Part 1

language: Finnish

KYLMÄ SYDÄN

Kirj.

Wilhelm Hauff

Toimittanut

Teuvo Pakkala

Mailta ja meriltä N:o 4

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

Ken Schwabissa matkustaa, hän älköön jättäkö katselematta Schwarzwaldia, jonka tuuheat kuusimetsät jo huomiota herättävät, ja vielä enemmän ihmiset sen vuoksi, että he suuresti eroavat koko ympäristön asukkaista. He ovat tavallista kookkaampia, hartevia, vankkajäsenisiä; kuusista aamuisin lähtevä voimakas tuoksu lienee heistä jo nuorina tehnyt vapaampia, selvänäköisempiä, lujempia kuin laaksoissa ja tasangolla asuva väestö on. Paitsi ryhdiltään ja kasvultaan eroavat he myöskin tavoiltaan ja puvuiltaan Schwarzwaldin ulkopuolella asuvista. Erittäin kauniisti pukeutuvat Badenin Schwarzwaldin asukkaat: miehet kasvattavat poskipartaa, käyttävät pukunaan lyhyttä, mustaa takkia, suuria, leveitä polvihousuja, punaisia sukkia ja suippoa, leveäreunaista hattua. Lasin valmistus on heidän pääasiallisimpana toimenaan: kelloseppinäkin ovat he kuuluisia ja myyvät kellojaan puoleen maailmaan.

Schwarzwaldin toisella rinteellä asuu osa samaa väestöä, mutta heidän toimensa ovat heille määränneet toisenlaiset tavat kuin lasisepillä on. He myyvät metsäänsä, kaatavat kuusipuitansa ja uittavat tukkeja, lankkuja ja lautoja Neckaria ja Rheiniä pitkin Hollantiin saakka. Meren rannikolla ovat schwarzwaldilaiset pitkine tukkilauttoineen hyvin tunnettuja, samoin Rhein-virran varrella olevissa kaupungeissa, joihin he pysähtyvät myymään lankkunsa ja lautansa. Pisimmät ja paksuimmat tukit he myyvät meren rannikolla laivanrakentajille. Nämä ihmiset ovat tottuneet karkeaan tukkilais-elämään. Heidän paraimpana huvinaan on liukua lautoillansa virtaa alas ja suurimpana ikävyytenään palata rantoja pitkin takaisin kotiinsa. Pukuna on heillä tummasta liinakankaasta tehty liivi ja tummanahkaiset housut, joiden taskusta messinkinen tuumanmitta pistää esiin kuin kunniamerkki. Heidän varsinaisena ylpeytenään ovat kuitenkin saappaat, jotka lienevät suurinta mallia, mitä missään maailman paikassa käytetään: varret ulottuvat hyvän matkaa polvien yläpuolelle, ja uittomies voi siis kastumatta kahlata kolmen jalan vedessä.

Tämän metsäseudun asukkaat ovat meidän päiviimme saakka luulleet metsäpeikkoja olevan olemassa ja Schwarzwaldin peikot näyttäytyvät muka samoin puettuina kuin lasisepät ja uittomiehet. Niinpä on vakuutettu, että lasiseppien neljän ja puolen jalan pituinen peikko aina näyttäytyy suippo, leveälierinen hattu päässään, lyhyt takki ja leveät housut yllään ja jalassa punaiset sukat. Mutta Hollannin Mikko, joka kummittelee toisella rinteellä, on jättiläiskokoinen; leveäselkäinen mies. Hänen pukunsa on samanlainen kuin uittomiehen, ja monet, jotka ovat hänet nähneet, vakuuttavat, ettei heidän kukkaroihinsa mahtuisi sellaista rahasummaa, jolla maksaisivat hänen saappaannahkansa. »Saappaaseen menee tavallinen mies hiuksiaan myöten», he sanovat ja väittävät, etteivät siinä liioittele.

Näiden peikkojen kanssa kuuluu eräs nuori schwarzwaidilainen kerran joutuneen tekemisiin, ja tätä eriskummallista juttua käsittelee kertomuksemme. Schwarzwaldissa eli eräs leski Barbara Munk; hänen puolisonsa oli ollut sysien polttaja, ja tämän kuoltua totutti hän kuusivuotiaan poikansa vähin erin samaan ammattiin. Nuori Pekka Munk, nokkela poika, tottui istumaan päivät pääksytysten sysihaudan ääressä ja kuljettamaan sysiänsä kaupunkiin myytäväksi, mustana ja nokisena ja ihmisten inhona. Mutta sysimiehellä on aikaa syventyä itseensä ja pohtia toistenkin tuumia, ja kun nuori Pekka sysihaudallansa istui, hellytti jylhän kuusiston synkkyys ja mahtavan metsän hiljaisuus hänen sydämensä kyyneliin ja haaveelliseen halajamiseen. Jokin asia hänet teki surulliseksi, mutta mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Lopulta hän sen sai selville, ja se oli — hänen säätynsä, »Nokinen, yksinäinen sysien polttaja!» huokasi hän itsekseen. »Tämä on kurjaa elämää! Kuinka kunniassa pidettyjä ovat lasisepät ja kellosepät ja vieläpä musikantitkin, jotka sunnuntai-iltoina soittelevat! Mutta kun Pekka puhtaaksi pestynä, isänsä hopeanappinen takki yllään ja ihka uudet punaiset sukat jalassaan näyttäytyy, ja kun silloin hänen jälessään kulkee toinen ja tuumii: kuka lienee tuo siro nuorukainen, ja ihailee sukkiani ja ryhdikästä käyntiäni, niin — annappa hänen ohitseni kulkea ja vilkaista minuun —, hän varmaankin hymähtää: hm, vain Noki-Pekka!»

Myös toisen metsärinteen uittomiehet olivat hänen kateutensa esineinä. Kun nuo suuret miehet kävivät hänen kotikylässään, pukeutuneina komeihin pukuihin, joissa nappeja, solkia ja vitjoja kiilteli ainakin puolen sentnerin painosta, ja kun he hajasäärin seisten tärkeän näköisinä katselivat tanssin kulkua, hollanninkielellä kiroilivat ja savuja tupruttivat kyynärän pituisista kölninpiipuista, niin tuntui hänestä, kuin olisivat nämä onnellisen ihmisen täydellisiä perikuvia. Ja kun nuo miekkoset sitten taskuistansa vetivät esiin kouran täydeltä suuria taalareita ja heittivät rahaa kuuden batzenin päältä kerrallaan, niin tuskin saattoi Pekka tätä käsittää; hän lähti suruissaan astuskelemaan majaansa. Sillä usein oli hän vapaailtoinaan nähnyt milloin minkäkin näistä »tukkiherroista» menettävän pelissä rahojansa enemmän kuin köyhä Munk vuodessa oli ansainnut. Hän ihaili erittäinkin kolmea näistä tukkiherroista eikä tiennyt, kenenkä heistä parhaimmaksi arvostelisi. Yksi heistä oli suuri paksu mies: hänellä oli punaiset kasvot, ja häntä pidettiin seudun rikkaimpana miehenä. Sanoivat häntä paksuksi Hesekieliksi. Kahdesti vuodessa hän kuljetti puutavaraa Amsterdamiin ja hänen onnistui aina myydä se kalliimmasta hinnasta kuin muiden. Senpätähden ei hänen myöskään tarvinnut jalkapatikassa kotia palata kuten toisten, vaan matkusti komeasti laivalla. Toinen kolmesta oli paikkakunnan pisin ja laihin mies. Häntä nimitettiin Hongankolistajaksi, ja häntä Pekka kadehti hänen suuren rohkeutensa tähden. Hän uskalsi puhua suunsa puhtaaksi vaikka kenelle, ja kun kylän ravintola oli täpösen täynnä väkeä, valtasi hän yksin itselleen niin suuren tilan, kuin neljä paksuinta miestä tarvitsi; hän nimittäin veti pitkät säärensä penkille, eikä kukaan uskaltanut hänelle siitä hiiskua sanaakaan, sillä hänellä oli rajusti rahaa. Kolmas oli kaunis nuori mies, tanssissa aina mestari, ja senvuoksi hän saikin Tanssikuninkaan nimen. Hän oli ollut köyhä mies ja oli palvellut erään tukkiherran työssä; mutta hänestä tuli yhtäkkiä upporikas. Toiset sanoivat hänen erään vanhan kuusen alta löytäneen ruukun, joka oli täynnä rahaa, toiset taas kertoivat hänen Bingensin luona noituneen Rhein-virrasta kultamöhkäleitä täynnä olevan arkun, joka oli osa siihen paikkaan kätketystä Nibelungen-aarteesta! Sanalla sanoen, hänestä oli tullut rikas, ja sekä nuoret että vanhat kunnioittivat häntä kuin prinssiä.

Näitä kolmea miestä Pekka usein muisteli istuessaan yksin kuusimetsässä. Tosin heillä kaikilla oli yksi yhteinen vika, jonka vuoksi heitä ihmiset vihasivat, he olivat äärettömän itaria ja kerrassaan tunteettomia velallisiaan ja köyhiä kohtaan. Mutta vaikka heitä itaruutensa vuoksi vihattiin, pidettiin heitä kuitenkin suuressa arvossa rahojensa vuoksi. Sillä kukapa saattoi heitellä taalareita heidän laillaan, ikäänkuin niitä kuusista puisteltaisiin!

»Tällaista elämää en enää siedä», huudahti Pekka eräänä päivänä sen jälkeen kun oli ollut ravintolassa ja siellä nähnyt jumaloimansa miehet. »Ellen pian pääse varakkaaksi mieheksi, niin teen itselleni pahaa. Kunpa olisin niin arvossapidetty kuin rikas ja paksu Hesekieli tai niin rohkea ja väkevä kuin Hongankolistaja tai yhtä ylistetty kuin Tanssikuningas ja voisin hänen tavoin musikanteille heitellä taalareita vaskilanttien sijasta! Mutta mistä ottaa rahat?» Kaikenlaisia keinoja rahojen hankkimiseksi hän mietiskeli, mutta ei niistä yksikään häntä tyydyttänyt. Vihdoin muistuivat hänelle mieleen myös tarut ihmisistä, jotka Mikko peikko ja lasipeikko olivat rikkaiksi tehneet. Niin kauan kun isä eli, kuuli hän kotona käyvien köyhien ihmisten usein puhuvan rikkaista ja siitä kuinka ihmiset olivat rikastuneet. Lasipeikko mainittiin alituiseen näissä puheissa, ja Pekka muisti vielä erään loitsun, joka kuusen kummulla oli luettava, jos mieli saada peikko esille. Se alkoi:

Aartehitten tallettaja Kuusimetsän omistaja Peikko satavuotias —

Enempää hän ei muistanut, vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut, Milloin miltäkin henkilöltä hän aikoi tiedustella jatkoa loitsullensa, mutta pelko, että hän siten tuumansa ilmaisisi, pidätti häntä sitä tekemästä. Hän luuli aniharvojen tuntevan tarinan peikosta, sillä vähän oli rikkaita koko Schwarzwaldissa. Mutta miksi eivät isä ja muut köyhät ihmiset olleet onneansa koettaneet? Vihdoin hän urkki äidiltänsä, mitä tämä tietäisi peikosta. Noita loitsusanoja ei äitikään enempää muistanut, mutta sanoi peikon ilmaantuvan vain sille, joka oli syntynyt sunnuntaina kello yhdentoista ja kahden välillä, Pekka oli syntynyt kello kaksitoista päivällä ja hänen pitäisi senvuoksi onnistua yrityksessään, kunhan vain taitaisi koko loitsun.

Kun Noki-Pekka tämän sai kuulla, joutui hän ilosta ymmälleen ajatellessaan tulevaa seikkailuansa. Hänestä riitti se, että hän taisi loitsun alun ja oli sunnuntaina syntynyt; hänelle peikko varmasti näyttäytyisi. Kun hän eräänä päivänä oli myynyt poltetut sydet, ei hän enää uutta hautaa sytyttänyt, vaan veti yllensä isän kirkkotakin ja jalkoihinsa uudet punaiset sukat, pisti päähänsä parhaan hattunsa ja jätti hyvästit äidillensä. »Minun täytyy lähteä asioille kaupunkiin», — hän sanoi —, »sillä pian on sotaväkeenotto ja minä tahdon käydä selittämässä, että te olette leski ja minä teidän ainoa poikanne.» Äiti oli mielissään Pekan päättäväisyydestä, mutta tämä lähtikin kuusimetsään Schwarzwaldin korkeimmalle kohdalle. Kahden tunnin matkan päässä mainitulta paikalta ei ollut kylää ei taloa, sillä kukaan ei uskaltanut niin lähellä peikon olopaikkaa asua. Kaatamatta jätettiin metsäkin, vaikka sillä kohtaa suurimmat ja kauneimmat kuuset kasvoivat. Oli näet ennen usein sattunut, että metsänkaatajilta kirveen terä oli irtaantunut varresta ja lentänyt jalkaan, tahi että puut olivat äkkiä kaatuneet ja vahingoittaneet, jopa tappaneetkin miehiä. Tällaisten sattumien vuoksi oli metsikkö jätetty rauhassa kasvamaan, ja se oli niin tiheää, että siellä kirkas päivä tuntui yöltä. Pelko valtasi Pekan, kun hän metsässä kuljeskeli eikä nähnyt mitään liikettä, ei kuullut rasahdustakaan, vaan ainoastaan oman äänensä; linnutkin olivat jättäneet metsän rauhaan.

Noki-Pekka oli saapunut kuusikon korkeimmalle kohdalle ja seisoi suuren ja vankan kuusen juurella, josta hollantilaiset laivanrakentajat olisivat maksaneet monta sataa guldenia. »Tässä varmaankin peikko aarteineen asuu», hän itsekseen mietti, paljasti päänsä ja teki puun edessä syvän kumarruksen, kakisteli kurkkuansa ja alkoi vapisevalla äänellä puhua: »Hyvää iltaa, herra lasipeikko.» Vastausta ei kuulunut ja entinen hiljaisuus jatkui. »Minun täytynee lukea loitsuni», tuumaili Pekka ja mutisi:

"Aartehitten tallettaja Kuusimetsän omistaja Peikko satavuotias —"

Lausuessaan nämä sanat hän kauhukseen näki pienen eriskummallisen olennon katselevan kuusen takaa. Pekka oli näkevinään peikon sellaisena, joksi häntä oli kuvailtu, yllään musta takki ja jalassa punaiset sukat; luulipa hän vilaukselta nähneensä peikon viisaat kasvotkin, joista niin paljon oli kerrottu. Peikko hävisi silmänräpäyksessä Pekan suureksi harmiksi. »Herra lasipeikko», huudahti Pekka havahdettuaan ällistyksestään, »älkää pitäkö minua narrina. — Herra lasipeikko, jos luulette etten ole teitä nähnyt, niin petytte suuresti; näinhän teidät juuri kuusen takana.» — Ei mitään vastausta! Ainoastaan hiljaista kitinää oli hän silloin tällöin kuulevinaan puun takaa. Hänen kärsivällisyytensä loppui. »Odotas, peikkoseni», hän huudahti, »sinut saan pian kynsiini.» Hän juoksi puun taakse, mutta aarteiden haltiaa hän ei löytänyt sieltä, ainoastaan pienen oravan, joka häntä säikähtäen pakeni puun latvaan.

Pekka pudisti päätänsä. Hän koetti loitsuunsa keksiä jatkoa, mutta turhaan. Oravakin ilmaantui jälleen puun alimmalle oksalle ja näytti häntä milloin kiihottavan milloin pilkkaavan. Se puhdisteli itseänsä, pyöritteli kaunista häntäänsä ja katseli Pekkaa viisaan näköisillä silmillään. Pekkaa rupesi pelottamaan yksinolo tämän elävän kanssa, sillä välistä hän oli näkevinään oravalla ihmisen pään ja kolmikolkkaisen hatun, välistä se oli tavallisen oravan näköinen ja ainoastaan takajaloissa sillä oli punaiset sukat ja mustat kengät. Niin, huvittavaa oli sitä katsella, mutta kumminkin se pelotti Pekkaa, sillä hän arveli, että siinä joku riivattu pelasi.

Kiiruimman kyytiä pötki Pekka tiehensä. Metsän synkkyys näytti entisestään synkistyvän, kuuset olivat entistä tiheämmässä, ja Pekka laski lopulta jo täyttä laukkaa. Vasta kuullessaan koiran haukuntaa ja nähdessään puitten välistä taivaalle tupruavaa piipunsavua hän rauhoittui. Mutta saapuessaan töllille hän huomasi valinneensa kiireessä väärän tien ja joutuneensa uittomiesten kylään. Töllissä asuvat ihmiset olivat metsänkaatajia. Heitä oli vanha isä poikineen, joka oli töllin isäntä, ja muutamia kasvavassa iässä olevia lapsenlapsia. He vastaanottivat Pekan ystävällisesti ja antoivat hänelle yösijaa edes urkkimatta hänen nimeänsä tai kotiansa. Hänelle tuotiin omenaviiniä juotavaksi ja illalliseksi tarjottiin seudun parasta herkkua, suurta koirasmetsoa.

Kun oli syöty, istuutui emäntä tyttärineen rukkien ääreen suuren palavan päreen ympärille, isoisä, Pekka ja isäntä polttivat piippua, ja nuoret pojat veistelivät puulusikoita. Ulkona metsässä kuului yhä yltyvä tuuli ulvahtelevan kuusenlatvoissa, ja tuntuipa välistä siltä, kuin olisi se jo rajusti niitä huojutellut. Mökin poikasilla teki mieli metsään näkemään myllerrystä, mutta isoisä pidätti heidät siitä ankarin sanoin ja katsein. »En tahdo kehottaa ketään menemään ovesta ulos tänä iltana», hän heille sanoi; »kautta Jumalan ei yksikään ole palaava sieltä takaisin, sillä Hollannin Mikko hakkaa tänä yönä itselleen metsästä uudet lauttanäreet.»

Pojat tuijottivat hämmästyneinä ukkoon. He olivat ennen jotakin Mikosta kuulleet, mutta nyt he pyysivät isoisäänsä hänestä kertomaan. Pekkakin, joka omassa kylässään oli saanut jonkun hämärän aavistuksen Mikosta, yhtyi pyyntöön ja kysyi, kuka hän oli. »Hän on tämän metsän haltia, ja päättäen siitä, ettette tuolla iällänne vielä tiedä kuka Mikko on, olette varmaan kotoisin metsän toiselta puolen ellette ole etempää. Hollannin Mikosta tahdon teille kertoa minkä tiedän. Noin sata vuotta sitten — niin kertoi ainakin isoisäni — ei maan päällä ollut rehellisempää kansaa kuin schwarzwaldilaiset. Nyt, kun heille on karttunut paljon rahaa ja rikkauksia, ovat he epärehellisiä ja pahoja. Nuoret poikasetkin tanssivat ja loilottavat sunnuntaisin, ja kiroilevat niin että ihan hirvittää. Toisin oli isoisäni aikana, ja jos hän tuosta ikkunasta katsahtaisi, niin minä hänelle sanoisin, että Mikon syy on koko tämä turmelus. Sata vuotta sitten eli nimittäin eräs rikas tukkiherra. Hän kävi kauppaa aina Rheinin suulla saakka, ja hänelle siitä oli suurta siunausta, sillä hän oli hurskas mies. Kerran tuli hänen luokseen outo mies, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hän oli puettu kuin schwarzwaldilainen ainakin, mutta oli tavattoman pitkä, eikä vielä koskaan oltu voitu aavistaa, että olisi olemassa sellaista jättiläistä. Tukkiherralta hän pyysi työansiota, ja kun hän oli vankka mies, niin herra hänen kanssaan sopi palkasta ja otti työhönsä. Eikä sellaista työntekijää toista ole koskaan nähty. Kolmen miehen edestä hän metsää kaasi ja yksin hän puun rungot laahasi, kun tavallisia miehiä kuusi tarvittiin. Kun hän oli ollut työssä puoli vuotta, meni hän eräänä päivänä isäntänsä luo ja pyysi päästä kaatamiansa runkoja uittamaan myyntipaikkaan nähdäkseen, mihin ne joutuivat.

Tukkiherra sanoi mielellään suostuvansa siihen, että Mikko saisi hiukan maailmaa nähdä; selitti tosin metsässä tarvitsevansa väkeviä miehiä, kun sen sijaan lauttamiesten täytyi olla näppäriä ja taitavia, mutta sen kerran saisi hän lähteä mukaan.

Uitettava lautta oli kahdeksasta pienemmästä lautasta kokoonpantu, ja viimeisessä olivat paksuimmat tukit. Mutta samana iltana kuin lautta oli liikkeelle pantava, toi Mikko joelle vielä kahdeksan kuusen runkoa, jotka olivat niin pitkät ja vahvat, ettei sellaisia missään oltu nähty; kuitenkin kantoi Mikko ne hartioillaan rantaan keveästi kuin uittosauvan. Ei kukaan tiennyt, mistä hän oli ne kaatanut. Tukkiherra iloitsi mielessään, kun hän näki ne ja laski, mitä hän niillä ansaitsisi. Mutta Mikko selitti kaataneensa ne itselleen lautaksi, sillä ennen kaadetut hienot rungot eivät häntä kantaneet. Hänen isäntänsä halusi antaa hänelle palkinnoksi uittosaappaat, mutta hän heitti ne syrjään ottaen esille toiset. Isoisäni on vakuuttanut, että ne painoivat sata leiviskää ja olivat viittä jalkaa pitkät.

Lautta laskettiin irti, ja jos Mikko oli pannut metsänkaatajat ihmetyksiin, niin vielä enemmän hämmästytti hän nyt uittomiehiä. Nämä olivat luulleet lautan hitaasti liukuvan eteenpäin, kun siihen niin suuria tukkeja oli kiinnitetty; mutta heti kun oli kotikylän joesta päästy Neckariin, alkoi se nuolena kiitää alas virtaa. Missä tämä teki mutkan, ja lauttamiesten senvuoksi täytyi koettaa pitää lauttaa keskivirralla, jotta se ei törmäisi rantamatalikolle, siinä oli Mikko joka kerta vedessä ja nykäisten lauttaa milloin oikealle milloin vasemmalle pelasti sen joutumasta karille. Puolta lyhyemmässä ajassa kuin ennen saapui lautta Kölnin kaupunkiin, jossa puutavara tavallisesti myytiin. Siellä Mikko sanoi toisille uittomiehille: »Jos olette tosi kauppiaita, niin ymmärtäkää oma hyötynne! Luuletteko, että Kölnin asukkaat itse käyttävät nämä puut, mitkä he Schwarzwaldista ostavat? Ei toki, puolesta hinnasta te myytte ne heille, ja he saavat Hollannissa kaksinkerroin. Myykäämme kölniläisille lankut ja laudat ja uittakaamme paksut tukit meren rannikolle. Sen, mikä yli jää tavallisesta hinnasta, pidämme itse.»

Tätä ehdotti viekas Mikko, ja toiset suostuivat siihen, osa heistä senvuoksi, että saisivat nähdä Hollannin, osa rahanhimosta. Yksi ainoa oli rehellinen eikä tahtonut panna vaaroille alttiiksi herransa omaisuutta tai salata häneltä saatua hintaa; mutta muut eivät häneen yhtyneet, vaan unohtivat hänen kehotuksensa. Mikko yksin pani sen korvansa taa. Lautta irrotettiin uudelleen, ja Mikko uitti sen nopeasti ja onnellisesti Rotterdamiin. Siellä heille tarjottiin nelinkertainen hinta ja Mikon kaatamista suurista rungoista maksettiin suunnattomasti. Saadessaan niin paljon rahaa schwarzwaldilaiset tuskin käsittivät riemuansa. Mikko jakoi hinnan siten, että isännälle tuli yksi neljännes ja miehille kolme. Miehet eivät kuitenkaan palanneet heti kotiinsa, vaan menettivät Rotterdamin kapakoissa rahansa pelatessaan merimiesten ja muiden huijarien kanssa. Mutta sen miehen, joka oli varoittanut Hollannin matkasta, möi Mikko petollisille värvääjille, jotka tarvitsivat laivamiehiä Itä-Intiaan meneviin kauppalaivoihin. Sen koommin ei tästä miehestä ole mitään kuulunut. Siitä saakka kun Mikko palasi Schwarzwaldiin, oli sen nuorista miehistä Hollanti kuin paratiisi ja Mikko heidän kuninkaansa. Tukkiherrat eivät pitkiin aikoihin mitään aavistaneet heidän kaupoistaan, ja huomaamatta tulvasi rahaa, kirosanoja, huonoja tapoja, juoppous ja pelaaminen Hollannista Schwarzwaldiin.

Kun yllämainittu juttu tuli tunnetuksi, ei Mikkoa enää mistään löytynyt, mutta kuollut ei hän vieläkään ole. Sata vuotta on hän nyt kummitellut metsässä, ja sanotaan, että hän on auttanut monet ihmiset rikkaiksi, joskin — heidän sielunsa kustannuksella. Tämän enempää en tahdo kertoa. Se on kuitenkin varmaa, että hän vielä nykyisin myrskyöinä kaataa suurimmat kuuset metsikön korkeimmalta kohdalta, josta muut eivät uskalla. Isäni on nähnyt hänen kaatavan neljän jalan paksuisen kuusen kuin korren. Nämä puut hän lahjoittaa niille, jotka rehellisyydestä välittämättä liittyvät häneen. Keskiyön aikana he kantavat rungot virtaan ja Mikon johdolla uittavat ne Hollantiin. Jos minä olisin Hollannin kuningas, niin antaisin ampua Mikon siihen paikkaan, sillä jokainen laiva, jossa on yksikin Mikon palkki, on tuomittu hukkumaan. Tämä on syynä siihen, että niin paljon haaksirikkoja sattuu. Miksikä muuten sellainenkin laiva, joka on kirkon kokoinen, uppoaisi? Joka kerta, kun Mikko myrskyöinä Schwarzwaldin metsässä kaataa puun, irtaantuu merellä jostakin laivasta hänen ennen kaatamansa, — vesi tunkee sisään, ja laiva uppoaa miehistöineen päivineen. Tämä on satu Hollannin Mikosta, ja totta on, että Schwarzwaldin koko turmelus on hänestä lähtöisin. Mutta voihan hän rikkaaksi tehdä», lisäsi vanhus salaperäisenä. »Enpä totta tosiaan häneltä mitään haluaisi, en mistään hinnasta haluaisi käydä paksun Hesekielin tai Hongankolistajan kengissä. Tanssikuningaskin kuuluu hänelle antautuneen!»

Myrsky oli vanhuksen kertoessa asettunut; naiset sytyttivät lamput ja menivät tiehensä; miehet täyttivät Pekalle säkillisen lehviä patjaksi, neuvoivat häntä uuninpankolle ja sanoivat hyvää yötä.

Pekka ei ollut koskaan ennen niin raskasta unta nähnyt kuin sinä yönä. Milloin oli hän näkevinään suuren Mikon irrottamassa mökin ikkunaa ja ojentamassa pitkillä käsillänsä hänelle kultakolikolta täynnä olevaa pussia, joka Mikon sitä puistellessa kirkkaasti kilahteli; milloin näki hän pienen ystävällisen lasipeikon suurella viheriällä pullolla ratsastavan huoneessa, ja hän oli kuulevinaan samaa käheää naurua kuin kuusikossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä taas kuului karkea ääni hänen vasemmassa korvassaan:

Hollanniss' on kultaa Niinkuin maassa multaa. Vaivatta sit' saa Ken vain haluaa.

Ja taas soi hänen oikeaan korvaansa tuttu laulu kuusiston pienestä aarrepeikosta, ja vieno ääni kuiskasi: »Tyhmä olet, Noki-Pekka, kun et keksi loitsullesi jatkoa, vaikka olet syntynyt sunnuntaina kello kaksitoista päivällä.»

Pekka koetti parastaan unissaan keksiäksensä jatkoa loitsusanoillensa. Vaikealta se tuntui, kun hän ei koskaan elämässään ennen ollut runoillut. Herättyänsä ani varhain hän muisteli niitä säkeitä, jotka hänen korvassaan unessa olivat kaikuneet. Hän istuutui pöydän taakse posket käsiin nojautuneina ja muisteli yöllisiä kuiskauksia, jotka alituisesti hänen korvissaan kaikuivat. »Lisää, lisää loitsuusi uusia säkeitä, tyhmä Noki-Pekka», tuo kiihotus yllytti häntä alituiseen, ja hän mietti miettimistään, sormi otsallaan. Kun hän siinä istui ja kaiken taitonsa pani likoon, kulki kolme poikanulikkaa laulaen mökin ohitse. Pekasta tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hypähti ylös, juoksi ulos ovesta ja tarttui poikiin käsiksi, saadakseen tarkemmin kuulla heidän laulunsa. »Seis, ystävät, mitä te lauloitte? Laulakaa se minulle uudelleen», tokaisi Pekka. »Mitä meidän laulumme sinuun kuuluu», vastasi eräs pojista. »Minä laulan mitä haluan; päästä käteni irti heti tai minä...» »Sanomatta mitä lauloit et pääse», kiljaisi Pekka kiukuissaan ja likisti häntä entistä tiukemmin. Mutta kaksi muuta toveria oli mukana ja nämä lyödä läimäyttelemaän Pekkaa minkä kerkesivät, siksi kunnes Pekan täytyi hellittää ja uupuneena maahan kellahti. »Siinä senkin syötävä», toiset pilkkailivat, »ja muista, tomppeli, ettet vasta hätyyttele siivoja ihmisiä niinkuin nyt teit.» »Kyllä muistan», huokasi Pekka. »Mutta te olette lyöneet minua niin kauheasti! Sanokaa toki mitä tuo tuossa lauloi!» Uudestaan kaikki nauramaan ja pilkkaamaan. Ja se, joka laulun oli laulanut, lauloi sen vieläkin Pekalle. Suurta ääntä pitäen kaikki kolme sitten matkaa jatkoivat.

Selkäsaunan saanut Pekka kohottausi vähitellen jaloilleen. Hän oli mielissään, kun oli kuullut uuden laulun, josta luuli saavansa loitsuunsa säkeen lisää. Mökissä hän pistäysi ottamassa jäähyväiset, sieppasi hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti takaisin lasipeikon asunnolle. Silloin tällöin pysähtyi hän muistelemaan uutta loitsuansa, jonka hän ennen osaamiinsa sanoihin liitti lisäksi. Jo saapui hän perille ja hypähti nopeasti korkeimmalle kummulle. Samassa näki hän kuusen takana uittomieheksi puetun jättiläisen, jolla oli kädessään mastopuun pituinen sauva. Pekasta tuntui, kuin olisi hän vaipunut maan alle nähdessään tuon suunnattoman miehen harvakseen astelevan luokseen; sillä hän oli varma siitä, että näkemänsä oli Hollannin Mikko. Äänetönnä liikkui kauhea mies, ja pikimmältään uskalsi Pekka silloin tällöin häneen vilkaista. Hän oli ainakin kahta päätä pitempi pisintä miestä, jonka Pekka oli nähnyt; kasvot eivät enää nuorilta näyttäneet, ne olivat tosin hyvin ryppyiset, mutta eivät kuitenkaan aivan vanhan näköiset. Jalassa oli hänellä suuret saappaat, sellaiset, joiksi Hollannin Mikon saappaita kertomuksissa oli kuvattu.

»Petter Munk, mitä asiaa sinulla on tänne?» kysyi metsänhaltia vihdoin kamalan karkealla äänellä. »Hyvää huomenta, maanmieheni», vastasi Pekka tahtoen näyttää pelottomalta, vaikka joka jäsen tutisi. »Olen menossa kotiin tämän kuusimetsän kautta.» »Petter Munk», jatkoi haltia silmäillen häntä läpitunkevin katsein, »tästä ei vie tie kotiisi.» »Totta kyllä, mutta kun tänään on paahtavan kuuma, niin valitsin tämän viileän tien», vastasi Pekka.

»Älä valehtele, Noki-Pekka», karjaisi Mikko jyrisevällä äänellä, »taikka isken sinut sauvallani maahan; luuletko, etten ole nähnyt sinun kerjäilevän pikkupeikon asunnolla? Mene, mene matkoihisi; hyvä on, ettet loitsuasi osannut. Lasipeikko on itara mies eikä anna paljoa, ja se, minkä hän antaa, tekee saajan elämän ilottomaksi. — Pekka, sinä olet köyhä ja se minua säälittää. Sinun, iloisen ja kauniin pojan, pitää aikasi kuluttaa sysien polttamiseen! Kun toiset puistelevat taalareita ja tukaatteja hihoistansa, on sinulla käytettävinäsi ainoastaan muutamia pennejä; — tosiaan kurjaa elämää.»

»Oikeassa olette, kurjaa on elämäni.»

»Minä olen tehnyt monet rikkaiksi, et sinä olisi ensimäinen. Montako taalaria tarvitset aluksi?» kysyi Mikko.

Sanoessaan tämän hän kilisteli suuressa taskussaan olevia rahoja; ne kilahtelivat Pekasta kuin hänen viime yön unessaan. Mutta Pekan sydän sykki pelosta, kun hän kuuli tuon kysymyksen, sillä Hollannin Mikko ei ollut näköjään sellainen mies, joka sääliväisyydestä olisi rahaa lahjoittanut, vaatimatta lahjastaan jotakin. Hän muisti sen arvostelun, jonka mökin vanhus rikkaista ihmisistä oli lausunut, ja sanomattoman tuskan valtaamana hän huusi: »Kiitos kaunis, herra! Mutta teidän kanssanne en tahdo olla missään tekemisissä, tunnen teidät jo.» Ja hän lähti vilistämään minkä pääsi. — Samassa metsänhaltia harppasi pitkin askelin hänen jälkeensä uhaten: »Kadut vielä sitä, ettet minun neuvoani seuraa; otsastasi ja silmistäsi näen sen jo, minusta et kuitenkaan erillesi pääse, — Älä pidä sellaista kiirettä, kuule vielä viisas sana, sillä tuossa on minun metsäni raja.» Mutta kun Pekka tämän kuuli ja näki edessään pienen haudan, kiiruhti hän kiiruhtamistaan päästäkseen rajan yli, Mikon yhä uhkaavampana häntä seuratessa. Hän teki hurjan hyppäyksen päästäkseen haudan yli, sillä hän näki että Mikko kohotti suuren sauvansa häntä iskeäkseen. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi haudan yli, ja sauva särkyi ilmassa ikäänkuin näkymätöntä muuria vasten, ja pitkä palanen lensi Pekan lähelle.

Riemuiten hän sen otti käteensä heittääkseen sen takaisin metsänhaltialle. Mutta samassa hän tunsi sen elävän ja kauhukseen hän näki kädessään suuren käärmeen, joka kieli vaahdossa ja silmät säkenöiden häntä uhkasi. Hän päästi sen irti, mutta se olikin jo kietoutunut hänen käsivarteensa, ja sen heiluva pää yhä läheni hänen kasvojaan. Silloin suuri metso lentää suhahti käärmeen niskaan ja kiskaisi sen mukaansa ilmaan. Kun Hollannin Mikko tämän näki, niin hän kirkui ja ulvoi, sillä nyt oli häneltä hänen haltia-aseensa viety.

Uupuneena ja vapisten jatkoi Pekka matkaansa. Tie jyrkkeni, ja ennen pitkää Pekka oli suuren kuusen juurella. Kuten ensi kerralla kumartelihe Pekka nytkin näkymättömän lasipeikon edessä ja luki loitsunsa.

Aartehitten tallettaja Kuusimetsän omistaja Peikko satavuotias Auta lempilapsias.

»Et sinä aivan oikeaan ole osunut, mutta jos olet Noki-Pekka, niin olkoon menneeksi», sanoi heikko, terävä ääni. Ällistyneenä katseli Pekka ympärilleen, ja erään kauniin kuusen alla istui pieni, vanha peikko puettuna mustaan takkiin, punaisiin sukkiin ja suuri hattu päässä. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja parta hienoa kuin hämähäkin verkko; hän poltti sinilasista piippua, ja kun Pekka lähemmäksi astui, näki hän kummakseen, että pienen miehen vaatteet, kengät ja hattu olivat värjättyä lasia. Mutta lasi oli pehmeätä, ikäänkuin se olisi ollut vielä kuumaa, sillä se taipui kuin kangas peikon liikkeitten mukaan.

»Sinä olet tavannut Hollannin Mikon, sen suuren lurjuksen», sanoi lasipeikko rykäisten joka sanan jälkeen. »Hän on halunnut sinua suuresti pelottaa, mutta minä olen häneltä hänen taikasauvansa tempaissut, eikä hän ikinänsä sitä takaisin saa.»

»Niin, herra aarteenhaltia», jatkoi Pekka suurella kunnioituksella, »minua todellakin pelotti. Mutta te olette kai se metso, joka käärmeen kuoliaaksi puri. Kiitän siitä kauneimmasti. — Teidän luoksenne olen tullut neuvoa pyytämään. Minun elämäni on ankaraa kitkuttelemista; sysien polttaja ei pitkälle pääse, ja koska olen nuori, niin ajattelen, että minusta vielä voisi tulla jotain parempaa. Usein näen ihmisiä, jotka yhtäkkiä ovat onnellisiksi tulleet. Sellaisia ovat Hesekieli ja Tanssikuningas. Heillä on rahaa kuin roskaa.»

»Pekka», sanoi pikku peikko totisena puhaltaen samassa pitkän savun; »älä puhu minulle heistä. Mitä hyvää heillä siitä on, että pari vuotta näyttävät olevan onnellisia ja sen jälkeen ovat sitä onnettomampia! Älä halveksi ammattiasi, isäsi ja isoisäsi olivat kunnon miehiä ja ovat sitä harjoittaneet. En tahdo uskoa, että rakkaus toimettomaan elämään on sinut luokseni tuonut.»

Pekka säikähti peikon totisuutta ja punastui. »Laiskuus, sen tiedän», sanoi Pekka, »on kaiken pahuuden alku, mutta ette kai minua tuomitse siitä, että haluan päästä parempaan säätyyn kuin omani on. Sysienpolttaja kuuluu maailman arvottomimpien joukkoon, lasisepät ja uittomiehet ja kellosepät ovat paljon enemmän arvossapidettyjä.»