Part 3

Jo alkoi Pekka miettiä naimisiin menemistä. Hän tiesi, että Schwarzwaldissa jokainen isä olisi mielellään tyttärensä hänelle antanut. Mutta hänen oli vaikea tehdä valintansa, sillä hän tahtoi, että hänen onneansa ja ymmärrystänsä siinäkin olisi kiitetty. Hän kulki pitäjän ristiin rastiin, mutta ei yksikään sen neitosista ollut hänestä kyllin kaunis. Kun hän oli kaikki tanssipaikat käynyt ja kauneinta itselleen katsellut, sai hän vihdoin tietää, että kaunein ja kunnollisin kaikista oli köyhän puunhakkaajan tytär. Tämä hoiti hiljaisena, taitavasti ja huolellisesti isänsä taloutta eikä koskaan käynyt tansseissa, ei edes helluntaisin. Kun Pekka oli saanut tiedon tästä pitäjän ihmeestä, päätti hän kosia häntä ja ratsasti sitte mökille, jossa hänen sanottiin asuvan. Kauniin Liisan isä vastaanotti ällistyen ylhäisen herran, ja entistä enemmän hän ällistyi, kun kuuli vieraan olevan rikkaan Pekka herran ja sai tietää hänen tahtovan vävypojaksi. Kauan ei ukko asiaa tuumaillut, sillä hän arveli kerralla pääsevänsä huolistaan ja köyhyydestään, suostui pyyntöön, kysymättä Liisan mieltä, ja tytär noudatti isänsä tahtoa sanaa vastaan sanomatta.

Mutta eipä kauniin Liisan olo uudessa talossa muodostunutkaan niin onnelliseksi kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Hän luuli voivansa hyvin hoitaa taloutta, mutta ei voinut mitään toimittaa Pekka herran tyydytykseksi. Hän sääli köyhiä, ja kun hänen aviomiehensä oli rikas, hän arveli hyvällä omallatunnolla voivansa antaa köyhälle kerjäävälle vaimolle vähäisen lantin tai vanhalle miehelle ryypyn. Mutta kun Pekka herra eräänä päivänä tämän huomasi, kiljahti hän ankarasti ja raa'asti: »Miksi tuhlaat omaisuuttani kerjäläisille ja maankiertäjille? Oletko sinä mukanasi taloon tuonut mitään, jota voisit muille lahjoittaa? Isäsi kerjuusauvalla ei yhtä ainoata lientä lämmitetä, ja kuitenkin heittelet rahoja kuin ruhtinatar. Jos kerrrankin vielä tuollaista huomaan, niin saat tuntea, miltä miehen nyrkki maistuu!» Kaunis Liisa itki kamarissaan miehensä kovuutta ja usein hän toivotteli olevansa kotonansa isänsä matalassa majassa mieluummin kuin rikkaan ja itaran, kovasydämisen Pekan pauloissa. Olisipa hän tiennyt, että miehellään oli sydän marmorista ja ettei hän yhtäkään ihmistä voinut rakastaa, ei hän silloin olisi asiain tilaa ihmetellytkään. Joka kerta kun hän ovella istui ja näki ohikulkevan kerjäläisraukan ojentavan hattunsa häntä kohti, ummisti hän silmänsä, ettei hänen olis tarvinnut kurjuutta nähdä, ja puristi kätensä nyrkkiin, ettei se suinkaan taskuun osuisi ja sieltä onnettomalle keksisi penninkiä. Ei aikaakaan, niin kertoi koko pitäjä itarasta Liisa rouvasta, joka oli vielä itarampi kuin miehensä. Eräänä päivänä istui hän talonsa edustalla kutoen ja hyräillen laulua; hän oli iloinen, sillä ilma oli kaunis ja Pekka herra oli ratsastanut pois. Sattui silloin vanha mies kulkemaan siitä ohi. Hänellä oli raskas säkki selässään, ja jo kaukaa Liisa rouva kuuli miehen ähkivän ja puhkuvan taakkaa kantaessaan. Hänessä herätti sääliä se, että vanhaa miestä niin vaivattiin. Ja kun vanhus saapui hänen kohdalleen, oli hän luhistumaisillaan maahan.

»Armahtakaa minua, hyvä rouva, ja antakaa minulle vettä juoda», pyysi mies; »en jaksa enää.»

»Mutta teidän, vanhan miehen, ei pidä enää noin raskasta taakkaa kantaa», sanoi Liisa rouva.

»Mitä tehdä? Elääkseni minun täytyy toimittaa toisten asioita», vastasi mies. »Te, rikas rouva, ette tiedä, kuinka raskasta köyhyys on ja kuinka virkistävä raitis kulaus on näin kuumalla.»

Kuultuaan tämän Liisa rouva kiiruhti sisään, haki ruukun ja täytti sen vedellä. Mutta palatessaan miehen luo ja nähdessään hänen väsyneenä ja surullisena istuvan säkillään hän jätti vesiruukun tuomatta, haki pikarillisen viiniä ja ruisleivän, jotka toi vanhukselle.

»Viiniryyppy varmaankin virkistää enemmän kuin vesi, kun jo olette noin vanha», puhui Liisa rouva; »mutta juokaa tyyneesti ja puraiskaa leipää väliin.»

Mies tuijotti häneen, kunnes suuret kyyneleet silmiin pusertautuivat, joi viinin ja lausui: »Olen vanhaksi elänyt, mutta harvoin olen nähnyt niin sääliväistä ihmistä kuin te, Liisa rouva. Te saattekin senvuoksi vielä onnellisesti viettää elämänne, sellainen sydän kuin teidän ei jää palkitsematta.»

»Ei, ja palkan saakoon hän paikalla», huusi kauhistava ääni, ja kun he katsoivat ympärilleen, näkivät he Pekka herran veripunaisena vihan vimmasta lähestyvän.

»Ja minun parhaimman viinini sinä juotat kerjäläisille ja herkkuleipäni syötät maankiertäjille. Odotas, saat palkkasi!» Liisa rouva lankesi polvilleen rukoillen armoa, mutta kylmä sydän ei tuntenut sääliä. Pekka herra heilahutti ruoskaansa ja löi luisella varrenpäällä kauniiseen otsaan niin ankarasti, että Liisa rouva hengetönnä kaatui vanhuksen syliin. Tämän nähdessään Pekka herra tunsi hätkähtävänsä, hän kumartui tarkastaakseen, oliko henki mennyt, mutta vanhus puhui hänelle tutulla äänellä: »Älä vaivaa itseäsi, Noki-Pekka; hän oli kaunein ja rakastettavin kukka koko Schwarzwaldissa, mutta sinä olet sen katkaissut eikä se enää koskaan uudestaan kuki.»

Silloin katosi puna Pekan kasvoilta ja hän sanoi: »Vai te se olette, herra aarteenhaltia! Kuitenkin, tapahtunut on tapahtunut, ja se kai on ollut täytymys. Toivon kuitenkin, ettette haasta minua oikeuteen murhasta.»

»Kurja!» vastasi lasipeikko. »Mitäpä se merkitsisi, että sinun kuolevaisen kuoresi saisin hirsipuuhun? Ei sinun tarvitse pelätä maallista oikeutta, vaan toista ja ankarampaa, sillä sinä olet sielusi paholaiselle myynyt.»

»Ja joskin sydämeni olen myynyt», huusi Pekka, »niin ei kukaan muu siihen ole syypää kuin sinä ja sinun petolliset aarteesi; sinä, viekas peikko, olet minut vienyt turmioon, pakottanut minut etsimään apua toiselta, ja sinä olet siitä edesvastuussa.» Tuskin oli hän tämän sanonut, niin lasipeikko kasvoi ja paisui suureksi ja leveäksi; hänen silmänsä olivat kuin lautaset ja hänen suunsa kuin kuuma, liekehtivä uuni.

Pekka heittihe maahan polvilleen, eikä hänen kivinen sydämensä häntä estänyt vapisemasta kuin haavanlehti. Lujasti kouristi metsänhaltia hänen niskaansa, pyöritteli häntä ilmassa kuin kuivaa kortta ja paiskasi hänet kenttään niin että kylkiluut ruskivat. »Konna», hän jyrähti kuin ukkonen; »minä voisin sinut musertaa, jos tahtoisin, sillä sinä olet rikkonut metsän herraa vastaan. Mutta tämän kuolleen naisen vuoksi, joka minua on syöttänyt ja juottanut, annan sinulle kahdeksan päivän miettimisajan. Ellet siinä ajassa muuta mieltäsi, niin tulen jälleen ja ruhjon sinut mäsäksi, ja sinä saat synteinesi mennä menojasi.»

Oli jo ilta, kun muutamat ohikulkijat huomasivat Pekka herran makaavan maassa. He kääntelivät häntä ja tutkistelivat, oliko hänessä vielä henkeä, mutta elon merkkejä eivät he pitkään aikaan huomanneet. Vihdoin eräs heistä juoksi tuomaan talosta vettä ja kaasi hänen suuhunsa. Silloin Pekka veti syvän henkäyksen, aukaisi silmänsä ja katseli ympärilleen tiedustellen, missä Liisa rouva oli; mutta ei kukaan ollut häntä nähnyt. Hän kiitti miehiä heidän avustaan, kulki taloonsa ja etsi kaikkialta vaimoansa; mutta hän ei ollut kellarissa, ei aitassa, ja sen, minkä Pekka oli luullut olevan unta, hän huomasikin olevan katkeraa totuutta. Kun hän yksinänsä kotonaan oli, heräsi hänessä monenlaisia ajatuksia. Ei hän mitään pelännyt, sillä olihan hänen sydämensä kylmä; mutta ajatellessaan vaimonsa kuolemaa hän tuli miettineeksi omaakin lähtöänsä, ja hänelle johtuivat mieleen köyhien ihmisten kyyneleet, heidän tuhannet kirouksensa, onnettomien valitukset, kun hän koiransa heidän kimppuunsa oli usuttanut, äitinsä hiljainen epätoivo ja kauniin ja hyvän Liisan kuolema. Ja saattoiko hän vanhalle isälle tehdä tiliä teostansa, jos hän tulisi ja kysyisi: »Missä on tyttäreni, puolisosi?»

Omantunnon vaivat kaivelivat Pekan mieltä yölläkin unessa, ja alituiseen hän heräsi ollen kuulevinaan suloisen äänen, joka häntä kehotti: »Pekka, hanki itsellesi lämmin sydän!» Herättyään hän jälleen heti ummisti silmänsä, sillä äänestä päättäen oli hänen muistuttajansa Liisa rouva. Seuraavana päivänä hän lähti ravintolaan haihduttamaan ikäviä ajatuksiaan ja tapasi siellä paksun Hesekielin. He puhelivat keskenänsä kauniista ilmasta, sodasta, veroista ja lopuksi kuolemasta, muistellen kuinka siellä täällä aina joku äkkiä ja odottamatta oli kuollut. Silloin kysyi Pekka Hesekieliltä, mitä hän kuolemasta ajatteli ja mitä luuli tämän elämän jälkeen olevan odotettavissa. Hesekieli vastasi hänelle, että ruumis haudattiin, mutta sielu joutui joko taivaaseen tai helvettiin.

»Haudataanko siis sydänkin?» kysäisi Pekka jännitettynä.

»Tietysti sekin haudataan.»

»Mutta jollei sydäntä jollakin enää olisikaan?» jatkoi Pekka.

Hesekieli katsoi häntä julmistuneena kuullessaan nuo sanat. »Mitä sinä tuolla kysymyksellä tarkoitat? Tahdotko tehdä pilaa minusta? Sanotko, ettei minulla ole sydäntä?»

»Onpa kylläkin sydän ja kova kuin kivi», vastasi Pekka.

Hesekieli katseli häntä kummissaan, silmäili ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan kuullut heidän keskustelunsa, ja kysyi sitten Pekalta: »Mistä sen tiedät? Tai ehkä ei sinunkaan sydämesi enää syki?»

»Ei syki enää, ainakaan ei tässä rinnassa», vastasi Pekka. »Mutta sano minulle, koska nyt tiedät mitä tarkoitan, mitenkäs meidän sydäntemme laita on?»

»Miksi siitä huolissasi olet, hyvä veli?» kysyi Hesekieli hymyillen. »Sinulla on täällä maan päällä tarpeeksi aikaa elää, ja se riittää hyvin. Siitähän meidän kylmät sydämemme ovat niin mukavia, ettei meitä mikään pelko ahdista tuollaisia ajatellessamme.»

»Niinpä niinkin, mutta tuota asiaa tulee kuitenkin ajatelleeksi, ja joskaan en tunne pelkoa, niin tiedän vielä hyvin, kuinka pelkäsin helvettiä ennen, ollessani pieni viaton poikanen.»

»Hyvin meidän ei varmaankaan käy», sanoi Hesekieli. »Tiedustelin kerran eräältä koulumestarilta samaa asiaa, ja hän sanoi, että sydämet kuoleman jälkeen punnitaan, jotta saataisiin tietää, paljonko ne ovat syntiä tehneet. Keveät nousevat taivaaseen, raskaat painuvat alas helvettiin, ja minä arvelen, että meidän kivisillä sydämillä on aika lailla painoa.»

»Varmasti on», tuumaili Pekka, »ja minusta on usein haitaksi se, että sydämeni on aivan välinpitämätön ajatellessani tuota asiaa.»

Näin he juttelivat. Seuraavana yönä kuuli Pekka viisi, kuusi kertaa korvissaan tuon tutun kehotuksen: »Pekka, hanki itsellesi lämmin sydän!» Hän ei koskaan voinut katua sitä, että oli vaimonsa tappanut, mutta kun hän palvelijalleen ilmoitti hänen matkustaneen pois, ajatteli hän aina samalla: »Mihin lienee hän lähtenyt?» Kuusi päivää oli kulunut, ja yhä kuuli Pekka unissaan samat kehottavat sanat. Alituiseen hän muisti metsän haltian kauhean uhkauksen. Seitsemäntenä aamuna hän kavahti ylös vuoteeltaan ja huudahti: »Nyt tahdon koettaa, voinko saada itselleni lämpimän sydämen, sillä tuo välinpitämätön kivi rinnassani tekee elämäni tyhjäksi ja ikäväksi.» Hän pukeutui pyhävaatteisiinsa ja ratsasti lasipeikon asunnolle.

Tultuaan tiheimpään metsikköön hän astui alas hevosen selästä, sitoi tämän puuhun ja kiiruhti korkeimmalle kummulle, jossa vanhan paksun kuusen luona luki loitsunsa:

"Aartehitten tallettaja, Kuusimetsän omistaja, Peikko satavuotias Auta lempilapsias."

Silloin ilmaantui lasipeikko, mutta ei iloisena eikä luottavaisena kuin ennen, vaan synkkänä ja surullisena. Hänellä oli yllään musta lasinen takki, ja hänen hatustaan riippui pitkä suruharso: Pekka tiesi hyvin, ketä hän suri.

»Mitä sinulla minun kanssani on tekemistä, Pekka Munk?» kysyi hän totisena.

»Minulla on vielä yksi pyyntö tekemättä», vastasi Pekka maahan tuijottaen.

»Voivatko kivisetkin sydämet toivoa?» kysyi peikko. »Sinulla on kaikki, mitä ilkeä mielesi tarvitsee, ja minä tuskin suostun täyttämään toivomustasi.»

»Mutta olettehan luvannut minun tehdä kolme pyyntöä. Yksi on vielä tekemättä.»

»Minä voin kuitenkin sen hyljätä, jos se on tyhmä», selitti haltia, »mutta, olkoon menneeksi, mitä pyydät?»

»Ottakaa kivi rinnastani pois ja antakaa minulle entinen sydämeni», pyysi Pekka.

»Minäkö sinun kanssasi kaupat tein?» kysyi peikko. »Olenko minä Hollannin Mikko, joka lahjoittelee rikkauksia ja kylmiä sydämiä? Häneltä sinun täytyy sydäntäsi etsiä.»

»Hän ei koskaan anna sitä takaisin», vastasi Pekka.

»Minä säälin sinua, niin huono mies kuin oletkin», lausui lasipeikko hiukan mietittyään. »Mutta koska pyyntösi on järkevä, niin en voi apuani sinulta kieltää. Sydäntäsi et enää voi saada takaisin millään väkivallalla, vaan viekkaudella, eikä siinä liene mitään vaikeuksia, sillä Mikko on tyhmä ja siksi jää, vaikka luulee itseänsä muita viisaammaksi. Mene suoraan hänen luokseen ja tee niinkuin sinua neuvon.» Lasipeikko opetti hänelle viekkaan keinon ja antoi hänelle kirkkaan, lasisen ristin lisäten: »Henkeäsi hän ei voi uhata, ja hän päästää sinut vapaaksi, kun ojennat tämän ristin häntä kohti ja samalla rukoilet. Ja kun olet saanut, mitä olet pyytänyt, niin tule tänne takaisin.»

Pekka otti ristin, painoi mieleensä kaikki saamansa sanat ja lähti Hollannin Mikon luo. Kolmasti huusi hän hänen nimeänsä, ja jättiläinen seisoi hänen edessänsä. »Sinä olet lyönyt vaimosi kuoliaaksi», huomautti Mikko pirullisesti hymyillen. »Mitäpä siitä; hänhän tuhlasi omaisuuttasi kerjäläisille. Mutta sinun täytyy joksikin aikaa lähteä maasta pois, sillä ellei vaimovainajaasi löydetä, syntyy siitä ikävä juttu. Sinä tarvitset kai rahaa ja olet tullut sitä hakemaan?»

»Oikein arvasit», vastasi Pekka, »ja tällä kertaa tarvitsen paljon.»

Mikko kulki edellä ja johti hänet tupaansa. Siellä hän aukaisi arkun, josta nosti suuria kultakimppuja. Hänen laskiessaan rahoja Pekka sanoi: »Sinä olet iloinen lintu, Mikko, kun olet uskotellut, että minulla on kivi rinnassani ja että sinulla muka on minun sydämeni.»

»Ja eikös niin olekin?» kysyi Mikko hämmästyen. »Sykkiikö sinun sydämesi? Eikö se ole kylmä kuin jää?»

»Sinä olet tehnyt sydämeni vain liikkumattomaksi, mutta minulla se on vielä rinnassani, samoin Hesekielillä, joka minulle on sanonut, että sinä olet meitä petkuttanut.»

»Mutta minä vakuutan», huudahti Mikko levotonna, »että Hesekielillä ja kaikilla muilla rikkailla ihmisillä, jotka minun kanssani ovat olleet tekemisissä, on samanlainen kylmä sydän kuin sinullakin, ja heidän oikeat sydämensä ovat minulla tuossa pienessä huoneessani.»

»Helpostipa sinun kieleltäsi valhe lipsahtaa», naurahti Pekka. »Sellaista voit uskotella jollekin toiselle. Luuletko, etten minä matkoillani ole nähnyt tusinoittain sellaisia temppuja? Vahasta ovat sydämesi, joita huoneessasi säilytät. Rikas olet, sen myönnän, mutta taikoja et osaa tehdä.»

Silloin Mikko suuttui ja vetäisi kamarin oven auki. »Tule sisään ja lue nimet, lue tuokin, siinä on Pekka Munkin sydän, ja sinä näet, että se sykkii. Voiko sellaistakin vahasta tehdä?»

»Sittenkin se on vahasta tehty», vastasi Pekka. »Noin ei oikea sydän lyö, minulla on omani rinnassani. Et osaa taikoja tehdä.»

»Minäpä todistan sen sinulle», huusi Mikko kiukustuen. »Sinä saat itse tuntea, että tämä on sinun sydämesi.» Hän otti sen, riisui Pekalta takin ja kiskaisi hänen rinnastaan kiven näyttäen sitä hänelle. Sen jälkeen hän pisti sydämen paikoilleen, ja samassa tunsi Pekka, kuinka se sykki ja teki hänet iloiseksi.

»Miltä nyt tuntuu?» kysäisi Mikko hymyillen.

»Totta tosiaan, olet sittenkin oikeassa», vastasi Pekka ottaen samalla lasisen ristin päättäväisesti taskustaan. »Minä en olisi voinut uskoa, että sellaista voidaan tehdä.»

»Taikoja voin tehdä, näet sen nyt; mutta tule, niin asetan kiven jälleen paikoilleen.»

»Seis, herra Hollannin Mikko!» karjaisi Pekka astuen askeleen taaksepäin, ja pitäen ristiänsä ojennettuna häntä kohti hän alkoi rukoilla.

Silloin Mikko pienenemistään pieneni, kutistui kokoon, kaatui ja väänteli itseänsä kuin käärme. Ja samassa kaikki sydämet alkoivat sykkiä ja jyskyttää, niin että Pekasta tuntui, kuin olisi hän kellosepän liikkeessä. Mutta Pekkaa pelotti, ja hän kiiruhti kamarista ulos, kiipesi kallionseinämää ylös ja kuuli silloin, kuinka Mikko, entiselleen voimistuen, tömisteli ja vyörytteli hirmuisia uhkauksia hänen jälkeensä. Päästyään metsään Pekka kiiruhti lasipeikon luo. Hirvittävä rajuilma syntyi, salamat pirstoivat puita Pekan joka puolella, mutta onnellisesti hän saapui lasipeikon alueelle.

Hänen sydämensä sykki iloisesti, ja ainoastaan senvuoksi, että se sykki. Silloin hän kauhistuksella muisteli elettyä elämäänsä niinkuin rajuilmaa, joka juuri pirstoi kauniin metsän puut hänen ympärillään. Hän muisteli kaunista Liisa rouvaa, hellää puolisoaan, jonka hän itaruudessaan oli surmannut, hän tunsi itsensä ihmiskunnan hylkiöksi ja itki kiihkeästi saapuessaan lasipeikon asunnolle.

Aarteenhaltia istui paksun kuusen juurella pientä piippua poltellen. Hän näytti iloisemmalta kuin äsken. »Miksi itket, Noki-Pekka?» hän kysyi. »Etkö ole sydäntäsi saanut? Vieläkö painaa kylmä kivi rintaasi?» »Ah, herra haltia», nyyhkytti Pekka, »kun minulla oli sydän kivestä, en koskaan itkenyt, silmäni olivat kuivat kuin keskikesällä maa; mutta nyt on vanha sydämeni halkeamaisillaan siitä, mitä tehnyt olen!» »Pekka, sinä olet suuri syntinen!» puhui peikko. »Raha ja laiskuus olivat sinut pilanneet, kunnes sydämesi muuttui kiveksi eikä tuntenut iloa, ei surua, ei katumusta eikä sääliä. Mutta katumus sovittaa, ja jos tietäisin, että sinun eletty elämäsi sinua kaduttaa, niin voisin jo jotain hyväksesi tehdä.»

»En enää mitään tahdo», vastasi Pekka. »Minusta ei enää ole mihinkään, minun elinpäiväni eivät voi minua ilahduttaa; mitäpä minä yksin maailmassa enää teen? Lyökää minut mieluummin kerralla kuoliaaksi, herra aarteenhaltia, silloin toki loppuu tämä kurja elämä.»

»Ellet muuta ole vailla, niin pian sen työn suoritan; minulla on kirves kädessäni.» Hän otti rauhallisesti piipun suustansa, kopahutteli sen tyhjäksi ja pisti taskuunsa. Sitten hän hitaasti nousi ja meni kuusen taa. Pekka laskeutui itkien maahan, hänen elämänsä ei hänestä enää ollut minkään arvoinen, ja hän odotti kärsivällisesti kuoliniskua. Vähän ajan perästä hän kuuli hiljaisia askelia takaapäin ja ajatteli: »Nyt hän tulee.»

»Katsahda vielä taaksesi, Pekka!» huusi peikko. Pekka pyyhki kyynelet silmistään ja noudattaessaan peikon käskyä hän näki äitinsä ja Liisa rouvan, jotka ystävällisesti hänelle hymyilivät. Silloin hän ilosta hypähti ylös: »Etkö olekkaan kuollut, Liisa? Ja tekin, äiti, olette täällä, ettekö ole minua unohtanut?»

»He antavat sinulle anteeksi», puhui peikko, »koska olet sydämestäsi katunut, ja kaikki entinen olkoon unohdettu. Lähde nyt takaisin isäsi asuntoon ja rupea sysienpolttajaksi kuin ennenkin. Jos olet rehellinen ja toimelias, niin pidät ammattiasi kunniassa ja naapurisi kunnioittavat ja rakastavat sinua enemmän kuin jos sinulla olisi kymmenen tynnyriä kultaa.» Näin puhuttuaan peikko jätti heille hyvästi.

Onnellisena ja toimeliaana eli Pekka perheineen ja vielä usein vanhoilla päivillään hän vakuutti: »Parempi on tyytyä vähään kuin omistaa kultaa ja kartanoita ja _kylmä sydän_.»