Part 1

language: Finnish

ELEGIASTA OODIIN

Runoja

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.

SISÄLTÖ:

Prologi.

I

Elegia. Syys-ilta. Meren tuska. Peikko. Virsi onnesta. Pääsiäislaulu. Turhaan. Kultakausi. Syysuskoa. Etsikko. Talven tuomiolla 1—2.

II

Posetiivilaulu. Erotiikkaa 1—3. Uhri. Päämiehet. Bakkanaali. Muisto. Rajasuutari. Uni. Anarkisti. Väsymys. Kevään tulo. Heinäkuu. Matkalaulu. Suvipilvet, onnen pilvet. Poutapäivä. Koli. Erojaiset. Molok. Kevätruno. Katsastus.

IV

Nuori Kain. Vanha Kain. Yökkö. Opastusta. Rakastaja. Tuhlaajat. Uimari-Dionysos. Kohtalolaulu. Matkamies. Hiljainen vieras. Soturi. Haukka. Myyrä. Tuutulaulu. Varjot.

V

Vainajien kysymys. Kutojat. Tervehdys merelle. Ja laivat ne lähtivät. Mysterio. Satu. Unohtunut. Oodi.

Epilogi.

PROLOGI

Se on saapunut, totinen syksy taas, jota vartonut oot kuin vapahtajaas: syys ankara, äärillä meren ja rantain, joka luokse käy, kovan tuomion kantain, kun kaikki syksyn tähdet valvoo meren yllä.

Olen kiertänyt kierron, ja takaisin tulin siihen, josta ma lähdinkin, kun, poikanen, kerran purtehen astuin ja lasketin aavalle, tuntoni vastuin, ja tahdoin meren sydämeen, jost' kertoo taru.

Tovin eksyksiss' olen kierrellyt, enslähtöni tähdet on eessäni nyt. Ei tuntoon luottaen luontunut matka. Mut vielä on tuulta, se käskee: jatka, taas purjeet läiskää, tempoin nuoriansa.

Te tähdet, te tähdet, te tuomitkaa; — sit' en itse voi, sit' en itse saa. — Nyt ohjaan tiukemmin haahteni keulan. Nyt valitsen tarkemman kompassineulan: te tähdet, teidän tyyntä katsettanne seuraan.

Yhä jossain on meren sydän tuo, joss' auringon valjakko illoin juo, vesi kirkas — kuin taivasta kaikkialla — ja tähdet paistavat yllä ja alla ja meren karjat uivat pitkin linnunrataa.

I

Elegia

Ne lentää, hajoo tuulihin taas lehdet kuollehet, niin moneen runosyntihin jo ennen syylliset.

Yks lehti veripunainen ja toinen musta lie, yks lennähtävi läntehen, käy itään toisen tie.

Ei itku kuulu, vaikerrus; on murhe sanaton. On suuri, suuri uupumus ja kaiken loppu on.

On turhaa vihas, rakkautes, on turha ystävyys; jäät pimeähän yksikses kun saapuu kerta syys.

Jäät pimeään. Ja jaksa et sun kättäs ojentaa kun päivän viime sätehet yön syliin katoaa.

Ei itku kuulu, vaikerrus. On murhe sanaton. On suuri, suuri uupumus. Ja kaiken loppu on.

Syys-ilta

Syksyn lehdet, kaduilta ne kootaan sateen räiskyessä, rattahitten rautapyöräin kiviin jyristessä. Syksyn lehdet, katuojista ne kootaan, repalaiset äijät niitä nostaa likaisihin kuormarattaisiin.

Kuormat poistuu. Luutaäijät poistuu. Kivikatu kiiltää kosteana, puhtahana, niinkuin vasta pesty ruumis, joka, suljettuna vajaan hämärään, laudallansa liikkumatta lepää.

Sade taukoo. Pilviverhot yltä kattojen verkkaan haihtuu, jotta paljastuupi taivaankansi, syksyn musta taivas, liikkumattomin ja kylmin tähdin.

Kylmä, kylmä on. Ja taivahalla välkkyy tähdet lukemattomat, avaruuden mykät jättiläiset.

Meren tuska

Nousevat laine ja laine rantaan laakeaan. Ulapan tuskaisin paine ajoi ne pakenemaan,

tunto niin ahdistavainen, raskas, kuin lyijyä ois, muodoton painajainen, josta ei pääse pois.

Aallot, ne rannan kohtaa rynnäten, särkyen. Pakene! — tuska johtaa takaa ahdistaen.

Idästä lännen ääriin kohina lohduton. Alku vie alutta-määriin, loputon loppu on.

Tuuli rantoja pyyhkii. Kivikot vaahtoaa. Särkyvät aallot nyyhkii, nyyhkii meri ja maa.

Peikko

Olen katsonut varjoa tuota, joka toistaa mun, joka, lähtien jalkaini luota, meren, maan yli heittää muotoni mun.

Kuva kallis, kauhistavainen, — sitä syleilen —, tuo ainoa seuralainen, näköpiirini rutsaus myrkkyinen.

Oli kerran se poikanen heikko, jota ohjata sain. Nyt on se jo mahtava peikko. Se on valtijanain.

Se on kaikkeni vienyt multa — ma en ole varjoakaan — sen askelet iskevät tulta, veri pauhaa sillä jo suonissaan.

— Ja, luojitta suuremmitta, mua onhan se vain! Se on vain itkuni mitta yli maailmain.

Virsi onnesta

Kuin heräisin ma juuri, nyt vasta havahdun, kun onni suuri, suuri on mennyt ohi mun.

— Sait tehdä turhan retken, oi onni ainoisin, mut vierahana hetken sa olit mullakin. —

On vieras suuri mennyt kuin unennäkö vain, mut valittele en nyt mun ollutta onneain;

ma toivon että voisi se löytää sydämen, mi kyllin suuri oisi myös asuttavaks sen.

Mut ei! Siks ehkä juuri lie onni koditon, se liian, liian suuri kun ihmiselle on.

Se lähettinä kulkee maan piirin valtiaan, mi eloon luo mun, sulkee mun silmäni kuolemaan.

Pääsiäislaulu

On rakkaus rahasta myöty. On ristillä poika ihmisen, on nauloilla kiinni lyöty, on etikka juomana janoisen.

On rakkaus kuollut. Ja haudassaan se nukkuvi nyt ja ainiaan. On kumpu korkea ylle luotu ja raskahin paasi sen päälle tuotu.

Ja opetuslapset, ne kallihitki, he pelkäsit, kielsit, pakenit pois. Maa järkkyi. Ja korkea taivas itki. Mut opetuslapset, he pakenit pois.

He varastit ruumihin turvissa yön, erämaahan sen piilohon veivät. He tekivät turhan, turhan työn: pois valhetta vieneet eivät.

He kerskuit: Hän noussut on, kirkastunut ja kuolosta maailman pelastanut. Se ei ole totta. On haudassa vainaa; uus rikos se paatena painaa, painaa.

Ei milloinkaan, ei milloinkaan voi rakkaus nousta haudastaan. On ihminen rahasta myöty. On pilkattu, syljetty, lyöty. Ja valhe haudalla painaa. Ei koskaan heräjä vainaa.

Turhaan

Te, ystävät, kiroan teitä — mun ainoat ystäväin. Te, ystävät, siunaan teitä. — Oman itseni teissä mä näin.

Näin sen, jota salata koittaa kukin muilta ja itseltään, sen kammon, jota ei voittaa voi ihminen yksikään,

kun huomaa kiertävänsä sisäss' ympyrän ahtahan, jok' ei laske piiristänsä, vaan tuntuu lausuvan:

»Tähän asti, ei kauemmaksi, tähän seinään uupuu mies; tähän asti, ei kauemmaksi, tähän, ihminen, päättyy ties.»

— Löit turhaan sen rautaisimman ikimuurin uksehen. — Mut kaipuusi polttavimman sinä sinkoat ylitse sen.

Oi, leijona, kaipauksesta sun tuntosi väräjää, sull' on aavistus totuudesta, jonk' et kasvoja koskaan nää.

Kultakausi

Luciferin työ on valmis. Hän on takonut hienot kultaiset ketjut, vyöttänyt niillä maan ristiin rastiin.

Ja vapaan painetun sanan hän on ostanut orjaksensa. Hänen lähettinsä lentävät jokaiseen soppeen kahisevin paperisiivin ja myrkyttävät puhtaimmankin mielen.

Ei ole enään ihmisiä, ei kansoja, ei maita, ei ole tulta polttamaan valheen paljoutta, joka kasvaa kuin vedenpaisumus ja hautaa allensa kaiken.

Ihmisen jälkeläiset ovat kuolonhädässä. He liittyvät joukoiksi ja laumoiksi ja tappavat toisiaan kuin hullut. He rakentavat fraaseista Noakin-arkkeja, joita tuulet kuljettavat sinne tänne, jotka törmäävät toisiansa vasten ja luhistuvat.

Lucifer katsoo ja nauttii. Hän pusertaa maata kultaisin käsivarsin. Lucifer nauraa.

Syysuskoa

Ei, ei, tätä tunteeni lasta en laske ma kuolemaan; se on syntynyt parhaimmasta, mitä tunsin ma milloinkaan. Laps rakkauden se on puhtahimman, väliin itsekkäimmän ja vaativimman. Se ei mitään pyytänyt itselleen, ei pyytänyt itselleen.

Se tahtoi mun kaikkeni antaa sun, hennon, suojakses, se tahtoi yl' kuilujen kantaa sun hauraan askeles. Ja se ei sua koskaan löytää voinut, sen ääni ei koskaan sieluhus soinut, sen lämpö ei löytänyt rintahas sun, ei löytänyt rintahas sun.

Lie turhaa kysyä: miksi? Miten muuten olla vois! Kuin synnyimme vierahiksi, ohi vieraina painumme pois. Käs löytää voi käden lämpimän toisen, voi huulet yhtyä huulihin toisen, mut ohitse outoina sydämet käy, ohi outoina sydämet käy,

Mut silti mun tunteeni lasta en laske ma kuolemaan; nyt voimallisemmaks vasta se on tullut kuin milloinkaan, se öitteni unist' on uskoa juonut ja päivien aatos on sille tuonut kuin kukkuratäydet lupaukset, kuin kukkurat lupaukset.

Se jos sun ei löytänyt luoksi, ei silti se sammua saa. Oman orpoutemme vuoksi oma sille on avara maa. Ohi sun, ohi mun sen henkäys käyköön, yli maan sen siunaus siivittäyköön ja se osansa ääneti kantakoon, iät ääneti kantakoon.

Kera painuvan päivän ruskon se länteen painukohon. Tuhatvuoden päästä, mä uskon, idän kautta se nouseva on! Ja silloin se kypsynyt olkoon, jotta säde pienin sen, ihan huomiotta yli säikkyköön tomun sun ja mun, tomun sun ja mun.

Etsikko

Mitä nyt? Kuka julkea oveen lyö, kun nukkuu maa, kun on kesken yö?

Hoi, ken olet? Kulkijako, kenen tie vain sattumalta mun luokseni vie?

Vai minua etsitkö itseäin? Joku tuttu? Mua kutsuitko nimeltäin?

»Olen kaikkea, enk' ole mitäkään. Olen se, jot' ei tunne yksikään.

»Sun luoksesi saavuin, sun noutohos. Ovi auki. On koittanut etsikkos.

»Jätä kaikki. Ja joudu. Nyt kätehen sua tarttuu kulkija ijäinen.»

Ny-nytkö! En jaksa ymmärtää. Uni raskas mun sieluni piirittää.

Olen viipynyt vierellä kirjaimen, sua etsien vain, sua varroten.

Olen aatellut aivoni raukehiks. Olen katsonut silmäni hämäriks.

Niin tutkin, valvoin, ja odotin. Yöks äsken jo oveni lukitsin.

Nyt oviko auki! — Miss' avain ois, se muististani on häipynyt pois.

»Saat jäädä. En jouda odottaa. Mua janoten vartovi avara maa.

»Ei riittänyt uskos. Käy vuoteesees. Voi hyvin. Saat nukkua nyt ja ees.

»Ma tulenko toiste? Jo vaiti oon. Kysy sydämeltäs. Se vastatkoon.»

Talven tuomiolla

1

Kuin pelon-kalpeaksi käy poski auringon! Nyt tiliin pantavaksi maan laiho altis on.

Maa, nyt ei turvaa sulla oo pitkään tuokioon, saat tuomiolle tulla sa talven kartanoon.

Maa, peljännetkö myös sä? nyt tokko kalpenet? Pois pelko. Auki lyö sä sun rintas telkimet.

Sun valhees talvi poistaa. Sun leikkis jäätyvät. Niin totisina loistaa jo taivaan kynttilät.

Ne tuntee polton rintas, ne tuntee sydänsyys. Tuo esiin painavintas! — On liki iäisyys.

Se hetkess' iäisessä sun syliins' sulkekoon, yön silmäin säihkehessä syys, tuntos tuomitkoon.

2

Tien tuntemattomuuteen ma liian kauas vein. En jaksa jumaluuteen, min määräkseni tein.

Te tähdet, edessänne mua kylmä puistattaa, pois väärän pestessänne myös viette oikeaa.

Sa yö, sun kättes paino niin uhkaa, näännyttää, sun tuomios on vaino, sun myötätuntos jää.

Sua vastaan kapinassa on ihmiseni mun, se, katso, nousemassa on osast' poljetun.

Se kysyy: miksi, miksi ma elon lahjat sain, jos piiloitettaviksi ne tuomittu on vain?

Maan vainioille tieni! jos harhaun, kaatunen. Ma tahdon olla pieni ja kurja ihminen.

II

Posetiivilaulu

Ryöväri tuli puukkoineen. Lukkoa koitti. Katseli hän. Kuunteli. Ovikelloa soitti. »Iltaa. Tässäkös asuu se mies, josta huhu ties että häll' aarre on jommoinenki! Seis! Nyt raha tai henki!»

— Tervetuloa, rosvomies. Niin on asia kuin huhu ties. Ei tosin aarretta suuremmoista, mutt' onhan silti, on yhtä ja toista annettavaksikin, luulisin. Pitele säkkiä. Täytehen äkkiä saat sen, ja saanetpa toisenkin.

— Valitse, ystävä, mun omastain, valitse mitä sä halajat vain. Tuolla on hymyä, naurua täällä, oivaa käytellä pahalla säällä. Tässä on auringon kirkasta kultaa. Tässä on multaa. Täällä on siivet ne voimalliset, joill' yli merien lentelet. Taikasauvani tuoss' — ota pois! — parempi vain, se jos parempi ois. Tässä on unia, raskaita, hentoja, maata käypiä, siipilentoja, täällä muistoja, pahoja, hyviä, kyynelsilmiksi herkentyviä. Tässä on kuivunut kukkanen; senkin saat sinä, myöskin sen.

— Sellaista korua, vuosien tuomaa, aitoa kaikki — sa leimat hyvät huomaa! — Ja, jos ei vielä ole kylliksi näistä, täällä on tunnetta sykähtäväistä, kaipuuta, kipuna polttavaa. Onpa yks hitunen viisaudesta, hämärä aavistus totuudesta, joskus joka silmihis kangastaa. Onpa, palkkana kestetystä, kallis murunen tyytymystä edessä tyhjyyden tumman yön. Tahdotko, senkin minä säkkihis lyön?

Niinpä hän haasteli. Hän esille mätti kaikkea parasta antiaan. Rosvo sitä katseli kummissaan, hiipi pois varkain, ja säkkinsä jätti, vaikka se oli jo kukkurallaan. Niinkin voi käydä. Ei tavara kelvannut, ei edes rosvolle kelvannut.

Erotiikkaa

1

Käs' pieni, yli pöydän on kädessäni. Kaks silmää pakeneepi mun silmiäin ja seinää katsoo ja lattiaa. Mut posket punertuvat ja rinta kohoaa.

Yhä musikantit jossain ne soittaa jotakin, ensviulu yli muitten on kiihkein. Puhe pöydiss' ympärillä käy sorinaks. Me yhä vaiti ollaan, me kaks.

Meilt' kananpoika jäähtyy ja hyytyy kasti sen. — Sa väistät katsettani. Kuin peljäten! Kuin syyttäen! Näen kyynelen.

Käs' pieni, käteheni se unohtuu ja sormihini sormet soukat puristuu.

2

Und das Band, das uns verbindet, Sei ein schwaches Rosenband.

Side meidän välillämme olkoon side ruusuinen — parahimmat päivistämme solmitkoon se yhtehen.

Ruusuketju kestäköhön niinkuin ruusuketju voi. Lemmettäret hymytköhön! Amoriinin huilu soi!

Armas, mitään tiedä emme, tunnemme vain jotakin: Riemu lyököön ylitsemme hetken lainein lämpimin. —

Taittukohot ruususiteet milloin aika täysi on; — haurahat on ruusun piteet kytkimiksi kohtalon.

Sinä kohtaloitas kohti. Minun myöskin mennä suo. Kirottu, ken toisen johti oman helvettinsä luo.

Harvat lienee onnen hetket; ne, mit' on, ne tasataan. Sydämien synkät retket yksin, yksin kuljetaan.

Armahani, onnen päivät vielä eessä odottaa. Vasta kun ne taakse jäivät, ruususide katkeaa.

3

Älä koske uutimihin. Vale siell' on vastassa vain, vale, ilkeys tyhjien mielten ja katseitten kalseain.

»Koko maailma» — niin, siell' on se ja kaikki sen tärkeydet, »katinkullat» ja »oikeat kullat» ja rummut ja kulkuset.

Elit, kaipasit, mitäpä löysit? Vain tyhjän tyhjästä sait, vain löysit muurahaisen, jos ihmistä hait.

Siell' on kaikkea eik' ole mitään. Se on köyhä, niin köyhä maa. Ja onnen murunen pienin se täytyy varastaa. —

Älä laske päivää sisään, älä kajoa uutimiin. Sitä kaikkea ulkona siellä nyt vihaan niin!

He lukevat poskipäistäs ja silmistäsi sun: olet jakanut kanssani onnen sen varastetun.

Ja tietänet, ei ole aivan hyvä sen, joka paljastuu. Siell' on käytävä panssari päällä; vait' silmä; ja vaiti suu. —

Tule tänne, mun syliini, vielä. Tule, vaikk' edes itkemään. Me kätkemme onnen pirstat pois hämärään.

Niin silloin vasta kun loppuun on hehkunut veremme lies, sa kun olet mulle vieras, ma sulle vieras mies,

niin silloin se valkeuden hetki, jota päiväksi kutsutaan, joka kotvan jo vartonut tuolla on vuoroaan,

se käyköön sisähän niinkuin lie käynyt jo ennenkin; kaks julkeinta muurahaista sitä katsoo silmihin.

Uhri

Nyt vaiti, sydän, vaiti, tää hetk' ei ole sun, ma edestäsi suljen sun maasi luvatun. Saat kyyristyä pieneks kuin hiiri loukossaan. Saat huutos tukahuttaa. Saat käydä nukkumaan.

Ne tosin koirat laukkaa ja tahraa portahas ja kaikellaiset karjat käy talloin tarhojas. Sun kätköjäsi penkoo jos jotkin peukalot. Sun saleissasi pauhaa suursuiset Cicerot. —

Ne houkat eivät arvaa sun luontoasi, syön; yks isku käpälästäs vois tehdä tuhotyön. Mut ei, nyt, sydän, vaiti, vie kyntes piilohon. Tää päiv' on heitä varten, sun huomen ehkä on.

Siks piiloalttarillas sa valvo vartoen. Soi kerran viha taivaan yl' maan ja ihmisen. Kenties, jos muut jää piiloon, saat silloin tehtävää: käy esiin, vihanpäivää koe uhrein lepyttää.

Sa varro! — Kun käy myrsky, lyö lieskat salamain, jo lannat korjaella voit nautain, vasikkain. Tee niistä polttouhri, se kiedo kukkasin. — Oi, lieska taivahasta, lyö tuli uhrikin!

Päämiehet

(Skitsi)

Päämiesten äl' etsi seuraa! He on pieniä mieleltään. He eivät tunne enään edes omaa sydäntään,

vaan, jos se kadulla heitä tulis joskus vastahan, ohi tervehtimättä he ajais kuin tuntemattoman.

Ja ei edes tahallansa! Noin, huomaamattaan, vain omast' itsestään he luopui vuoks valheen jumalain.

Päämiehet, suuria on he vain nimeltä, mielelt' ei; nimivalheen alttarille joka voittonsa he vei.

Nyt heikoimmistakin etsii he jotakin itselleen, he etsivät elämäänsä, jonka tietävät kadonneen.

Mut varo! Myös kelpaat heille sadesuojaksi, saappahaks; sa varo, he saattavat suohon sinut sotkea portahaks.

Bakkanaali

Oi veljeni mun kohtalon töykeän kouran alla, te nouskaatte riemuhun ja mielellä kirkkahalla tulkaa hulinan tuutuhun.

Ah, pullossaan tulinen sprii jo vartovi meitä. Se käyköhön ohjaamaan ja vieköön vanhoja teitä onnen tuville matoset maan.

Mies Bakkuksen taitkoon tok' hallita hullunkin retken, hei, poristen, nauraen, ja vaieten kiperän hetken, tuttuna viisauden kultaisen.

Kun taiten me näin viinan henkeä viljelemme, mun ystäväin, me hiljaiseks riemuksemme hulluja haastamme kirkkahin päin.

Muisto

Niin, katulyhtyjen tuikkiessa läp' usvan, tihkuvan satehen, sun fantasiojes laukatessa läp' usvan, tihkuvan satehen!

Ol' pöhnän hehkua mulla päässä, ja sinä painausit minuhun. Oi, aurinkoiseni sadesäässä, ja sinä painausit minuhun.

Kuin siivin lensi ne hetket meiltä ja lyhdyt loisti ja sade soi, me tultiin rannalle puistoteiltä ja lyhdyt loisti ja sade soi.

Ja totta vihdoin me huomasimme, ol' kylmää ulkona, kosteaa. Mun kammiooni me pakenimme, ol' kylmää ulkona, kosteaa.

Ja totta silloin, se nähdä taitaan, me oltiin märkiä kumpikin, niin, päästä alkaen saakka paitaan me oltiin märkiä kumpikin.

Se yö me vaatteita kuivateltiin ja leikki armahin leikittiin, ja toisiamme me lämmiteltiin ja leikki armahin leikittiin.

Sait kukkavihkoni maljakoista. Ma ruusuin vuotehes kukitin, tein seppelen sulle neilikoista ja ruusuin vuotehes kukitin.

Oi ruusunnuppuni, yöni kulta, senjälkeen koskaan me nähty ei sa menit multa, ma menin sulta. Senjälkeen koskaan me nähty ei.

Nyt kirjanlehdiltä ainoastaan — jos tämä silmiisi sattunee — mun muistokukkani ota vastaan — jos tämä silmiisi sattunee.

Rajasuutari, joka loi itse onnensa

(Riimikronikka)

Rajasuutari lestinsä lautaan lyö. »Jo on hemmetimmoinen paikka, kun ei maista ruoka, ei maista työ. Koko ammatti! — Ei, ei vaikka kuin pohtisin sinne ja tännepäin, en selvää saa minä järjelläin mitä tarkoitusta on tällä alituisella rehkinnällä.

»Jos napsin nauloja nahkoihin, pikilangalla kättäni rääkkään, totisesti, en toimin sellaisin tämän elämän onnea nääkkään. Parahiksi syrjästä kurkata saan miten porvari nauttii onnestaan; Syö herkkuja; lapset ja naiset kuin kukkaset tuoksuvaiset.

»Mut meillä, kuin äärellä tunkion, vain haisee nahka ja kakka, ja korvalle kyllin riemua on kun pennut räyhää ja akka. Ja istu sä pönttötuolillas, ja korjaa kenkiä sortajas, jos selkää särkisi kuinka, jos miel' olis karvas kuinka.

»Miks suutariksi mä synnyinkään, miks en herraksi, patruunaksi? Sain minäkin Luojalta pystyvän pään, kaks silmää ja korvaa kaksi; toki lahjoja mulla senverran ois että kaikki ne konstit oppia vois, jotka tekevät ihmiseksi ja suureks ja onnelliseksi.

»Ne kaikkihan syntyvät ihmiset sama Aatamin nahka päällä, mut toisill' on päivät kultaiset, elo toisten on varjossa täällä. Täm' on väärä ja ilkeä järjestys. Tästä täytyy paisua myllerrys. Meit' on paljon, me vannoimme ponnen: me itse, me ryöstämme onnen.»

Niin haasteli viisas suutarimies, ja niin hän toimikin kerta. Hän »jyrkkäin» joukossa olla ties kun »laskettihin verta» — tosin oli vain rakki piskuinen, mut räyhäsi joukossa tiikerien. Nolo loppu — tiikerin virsi — lyhyt virsi ja pitkä hirsi. —

Ja, kertovat, edessä kiväärein oli suutari pehmeä piltti; hän armoa kerjäs, ja yksintein lupas vastedes olla kiltti. Nyt nahka ja kakka ja parkuna muu oli armahampi kuin kuoleman suu. Se askel, se jyrkin, se kammottaahan: Tilis tee! Ypöyksinäs outoon maahan!

Uni

Näin unta. — Suuressa kaupungissa ma kuljin, köyhänä, uuvuksissa, koin etsiä kattoa pääni päälle joka hiukan ois suojana pakkassäälle ja jossa vois rauhassa kirjottaa, yöks raajansa lepoon ojentaa.

Olin kymmenet talot jo lävitse käynnä, ei tilaa missään, ne kaikk' oli täynnä. Mut viimein, jo illan suussa aivan oli palkkana pitkän juoksun ja vaivan yks huone, pieni ja kylmä niin, ihan ullakkokerroksen kurjin soppi; (sitä huoneeks kylläkin kutsuttiin; näön puolesta — tuskinpa koirankoppi).

Mut koppero asuttu kymmenin vuosin oli ollut, mukaan sen vanhan kuosin siell' asusti köyhiä perkeleitä, myös maksaen, joskus, kun kykenivät. Ketä niin? — Kuka muistaisi kaikkia heitä. — Joku varas, sen poliisit pidättivät; joku synkeäsilmäinen anarkisti — hän kaulansa silmukkaköyteen pisti; joku naikkonen — vietiin sairaalaan; joku taidemaalari, rappiorenttu, joll' oli joka yö yhä kurjempi henttu; joku mies, joka kerjäsi ammattinaan; joku tupakka-ukko leininlyömä ja tautien kaikellaisten syömä.

»Ja viimeiseks» — niin naapuri ties — »joku kumma, hieman höperö mies, sen mokoma pitkätukkainen jätkä, jok' ei syönyt, ei tehnyt säällistä työtä. Kun tuli, ol' pikkuinen nyytti myötä: yks risainen viltti, yks kynttilänpätkä, yks korvaten kuppi, yks leivänpala, lisäks paperinsilppua kaikellaista.

Lie ollut lintu tai ollut kala, en tiedä, mut täss' on paperikaista, joita raapusti miesi se yhtenään; niit', luulisin, runoiksi nimitetään.»

Niin haasteli kuoma. Ja hänpä sen ties! Runoseppo se olihan ollut mies.

Yhä naapuri juttusi: »Kuollut hän oli kaiketi viluun ja nälkähän. Tuon penkin päältä se löytyi ukko ja sen suuss' oli purtu paperitukko — lie nälkäänsä sitä yrittänyt kai syödä, mut kesken väsähtänyt. — Kuin kauvan liekkin kylmänä maannut, siit' ei ole kukaan selvää saanut. Hän vietiin hautaan yhteiseen. Ei kenenkään tiedetä saattaneen.»

Sellaisen huoneen ma vuokrasin. Sen penkillä maaten tuumiskelin mikä lie otus ollut se ammattiveli, joka ennen kopissa tässä eli.

— Ei mikään nero, ei suola maan. Enp' ollut kuullut ma milloinkaan hänen nimensä kaltaista mainituksi Ja huonoja oli, jo ensnäkemältä, runorievut, jotk' oli jääneet hältä.

Mut kuitenkin, itsensä kutsutuksi lie tuntenut hän. Ja hän hapuillut oli jotakin silti, ja uneksinut. Runon kärsimyskalkin sakkaan asti hän sai hetk' hetkeltä tyhjentää, mut ei tuta riemua — kirkkahasti kun kuplii runo ja hyrsyää, kun kyynel muuttuvi timantiksi, veripisarat kiviksi kallehiksi. — Vain syntymistuskan tunsi hän, mut mitään ei nähnyt syntyvän.

Kuin suuri hän silt' oli rohkeudessa! kun Mestari saapui ja haastoi näin: Jätä onnesi elossa rauhaisessa, jätä perhosriemusi, ystäväin, ota sauvas ja vyötä kupehes, mua seuraten, astu matkallesi olet astuva tuskaan ja koettelemukseen — minun riemuuni, itsesi unhoitukseen.

Se mies, se houkka, se kummallinen, Hän vähässään oli uskollinen.

Anarkisti

(Kuvaelma)

Henkilöt: Nemesis. Matti.

NEMESIS (tulee, seljässä visaiset siivet, mukanaan tuntilasi, kyynärä, ohjat, ies, ruoska)

Yö tai päivä: piippu piipun jälkeen täyttyy, tyhjenee, Matti makaa sohvallaan, ei mitään hyödyllistä tee; aina lukee kirjojansa, imee suurta piippuansa, silmu silmukalta kutoo suurta haaveverkkoansa. Kuinka usein saapunenkaan luokses työtä antamaan, nään sun uneksivan tuossa makaellen rentonaan niinkuin itse Juppiter sa oisit saliss' Olympon, voisit tuhlaella aikaas, elämäs ois loputon. Kurja narri! Ohitsesi kiitää päiväs lyhyet; katso tuntilasiin: (näyttää tuntilasia) hukkaan vuotaa hietajyväset. Jumalat on mitanneet sun elonhetkes eeltäpäin, määränneet sun työsi laadun viisahasti, niin tai näin. Kas niin, astu ikeen alle. (Nostaa ikeen Matin vatsalle ja selvittelee ohjasperiä) Minä kynnän. Vakohon! — Muista, Manalassa huono paikka niskureilla on: armojärjestyksen mukaan syntisiä keitetään, pirut vielä pistelevät terävällä piikillään. (Matti nauraa) Ei saa nauraa! — Luoja vaatii uhrit, veroroposet. Jumalall' on onnen ohjat, Luojall' lykyn avaimet.

MATTI (on maannut suuri sammunut piippu kourassa, vieressä läjä kirjoja. — Työntää ikeen vatsaltaan lattialle)

Ole vait! — Mitä voin minä aatoksille. — Mun aatoksein käy armain tein kera Paanein, Nymfein ja Sileenein elojuhlille maallisille. Mun aatokseni käy polttavin tein kera läikkyvän ihmisveren yli aikojen läikkyvän meren.

Mun sydämein ja mun aatoksein tulinuolen viskata tohti yli Paanin veren, yli ihmismeren ikivaltojen kylmiä kasvoja kohti.

NEMESIS (puistelee Mattia)

Herää, herää, hullu mies. Kauhea on synnin ties. Käskyt ankarat on mulla: Juppiter ja Moirat mun käski lääkäriksi tulla vaarallisen hourailun. Kirjasi pois aion viedä. (Ottaa yhden kirjoista. Sitä selaillen:) — Vaarallisin leikkikalu lapselle on kirjanen. — Ne on ihmistyötä. Tiedä! ei oo niitten uhkanhalu mieleen meidän, jumalten. Jospa jumal'eepoksia lukisit — tai romaania! Mutta — filosofiaa — se on selvää kapinaa.

Katso, näin on Matin työ: Tuoss on paikat askelilles (näyttää tuumia kyynärästä), raja tuoss on aatoksilles (näyttää ruoskaa); ikees ota (ojentaa iestä), nuku, syö, jumalille vero anna, palkka taivahassa kanna.

MATTI (on edellisen repliikin aikana sytyttänyt piippuunsa. Nousee)

Valheen hengillä kuljet, ja valheella uhaten kurjat almut vatsahas saat, kielelles kostukkeen. Juppiter kuollut on ammoin. On kuollehet jumalat kaikki, Monat on poissa, ja niin kaikki sun kaltaises; kaikk' on he menneet niinkuin haihtuu ilmahan sauhu. (Puhaltaa savua) Ihminen liekillään heidät polttanut on. Tunnetko liekin sen, joka ihmisen rinnassa leimun? Lahja Prometeun on tälläkin alttarillani! (Näyttää piippua) Karta, Nemesis, sen tulta, ja loittone kauaksi täältä taikka sa polttaa voit siipesi voimalliset. Viimeinen olet kerjurilaumasta vanhan Olympon, henkiin jäänyt vain vuoks oman kurjuutes; sulla on rengin luonto ja rengin julkea naama, siihenpä mieleni ois iskeä nyrkilläin. Jos olet viisas vielä, sa kiiruhda Kaaronin purteen, vie nämä terveiset: viimeinen saapuja oot.

Auringon kasvojen alla ja alla tähtisen taivaan ihminen elää nyt, sinne hän kuolee myös. Maan hän askelin mittaa, eetterin henkensä voimin, syltä yks hiekassa maan hautansa mittana on.

(Esirippu)

III

Väsymys

Oi Luonto-äiti käyn luokses nyt. On pääni raskas ja väsynyt.

Ma ajatella koin elämää, mut mitään voinut en ymmärtää,

vain turhuus, hulluus ol' edessäin, sen sfinksinkasvot tien päässä näin.

Oi iki-äiti sun rinnastas ma tahdon juoda sun maitoas;

kun vereen saan sen ja sydämeen, ma sfinksin eteen käyn uudelleen.

Kevään tulo

Aurinko ampuvi kultanuoliaan päivä päivältä tihentyvin parvin, päivä päivältä kauemmas pohjoista kohti. Jokaisen hangen harjalle ne sataa, kylkeen jokaisen mäen; kaikkien talojen akkunoissa ne välkkyvät; jokaisen sydämen lävitse käyvät jättäen jälkeensä hennon kipinän, joka kytee ja kytee ja paisuu liekiksi, täyttäen jokaisen rinnan, loistaen jokaisen ihmisen silmistä.

Niinpä muuanna päivänä humisee lämpöinen tuuli. Räystäät soittavat aamusta alkaen; purot paisuvat, jäät tummenevat; taivaanrannassa leijaa harmaja usva; ensimmäinen pyöreä pilvi, kesän pilvi, liukuu pinnalla korkean, sinisen taivaan.

Auringon silmä katsoo rävähtämättä liikkumatonta maailmaa. Kuuletko silloin kaukaisen humahduksen kautta mäkien, metsäin ja aukeitten rantain — Kevät saapuu, kevät saapuu! Sen ratsut nelistävät ylitse heräävän maan, laukaten kepeästi, kuin lentäen, harja hulmuten tulta jotta silmäsi sokaistuvat.

Oletko valmis silloin? Taidatko hypätä ohitsekiitävän ratsun selkään? Ilman satulaa, ilman ohjia taidatko laskea ylitse heräävän maan?

Heinäkuu

Kuljin, kuljin kankahilla kesän kultaisen. Nukuin metsätaipalilla alla kuusien. Pihka tuoksui, kilvan kukki ruohot, kanervat, puusta puuhun kutoi lukki seitit hohtavat.

Luokse tullen, luota mennen liukuu heinäkuu. Eilinen lie ollut ennen. Huomen unohtuu. Mistä tullen, minne kulki? — tieskö itsekkään? Luonto sylihinsä sulki, metsä huumas pään.

Matkalaulu

Pilvet peittää taivahan, ja ilta pimenee, vaimentuva tuulenhenki puissa hymisee.

Kunnahalta kunnahalle koukertelee tie. Matkaa vielä penikulma, toista, ehkä lie.

Kartta ties, on kylä liki lahden perukkaa; kuulin: aamupuolla sinne laiva poikkeaa.

Viel' on matkaa, mutta aikaa onhan sitäkin, vaikka laulun aikomani sanoiks laatisin,

uupunehen mielen laulun, kirkkaan, riemukkaan, vangiten sen askelteni tahtiin raukeaan.

Laukku painaa hartioita päivät yhtenään, pieksusaapas hankaa veriin kehnon kantapään.

Yksin läksin matkahan, mut parhaan seuran sain: kesä löysi käteni ja käypi rinnallain.

Päivät, yöt kuin kukkasihin vyötyt kulkueet. Linnut laulaa. Hymyy taivas. Kimmeltävät veet.

Kesä, kesä, tahtos jälkeen johda kulkijaa, joka nöyrin mielin aikoo antis omistaa.

Suvipilvet, onnen pilvet —

Suvipilvet, onnen pilvet peittää taivahan. Liikkumatta lepää pinta laajan ulapan.

Niinkuin tyttö kenkiänsä nauhaan pujottaa, niinpä päivät aurinkoiset ohi vaeltaa.

Siin' on onni — ajatella — aika etenee, kultapäivät kalliit, kalliit hukkaan hupenee.

Siin' on onni — hymyhuulin nähdä — vaihtuvat taivahalla suvipilvet lumivalkeat.

Poutapäivä