Part 2

»Ylpeys käy tavallisesti lankeemuksen edellä», lisäsi haltia hiukan ystävällisemmin. »Te ihmiset olette kummallista sukua! Harvoin on kukaan täysin tyytyväinen siihen säätyyn, jossa on syntynyt ja kasvanut, ja kuitenkin, jos olisit lasiseppä, niin taitaisit haluta tukkiherraksi, ja jos olisit tukkiherra, niin mielisit muuttaa nimismiehen asuntoon. Mutta tämä jääköön siksensä; jos lupaat ahkerasti tehdä työtä, niin tahdon auttaa sinut paremmalle puolelle. Minun on tapana täyttää kolme pyyntöä jokaiselle sunnuntailapselle, joka ymmärtää luokseni tulla. Kaksi ensimäistä pyyntöä on vapaata, kolmannen voin kieltää, jos se on järjetön. Toivo siis itsellesi jotain, mutta — Pekka, ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.»

»Hei», tuumaili Pekka, »te olette oivallinen peikko, eikä syyttä teitä sanota aarteiden haltiaksi. Ja koska siis saan pyytää, mitä sydämeni haluaa, niin toivon ensiksi, että voisin tanssia paremmin kuin Tanssikuningas ja että minulla aina olisi taskussani niin paljon rahaa kuin paksulla Hesekielillä.»

»Sinä tomppeli!» huudahti peikko suuttuneena. »Mikä surkea toivomus, osata hyvin tanssia ja saada rahoja peliä varten! Etkös häpeä, tyhmä Pekka, noin pettää itsesi onnestasi? Eihän sinua eikä äitiäsi hyödytä se, että osaat tanssia. Ja mitä hyödyt rahasta, joka toivomuksesi mukaan on ravintolaa varten ja sinne jää, samoinkuin surkean Tanssikuninkaan? Silloinhan sinulla koko viikon aikana ei ole mitään, ja kuitenkin tarvitset sitä kuten ennenkin. Vielä saat yhden pyynnön tehdä, mutta pidä huolta siitä, että pyydät järkevästi.»

Pekka raappi korvallistaan ja sanoi hiukan mietittyään: »No silloin pyydän itselleni koko Schwarzwaldin kauniimman ja rikkaimman lasipajan kaikkine tarpeineen ja rahoineen.» »Etkö mitään muuta?» kysyi lasipeikko huolestuneena. »Pekka, etkö mitään muuta?» — »Voittehan lisäksi laittaa hevosen ja pienet vaunut —.»

»Voi sinua, tyhmä Noki-Pekkal» huudahti peikko ja heitti lasipiippunsa paksun kuusen runkoa vastaan, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. »Hevosia? Vaunuja? Älyä, sanon minä sinulle, älyä, tervettä ihmisjärkeä sinun olisi pitänyt pyytää eikä hevosia ja vaunuja. Älä kuitenkaan ole noin surullinen, sillä koettakaamme pitää huolta siitä, ettei pyyntösi tuota sinulle vahinkoa. Toinen toivomuksesi ei ollut niinkään tyhmä. Oivallinen lasipaja elättää myös omistajansa ja mestarinsa, jos hänellä vain on taitoa ja ymmärrystä. Vaunut ja hevoset tulevat silloin kyllä itsestään.»

»Mutta, hyvä haltia», huomautti Pekka, »minullahan on vielä kolmas toivomus sanomatta. Voinhan nyt pyytää ymmärrystä, jos se minulle on niin perin välttämätön, kuin te väitätte.»

»Ei enempää. Sinä joudut vielä monesti tukalaan asemaan, jolloinka voit olla iloinen siitä, että vielä on yksi toivomus täyttämättä. Nyt lähde kotiasi. Tässä saat», lisäsi lasipeikko samalla ottaen taskustaan pienen kukkaron, »tässä saat kaksituhatta guldenia, ja siinä kyllä, äläkä tule luokseni enää rahoja pyytämään, sillä silloin ripustan sinut korkeimpaan kuuseen. Niin olen menetellyt siitä saakka kuin metsään tulin. Kolme päivää sitten kuoli vanha Winkfritz, jolla oli Schwarzwaldin suurin lasipaja. Mene huomen-aamulla sinne ja tarjoa pajasta kohtuullinen hinta. Ole ahkera ja kunnon mies, ja minä käyn joskus luonasi sinua neuvomassa. Mutta sen minä sinulle sanon, että ensimäinen pyyntösi oli onneton. Vältä ravintolaa, sillä se ei vielä ole kenellekään ajan pitkään onneksi ollut.» Peikko oli puhuessaan ottanut esille uuden kauniin lasipiipun, jonka hän oli täyttänyt kuivilla kuusen naavoilla ja pistänyt sen hampaattomaan suuhunsa. Sitten hän otti suuren polttolasin, käänsi sen aurinkoon päin ja sytytti sillä piippunsa palamaan. Pekalle hän ojensi kätensä jäähyväisiksi antaen samalla vielä pari hyvää neuvoa eväiksi, poltti ja tuprutti savuja yhä tiheämpään, kunnes vihdoin itse hävisi savupilveen, joka tuoksui parhaalta hollantilaiselta tupakalta ja hitaasti kiemurrellen hävisi kohti kuusen latvaa.

Palatessaan kotiinsa Pekka tapasi äitinsä sangen huolestuneena, sillä kunnon vaimo ei ollut voinut luulla muuta kuin että hänen pojastansa oli tehty sotamies. Mutta Pekka oli iloinen ja kertoi hänelle, että hän metsässä oli tavannut hyvän ystävän, joka hänelle oli antanut rahaa etukäteen, jotta hän sydenpolton sijaan voisi hankkia itselleen toisen työalan. Vaikka hänen äitinsä jo kolmekymmentä vuotta oli asunut sysienpolttajan mökissä ja oli tottunut näkemään nokisia ihmisiä, oli hän kuitenkin kyllin turhamainen, kun Pekka hänelle ennusti parempaa kohtaloa, ja virkkoi: »Sellaisen miehen äitinä, joka lasipajan omistaa, kuulun parempiin ihmisiin kuin nokilaisten naapurina ja istun vastedes kirkossa sillä paikalla, missä oikeat ihmiset istuvat.» Pekka sopi pian lasipajan ostosummasta. Hän otti pajan entiset työntekijät työhönsä ja antoi valmistaa lasia yöt päivät. Aluksi oli hän työhönsä hyvin tyytyväinen. Hän kävi tuhkatiheään lasipajassa, esiintyi arvokkaan mestarin näköisenä kädet housun taskuissa, silmäili milloin mitäkin, puheli jos jotakin, herättäen sillä työntekijöiden ivallista hymyilyä, ja valmisteli mitä eriskummallisimpia lasiastioita pehmeästä lasimassasta. Mutta pian kyllästyi hän työhönsä, hän pistäysi pajassa vain kerran päivässä, ja ennen pitkää kerran joka toisena päivänä, lopulta kerran viikossa, ja työmiehet tekivät mitä itse tahtoivat. Syynä tähän Pekan laiminlyömiseen oli se, että hän yhä ahkerammin oli ruvennut käymään ravintolassa. Ensi sunnuntaina sen jälkeen kun hän oli palannut metsänhaltian luota, pistäysi hän ravintolassa ja sisälle tullessaan näki hän Tanssikuninkaan jo hyppimässä ja paksun Hesekielin istumassa pelipöydän ääressä taalareitansa kilistellen. Silloin Pekka koetteli taskuansa saadakseen tietää, oliko lasipeikko pitänyt sanansa; ja hän tunsi taskunsa olevan täynnä kultaa ja hopeaa. Hänen jalkojansakin nytkäytteli, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet itsestään lähteä hyppimään, ja kun ensimäinen tanssi oli lopussa, asettui hän tyttöineen Tanssikuninkaan viereen. Kun tämä hypähteli kolmea jalkaa korkealle, niin Pekka teki neljän jalan hyppyjä ja heitteli sääriänsä niin notkeasti, että kaikki katsojat ihmetyksestä hurmaantuivat. Ja kun lisäksi saatiin kuulla, että Pekka oli ostanut lasipajan, ja nähtiin, että hän pelimannin ohi tanssiessaan tälle silloin tällöin heitteli rahojansa, niin paisui ihailu yli äyräittensä. Toiset arvelivat hänen metsästä löytäneen jonkun aarteen, toiset tiesivät kertoa hänen muka saaneen suuren perinnön. Kaikki kunnioittivat häntä, koska hänellä oli paljon rahaa. Ja vaikka hän pelissä menetti kaksikymmentä taalaria, kilisteli hän yhä rahoja taskussansa, ikäänkuin niitä vielä olisi ollut sata taalaria.

Nähdessään kuinka arvossapidetty oli ei Pekka ilolleen ja ylpeydelleen enää tiennyt rajoja panna. Hän heitteli rahojansa kouran täydeltä ja jakeli niitä runsaasti köyhille. Tanssikuninkaan taito oli mitätöntä uuden mestarin yliluonnollisen taidon rinnalla, ja Pekka ristittiin Tanssikeisariksi. Ei yksikään pelaajista uskaltanut niin rohkeasti olla mukana pelissä kuin hän, mutta ei kukaan niin paljon hävinnytkään. Ja kuta enemmän hän hävisi, sitä enemmän hän voitti. Asian laita oli näet se, että hänen pyyntönsä mukaan lasipeikko hänen taskuunsa loitsi saman verran rahoja kuin paksulla Hesekielillä oli, ja juuri hänelle Pekka rahojansa menetti. Ja kun hän menetti kaksi — jopa kolmekymmentä guldenia kerrallaan, ilmestyi tuo summa hänen taskuunsa heti kun paksu Hesekieli korjasi rahat pöydältä. Vähitellen alkoi hän olla alituiseen juovuksissa ja pelasi päivät päästään, ja häntä ruvettiin yleisemmin sanomaan Peli-Pekaksi kuin Tanssikeisariksi. Tästä hänen elintavastaan oli seurauksena, että lasipaja joutui rappiolle, ja syynä oli siis Pekan ymmärtämättömyys. Lasia hän antoi tehdä niin paljon kuin kynsistä kyettiin saamaan, mutta pajan mukana ei Pekka ollutkaan ostanut sitä salaisuutta, mihin lasit parhaimmasta hinnasta olivat myytävät. Lopuksi hän ei tiennyt mitä lasipaljoudellaan tehdä ja hän möi sitä puolesta hinnasta kulkukauppiaille voidakseen maksaa työntekijöille heidän palkkansa.

Eräänä iltana kulki hän jälleen ravintolasta kotiin ja mietti kauhistuen omaisuutensa häviötä huolimatta siitä, että hän oli viiniä juonut päästäkseen iloiseksi ja huolistaan vapaaksi. Silloin hän yhtäkkiä huomasi jonkun vieressään käyskentelevän, ja kun hän vierasta tarkasti, huomasikin hän sen lasipeikoksi. Hän kiukustui ja kirosi peikkoa, joka hänen mielestään oli syypää hänen koko onnettomuuteensa. »Mitäpä minä nyt hevosilla ja vaunuilla teen?» hän huudahti. »Mitä hyötyä minulla on pajastani ja lasipaljoudestani? Silloin kun elin mitättömänä sysipoikana, olin iloinen eikä minulla ollut suruja, ei huolia. Nyt en tiedä, milloinka nimismies tulee ja arvioi omaisuuteni ja korjaa sen minulta veloistani!»

»Vai niin!» vastasi lasipeikko. »Vai niin! Minä siis olen syynä sinun onnettomuuteesi! Tämäkö minulle kiitokseksi avustani? Kuka käski sinun niin tyhmästi pyytää? Lasiseppänä tahdoit elää etkä tiennyt, mihin lasisi myydä? Enkö sinulle sanonut, että pyytäisit järkevästi? Älyä, Pekka, järkeä on sinulta puuttunut.»

»Mitä älyä ja järkeä?» huudahti Pekka. »Minä olen yhtä viisas mies kuin kuka muu tahansa ja tahdon sinulle, senkin lasipeikko, näyttää, että...» Samassa hän tarttui armottomasti pikku miehen kaulukseen ja huusi: »Nytpä olet vallassani, aarteenhaltia, ja nyt tahdon tehdä kolmannen pyyntöni, jota kavahda olla täyttämättä. Tahdon heti paikalla kaksisataatuhatta taalaria ja talon — ja oi voi!» hän kiljahti pudistellen kättänsä, sillä peikko oli muuttunut kuumaksi lasiksi ja poltti hänen kättänsä kuin tuli. Eikä häntä sen koommin näkynyt.

Kului päivä, pari, ja Pekan paisunut käsi muistutti häntä hänen kiittämättömyydestään ja järjettömyydestään. Mutta hän nukutti omantuntonsa ja arveli: »Joskin myyvät lasipajan ja kaiken muun omaisuuteni, niin jää minulle kuitenkin paksu Hesekieli. Niin kauan kun hänellä on rahaa sunnuntaisin, ei sitä minultakaan puutu.»

Niinpä niinkin, Pekka! Mutta ellei hänellä mitään ole? Niin sattuikin kerran, ja siitä tuli suuri arvoitus. Eräänä sunnuntaina saapui Pekka ajaen ravintolaan, ja ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos tervehtien häntä mikä milläkin tavalla. »Kas tuossa tulee Peli-Pekka!» riemuitsi muuan. »Niin, Tanssikeisari, rikas lasiseppä!» ennätti toinen sanoa. Kolmas pudisteli päätään arvellen: »Ei liene kehumista Pekan rikkauksista: kaupungissa kertovat, että nimismies on pian miehen niskassa.» Mutta rikas Pekka tervehti arvokkaasti ja kohteliaasti ikkunoissa olevia, astui alas vaunuistansa ja kysyi, oliko paksu Hesekieli jo saapunut. Hän sai myöntävän vastauksen, lisäksi vielä ilmoitettiin, että hänelle oli varattu oma paikkansa ja että muut jo olivat täydessä pelitouhussa. Tultuaan sisään koetteli Pekka taskujansa ja huomasi, että Hesekielillä oli paljon rahaa mukanansa, sillä hänen taskunsa olivat täpösen täynnä.

Hän istuutui tutulle paikallensa ja pelasi vuorotellen voittaen ja häviten, kunnes muut, järjestykseen tottuneet ihmiset, illan tullen läksivät kotiinsa, ja senkin jälkeen siksi, kunnes kaksi osanottajista sanoi saaneensa tarpeeksi pelistä ja ilmoittivat lähtevänsä kotiin omaistensa luo. Pekka yhä vaati paksua Hesekieliä jäämään. Tällä ei ollut siihen halua, mutta lopulta hän huudahti: »Olkoon menneeksi, minä lasken rahani ja sitten pelataan viiden markan panoksilla, sillä sitä alempi on vain lastenpeliä.» Hän tarkasti kukkaronsa ja laski rahoja olevan sata guldenia. Samalla tiesi Pekka, laskemattakin, paljonko hänelläkin oli. Peli alettiin, ja jos paksu Hesekieli oli voittanut siihen saakka, niin hävisi hän nyt häviämistään, Viimeiset viisi guldenia hän jo iski pöytään huudahtaen: »Vielä kerta, ja jos nytkin häviän, niin en sittenkään lopeta. Lainaathan minulle voitostasi, Pekka; rehellinen mies auttaa aina toista!»

»Niin paljon kuin haluat, vaikkapa sata guldenia», vannoi Tanssikeisari iloisena voitostaan, ja Hesekieli heitti pöytään viimeisen viitosensa, jonka Pekka voittaen pisti taskuunsa. Mutta samassa hän kuuli takanaan tutun äkäisen äänen sanovan: »Se oli viimeinen.»

Hän katsahti taaksensa, ja hirvittävän suurena seisoi Hollannin Mikko siellä. Pelästyen hän pudotti rahat, jotka hän jo oli kouraansa pöydältä korjannut. Mutta paksu Hesekieli ei nähnyt metsän haltiaa, vaan odotti, että Peli-Pekka hänelle lainaisi kymmenen guldenia. Tuskallisena Pekka koperoi taskujansa, mutta hän ei löytänyt penniäkään; hän käänsi takkinsa nurin, muttei yhtäkään lanttia kilahtanut lattiaan sen kätköistä, ja vasta nyt hän muisti ensimäisen toivomuksensa, että hänellä aina olisi yhtä paljon rahaa kuin paksulla Hesekielillä. Kuin tuhka tuuleen olivat rahat hävinneet.

Ravintolan isäntä ja paksu Hesekieli katselivat häntä ihmetellen, kun hän alituiseen haki rahojaan eikä mitään löytänyt; he eivät tahtoneet uskoa, ettei hänellä rahoja olisi; mutta kun he vihdoin itse tutkivat hänen taskunsa eivätkä mitään löytäneet, he suuttuivat ja kiroilivat, panetellen häntä noidaksi, joka oli kaikki voittamansa rahat kotiinsa loitsinut. Pekka puolustihe miehekkäästi, mutta todistihan se, mikä tapahtunut oli, häntä vastaan. Hesekieli vannoi kertovansa kaikille Schwarzwaldin asukkaille tämän ihmeellisen jutun, ja ravintolan isäntä uhkasi seuraavana päivänä lähteä kaupunkiin ilmiantamaan Pekan noitana ja kehui pian saavansa nähdä hänet roviolla poltettavan. Tämän sanottuansa he riepottelivat häntä rajusti, riistivät hänen takkinsa ja heittivät hänet ovesta ulos.

Ei tähteäkään tuikkinut taivaalla, kun Pekka suruissaan asteli kotiansa kohti, mutta siitä huolimatta huomasi hän rinnallaan hämärän olennon kulkevan. Tämä sanoi Pekalle: »Riemun aikasi on nyt lopussa, Pekka, ja sen olisin sinulle jo silloin sanonut, kun et minusta mitään tahtonut kuulla, vaan lähdit tuhman lasipeikon luo. Nyt näet seuraukset siitä, että minun neuvoni hylkäsit. Mutta koeta uudestaan, minua kohtalosi säälittää. Ei kukaan ole katunut sitä, että minun puoleeni on kääntynyt, ja pelkäämättä voit huomenna tulla luokseni; olen koko päivän kotonani metsikössä ja tulen puhumaan kanssasi, kun vain huudat minua.» Pekka kyllä näki, kenen kanssa hän oli tekemisissä, mutta häntä kauhistutti, ja sanaakaan vastaamatta hän kiiruhti kotiinsa.

Kun Pekka seuraavana aamuna meni lasipajaansa, tapasi hän siellä kaikki työmiehensä, mutta lisäksi vieraitakin henkilöitä, joita hän ei mielellään olisi halunnut nähdä, nimittäin nimismiehen ja ulosottomiehet. Nimismies tervehti Pekkaa kysyen, oliko hän hyvin nukkunut. Samalla otti hän esille pitkän luettelon, johon Pekan velkojat olivat merkityt. »Tunnetteko luvunlaskua vai ettekö?» kysyi nimismies tuiman näköisenä. »Ja tehkää työ nopeaan, sillä torniin on hyvästi kolmen tunnin matka.» Silloin Pekka myönsi, ettei hänellä mitään enää ollut, ja antoi nimismiehen arvioida talonsa ja pajansa, vaununsa, hevosensa y.m. Sillä aikaa kun ulosottomiehet kuljeskelivat ylt'ympäri hänen kartanossaan, muisti hän, ettei kuusimetsän kummulle ollut pitkä matka. »Ellei pieni peikko minua ole auttanut», hän arveli, »niin auttaa kai minua iso Mikko.» Hän kiiruhti kummulle niin nopeaan kuin olisivat oikeusmiehet häntä kintereillä seuranneet. Kun hän juoksi sen paikan ohi, jossa hän ensiksi oli puhutellut lasipeikkoa, tuntui hänestä, kuin olisi näkymätön käsi häntä pidättänyt, mutta hän riuhtaisi itsensä irti ja riensi siihen rajaan saakka, jonka hän ennen itse oli merkinnyt. Tuskin oli hän huutanut: »Hollannin Mikko! Herra Hollannin Mikko!» kun tämä jättiläiskokoisena rautainen sauva kädessään hänelle ilmaantui.

»Tuletko?» kysyi Mikko hymyillen. »Ovatko vieneet omaisuutesi ja myyneet velkojillesi? Mutta älä ole milläsikään, sinun onnettomuutesi syynä on, niinkuin olen sanonut, tuo ulkokullattu lasipeikko. Joka kerran rahoja lahjoittaa, niin lahjoittakoon niin että riittää, eikä kuten tuo kitsastelija. Seuraa minua kotiini», jatkoi Mikko kääntyen metsään päin; »siellä voimme tehdä sopimuksemme.»

»Sopimuksemme?» tuumaili Pekka. »Mitä hän minun luulee voivan antaa, eihän minulla ole mitään. Vaatineeko hän minulta joitakin palveluksia vai mitä hän tahtoo?» He kulkivat ensin kivistä polkua pitkin ja saapuivat jyrkän ja syvän kuilun reunalle. Hollannin Mikko astui jyrkännettä alas ikäänkuin sileitä marmoriportaita olisi kulkenut; päästyään alas hän kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja ojensi Pekalle kätensä, joka oli yhtä iso kuin ravintolan pöytä, huutaen kuolemankellojen tapaisella kamalalla äänellä: »Astu kädelleni ja pitele sormistani kiinni, niin et putoa.» Vavisten noudatti Pekka käskyä, astui kädelle ja piti Mikon peukalosta kiinni.

Syvälle hän tunsi vajoavansa, mutta hänen ihmeekseen ei valo laisinkaan himmennyt hänen ympäriltään. Päinvastoin oli hänen silmänsä alussa vaikea sitä sietää. Hollannin Mikko oli sitä mukaa kuin Pekka huomasi joutuvansa alemmaksi, pienentyneistään pienentynyt ja oli jälleen entisen kokoisena majansa ovella. Maja oli Schwarzwaldin rikkaitten talonpoikien talon näköinen. Tupa, johon he astuivat sisään, ei eronnut tavallisesta talonpoikaistuvasta muussa suhteessa kuin siinä, että se näytti olevan talon ainoa huone.

Puinen seinäkello, suuri uuni, leveät penkit, taloustarpeet y.m. olivat samanlaiset kuin muualla. Mikko pyysi häntä istuutumaan suuren pöydän taakse, itse meni hän ulos palaten kuitenkin heti viiniruukku ja laseja mukanansa. Hän kaasi laseihin viiniä, kilahuttelivat niitä Pekan kanssa, ja Mikko kertoi hänelle tämän maailman iloista, vieraista maista, suurista komeista kaupungeista ja virroista, niin että Pekka, jossa heräsi suuri halu näkemään ja kokemaan kaikkea sitä, mitä kuuli, juhlallisesti Mikolle tämän halunsa ilmaisi.

»Vaikka sinulla ruumiissasi olisikin rohkeutta ja voimaa jotakin tekemään, niin voisi tyhmän sydämesi pari kolkutusta saada sinut vapisemaan. Ja mitäpä järkevän ihmisen tarvitsee välittää kunnianloukkauksista ja onnettomuudesta? Oletko sinä päässäsi sitä tuntenut, kun hiljattain eräs sinua nimitti petturiksi ja kehnoksi mieheksi? Tekikö vatsassasi pahaa se, että nimismies tuli häätämään sinut pois talostasi? Sano mikä sinulle tuskan toi.»

»Sydämeni», vastasi Pekka, kohottaen kätensä levottomalle rinnalleen; sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen sydämensä kääntynyt.

»Sinä olet satoja guldeneja kehnoille kerjäläisille ja muulle roskaväelle tuhlannut, ja mitä hyötyä sinulla siitä on ollut? He ovat sinulle toivoneet siunausta ja terveyttä; ja oletko sen terveemmäksi tullut? Tuhlaamillasi rahoilla olisit voinut pitää omaa lääkäriä. Siunausta! Kaunista siunausta sekin, että omaisuus otetaan takavarikkoon ja mies itse potkitaan talostaan! Ja mikä sinut aina pani taskujasi kopeloimaan, kun joku kerjäläinen hattunsa sinulle ojensi? — Sydämesi ja taas sydämesi, ei silmäsi, kielesi, kätesi, jalkasi, vaan — sydämesi; ovatpa tosiaankin asiat sinulla 'sydämelle käypiä', kuten sanotaan.»

»Mitenkä sitten tuosta sydämestään voi selvitä? Olen kaikin mokomin koettanut sitä tukahduttaa, ja sittenkin se tykyttää ja tekee kiusaa.»

»Sinä et sitä kyllä voi», huomautti Mikko hymyillen, »sinä tyhmyri parka; mutta anna minulle tuo pieni kapine, niin saat nähdä kuinka hyvä sinun on olla.»

»Teille sydämeni», huudahti Pekka kauhistuen. »Silloinhan minä kuolisin paikalla.»

»Niin, jos joku teidän herroista lääkäreistä haluaisi leikata sydämen ruumiista, silloin täytyisi sinun kuolla. Mutta minulla merkitsee sydän jotain toista. Tule tänne, niin pääset vakuutetuksi asiasta.» Hän nousi samassa paikaltaan, aukaisi erään oven ja vei Pekan huoneeseen. Pekan sydän kutistui kokoon, kun hän kynnyksen yli astui, mutta hän ei sitä sen enempää merkille pannut, sillä hänen eteensä tarjoutuva näky oli eriskummallinen ja hämmästyttävä. Huoneen monilla puuhyllyillä oli laseja, jotka olivat läpinäkyväisellä nesteellä täytetyt, ja jokaisessa lasissa oli sydän. Laseihin oli myös kiinnitetty lippuja, joille nimiä oli kirjoitettu, ja uteliaana Pekka luki, että laseissa oli paksun Hesekielin, Tanssikuninkaan, ylijahtimestarin, kuuden koronkiskurin, kahdeksan värväysupseerin ja kolmen rahanvaihtajan sydämet — sanalla sanoen, seudun kahdenkymmenen arvokkaimman henkilön sydämet.

»Katso!» sanoi Mikko. »Nämä kaikki ovat jättäneet sydämen surut ja murheet siksensä; ei yksikään näistä sydämistä enää tykyttele kiusallisesti, ja niiden entiset omistajat elävät hyvin ja ovat mielissään, kun ovat päässeet levottomasta vieraastaan.»

»Mitä he ovat saaneet sydämensä sijaan rintaansa?» kysyi Pekka, sillä kaikki se, mitä hän näki, häntä melkein pyörrytti.

»Tällaisen», Mikko vastasi ja ojensi hänelle eräästä laatikosta — kivisen sydämen.

»Kas sitä!» huudahti Pekka, voimatta samalla pidättää kauhistuksen tunnetta. »Marmorinen sydän? Se mahtaa rinnassa tuntua hyvin kylmältä?»

»Varmaankin, mutta miellyttävän kylmältä. Tarvitseeko sitten sydämen olla lämmin. Talvella ei sen lämpö ole miksikään hyödyksi, siiloin on hyvä kirsikkaviina paljoa paremmaksi avuksi kuin lämmin sydän, ja kesällä, kun on kuuma, et voi uskoa, kuinka sellainen sydän virkistää. Ja kuten sanottu, ei pelkoa eikä kauhistusta, ei turhanpäiväistä sääliväisyyttä eikä muuta tuskaa tunne sellainen sydän.»

»Siinäkö kaikki, mitä minulle antaisitte?» kysyi Pekka kummissaan; »minä toivoin rahaa ja te tahdotte minulle antaa kivisen sydämen.»

»Arvelen, että ensi aluksi tulet toimeen sadallatuhannella markalla, Jos viisaasti niitä käytät, voi sinusta pian tulla miljonääri.»

»Satatuhatta?» huudahti Pekka iloisena. »Äläpäs tykyttele niin rajusti rinnassani, kohta ovat asiamme selvät. Hyvä, antakaa minulle kivi ja rahat, ja levottomuuden saatte ruumiistani ottaa.»

»Pidän sinua ymmärtäväisenä miehenä», vastasi Mikko iloisesti hymyillen. »Tule, juokaamme vielä ja sitten maksan sinulle rahat.»

He istuutuivat uudelleen tupaan viiniruukun ääreen, joivat ja yhä joivat, kunnes Pekka vaipui syvään uneen.

Hän heräsi postitorven toitotuksesta ja löysi itsensä istumassa komeissa vaunuissa, jotka kulkivat leveää katua pitkin. Tarkatessaan ympäristöä hän kaukana takanansa näki Schwarzwaldin häämöttävän. Aluksi hän ei voinut uskoa itseänsä Pekaksi. Kuinka Pekka voisi ajaa niin komeissa vaunuissa! Hänen vaatteensakaan eivät olleet samat kuin edellisenä päivänä, mutta hän muisti kokemansa selvästi ja vihdoin hän epäilyksestään vapautuen huudahti: »Olen minä sittenkin Noki-Pekka enkä kukaan muu.»

Hän ihmetteli sitä, että hän tunsi itsensä niin huolettomaksi, vaikka hän ensi kertaa oli maailmalla, poissa rauhaisasta kodistaan ja metsistä, joissa koko ikänsä oli elänyt. Eipä sekään, että tiesi jättäneensä äitinsä avuttomuuteen ja kurjuuteen, pusertanut kyyneleitä hänen silmistään; hänestä oli kaikki samantekevää. »Nyt ymmärrän», hän sanoi, »että kyyneleet ja huokaukset, koti-ikävä ja surumielisyys lähtevät sydämestä, ja kiitän Hollannin Mikkoa siitä, että nyt on sydän kylmä ja kivestä.»

Hän painoi kädellänsä rintaansa, mutta se oli vallan levollinen, ei tuntunut se tykyttävän. »Jos hän yhtä tarkalleen sanansa pitää sadastatuhannesta kuin sydämestä, niin olenpa onnen poika.» Ja samalla hän rupesi vaunuansa tarkastelemaan. Hän löysi kaikennäköisiä vaatteita, mutta ei penniäkään rahaa. Lopulta hän tutki taskut ja löysi niistä tuhansia taalareita ynnä kauppahuoneiden osotteita. »Nyt minulla on mitä tarvitsen», hän tuumaili, istuutui mukavasti vaunun nurkkaan ja ajaa hurautti suureen maailmaan.

Kaksi vuotta Pekka maailmaa kiersi ja katseli vaununsa ikkunoista puolelle ja toiselle, tarkasteli taloja, ja missä vain näkemisen arvoista oli, siellä Pekalle oli esitettävä kaikki kummallisuudet. Mutta ei mikään häntä ilahduttanut, ei rakennukset, ei soitto, ei tanssi, hänen kivinen sydämensä ei voinut osaaottavasti käsittää mitään, hänen silmänsä ja korvansa olivat suljetut kaikelta kauniilta. Hänen suurimpana ilonaan oli syöminen, juominen ja nukkuminen, ja yksistään sellaisesta hän nauttikin koko ajan, kun ilman tarkoitusta maailmaa katseli, söi ja joi, kun jaksoi, ja nukkui, kun aika pitkäksi kävi. Silloin tällöin hän tosin muisti, että hän oli elänyt iloisempana ja onnellisempana silloin, kun oli ollut köyhä ja hänen oli täytynyt tehdä työtä elääkseen. Silloin oli hänen mieltänsä virkistänyt jokainen kaunis näköala, soitto ja laulu, silloin oli hän tuntikausia voinut nauttia siitä yksinkertaisesta ateriasta, jonka hänen äitinsä hänelle joka päivä oli tuonut sysihaudalle. Näin miettiessään entisiä aikoja hän huomasi, ettei hän enää millekään asialle voinut hymyillä, ja ennen oli hän voinut makeasti nauraa pienimmällekin pilalle. Kun toiset hymyilivät, väänti hänkin suunsa nauruun, mutta hänen sydämensä ei hymyillyt. Hän tunsi kaikkialla olevansa levollinen, mutta ei tyytyväinen. Ei koti-ikävä, vaan tyhjyys, ylellisyys, iloton elämä hänet vihdoin ajoi takaisin kotiin.

Kun hän Strassburgista lähti ja jo näki kotiseutunsa synkät metsät, schwarzwaldilaisten voimakkaat ruumiit ja iloiset, uskolliset kasvonpiirteet, kun hän kuuli kotoisia ääniä, silloin tuntui hänestä, kuin olisi hänen verensä virrannut entistä voimakkaammin, ja hän luuli täytyvänsä iloita ja itkeä. Mutta — kuinka voisi hän olla niin raukkamainen, olihan hänellä kivestä sydän. Ja kivet ovat kuolleita, eivät ne hymyile eivätkä itke.

Saavuttuaan kotikyläänsä hän heti lähti Hollannin Mikon luo, joka hänet otti vastaan ystävällisesti kuin ennenkin. »Mikko», sanoi Pekka hänelle, »nyt olen matkustellut ja nähnyt jos jotakin, mutta kaikki näkemäni on minusta tyhjän arvoista; minulla aikani kävi pitkäksi. Teidän antamanne kivikappale, joka on rinnassani, tosin suojelee minua monesta ikävyydestä. En koskaan vihastu, en koskaan sure, mutta en liioin ole koskaan iloinen; tuntuu siltä, kuin eläisin vain puoleksi. Ettekö voisi tehdä kovaa kiveä hiukan pehmeämmäksi ja liikkuvaisemmaksi? Tahi — antakaa minulle mieluummin entinen sydämeni. Olin siihen jo tottunut, kun viisikolmatta vuotta olin sitä pitänyt, ja vaikkakin se välistä teki tyhmyyksiä, niin oli se kuitenkin iloinen ja reipas sydän.»

Metsänhaltia naurahti kolkosti ja katkerasti. »Kun olet kuollut», vastasi Mikko, »saat herkän sydämesi jälleen ja voit tuntea iloa ja surua; mutta täällä se ei enää koskaan joudu sinun omaksesi! Mitäpäs siitä, Pekka! Sinä olet matkustellut, mutta matkusteleminen sinun laillasi ei voi hyödyksi olla. Asetu asumaan johonkin tänne metsään, rakenna itsellesi talo, mene naimisiin, tee työtä ja kartuta omaisuuttasi. Sinulta on puuttunut työtä, ja kun olit toimetonna, oli sinusta aika pitkä; ja nyt syytät syytöntä sydäntäsi siitä.» Pekka huomasi, että Mikko oli oikeassa selittäessään toimettomuuden syyksi hänen ikävyyteensä, ja päätti nyt rikastumistaan rikastua. Mikko antoi hänelle toiset satatuhatta ja päästi hänet hyvänä ystävänä luotansa.

Ei aikaakaan, niin jo levisi huhu Peli-Pekan ilmaantumisesta Schwarzwaldiin ja se tiesi hänet rikkaammaksi kuin koskaan ennen. Nytkin kävi kuten tavallista on. Kun Pekka oli keppikerjäläinen, potkittiin hänet ravintolasta ulos, mutta kun hän nyt jälleen ensi kerran eräänä sunnuntaina astui vanhaan tuttuun paikkaan sisälle, pudisteltiin hänen kättänsä, kiiteltiin hänen hevostansa ja kyseltiin hänen matkoistansa. Kun hän jälleen paksun Hesekielin kera istui pelipöytään, oli hän taas yhtä arvossapidetty kuin ennenkin. Nyt ei hän kuitenkaan enää tehnyt lasia, vaan kävi tukkikauppaa, mutta vain näön vuoksi. Hänen päätoimenaan oli vilja- ja rahakauppa. Puolet Schwarzwaldia oli ennen pitkää hänelle velkaa, mutta hän ei lainannut rahaa vähemmästä kuin kymmenestä prosentista ja möi viljaa köyhille, jotka eivät heti voineet maksaa, kolmikertaisesta hinnasta. Nimismiehellä ja hänellä oli hyvät välit, ja ellei herra Pekka Munkille määräpäivänä hänen saamisiaan maksettu, niin nimismies ulosottomiehineen ratsasti velallisen luo, arvioi omaisuuden, möi sen ja hääti isän, äidin ja lapset metsään. Aluksi oli tällainen menettely Pekasta kovaa, sillä kodeistaan häädetyt ihmisraukat kokoontuivat joukottain hänen talonsa edustalle. Miehet pyysivät odotusaikaa, vaimot koettivat hellyttää hänen kovaa sydäntänsä, ja lapset kärttivät leipäpalasta. Mutta kun hän oli hankkinut itselleen pari verikoiraa, lakkasivat nuo »kissannaukujaiset», joiksi hän onnettomien rukouksia nimitti. Hän vihelsi ja usutti koirat anojien kimppuun, ja nämä hajosivat kuin akanat tuuleen. Enimmän vaivaa hänellä oli »vanhasta akasta». Hän oli Pekan äiti. Häädettynä talostaan oli hän joutunut suureen hätään ja puutteeseen, eikä Pekka, rikkaaksi tultuaan, enää ollut häntä tiedustellutkaan. Tuontuostakin hän sauvaansa nojaten heikkona ja murtuneena laahusti Pekan talon edustalle. Ovesta ei hän enää sisään uskaltanut sen jälkeen kuin Pekka oli hänet ajanut ulos. Mutta hänestä oli perin vastenmielistä elää toisten ihmisten almuista, kun hänen oma poikansa olisi kyennyt häntä elättämään. Pekka ei kuitenkaan hellyttänyt kovaa sydäntänsä nähdessään kalpeat, tutut kasvot, rukoilevat silmäykset ja kuihtuneet, ojennetut kädet. Muristen hän sunnuntai-iltoina, jolloin äidin oli tapana saapua, jonkun palvelijansa lähetti viemään »akalle» lantin. Hän kuuli kiitollisen saajan vapisevan äänen, kun tämä toivoi, että poikansa hyvin menestyisi elämässään; hän kuuli hänen rykien poistuvan ovelta, mutta samassa hän unohti hänet kokonaan muistaen ainoastaan, että taas oli suotta uhrannut rahaa.