin. Hän on aina oikeassa.

Molemmat vanhemmat tyttärensä on hän saanut onnellisesti pois käsistään. Ensimäisen asia oli hiukan takerrellut. Kihloissaolo kesti kauan, sulhanen oli kaukana-asuva serkku, mutta hänellä oli tulevaisuus tiedossaan. Kyyneliä ja kohtauksia perheessä. Pidettiin lujasti kiinni hänen sanastaan, kunnes he olivat onnellisesti päässeet saman katon alle. Sen jälkeen he menehtyvät lapsien paljouteen.

Siinä on äidin pääkiusa. Myöskin Hempukka nyrpistää nenäänsä: »Miten voidaankaan sillä lailla! Heidän pitäisi toki tehdä »jotakin» — kun mies ei ole vielä edes majurikaan.— Tuon »jonkin» suhteen, mitä voitaisiin tehdä, näyttää Hempukka olevan verrattain selvillä. Salaneuvoksen perheessä ei ujostella kun keskustelu käy kiivaaksi.

Toinen tytöistä oli perheen kauneus. Hänet piti naittaa mahdollisimman korkealle, hänet toimitettiin avokaulaisena ylhäisyyksien ja sukulaisten vieraskäynneille. Eräästä pienestä sentimentaalisesta välinäytöksestä erään meriupseeriserkun kanssa teki äiti lopun yhtä pontevasti kuin tehokkaastikin. Mies on inhoittava, impotentti, mutta hänellä on rahaa, paljon rahaa. Dada hankkii itselleen hyvitystä. Meriupseeriserkku on päässyt oikeuksiinsa. Hempukka kertoo minulle kaikki: »Ah, sinähän et ole sellainen»... Heillä on täällä jossakin asunto.

Dadaa ei ole hänestä surkuteltava.

Veli on äidin lemmikki. Hän on oikea veli Hurjimus, tekee velkaa, pelaa, juoksee naisten jäljissä, ei säästä siinä suhteessa salaneuvoksen piikojakaan, mikä seikka suuresti huvittaa Hempukkaa. Sen johdosta jatkuvia kohtauksia. Rikas vävypoika ei anna vipata itseltään mitään. Äiti on tehnyt velkoja: »Tiedätkö sinä, elämä on meillä usein sietämätöntä.» Minä uskon sen hyvinkin.

Hempukka on myöskin siepannut itselleen kosijan ensimäisellä koekalastusmatkalla, maalaisen, rikkaan miehen, jolla on ylhäinen nimi.

Tuo mies tuntuu olevan typerä... »Sitten hänellä on niin suuret kädet!... Hän ei ole puoliksikaan niin soma kuin sinä!»...

Hempukka itkee sitten oikein tosissaan, vaikkakin hän on luonnollisesti lujasti päättänyt ottaa hänet miehekseen, ja itkemään hän tulee varmasti myöskin morsiuskruunu päässä.

Oi naisia!

Luonnollisuus, missä sinä oikein olet?

»Pyydystämisen» taktiikasta hän antaa muutamia hyvin somia yksityiskohtaisia tietoja.

»Luonnollisesti täytyy sinun aina tehdä niin kuin et mitään tietäisi. Se on pääasia. Kun hän saapuu, niin silloin on oltava pelästynyt ja juostava tiehensä järjestämään tukkaansa, sinne, missä äiti jo koko aamun on häntä vaaninut ja minä vetänyt päälleni uuden puseron... Kaikki on uskottava, mitä hän, mies, sanoo, mitään ei ole kysyttävä! Aivan kuin me emme olisi ottaneet hänestä riittävästi selvää Otti-tädiltä, siitä mitä hänellä on ja mikä hänen sukuperänsä on. Äiti puhuu aina sillä lailla kuin olisin vielä lapsi ja kuin pitäisi minun olla vielä pensionaatissa. Sen ohessa on äiti jo järjestänyt kaikki huoneet hänen maatilallaan. Äitini ajattelee että minun pitäisi antaa jotakin salaa veljelleni, kun olemme naimisissa. Mutta senkös minä teenkin! Minä olen niin kyllästynyt kotoiseen köyhyyteen!»

Lukretia Borgia ja Goneril pienoiskoossa, taskupainoksena!

Mutta kaikkein rakkain hän on, melkein intohimoinen käytökseltään, pienine, tekokainoine hellyyden osoituksineen, kun hän sivelee tukkaani kätösellään, ja kun hänen suudelmansa... hän painaa kovasti, jotta ne tulisivat kuumiksi. Toisinaan suutelee hän minua jopa keskelle suutakin: »Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Totisesti!»

Sen voisi melkein luulla. Sitten minä panen hänet koetukselle: »Mehän voisimme mennä toistemme kanssa naimisiin».

Silloin hänestä tulee heti hempukka: »Taiteilija kuten sinä... ja katsos, hän on parooni ja hirveän rikas. Hänen täytyy viedä minut kanssaan hoviin, äiti on sanonut, ja minä hankin kaikki pukuni Parisista, kuten Dadakin. — Täytyy toki olla järkevä, armaani.»

Samalla hän näykkii sokerimanteleita, kuten pieni, valkea, hyvin kiltti madonna.

Minä lojun nojatuolissa ja ihmettelen.

... »Ja katsos, sinua minä kuitenkin rakastan. Sinä olet kuitenkin minun todellinen, ainoa rakkauteni. Sinulle minä kuitenkin _kuulun_.»

Sitä sanoessaan hän on hirveän naivi, mutta sitten voi hän tulla oikein sentimentaaliseksi:

»Sinä olet niin kevytmielinen!... Ja kuitenkin minä sinua niin rakastan, ja rakkaushan toki ei ole mitään pahaa...»

Häntä pitäisi oikeastaan antaa aimo lailla selkään.

Mutta aitoutta hänessä on.

»Miksi olet tullut minun luokseni, hempukkaiseni?»

Hän katsahtaa minuun epävarmasti, kätkee sitten pienen päänsä minun kaulalleni ja suutelee minua: »Sinä olet niin siveetön!»...

Minä kutitan häntä. Sillä hyvä.

Tiedätkö sinä, mitä hän minusta muistuttaa?

Uudenaikainen taideteollisuus on laskenut liikkeeseen mitä ihastuttavimpia uusia koristelaseja, Tiffany-, Koepping-, ja sennimisiä. Minä ihailen näitä. Minulla on niitä kokonainen kokoelma, liljateriöitä, tulppaaneja, korkeita, solakoita kellokukkia.

Hän pitää niistä myöskin. Hän tarttuu niihin somasti pienine suipposormineen ja antaa auringonsäteiden heijastella niissä.—

Aikaisemmin nähtiin ne yksinkertaisina, valkeina, punaisina tai sinisinä. Naivi silmä näkee ne vieläkin sellaisina... Mutta nyt on niissä kaikkia värejä, violettia, harmaata välkkyvänä, läikehtivänä, pikku suonia ja hermoja.

Ja kalliita ovat kapineet; kalliita!...

Hän on niitä...

SEITSEMÄS KIRJE.

Achini von Wustrow kirjottua Herbert Gröndahlille.

Minä luulen, että Mathilde alkaa minua rakastaa.

Hänen on täytynyt tuntea, että viikkoja sitten minun kaikki huomioni on keskittynyt häneen, että minä elän vain hänestä, että minä tahtoisin elää vain hänen tähtensä. Jokainen nainen, kaikkein viattominkin, vilpittöminkin, tuntee tämän.

Hänen olennossaan on mukautuvaisuutta. Tämä suuri rakkaus, joka tunkeutuu häneen, saa hänet valtoihinsa. Hän puhuttelee minua. Hän alkaa huolehtia minusta. Minulla on paikkani pöydässä, kahvikuppini, serviettirenkaani, jonka hän tuntee.

Minä olen häntä suudellut...

Minun huuleni ovat koskettaneet noita pehmeitä, tuoreita huulia, ne ovat hipaisseet hänen ruusuisia, pyöreitä poskiaan.

Hän punastui. Minä tunsin hänen vapisevan. Ensimäinen suudelma, minkä miehen suu on painanut hänen huulilleen. Miten sanomattomasti paljon puhtaampi ja pyhempi on tämä toimitus naisen kuin meidän puoleltamme!

Mieleeni juolahti eräs ruma tapaus. Puutarhurin tytär Templinissä. Minä olin silloin vielä poikanen. Päivällä oli korjattu heiniä ja tyyni ilta oli täynnä heinän tuoksua: Tytöllä oli tuoreet huulet ja valkeat hampaat... Minä suutelin häntä...

Minä tahdon tulla arvokkaaksi.

Minä olen sitä jo.

Hän on nyt minun morsiameni, vaikkei sitä ole julkaistukaan lehdissä. Virallinen ilmoitus, tätien ja akkain onnittelu, peloittaa minua. Sinä tunnet minun ujouteni. Mathilden äiti, rakastettavana kuten aina, suostui minun toivomukseeni.

Minä näen nyt hänet joka päivä. Hänellä on sormessaan minun sormukseni. Me sinuttelemme toisiamme ja kutsumme toisiamme etunimillä. Äitini kuoleman jälkeen minä en ole sitä kuullut. Minä voisin kuunnella sitä aina hänen huuliltaan.

Hän on yhä aina sama ruusunnuppu. Minä en tahtoisi häntä pelästyttää. Nuo kömpelöt, julkiset hellyydenosoitukset, joita sulhanen ja morsian toisilleen tuhlailevat, ovat minusta vastenmielisiä, tuo kärkäs leikkiminen ja hullutteleminen yhden pisteen ympärillä on minusta arvotonta. Edelweiss-kukka avautuu yhtenä yönä. Sellainen tulee juuri hänenkin olla, kun huntu laskeutuu, minun valkean, hennon, neitseellisen morsiameni, eloaluovan rakkauden pyhän salaisuuden paljastuessa.

Eräs nuori serkku, joka lukee lakia, käy täällä joskus. Mathilde soittaa pianoa hänen kanssaan. He sinuttelevat toisiaan, nauravat yhdessävietetyn lapsuuden tapauksia ja muistellen, nimiä, joista minä en tiedä mitään. Minä en osaisi olla mustasukkainen. Se olisi loukkaus suloisimman, lempeimmän olennon viattomuutta kohtaan.

Mutta minä suutelin häntä kuumasti, intohimoisesti.

Jälestäpäin minä olin onneton.

Minä puhelin äidin kanssa. Me olemme sopineet siitä, että häät vietetään pian. Niin on parasta tehdä, vaikka hän onkin hyvin nuori.

»Koska Te olette niin hyvä, jalosti ajatteleva mies», sanoi Mathilden äiti, kun hän antoi suostumuksensa.

Olenko minä hyvä? Minä tahdon olla sitä.

Minun vaimoni ei ole koskaan tunteva rakkautta muuksi kuin pyhäksi sakramentiksi, missä taivas ja maa sulautuvat yhteen. Ei koskaan häpeää! Jumalan tähden, ei mitään häpeää!

Minä olen ystävällinen Fritz Rönneä kohtaan. Minä kutsun hänet meille. Metsästyskautena saa hän ampua meillä hirviä.

Hän on miellyttävä, taitava, tahdikas mies.

Luottamus on rakkauden luja ankkuri, jonka suojassa se turvallisena lepää syvyyksien päällä.

Avioelämän kauneus ja jalous erottaa sen tilapäisistä suhteista, intohimon juhlatunnelmista, joiden vuoksi minä en kadehdi autuaita jumalia.

KAHDEKSAS KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.

Hän on ollut luonani vuoteessani. Minä olen nähnyt hänet alastomana.

Se tapahtui aivan luonnollisesti. Olin nyrjäyttänyt polveni ja makasin vuoteessani, kun hän saapui. Minun makuuhuoneeni, miehen makuuhuone huvitti häntä, häntä huvitti sen valkeissa puukehyksissä olevat kuvat, suuri peilikaappi, palava tuli kamiinassa, tummat, alaslasketut ikkunaverhot, joiden läpi kuului epäselvää melua pihalta.

Hän antoi ensin hieman pyytää itseään. Sitten hän kävi tinkimään: »Mutta sitä ei, rakkaani... eikö niin, sitä ei...» Hän pelkäsi muiden vuoksi. Heillä on aivan tavaton käsitys meidän kyvyttömyydestämme hillitä itseämme. Tyttöjen pienissä kertomuksissa me olemme hirviöitä, villejä eläimiä, jotka hyökkäämme kaikkien kimppuun, kauniiden ja rumien, nuorien ja vanhojen, joka yö aina uuden, pitäen hirveitä orgioita.

Mutta he pitävät siitä. Se kutittaa heitä... Se ilmaisee sitä voiman kaipuuta, joka kiusaa rappeutunutta naista ja rappeutunutta aikakautta, kykenemättömyyden tunnustusta, kykenemättömyyden, joka ensin tarvitsee valloittajaa voidakseen toimia, tarvitsee Bismarckiä joka päivä.

Hän teki sen hyvin somasti, säännönmukaisessa järjestyksessä, kuten pieni pensionaattityttö, joka riisuutuu iltaisin. Hän asetti sievään läjään yöpöydälle kureliivit, alushameet, housuset, sukanpitimet, hiusneulat.

Samalla hän lörpötteli: Hän tiesi tarkkaan, mikä hänessä oli sievää. Heidän on täytynyt siitä usein puhua keskenään. »Minun käsivarteni ovat vielä liian hoikat, mutta parissa vuodessa ne kyllä muuttuvat. Tässä on minulla pieni, ruskea pisama. Se on sangen sievä. Elisabethilla on kuvankauniit olkapäät. Dadalla ovat taas jalat — hänellä on luoma kupeessa — se on rumaa! Kathi pitäisi sinun nähdä! Hän on ihmeen sievä, pyöreä ja valkea kaikkialta. Mutta hän tietää sen myöskin.»

Hän on aivan lähelläni, alastomana, pehmeänä, tuoksuavana... Minä suutelen häntä. Minä pitelen hänen hentoa, sileää ruumistaan. Minä puristan häntä itseäni vastaan...

Hän sallii itselleen tehtävän kaikki eräänlaisella uneliaalla hekumalla. Kenties hän ajattelee »serkkua». »Eikö totta, sinä olet järkevä, rakkaani»...

Minä en tunne mitään, en ollenkaan mitään häntä kohtaan, vain hervotonta, fyysillistä hyväntunnetta.

Toisinaan minä olen karkea. Minä puhuttelen häntä ankarasti. Minä soimaan häntä.

Silloin hän käy araksi ja nöyrän pyytäväksi. Lopulta hän alkaa itkeä, avuttomasti, kuten lapsi.

Kuitenkin hän koettaa saada minut uudestaan innostumaan. Uhkaus kutkuttaa häntä. Hän tuntee silloin jotakuinkin samaa kuin jos pistäisi kätensä leijonan kitaan.

Toisinaan hän ei oikein luota minuun: »Sinä et rakasta minua ollenkaan. Sinä pidät minua vain leikkikalunasi. Oh, minä tiedän sen! Minä tiedän sen.» Sitten hän käyttäytyy mustasukkaisesti tai koettaa loukata minua.

Pikkuinen hirtehinen koko tyttö! Minä luulen, että jos hän arvelisi minun ampuvan itseni hänen tähtensä, niin se hivelisi ja kutkuttaisi hänen hermojaan vieläkin enemmän.

Hän menisi silloin suloisine murhaajattarentunteineen ylhäiseen, kunnialliseen avioliittoon.

Usein minä koetan häntä pelästyttää: »Jospa minä en nyt päästäisikään sinua vapaaksi! Jospa minä antaisinkin sinut ilmi!»

Hän painautuu vielä lähemmäksi minua, niin lähelle kuin mahdollista, pehmeine, kiertyvine jäsenineen. Hänen silmänsä, jotka etsivät minun silmiäni, loistavat kuten tähdet: »Sitä sinä et tee, siihen sinä olet liian säädyllinen, liiaksi gentlemanni, rakas, suloinen Herrini!»

Miten viisas hän on, tuo heitukka!

Usein minä ajattelen, että hänet pitäisi ottaa esille, tuottaa hänelle tuskaa, saattaa hänet tuntemaan koko kipu, koko häpeä...

Silloin tulisi hänestä kenties jotakin, tulisi vaimo.

Ah, suuri, ylevä vaimo, joka kantaa lasta sylissään ja on äiti, äänettömänä pilkaten koko remuavaa, arkaa seurapiiriä!

Mutta emmekö mekin ole sellaisia — puolinaisia miehiä — gentlemanneja — miehuutemme kustannuksella?

Enkö minä itse ole vain lemmiskelijä, joka pitää suloista, nuorta, lämmintä naista sylissään eikä valtaa häntä, väkisin, intohimon alkuperäisellä voimalla?

Mitä on meistä tullut, kun tunteet, jotka ovat antaneet meille elämän, ovat muuttuneet leikittelyksi, hienostuneiksi erikoiskeinoiksi, herkuiksi, joita näykitään vain hampailla.

Ah, tuo suuri, aatelinen, aito kansa, joka tekee työtä, rakastaa, siittää lapsia, suorittaa elämän voitonriemuista työtä, joka jatkuu yli kuoleman — ja kuolleitten!

Minun sydäntäni kouristaa kipeänkatkera vapautuksen halu. Minä puristan häntä lujemmin, minä hengitän vahvemmin...

Hän mutisee: »Ei vaan mitään lasta, rakkaani! Eikö totta, sinä et tee minulle mitään?»...

YHDEKSÄS KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille

Minä koetan valmistaa häntä aviota varten.

Onhan suuri ja pelottava asia elää hädän ja kuoleman uhalla, sieluineen ruumiineen, elää luodakseen uutta elämää.

Mutta onko sitten olemassa mitään ihanampaa, suurempaa! Ei, minä en kadehdi jumalia. Juuri tuo katoavainen — puute ja hätä, se se aateloi ihmisrakkauden, tekee sen katoamattomaksi ja jumalalliseksi. Ei se ole Prometheus, joka yksinäisessä vihassaan uhmaa jumalia — — se on mies, joka tarttuu vaimonsa käteen, kun hänen allaan maailma luhistuu kokoon: viimeinen ihminen!

Avioliiton kautta tulee ihminen vasta ihmiseksi. Mies, nainen, on jotakin yksipuolista, valmistumatonta, harhaileva atoomi kaikkeudessa. Vasta isyys, äitiys tuottaa heille valmiuden, sitoo heidät yleiseen, suureen, järkevään, kuolemattomaan.

Minä mietin paljon näitä asioita, joihin meidän täytyy syventyä filosofeeraamalla, mutta jotka naisen varma vaisto tuntee!

Miten paljon he ovatkaan meitä etevämpiä! Pyrkiessään vain yhteen päämäärään — naisena — äitinä olemiseen, tietäen — että siinä on koko elämäntehtävä, että siihen perustuu koko sukupolven merkitys.

Minä koetan saattaa hänet osalliseksi minun aikaisemmasta elämästäni, minun lapsuudestani, niistä vaikutelmista ja tapahtumista, jotka ovat määräävästi vaikuttaneet minun kehitykseeni. Vikojani, erhetyksiäni minä en liioin salaa häneltä. Hänen pitää nähdä minut sellaisena kuin todellisesti olen.

Se on vaikeaa. Se on oikeutettu rangaistus. Sillä lailla kurittaa mies itseään puhtaaseen vaimoon nähden. Mutta sillä lailla tuleekin puhdas vaimo hänen vapauttajakseen, tasoittaa hänen hillitsemättömyytensä, muuttaa hänen kuuman intohimonsa elämääkantavaksi voimaksi.

Hän ei puhu paljon. Minä pitelen hänen kättään. Hän ei riistä sitä minulta. En häpeä sitä sanoa — äskettäin minä olen hänet kyynelillä kastuttanut.

Hän säikähti.

Ei, Mathilde, hyvä ja pyhä, minä tahdon olla hyvä! Sinun ei tarvitse säikähtää minun tähteni.

Kun minä nyt palaan poikamiehen kotiini ja Grumke on kattanut illallispöydän, niin minä kuvittelen, millaiseksi meidän yhdyselämämme muodostuu. Mathilde istuu pöydässä, äitini paikalla, johtaen ja ohjaten kaikkea kevyin liikkein ja valvovin silmin.

Minä en tarkoita sitä, että hän oikeastaan on toimessa. Minä en välitä ollenkaan noista niinkutsutuista »hyvistä perheenemännistä» enkä alinomaisista pesujuhlista ja kyökin liikekannallepanosta. Hänen läsnäolonsa, hänen pelkkä läsnäolonsa on se voima, joka saa kaikki hyvään järjestykseen, antaa kaikelle juhlallisuutta ja hilpeyttä.

Sitten minä olen iloinen siitä, että olen rikas, että tuon pienen, valkean käden ei tarvitse tulla kovaksi eikä tuon hennon selän kumaraiseksi hellan ja parsimistyön ääressä. Ei niin, että minä noita naisia halveksisin! Minä kunnioitan heitä! Heidän kovat kätensä liikuttavat minua. He muodostavat parhaan osan kansamme voimasta. Valtion pitäisi pystyttää heille muistopatsaita samalla lailla kuin sankareilleenkin.

Mutta kuitenkin minä olen kiitollinen siitä, että niin ei tarvitse käydä, että myöskin esteettinen puoli voidaan säilyttää meidän vahvassa ja hyvässä rakkaudessamme.

Onkohan hänellä siitä mitään aavistusta? Hän ei kysy koskaan. Suloista luottamusta! Minä luulen, että jos minä olisin aivan köyhä, että hän seuraisi minua yhtä mielellään ja luottavaisesti.

Tuo tunne liikuttaa minua. Minä en anna hänelle mitään suuria lahjoja. Minä itse olen aina yksinkertainen — sinähän tunnet minut. Äskettäin minä kannoin itse matkalaukkuni asemalta, kun juuri silloin ei ollut yhtään kantajaa saatavissa. Hän ajattelee lopultakin, että hänen armaansa on köyhä mies.

Ah, minä tahtoisin saada kuningaskunnan saadakseni vain laskea sen hänen syliinsä! Hän tarttuisi kenties päähäni: »Mitä minä tekisin kuningaskunnalla? Sinun rakkautesi merkitsee minulle enemmän kuin kaikki kuningaskunnat!»

Siksi minä olen onnellinen, että minulla sitä on myöskin niin runsaasti. Minä en ole tuhlannut tunteitani, minun ei tarvitse sydämeni pohjasta karkoittaa mitään kolmeakymmentäviittä naisen etunimeä, kuten eräs ystäväni hääpäivänsä edellisenä iltana. Mathilde ei ole vielä oppinut tekemään rakkaudessa huonoja, esteettisiä tekoja, jollaisia on viisastelevissa romaaneissa, viisastelevien miesten kirjoittamissa, jotka ovat tehneet luonnollisen luonnottomaksi ja liikaluonnolliseksi. Hänestä ei ole myöskään tullut katkeraa ja ylenhäveliästä, kuten monesta hienosta tyttörukasta, joka loukkaantuneena on sulkeutunut itseensä maailman karkeuden ja kyynillisyyden vuoksi. Kuten kuninkaallisen aarteen, täyden ja kokonaisen, ottaa hän, tuo kuninkaallinen, kuninkaallisesti vastaan.

Millainen kevät meidän kauniissa, vanhassa puutarhassamme, kun sireeni kukkii ja kultasade riiputtaa painavia, hunajasta raskaita terttujaan!

Meillä tulee käymään paljon vieraita — rakas äiti, sisaret, lapset. Meidän vanhaan taloomme on jälleen tuleva eloa.

Äidin haudalla, kuusien alla, on hän seisova minun vieressäni. Hän on hymyilevä meille.

Kenties...

Ah, Harry! voiko sitten olla niin paljon autuutta meidän vaivaisessa, ahtaassa maailmassamme!

... Olla isä! saada oma itsensä luoma lapsi, häneltä, rakkaimmalta, minun omaltani, suloisimmissa tuskissa minulle syntynyt lapsi!...

Mitä olisi elämä ilman sitä? Tahtoisiko hän synnyttää ilman kipuja? Ilman pelkoa? katselematta kuolemaa silmästä silmään elämän ylevimmällä hetkellä?

Emmekö me ryömi polvillamme näiden ylevien, taivaallisten olentojen edessä ja suutele heidän jalkojaan, kuten katooliset tekevät madonnalleen!

Miehet ovat itsekkäitä. Mitä he olisivat, jos ei olisi olemassa ihania, hentoja olentoja muistuttamassa heille, että on olemassa jotakin korkeampaa kuin voima, kunnianhimo — että kaikki Caesarin ja Aleksanderin maine ei vedä vertoja yksinkertaisen naisen teolle, naisen, joka omasta, hiljaisesta ja pyhästä elämästään antaa toiselle elämän.

KYMMENES KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.

Me keskustelemme nyt hyvin järkevästi hänen avioliitostaan.

On itsestään selvä asia, että hänen on mentävä naimisiin, saatava levähdyspaikka, elinkeino. Hän ei ajattele siitä sen enempää. Vanhaksipiiaksi jäädään vain silloin, kun ollaan rumia, tai ei saa ketään, tai ollaan liian vaativaisia. Hän ei hyväksy sitä. Hän on ylpeä siitä, että on niin pian saanut yhden, joka on rikas ja jota hänen ystävättärensä tulevat kadehtimaan.

Ystävättärien mielipaha näyttelee tässä suurta osaa — mitä läheisempi ystävyys, sitä syvempi mielipaha. Tällä sukupuolella se vastaa sitä, mitä me kutsumme kunniaksi, maineeksi j.n.e. Ei mikään ihme! He eivät tunne mainetta ja kunniaa eivätkä välitä siitä. Heidän naistuttaviensa saavutukset taiteen, virkojen j.n.e. alalla eivät liikuta heitä lainkaan, kenties vain sikäli, mikäli ne tuottavat heille tuota todellisesti kadehtimisenarvoista: rahaa, pukuja, miehiä.

Ja oikeastaan he ovat vallan oikeassa, kateus, jota tunnetaan, joka panee selkäpiin värisemään! Se kutittaa, se hivelee hermoja, muu on mielettömyyttä.

Se, että hän antautuu miehelle, josta hän ei ollenkaan välitä, on hänestä yhdentekevää.

Minä luulen, että me arvostelemme liian korkealle ylipäänsä tämän naisten ominaisuuden. Vai onko vuosituhansien orjuus tehnyt heidät tylsiksi ja nöyriksi?

Rakastaa jotakin miestä, joka ei viehätä? — Ei koskaan! Mennä hänen kanssaan naimisiin? — Miksei?

»Rakkaudelta» he vaativat hienostelua, intohimoa. Siksi naiset rakastavat taiteilijoita, esteettisiä miehiä, jotka pitävät heidän hermojaan kauan vireillä. Varsinaisesta toimituksestahan nämä välittävät vähimmin, se on velvollisuus.

Lapsensaantia hän pelkää, koska se tekee vielä kipeämpää — kivut — rumentuminen — linnat, jotka veltostuvat... »Elisabethilla on maha, joka kokonaan pilaa hänen näkönsä...»

Elisabethin »maha» saa hänet levottomaksi.

».. Se käy vielä päinsä, sellainen, jos on paljon palvelijoita ja voi ottaa imettäjän. Pienet lapset näyttävät hyvin somilta valkeissa pitseissä ja punaisissa nauharuusuissa...»

Siinä on pääkohta, siinä hän viipyy hyvin kauan! Vaunut, palvelijat, hovitanssiaiset, joihin hän tulee menemään.

»Koko talvi täytyy hänen asua kanssani täällä Berlinissä.»

»Mutta jos hän ei tahdo?»

»Miehet alistuvat aina. Isä tekee myöskin aina, mitä äiti tahtoo.»

Hänen ruusuisille huulilleen tulee pieni, viekas, julma hymy...

Oh ja, hän on kyllä tekevä, mitä Hempukka tahtoo.