Part 3

Ja sellaisia tolvanoita on olemassa, jotka vielä uskovat miessukupuolen suurempaan tarmokkuuteen.

Vain ranskalaiset sanovat: Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala. He ovat paljon oikeammassa tässä suhteessa. Saksalainen mies kehuu itseään, tuo hänessä asuva vanha, naivi barbaari. — Ja meidän naisemme ovat viisaampia. Thusnelda hymyili tuskin huomattavasti, kun Hermann joi simaa ja keihästeli villihärkää.

Heillähän onkin liiaksi mahtikeinoja! — rakastuneisuus! Ja kun sitä ei ole enää jälellä — tohvelia heiluttavat tavallisesti sellaiset naiset, jotka eivät rakasta. — Rakastunut nainen on alistuvainen. Mies nauttii tiikerikissasta, joka antaa silitellä itseään. — Pikku sota vetelee. Kyyneleet, härnäys. Hermot antavat perään. Aleksander tahi Caesar nöyrtyy nähdessään nyrpeän naaman, nieltyään äänettömänä aterian, oleskellessaan jatkuvasti vihaavan, soimaavan naisen läheisyydessä.

Mikään ei huvita minua enempää kuin naissuvun pyrkimys viralliseen, poliittiseen tai taloudelliseen valtaan. Sitä pyrkimystä edustavat rumat naiset, sulottomat naiset, kaksineuvoiset olennot. Se on tyhmää.

Naikkosten vuoksi, Helenain, Kleopatrain vuoksi menee perikatoon kreikkalaisia, troijalaisia, Antoniuksia — Nelsoneja, Gambettoja, Boulangereita joka päivä. Elisabeth ja Katarina olivat neroja, koska he olivat naisia. Louise Micheliä ja naiskongresseja nauraa viheliäisin räätälinkisällikin, jota hänen vaimonsa pieksää.

Ja syystä. Miten voivatkaan naiset tuntea niin huonosti voimiensa määriä ja alkujuuria! He menettelevät samoin kuin naarastiikeri, joka toivoo itselleen sarvia voidakseen tapella kömpelön härän kanssa. Niin, härän! Ja jollemme me olisi oikeita härkiä, niin me antaisimme heidän toimia kaikessa rauhassa, jättäisimme heille kaiken työn, kaiken poliittisen jaarittelun parlamenteissa, ja asettuisimme lopultakin hyvin mukavasti hyvinharjotetun hevosen selkään vahvempien sääriemme mitä yksinkertaisimman logiikan nojalla.

Mutta me olemme juuri härkiä ja aivan liian rakastuneita! Tuollainen pikkuinen sipsutteleva jalka, pehmeät pikku posket tai rinnat... Simson antaa leikata kiharansa. Parhaatkin laskelmat pettävät.

Sellaista ei satu heille.

Minä edustan äärimmäistä, non plus ultraa, siinä suhteessa.

Hän on aivan ylpeä siitä, ylpeä rohkeudestaan, siitä, että ajurille on itse antanut osotteen, että hänen lankonsa on äskettäin kohdannut hänet Kurfürstenstrassella, siitä, mitä kaikkea hän valehtelee äidilleen, kun palaa kotiin. Ja silloin hän valehtelee taitavasti, nautinnolla, keksien aivan tarpeettoman pitkiä ja monimutkaisia juttuja, vain siksi, että valehteleminen häntä huvittaa, hän tekee sen asian harrastuksesta.

»Ja hätätilassa sinä voisit aina antaa kunniasanasi siitä, että meillä ei ole mitään yhteistä. Eikä meillä todella mitään olekaan.»

Ei, meillä ei ole tosiaankaan mitään.

... »Ja se johtuu vain siitä, kun minulla ei muutoin ole mitään, kun minun täytyy nyt mennä naimisiin, ja minä kuitenkin pidän sinusta niin kauheasti, Herri!»...

Sitten suutelee hän minua melkein intohimoisesti, mutta hänessä ei ole rahtuakaan intohimoa. Jos hänelle ilmestyisi pieninkin hankaluus, niin kolmasti hän kieltäisi minut: Sitä miestä minä en tunne. Ja se lähtisi niin luontevasti hänen kieleltään! ja jos hän voisi sen lisäksi tehdä vielä jotakin ja toimittaa minut pois tästä maailmasta, niin sen hän tekisi yhtä kylmäverisesti.

Varsinaisesta moraalista ei hänessä ole jälkeäkään. Sitä minä myöskin aina ihmettelen tässä sukupuolessa. Asian käytännöllisyys, menestys tai asianhaarain mukaan, epäonnistuminen, on heistä ratkaiseva tekijä. Me teemme siitä kuitenkin liikuttavia juttuja. Gretchen katuu kuritushuoneessa, Gretchen, joka jonkun paksun Hansin kunnon vaimoksi joutuneena olisi todennäköisesti tullut rouva Martheksi ja tuntenut tuon »Heinrich, minä kammon sinua» asemasta vain mieluista muistaa, suloista liikutusta sen johdosta, että oli nuoruudestaan niin hyvin nauttinut.

Nainen, joka aiheuttaa häväistysjutun, on siveetön, inhottava, viekas kokotti, naikkonen, joka saa jonkun prinssin kunnon aviomieheksi, jota hän on pettänyt, herättää heissä kunnioitusta.

Demimonde-naisesta, joka on timanteilla lastattu, suuresta näyttelijättärestä, jolla on Messalinan maine, keisarinnasta, joka pitää yhteyksiä tallirengin kanssa, he eivät jaksa kyllikseen kuulla puhuttavan. Vieläpä se herättää heissä kateuden ja ihmettelynsekaisen tunteen. Mutta palvelustyttöraukka, joka saa lapsen ja joutuu kurjuuteen. Piru vieköön! Silloin nostetaan aika melu.

Siinä on jutun vilpillisyys, muttei asian toisessa puolessa.

Mikä aiheutuu rakkaudesta, on pyhää. Minä en lue siihen koskaan rahalla saatavaa rakkautta. Sitä ei kukaan kadu.

Siihen on myöskin syynä miehissä ilmenevä naivisuus tai julkeus. Lendemain, huomispäivä on tullut sananlaskun tapaiseksi. Elostelijalla on kaksinkerroin mieluisa tunne: Sinä olet tuhonnut elämän. Sentähden ylläpidetään teoriaa, kenties myöskin pelotusteoriana.

Oikeastaan pitäisi antaa meille ajattelemisen aihetta tiettyjen »hyvien tyttöjen» kevytsydämisyys (»hyvä» ilman Goethen käyttämää sivutarkoitusta).

Minä tunsin kerran erään pienen, sievän tytön. Hän pelkäsi myöskin lendemain. Hän odotti lendemainiä.

Ja sitten tuli tosiaankin aamu ja mitä kaunein auringonpaiste linnunlauluineen — ja hän nauroi, nauroi täydellä naamalla: »Minä olen niin iloinen, rakkaani! Minä luulen, että minä voisin lentää!»

Niin pitäisi naisen luonnollisesti tuntea.

Minä olen äskettäin lukenut erään, romaanin, naisen kirjoittaman, jonka nimenä oli »Erään tytön elämänvaiheet.» Se melkein liikutti minua. Voi raukkaa! Hän olisi tahtonut, muttei uskaltanut, sillä hän pelkäsi liiaksi mustaa miestä.

Yhtä typeränä minä pidän sitä miestä, joka ehdottomasti tahtoo olla ensimäinen kuten suuri, hyvä, viisas Goethe antaa Jornansa sanoa: »Ja uskokaa minua, maailmassa ei ole mitään kallisarvoisempaa kuin sydän, joka on intohimoinen ja pystyy rakastamaan. Siitä ei ole kysymys, onko se rakastanut tai rakastaako paraikaa.»

Ylipäänsä: On n'est jamais le premier, koskaan ei voi olla ensimäinen.

Onko se nainen parempi, joka kenties fyysillisesti on pidättäytynyt, persoonallisesta omituisuudesta tai tilaisuuden puutteesta, mutta jonka mielikuvitus hekumoi mitä luonnottomimmissa kauheuksissa, kuin sellainen, joka kenties kirkkaana toukokuun päivänä on seurannut luonnon suloista kutsua, ajattelematta mitään, moraalisoimatta millään lailla?

Se on jossain määrin rokonistutussysteemiä... Minä olen kenties tehnyt Hempukkani hyvin hyväksi aviovaimoksi.

Mutta entäpä seuraukset!

Minulla oli kerran ystävätär, joka oli hengeltään vahva, mutta lihaltaan heikko. Hän vakuutti, että jos seurauksia ei olisi, niin se kuuluisi seuraleikkeihin.

On kenties hyvä, että me emme ole vielä niin pitkällä. Me olemme vielä »ensimäisiä», viranomaisen ykkösellä leimaamia, me olemme Kolumbuksia, hunnunnostajia, prinsessa Ruususen unesta herättäjiä.

Hempukkani tekee siitä pilaa. Hänessä on eräänlaista vihankaunaa, kun hän puhuu »ensimäisestään». Kenties tunne kärsitystä vääryydestä on ajanut hänet minun syliini, minun, tietävän ja anteeksiantavan.

»Minä pelkäisin sinua. Sinä tiedät niin paljon»... sanoo hän usein.

»Mutta etkö sinä sitten yhtään pelkää elää »hänen» kanssaan, aina vieraana — näytellä ainaista komediaa?»

Hän lohduttaa itseään rahalla, vaunuilla, puvuilla.

Valehteleminen ei olekaan vaikeata. Heidät kasvatetaan siihen. He huomaavat itsensä niin merkillisiksi. Siinä on taasen tuon sukupuolen ihmeteltävä elämisenkyky.

Hänen miehensä tulee uskomaan häneen aina, näkemään aina vain valkean otsan ilmeettömin, hyvin, tervein, typerin moukansilmin.

Mutta jospa tuo miesraukka tekisi kerta vararikon!

YHDESTOISTA KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Grödahlille.

Minun hääni! Kesäkuun 24 p:nä ovat minun hääni. Päiväntasauksena! Ruusujuhlana! — Häät — ylevä hetki! — Tiedätkö sinä, mitä se merkitsee? Kuka voi sen tietää! Kuka voi sen sanoin ilmaista!

Minä en käsitä, miten minä aikaisemmin olen elänyt, egoistina, itsekkäänä ihmisenä.

Ja ne ylevät unelmat, ihanteet, ajatukset! Minä näytän itsestäni ihmiseltä, jolle yöllä on selvinnyt elämän suloisuus. Ja nyt hän elää. Hän luo elämää.

Ja kuka on minulle sen opettanut? Pieni, sanaton, ihmeellinen ihme, hento, valkea kukkaverhiö, unelmoivan, viattoman sielun ympärillä.

Mathilde! Tyttöseni! Vaimoni!

Ja me puhumme ylevästä hengestä, viisaudesta, suurteoista. Tässä on arvoituksen ydin: tiedottomassa, herttaisuudessa, olevassa viattomuudessa.

Ajatteleeko tai filosofeeraako hän minun tavallani: Kaikki tämä tapahtuu luonnollisesti kuin itsestään. Hän sallii minun suudella itseään, syleillä itseään.

Hän hymyilee. Hän valmistelee kapioita.

Miten minä rakastan tätä kaunista varmuutta! Sellaisena hän tulee pysymään puolisona, äitinä, täyttämään kutsumuksensa. Miten paljon varmemmin toimii luonto vaimossa. — Neito — rakastettu — äiti! Me harhailemme kaikilla poluilla, saastutamme sielun ja ruumiin, polvistautuaksemme lopulta nöyrinä lempeän olennon edessä, joka ei ajattele ja joka on yhtä tyhmä kuin lapset: Ota minut! Opeta minut elämään! Tee minut onnelliseksi!

Kun minä nyt tulen hänen luokseen, niin minä tapaan hänet hautautuneena valkeisiin liinavaatteisiin, pitseihin, kirjaviin silkkikankaisiin.

Ah tuota lempeää, salaperäistä koneistoa, joka johtaa morsiamen puolison kotiin kuin lumista ruusupilveä pitkin, asioita, jotka verhoutuvat ja lupaavat nautintoa, puhtautta, hellyyttä. Minä uskallan tuskin tarttua häneen karkeilla sormillani. Hänen tarkoitusperänsä on minulle suloinen salaisuus, saa minut uneksimaan... kuten nuo lapsuutemme aikuiset joululahjapaketit, jotka olivat huolellisesti käärityt ja sidotut suloisen jännityksen ja odotuksen kohottamiseksi.

Hän ottaa sen hyvin vakavalta kannalta. Hän näyttää kokonaan antautuneen tähän puuhaan. Eikö sitten olekin vakavaa koristaa pientä personaansa, tehdä se viehättäväksi? Enkö minä ole se, jota varten hän sitä koristaa?

Eikö olekin ikivanha, pyhä tapa, että morsian voitelee itsensä ja koristaa, että hän ruumiinsa suloisen lahjan tekee vielä suloisemmaksi. Sellaiset naiset ovat äriseviä kriitikkoja, jotka eivät tunne kutsumustaan eikä sisintä olemustaan, jotka vastustavat turhamaisuutta ja tahtovat saattaa käytäntöön univormut ja samanlaiset puvut. Nainen antaa vain itsensä. Hänen sielunsa on aivan yhtä hänen ruumiinsa kanssa näinä hetkinä — on elämän ylläpitäjä... Hänenhän tulee olla onni, riemu, kauneus.

Häät — ylevä hetki! — —

Minulle se on ylevä hetki.

Aavistaako hän ne taistelut, ne halut, jotka minua usein raastavat, aavistaako hän sen, että minä tahtoisin siepata hänet, kuten villi peto, raahata hänet mukaani, niellä hänet... Hän on hyvin rauhallinen, taltuttaa viattomuutensa pyhyydellä kaikki pahat halut, niin että minä olen säyseä ja tottelevainen. Mutta hän ei hävitä minusta sitä suurta riemua, joka kohottaa minut kotkan tavoin korkealle, sitä halua, joka tahtoo sulkea hänet syliini ja näyttää häntä auringolle.

Häät — ylevä hetki!

Minun kotini on koristettu. Viikkoja ovat verhoilijat ja puusepät olleet toimessa.

Mathilden äiti on kaikki järjestänyt. Moni vanha kapine ja seikka käy minun säälikseni. — Mutta tulenhan minäkin uudeksi ihmiseksi. On oikein, että kaikki muuttuu uudeksi.

Häät tullaan pitämään täällä Templinissä, juhla, missä koko väkeni saa olla läsnä. He harjoittelevat jo sitä varten, opettaja oppilaittensa kera. Työmiesten kesken kuiskaillaan. Kaikki katsahtavat minuun ystävällisesti. Ah, ihmiset ovat kuitenkin hyviä!

Maan päällä on olemassa täydellistä onnea. On olemassa enkeleitä. Neljän viikon päästä on enkeli minun vaimonani.

Miten suloista täytyy ollakaan nähdä elämän, tuon luonnonkehityksen säteilevän yksinkertaisuuden kehittyvän hänessä — luomalla uutta elämää tulee hänen oma elämänsä täydellisemmäksi. — Mitä on tyttö, nainen äitiin verrattuna? Eikö äitiin sisälly kaikki inhimilliset hyveet, uhrautuvaisuus, hyvyys, kärsivällisyys...

Minun vaimoni! Minun pikku äitini!

Pikkuisen kuningattaren tavoin tullaan hänet vastaanottamaan. Eikö tämä maailma sitten täällä, hänen maailmansa, jonka esikuvana ja kaitselmuksena hän tulee olemaan, olekin pieni kuningaskunta, kokonainen maailma pienoiskoossa. »Perheenisä ja perheenäiti», vanha, kaunis, saksalainen käsite. Täällä voi se vielä toteutua. Me voimme sitä vielä olla.

Niin kauan kuin perhe pysyy, niin kauan yhteiskunta pysyy turvallisena, varmoilla perusteilla: puhtaat naiset ja miehet, jotka pystyvät perustamaan kodin, jotka uskovat puhtauteen.

Niin, tässä on isku vasten sinun kasvojasi! Ja nyt ystävällinen kaunis pyyntö. Tule.

Sinä et saa olla poissa. Tule katsomaan onnellista ja autuasta ihmistä.

Häät — ylevä hetki!

Ollos sinäkin kerran iloinen. Sano: Minä näen onnen ja uskon siihen.

Ja kun sinä naurat haaveilijaa, niin tule katsomaan Mathildea hääpuvussaan, valkeana, valkea myrttikruunu päässä — ja Tuomaksen tavoin: mene ja usko. Mene ja kirjoita uskon ja rakkauden kirja.

Minä olen niin täynnä sitä, jotakin pitäisi siitä siirtyä sinuun. Minä tunnen itseni voitokkaaksi julistamaan maailman riemun suurta oppia — ja minun madonnani nimi on Mathilde.

Vielä eräs pieni, soma piirre hänestä, myötäjäismetsästäjättärien, noiden korkeampien ilotyttöjen aikakaudella, jolloin äidit kasvattavat jo keskenkasvuisia tyttäriään »hyviä naimiskauppoja» varten.

Hänellä oli äskettäin erään alusvaatekaupan kataloogi: Siinä oli kalliiden pitsien malleja, jotka miellyttivät häntä.

Äiti, järkevänä kuten aina, neuvoi hänelle hymyillen halvempia: »Pienokaiseni, nämä ovat prinsessoja varten, ja sinä olet vain köyhä salaneuvoksen tytär...»

Luonnollisesti otin minä huolehtiakseni kaikesta. Luonnollisesti täytyi äitiä hieman suostutella. He tarjoavat minulle rajatonta hyvyyttä. Pitääkö näiden rakkaiden ihmisten nähdä puutetta, tehdä kenties laskelmia ja surra, silloin kun minä elän ylellisyydessä!

Hänen täytyy pitää minua poikanaan. Minä kuulun jo perheeseen. Missä olisi sitten yhteenkuuluvaisuus ja luottamus, jos minä en saisi myöskin jakaa vaikeuksia heidän kanssaan? Onko minun omaisuuteni minun ansaitsemaani? Tarvitsenko minä sitä? Minä olisin onnellinen olkikattoisessa majassa.

Mathilden vuoksi minä iloitsen rahoistani. Senkin hän on vasta opettanut minut tuntemaan. Se lisää minun kykyäni tehdä hänet onnelliseksi.

Suo anteeksi, että minä tämän ylipäänsä mainitsen. Me olemme myöskin usein kiistelleet rahanarvosta ja palvonnasta meidän aikanamme. Moni julkisen elämän ilmiö osottaa sinun olevan oikeassa. Minä itse olen elänyt muutamia hetkiä, jotka ovat saattaneet minut epäluuloiseksi ja surulliseksi.

On surkeaa, että tietää olevansa rikas mies.

Hän ei tiedä siitä mitään. Jos hänen pieni kätensä täytetään kullalla, niin hän tulee jakamaan sen hymyillen, siunaten, tiedottomasti. Siitä tietoisuudesta on hän pysyvä vapaana. Vaikka koko maailma tavottaisi ja laskisi markkojaan, niin hän on äänetön, lepäävä jalokivi luomakunnan sydämessä. Sen, jonka tehtävänä on kehoittaa meitä muistamaan taivaallista ja katoamatonta olevaisessa, ei tarvitse tuntea sadanmarkansetelin arvoa.

Kukalla on sellaisenaan aivonsa se vaalii runoutta, puhdasta tunnetta.

Me olemme nyt yksi, mies ja vaimo. Meidän ympärillämme on paratiisi.

Tule, sinä onneton, eksynyt Aatamin lapsi, lepäämään meidän palmujemme varjossa!

KAHDESTOISTA KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.

Myötäjäiset on hyvin tärkeä asia. Kun sulhanen ne kustantaa, niin voimme ryhtyä toimeen tarpeellisen arvokkaina.

Minun kaikkeinpyhimpänäni on nyt siisti muotikauppa kataloogineen, näytteineen, wieniläisine ja parisilaisine mallipiirustuksineen. Siellä me nyt istumme hyvin vakavasti, Hempukka ja minä, ja valikoimme: ruusunvärisiä silkkipaitoja valenciennespitseineen, vaaleansinisiä, suloisia, valkeita alushousuja vaalean heliotroopinvärisine ja vaaleanvihreine kielekeompeluksineen.

Monesti me olemme kahden vaiheilla, mutta hän mukautuu aina minun suurempaan asiantuntemukseeni.

Se ihastuttaa häntä: »Sinä tiedät kaikki. »Hänelle» minä kelpaisin yhtä hyvin, vaikka vetäisin ylleni säkin. — Jumalani! Mitä minä sitten teen, kun sinä et enää kuulu minulle!»

Sitten itkee hän hiukkasen. Mutta sitten me keksimme jälleen jotakin perin somaa ja hyvin kallista, jollaista ei ole edes Dadallakaan. Ja me olemme lohdutetut. Sulhanenhan maksaa.

Vähintäinkin täytyy hänen kelpo lailla hellittää kukkaroaan — jo kiittämättömyytensä vuoksi. Mies, joka ei näe, miten hänen vaimonsa on puettu, on oikea tolvana. Nainen laittaa itsensä sieväksi häntä varten, näkee vaivaa. Ja millaista vaivaa! Hän kähertää hiussuortuvan, joka ihanaisesti laskeutuu oikeaan paikkaan otsalle, pitää huolta siitä, että puku on sopiva hänelle. Miten paljon miettimistä, kärsivällisyyttä, usein tuskaa, kysyy tämä! — Ei ihme, jos hän antaa hyljätyn niille ihmisille, jotka osaavat sitä paremmin arvioida.

Minä osaan arvioida.

Sitten me olemme aivan onnellisia. Hän käänteleikse edessäni kuin tanssinukke. Kun hän on mielestäni sievä, niin hän on onnellinen.

»Hempukka! Sitä sinun ei pidä panna päällesi. Se ei sovi sinulle.»

Sitten hän on kuin nuhdeltu lapsi. Mutta hän tottelee aina. Kaikki naiset tottelevat minua, koska he tuntevat persoonattoman, mieltymyksen lajiin, halun tuottaa heille huvia. Minä luulen, että jos joutuisin sultaaniäidin eteen: »Olkaa niin hyvä ja pankaa turbaani hieman enemmän oikealle»... niin hän tottelisi ja olisi siitä minulle kiitollinen. Ja siihen hänellä olisi syytä.

Se on meidän hyveemme, meidän maailmanmiesten. Ja eikös se sitten ole oikeastaan kaikkein korkein hyve? Spinoza sanoo: Joka ei pidä ihmisten vioista, ei pidä ihmisistäkään! Kaikkein inhimillisintä ihmisissä on minusta nainen. Minä pidän heistä. Minä pidän heidän vioistaan. He tuntevat sen. He pitävät puolestaan minusta. He luottavat minuun.

Se on aivan tiedotonta: »Sinä olet niin hyvä», sanoo Hempukka usein. Sitten hän tarttuu käteeni ja suutelee sitä, melkein intohimoisesti: »Sinä olet hyvä.»

Tuossa »sinässä» ilmenee jälleen vihan kaunaa, pientä, luihua, vastakarvaista kissansylkyä.

»Hän on paljon parempi minua.»

Onko hän sitä todella? Sitä minä tuskin uskon. Hän olisi pitänyt hänelle moraalisaarnan ja häväistynä ja nolattuna lähettänyt hänet kotiin kuten pilkkamaineinen Josef-vainaja. Ranskalaisilla on tästä hyvä sananparsi: Il y a des choses qui ne se refusent pas. — Tai olisi hän hänet ottanut ja tyydyttänyt halunsa ja sitten moraalisessa kohmelossa kiusannut hänet jälestäpäin katuvaksi Magdalenaksi... Sellaista on näiden hyvesankarien hyve.

Kun minä näen hänet edessäni, niin valkeana, hienona ja somana, aivan täydessä hempukkamaisuudessaan vieressäni, iloisesti laverrellen lintusen tavoin kaikesta siitä, mitä hänessä on, kaikista häijyyksistään ja omaperäisistä kujeistaan... — minä olen käsitellyt häntä taiteilijana, en karkeasti, en miehisen itsekkäästi, en pappimaisen tuhoavaisesti.

Hän tietää sen myöskin sangen hyvin, tuo pikku hanhi, mikä hän on. Hän rakastaa minua.

Hän tulee usein nyt sentimentaaliseksi: »Minä en voi elää ilman sinua! Minä haluaisin mieluummin kuolla!»

Toisinaan sanoo hän aivan villinä: »Minä tahdon karata kotoa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Minä asettaudun tänne enkä enää poistu minnekään. Saat tehdä minulle mitä tahdot.»

Sen hän sanoo perin viisaasti istuen hyvin lähellä minua, näykkien makaroonia — ja sitten väijyy hän sanojensa vaikutusta. Hän kaipaa suurempaa vaikutusta, tunteenpurkausta, kohtausta, petoa: miestä.

Sitten tarkastelee hän impeyttään kuin kuvastimessa: »Se ei ole kuitenkaan mitään. Oikeastaan minä en olekaan tehnyt mitään. Eihän kukaan voi sanoa mitään »meistä»...

Hän pitää naimisiinmenoaan suurena uhrina, uhrina minulle. Pikku egoisti! Onkohan koskaan noihin pieniin aivoihin syntynyt kertaakaan mitään ajatusta, joka ei olisi koskenut hänen omaa, kallista, pientä minäänsä?

Hän suree minun asuntoani: Whipcheniä, Martinia, laseja... Sitten hän tulee oman itsensä vuoksi niin liikutetuksi, että hän nyyhkyttää. Mutta siitä tulee nenä punaiseksi, ja hän osaa menetellä esteettisesti.

Kiihkeimmät naiset saadaan pysymään aisoissa seuraavalla tavalla: »Lapseni, se ei sovi sinulle, sinun äänesi kaikuu rumalta, sinä turmelet kampauksesi.» He tahtovat miellyttää ja heidän pitää miellyttää.

Saako naisemasipatsiooni tässä koskaan mitään muutosta aikaan? Itämaiden nainen, joka voitelee ruumiinsa ja koristaa sitä jalokivillä, on lapsellisin ja suurin. Ikivanha ja kaikkein uudenaikaisin.

He alkavat esiintymällä henkevästi. Sitten he hymyilevät... Ja kun sitten henkevyys palaa, niin miehenä olet jo tehnyt tehtävän. Minä olen liian usein saanut tämän kokea.

Enkä minä tahtoisi tätä asiain tilaa muuttaakaan. Vain enemmän rehellisyyttä minä kaipaisin! Juuri tässä suhteessa valhetellaan sanomattoman paljon. Kaikki on vain: Qui s'excuse, s'accuse, aistillisuutta, mikä verhoutuu kaikkiin kaapuihin, vieläpä kieltäymyksenkin. Kaikki naiset ovat kerran elämässään tahtoneet mennä luostariin. Miksei anneta perään kaikkein voimakkaammalle elämänvietille, kuten nälälle, janolle, kunnianhimolle, väsymykselle. Vanha, kaunis lause, että nainen on luotu miehen iloksi ja ratoksi, ottaa lasit nenälleen ja leikkaa tukkansa, ja tulee miehen pilkaksi ja muuttuu itse kaksineuvoiseksi, käsittämättömäksi, arvoitukselliseksi olennoksi.

Sitä, että naiset tulevat dogmaattisiksi, loogillisiksi, periaatteellisiksi, valitan minä eniten kaikista aikamme epäkohdista. Heidät halutaan järjestää rykmentteihin ja vannottaa. Kansat, joilla on vähimmin aurinkoa ja aistillisuutta, ovat ensimäisiä tässä sopimattomuudessa: Te sidotte itse oman elonsuonenne! Rappeutuneet miehet ovat tässä työssä mukana.

Ja kuitenkin:

»Ei mikään voita lahjaa taivahaista: pidellä sylissänsä sievää naista.»

Eikä tämä pidä paikkaansa ainoastaan meihin, vaan myöskin heihin nähden. Missä on nainen, jonka sydän ja aivot ovat kylliksi suuret, tuo rakastettu ja rakastava nainen, tuo kypsä suloinen hedelmä katkerien ja kitukasvuisten hedelmien joukossa?...

Jokainen mies pitää häntä olentona, joka yksistään ja yksinomaisesti on määrätty hänelle, Aatamin kylkiluuna, epätäydellisyytenä. Ainoastaan me, jotka häntä todellisesti rakastamme, näemme hänessä olennon itsessään, ihmisolennon, joka omituisuudessaan on mielenkiintomme ja osanottomme arvoinen.

Joutukoot satimeen! »Tyhjä taulu» on suurinta miesten hävyttömyyttä, ulkokultaisuutta, rehentelyä, mistä me tietoisesti ja mielellämme pidämme kiinni. Olennon, jolla on silmät, korvat, aistit, sata kertaa hienommat ja valppaammat silmät, korvat, aistit kuin meillä, eikö sellaisen olennon pidä nähdä, kuulla, tuntea kuten mekin?

Miesten itsekkyys tekee heidät sokeiksi. Minä en sääli itsekkäitä. Entä petetty aviomies! Hän on syystä naurettava ja halveksittava. Jos hän olisi todella elänyt vaimonsa kanssa, jos hän olisi koettanut oppia tuntemaan häntä, hänen ajattelemis- ja tuntemistapaansa aina hänen valheellisuuteensa asti — eikö meissä itsessämme sitten ole valheellisuutta? — niin olisiko hänen sillä lailla käynyt? Eikö hän olisi voinut varoittaa, tarttua asiaan ajoissa, ja tarvittaessa jo aikaisemmin päästää hänet vapaaksi?

Niin, jollemme me näyttelisi kaikkia osia. On olemassa »miehen» osa, jota me mielellämme näyttelemme, »naisen» osan vastakohtana, jonka me olemme heille itsevaltaisesti antaneet. He kostavat siten kuin voivat.

Maailma ei huokaile eikä kaihoa parannusta, vaan totuutta. Totuus on korkeinta ihmisrakkautta, vain suhteellisesti vertauksellisesti epäsiveellinen, ankara, paha. Ja jos vertauksellisuus sortuu korkealta jalustaltaan, niin silloin nousee se, mikä on alhaista. Mikä on alhaista? Mikä on halveksittavaa? Mikä on ylevää, ihailtavaa, jos kaikki inhimillinen on inhimillistä?

Pyhä sääli lepää raskaana synnytystään odottaen maailman yllä, hienoin, puhtain kristinuskon ydinmehu. Ainoastaan fariseukset häiritsevät sitä. Publikaanille se on luonnollista.

Suo anteeksi tämä poikkeaminen! Se luodaan lopulta. Saksalainen luo sen. »Historian moraali.» — Ja se on hyvä, vanha tapa, sillä moraalia on kaikkialla, vaikkei se olekaan vitsa- ja sokerileivosmoraalia.

Toissapäivänä me vietimme erojaisjuhlaa.

Hän oli pukenut itsensä hyvin somaksi, pannut ylleen erään myötäjäispukunsa kimmeltävän, silkkisen puvun, vihertävän, missä oli matala kaulus.

»Minä olen sanonut äidille, että minä vielä tänä iltana tulen käymään Kathin luona, ja minä tahdon tosiaankin mennä sinne.»

Minä olin koristanut kaikki paikat ruusuilla. Me joimme samppanjaa ja söimme pieniä, kutkuttavia makeisia sen lisäksi.

Me olimme hyvin hauskalla tuulella.

Hän istui minun polvellani: »Rakastatko sinä minua? Tuletko rakastamaan minua ikuisesti, Herri? Etkö tule unhoittamaan minua koskaan?»

Jonkunlainen lämmin tunne valtaa minut. Voi armaani, sydänkäpyseni!

Sitten me muistelimme kaikkea kaunista rakkaudessamme, hänen ensimäistä käyntiään, ensimäistä suudelmaa, kaikkea salaista ja suloista... jokaista esinettä minun huoneessani, valokuvia, Bismarckia...

»En, koskaan en tätä unhoita»...

Me olimme vallan onnellisia.

»Tämä on kuin saari, aivan kuin olisin kotona. Ah, rakkaani!»... Sitten nyyhkyttää hän taas hieman.

Sitten jälleen moraalia: »Ethän sinä pidä minua huonona?»

— Gretchen'in vanha, suloinen lohdutus. Kaikki tekevät siten. Entäs Daisy Grimme! Hän tekee vielä pahemmin.

»Jospa se olisi mahdollista! Jospa minä tänään voisin olla täällä luonasi — ja aina!»...

»Nyt täytyy minun mennä niihin äiteliin, vastenmielisiin tanssiaisiin — ja huomenna!!» — — —

Uusi kyynelvirta. Hän takertuu kaulaani. Hän hehkuu aivan. Hän suutelee minua..

»Eikö totta, sinä uskot sen, sinä uskot kuitenkin, että minä sinua rakastan, vain sinua!»

Minä uskon sen. Minä uskon kaikki.

»Jumalani! jospa me nyt olisimme vain kahden kesken maailmassa! Paratiisissa!»...

»Ah, elämä on luotu niin hirveäksi!...

Eikö totta, minun kirjeeni, ne sinä olet polttanut? Sinähän poltat ne toki kaikki?»...

— »Tapaammekohan me vielä toisemme? Oh, jumalani! Miten hirveätä se olisi! Minä paljastaisin kaikki.»

»Hyvin järkevä sinä olisit.»

»Ah, sinä! Nyt sinä otat itsellesi toisia naisia. Minusta sinä et ylipäänsä ole juuri välittänyt. Sano, että olet minusta hieman välittänyt! Sinähän olet niin siveetön!»

Maltin ilmoittaa ajurin saapuneeksi.

Minä lähden mukaan. Ylhäällä ovat kaikki ikkunat valaistuja.

»Jos minä nyt voisin! Että sinä et minua enää vallannut.. Tuo kauhea mies saa nyt minut.»

Hän tietää hyvin että ajurin täytyy pysähtyä aivan heti.

Se pysähtyy.

KOLMASTOISTA KIRJE.

Rouva Mathilde von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.

Rakas, kallis sydänkäpyseni!

Ajattele minun kauhistustani, kun sinä astuit sisään Achimin kanssa! Mutta vain hetken olin minä peljästyksissäni. Sinähän olet niin ymmärtäväinen ja rakas ja hyvä. Ja ne suloiset, viheriät lasit, jotka sinä minulle lahjoitit! Se on niin sinun kaltaistasi. Sinun luonasi oli niin ihastuttavan taivaallista. Minä en tule sitä koskaan, en koskaan unhoittamaan, tulen sinua aina rakastamaan. Sinun täytyy usein käydä meitä katsomassa, ensi kesänä, kun olemme täällä maatilalla. Nyt me matkustamme — Italiaan. Achim on lahjoittanut minulle timanttiset kaulakäädyt. Taivaallista, sanon minä sinulle — me keskustelemme sitten kaikesta, sinun pitää kertoa minulle, kuka sinulla nyt on. Sinähän olet niin ymmärtäväinen. Jospa sinä olisit Achim! Ah, elämä on usein hyvin raskasta!

Näytinkö mielestäsi somalta vihittäessä? Tuo tyhmä kirkonpalvelija oli asettanut laahuksen kokonaan hullunkurisesti. Se suututti minua koko ajan, ja myrtti oli otsalla liian korkealla.

J.K. — Tottahan sinä olet polttanut kirjeet, kaikki! Eikä Martin sano mitään? Se olisi kamalaa.

Sinun M.