Part 2

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla. Pihlajanoksan varjo aitan seinällä. Ruskettuneet lapset marjaropeineen. Niityllä torkkuva hevonen, takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.

Tuntee olevansa kyllin pieni ollakseen varma ja levollinen. Tuntee olevansa tarpeeton tarpeettomassa maailmassa, jota aurinko paistaa.

Tuntee elämän niin lapsekkaan avuttomana haparoivan, kompastelevan, kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko kuinka se paistaa! Maa heilimöi, pääskyt livertävät, meri säihkyy, pihlajanoksan varjo keinuu edestakaisin aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa. Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Koli

Nään yhä hahmon, kuinka se kolmin kummuin taivaanrannan ruskohon kuvastuu. Nään yhä kaiken. Muistanpa, aamupuolla kuinka ma nousin, jyrkkää rinnettä päin, syrjään jättäen tiet.

Syys oli tullut ja ajanut ankarin kasvoin kukkaset pois, huvikulkijat pois, pois myös maalarit, mestarit näköalain.

Vaikeni aamu. Tuuli myrskyksi kiihtyi. Pilvet lensivät, harmailla siivillään viistäen vuorta; ja satehen kuurot vuoroin vihmoi vettä, ja vuoroin taas selkeni hetkeksi taivas. — Auringon säteet kultasi seutua jylhää.

Nousinpa silloin louhista vierua pitkin suoraan hartehille Ukko-Kolin. — Silmäni mun kuin keksivät riemuiten kvartsitikyhmyt paljain sinisin pinnoin! Kvartsiti, karaistu syvällä povessa maan, katselin riemuin kovia muotoja sen, joist' oli osansa vieneet tuulet ja helteet, maajään ankara paino ja vetten vuo.

Tunsin: Tuohon on painanut jää; kas tuoss' ovat uurteet; tuolta on lohkare irti tempaunut. — Kuin sotavanhus, hiljainen, hopeapäinen, pysty vielä ja terve, mut pinnassaan pitkien vuosien uurtamat arvet.

Katselin kauan, kyhmyistä kylmää harjaa, metsän keskestä särmänä nousevaa, kuinka se välkkyi, märkänä satehesta, syksyisen päivän sätehissä kimmeltäin. Myrsky ryski sen jyrkillä rintehillä siivoten papereita ja roskaa muuta jälkeen kesän ja joukkojen julkeain.

Kaksi haukkaa vain oli liikkehessä kiertäen vitkaan tuulessa laakson yllä, vaiti, ja siivin liikkumattomin. Yhtään ihmistä ei. Sain yksin olla, katsoa kyllin, ja kyllin hengittää raikasta, kirpeätä syksyilmaa. Pilvet lensivät liepeillä jylhäin vaarain, ylitse järven, vaahtona kuohuvan.

Erojaiset

Kuun silta kromikeltainen käy ylle kylmäin vesien ja jäisten kaislarantain. Sen sillan ääriä ei näy. Yön tyhjyyteen sen holvi käy mun uniani kantain.

Ne kaikk' tän'yönä saapuivat, ne silmiänsä hieroivat kuin lapset herätessään: yks hento niinkuin henkäys, yks — irstas yökön-elämys, yks panssarpeittehessään.

Ja kullakin on maljanen, niin pieni, mut niin täyteinen, täys mykkää kaipausta. Ne mereen maljat tyhjentää. Kuin neste kallis kimmeltää! Kuin meri musta, musta! —

Nyt hiipivät ne yhtehen, käs' toisen liittyy toisehen. Ne hiljaa karkeloivat. Kuin karnevaaliruhtinaat! Mut hautajaiset autuaat niill' on, ja onpa oivat.

Ne puhaltaa mua kasvoihin, ne katsoo silmin suruisin, ne nyökkää päätä mulle. Ne karkelee mun ohitsein, ne sanattomin hyvästein käy tielle kullatulle.

Mik' ihme yhtehen ne toi? Kuin sovussa ne olla voi, tuo tuolle kättä antaa? Toi erojuhla yhtehen, ja tie, mi kerran viimeisen kuun siltaa pitkin kantaa.

Molok

Runotar, nyt voimas lainaa hetkeks kiitäväks, anna muoto lauluun, jonka tunnen syntyväks;

kauvan sitä valmistin ja kauvan ikävöin, päivät uneksuin ja olin valvehilla öin.

Vuosi vuodelt' syvemmälle opin näkemään luonnon mystilliseen yöhön, aineen hämärään.

Enpä löydä lempeyttä, suurta mieltä en. Antajaa en löydä. Löydän rosvon verisen,

hirviön kuin polyypin, kuin Molok-jumalan, nielun kaikki-nielevän ja kaikki-vaativan.

Muotoaan se näytä ei. Se, herja, häpeää; salaa imunystyränsä ihoon lähettää.

Pettävä sen ääni on. Se harhaan johti mun. Sokeana antausin sen juhlakutsuhun.

Kaiken muun ma hylkäsin, sen seuraa yksin hain, luulin, sitä liki olin niinkuin harvat vain.

Luulin, äidinrinnasta sen maitoa ma join. Iloitsin. Ja lahjaks sille nuoruuteni toin. —

Nyt sen huomaan, verrattava olin houkkioon — omaa mielikuvaani vain kurkottanut oon.

Kaipuustani sen muodon tein ja sitä palvelin, sille uhrit uhrasin ja sitä ylistin.

Luonto, julmin Molok, kaikki antimeni vei, mitään sijaan antanut — tai kiittänyt — se ei.

Luullessain ett' virvoitusta rinnoilta sen toin — omaa sydänvertani sen maitona ma join.

Nuoruus hukkaan juossut on, ja koht' on eessä syys. Sydän mitään saanut ei, vaikk' hartahasti pyys.

Mitään en ma omista. En ole itseäin. Luonto imee nieluunsa mun pientä sydäntäin

ravitakseen lihavuuttaan rasvan-tihkuvaa, jonka pelkkä aavistus jo kuohuksiin mun saa.

Voimaton, en mitään luonnon hornalle ma voi; yhtä turhaa, rukoili tai vastaan kapinoi.

Voin vain tyynin mielin, mutta silmin avoimin jättäytä sen valtaan, jota vihaan, halveksin.

Riemu mennyt. Tuska mennyt. On vain tyydytys uhkamielin ottaa vastaan karvas täytymys.

Kevätruno

On viikon vettä vihmonut ja tuossa on sen työ: on salaa kevät puhjennut kun vaihtui viime yö.

Kohtsiltään syttyy nurmikot ranunklein kultatuohuksiin ja kaikki kolkot kalliot ne peittyy kukkasiin.

Näen ihmehen ma edessäin. Mut sille kuulu en. Kai syrjään kevähästä jäin. En myönnä kieltä sen.

Hoen turhaan: sydän, tunne, kuin jo kevät puhkeaa, jo huokaa metsät havahtuin, jo herää kylmä maa!

Mut sydän vartoo, vaikenee, vain hiukan hymähtää — se kuuntelee, se katselee, mut mitään ei se nää.

Kuin tuhatvuodet paikallaan se todistanut ois, kun vuodet tuuppi toisiaan ja häipyy ohi, pois.

Kuin silmäinlumett' oisi tuo kaikk' ympärillä sen, vain valhetta, kuin pelko luo ja harha aistien.

Kuin totta vain ois sittenkin sen oma kaipaus, sen verenlyönti tulisin, sen rohkein aavistus.

Sa sydän, vanhempi sa oot kuin aurinko ja maa! Vaikk' seirenit sua kutsukoot, sua ei ne silti saa.

Sa itse syksyt synnytät ja talvet, keväimet; ne todemmat on, täydemmät kuin kaikki entiset,

nuo, jotka saapui houkuttain, niin paljon luvaten, mut jättäin heikon riemun vain ja heikon murehen.

Nuo muistot silti saattajas sun tielläs olkohon kuin askeljäljet astumas, jotk' takanasi on,

kun yksinäisin hetkin käyt yl' kuiluin syvimpäin, kun ohjaavat sua untes näyt sun kohtaloitas päin.

Katsastus

Miks en valmis ma oisi omani omistamaan? Miks en maljaani joisi sakkahan pohjimpaan?

Pelko ei puolitiehen askelta jättää saa; Hornassa käynehen miehen täytyy uskaltaa

vaakalautahan lyödä näkynsä jokainen, kalliisti kuololle myödä hyvä ja alhainen.

Näyt ne arkalastaan esihin tuotakoon. Itseppä niistä vastaan. Itse niissä ma oon.

Karaistu Hornan öissä niistä jok'ainoa on, niillä on pahankin töissä oikeus armohon,

niillä on omanansa armon runsaus, niillä on muodoissansa oikea vapaus;

jokainen oikku niitten mailma on itsessään, hyvien henkein ja hiitten veren mä niissä nään.

Niillä on oikeus ääntää omasta tahdostaan, niillä on oikeus kääntää auringot paikoiltaan,

niillä on oikeus ylväin polttaa ja myrkyttää, tuhkaan kuumahan kylväin totuuden lause tää:

Katso, ne Graalia kohti jokainen uneksivat, alttiiksantaa ne tohti sen, mitä tunsivat;

niihin ei lait yllä, mailman ei viisaus; niillä on lakinsa kyllä: oikku ja vapaus.

IV

Nuori Kain

Kain, hän on tulossa vuorenkyljiltä tuolta, missä kasvavat korkeat, ihanat puut, oksat köyrtyen raskaina maata kohti painosta suurten, mehuisten hedelmäin. Sieltä on tulossa Kain, eräretkiltänsä, ruskettuneena, ja rinnassa kirveltäin ankara haava, karvaisen kontion lyömä sylipainissa äsken.

Karhun turkki on hänen olkapäillään. Huulet on tiukasti kiinni, mut hymyssä suu; silmät varjossa tuuheitten kulmien alla; kourassa nuija, raskas ja ryhmyinen. Laaksoon on tullut jo Kain, ja hän askeleensa ohjaa rantaan, partaille juoksevan veen, vilvoittaakseen päätään ja haavojansa joen raikkaassa vuossa.

Siinä on virta. Välitse hietaisten rantain vyöryy se verkkaan mustine pyörteineen Elävä, suuri, voimakas on se. Se saattaa lempeä olla, se vihasta ärjyä voi. Voimakas on se kuin Kain, jonka suonissa uinuu rikkaat kohtalot sukujen vastaisten. — Virrassa Jumala on. — Kain polvillensa käy rannan hiekkaan.

Kuuluu silloin kahinaa. Kaksi silmää ruohostossa uhaten leimuaa. Naaraspantteri! — kyyryssä, valmiina hyppyyn. — Kain ylös nousee, ja kääntyy, kohti käy, nostaen kepeästi painavan nuijan, ääneen nauraen omalle voimalleen, iskee petoa, jotta se kerralla kaatuu ja murskana kallo.

Ääntämättä se kaatuu, ja korina alkaa kurkussa käydä, hurme punainen pursuu kuumana suusta ja sieraimista. — Kain, hän kyllältään juo pantterin verta, otuksen nylkee ja taljan täplikkään paiskaa harteillensa, lämpimän vielä. Karhuntaljan, sen äskeisen, hän virtaan jumaluhriksi heittää.

Niinpä, pitkien päivien, viikkojen jälkeen, saapui Kain kotikunnaiden kultaisten luo, saapui taasen, tuomana tulisen kaipuun, armasta nimeä huhuten kaukaa jo. Vastaan kiiruhti vaimo — mut äkkiä, niinkuin kasvoihin lyötynä, vavisten seisahtui, käsillä silmänsä peitti ja kuiskasi hiljaa: »Kain, veressä olet!»

Niin, se on totta. Mut mitä ihmettä tuossa! Miksi nyt säikkyy vaimo? — Monasti Kain lienee metsiltä tullut, hurmeessa kourat. — Nuori on Kain, ja viaton voimassaan: tuska ei ole otsaa uurtanut vielä. Vain joku aavistus, järjetön, aiheeton, joskus hiipinyt lie hänen polkunsa poikki kuin kaukainen varjo.

Kain, enskerran hän katsoo itsehensä, ensikerran pelkoa tuntee hän. — Kain, Kain, hänen kouransa herpoavat, ryhmynuija, maahan se jymähtää. — Kain, miks vapiset, sinäkin silmäsi peität? Näätkö sa eespäin, eespäin aikojen taa? Kain, isä ihmisten, isä kaikkien meidän, Kain, veressä olet!

Vanha Kain

Kain, pahasti, pahasti teit. On veljesi murha vain turhin turha sen rinnalla, mitä sä pahemmin teit.

Ei Aabel nuorella kuolollaan voi mieltäsi painaa. Nyt nukkuvi vainaa kuin herännyt ei hän ois milloinkaan.

Mut itselles mitä teit! Työs petitpä perin ja huimin verin sa siemenes uusiin polvihin veit.

Nyt on kuin sukusi tuomitun vois kirot jo kuulla kuin yhdellä suulla: Kain, Kain, miks ilmoille saatit mun!

Kain, lepohon koskaan et laill' Aabelin pääse. Sun sukusi jää se, vaikk' itse mullaksi maatunet.

Yökkö

Jo aamu sarastaa. Jo pilvet leimuavat. Niin yökön silmää sumentaa kaikk' oudot päivän tavat. Mut kiitos auringon — se ruokkii karjojansa. Oi, lihavamp' ens'yönä on mun hampahissa kansa.

Ma päiviks katoan, ei kukaan tiedä, mihin: ma ryömin piiloluolahan maan synkän uumenihin. Siell' on mun sopessain työhuone, vailla vertaa. Taon siellä lentoneuvojain, taon, uusin tuhat kertaa.

Käy, palje, tohisten, ja ahjo, säkenöi sä! Ei levon hetkeen, unehen oo aikaa yökön töissä. Kuin hyrrä, pyörii maa. Kuun kiiltää kohta sarvet, noit'ämmät luudill' ratsastaa ja kirkuu tähtiparvet.

Hei, siipi täydemmäks. Sen kaaret kantaviksi, sen runko raudan-kestäväks, sen saumat joustaviksi. — Noin välkkyy sini vieterein se, soijin sataluvuin, sen kaistat kaartuu ylitsein yömustin silkkikuvuin.

Ma uskon itsehein, en jumalihin taivaan. Ma itse joka naulan tein mun yöni lentolaivaan. Niin kauvan, kuitenkin, kun kestää siipi-silta, kuin haukka, isken saalihin ma ilman tanhuvilta.

Opastusta

Maantiellä matkalaisen näin kerran — askelet ja käynti nuorukaisen, ja silmät avoimet.

Kai näytin luotetulta. — »Hyv' iltaa», vaihdettiin. — Hän kysyi tietä multa ja matkaa kievariin.

Sen luottamuksen täytin kuin veli, ihminen: tien veljelleni näytin ja neuvoin mutkat sen,

mut salaa tuumin: tiellä mies kiipelissä lie, saa houkan Horna niellä, tie onhan väärä tie. —

Se mies, se hullu, kiitti ja nosti hattuaan. Niin menköön — kyllä riitti tie moisen tappamaan.

En tunne katumusta, mut — mies, hoi, käänny pois! — Sait kurjaa opastusta kun parempaakin ois.

Nyt hartiaini määrin sua suulle lyövä lien: mua neuvoit, roisto, väärin ja näytit väärän tien!

Rakastaja

Olet mun. Sinun puolehes taipuu koko olentoni mun. Veren kauvan kahlittu kaipuu on suuntaunut sinuhun.

Tuta saat: joku kestävä voima käy hyökyen ylitses — olet kaipuuni kammitsoima kuhun viekin askeles.

Kuin lyökään laine ja laine yhä pintaan kallion, niin aina mun verteni paine sua ahdistava on;

sua seuraten lakkaamatta käy mieleni läikkyvä vuo, ja, hetkeä tiedustamatta, tulen luo, tulen luo. —

Ole vastaan tai ole myötä, tulen peikkona unihis: ei, ei mene päivää, yötä etten sua syleilis.

Tuhlaajat

Ei ketään muuta Me kahden vain. Nyt syliä, suuta, mun armahain!

Maan laveilla teillä me lasketaan ja valjakot meillä on ruhtinaan.

Ei rikkahan juhlaa raha valkaista voi. Mut köyhä kun tuhlaa, niin taivahat soi

ja vavahtaa rinta tylyn, katellen maan. Ja vertemme hinta vain tuhlataan!

Uimari-Dionysos

Meren aallot, ne suuret, ne voimakkaat, mua heikkoa kantaa ne, kantaa. Meren aallot, ne nälkäiset, raivokkaat, ne mun veikaten leikkiä antaa. Käsvarteni lyön yli aallon tuon, sen harjalta vaahtoisen maljan juon ja mun ruumiini jäsenillä sitä syleilen, lämpöisillä.

Meri, kuohuta kylmintä vaahtias, te ahmivat aallot, te lyökää ihon pintaan hampaanne raivokas ja mun lihani kalvaen syökää. Olen tullut leikkikin uhkapäin. Olen kapinan tuntenut veressäni, joka pilkkaa kylmyyttänne ja julmaa leikkiänne.

Yli pään, yli vartalon, aalto, lyö, sylinantisi kirpeä anna, pien' lämpöni juo, pieni voimani syö, mut kanna, mun riemuni kanna! Olen hehkunut sylissä maan tytärten, olen kiihkeä, hullu ja kylläinen, olen juopunut riemusta voitokkaasta. Olen tullut maast', olen tullut maasta.

Hyvin, aalto ahnas, jo rinnassain sun tunnen nälkäisen hampaas; sua rakastan, mut sulle nauran vain — en ole sun uhrilampaas. Sua syleilen, puren, sua suutelen, lyön, sun lävitsesi ma itseni syön. Olen tullut maast', olen tullut maasta. Olen juopunut lämmöstä voitokkaasta.

Ilohuutoni aallolta aallolle käy yli vihreävaippaisten aavain ja naurujen parvet ne lennättäy kuin lintujen, siiville saavain. En tiedä, minne ne matkalla lie, mut aaltojen läikky ne leikkikin vie. Ne karkurit! Niillä on uskallukset! — ne pienet, nauravat Ikarukset.

Kohtalolaulu

Pyöreä on onni, pyöreä on maa. Pyöri, pyöri, rullaa jotta päätä huilaa, tunto raukeaa.

Kohtalo on pallo, lyijypallo vain, mutta katso — hurraa! laskee sekin kurraa vavistessa maailmain.

Pyöri, pyöri, rullaa, hiiu-viiu-vei! Haljetakses rullaa jotta päätä huilaa. Hiiu vei, hiiu vei.

Matkamies

Tuuti, sieluni, nukkumaan vieraassa kaupungissa, raajani hetkeks oikenemaan vieraissa vuotehissa.

Vieraskodista toisehen, hotellihuoneesta toiseen. Tyydy, sieluni iloinen, sutten kulkuhun moiseen.

Kulkuri-hukka, sa ryömi näin luolaan, mi sattui vastaan, tääll' olet seurassa ystäväin outojen ainoastaan.

Sulle he paljon on jättäneet tietämätt', tahtomattansa, itsensä tänne unohtaneet — vieneet rihkamansa.

On kuin kasvi niin ihmeellinen täyttäis jok'ainoan loukon, kukkia kantaisi oksat sen lukemattoman joukon.

Puun sen tunnen luonani nyt, puun sen huumaavaisen, johon on jokainen ympännyt sielunsa matkalaisen.

Hiljainen vieras

Kiitos, elämä, antisi eestä, täyteiset maljat pöytääni kannoit; maistoin kyllä, ja myönnän kyllä: parhainta puolestas kaiketi annoit Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää.

En ylenkatsonut oo sua koskaan (en niin hulluksi koskaan tulle), niin, sitäpaitsi, kiitollisuuden melkoisen olen velkaa sulle (jos en ehkä sun lahjoistas niin sun oppikoulustas).

Kiitollisuuden siitä ett' luonas oppia sain mitä tarvitsinkin: puhele ääneen, kuuntele hiljaa, aattele hiljaista hiljemminkin. Mitäpä nyt aattelen, haasta en, kiitän vain, ja laulelen:

Katso, ma kaikkea antias maistan, nyökkään sulle: maljasi, vaari! pehmeä tuolis on, tyttäres auliit, hieno on viini, ja kuohuva. Hiukkasen maistan, hiukan kastan huuliain.

Mutt' älä pahastu, jos näet kerran tuolini tyhjänä, tuoppini täynnä. Aattele: jospa se mies ois kerran armaan unosen helmaan käynnä, jospa se oikeuden ottanut ois vaieta ja mennä pois. Vapaasti ja julki

Soturi

Vapaasti ja julki — hei, sotamies — kuoloon asti kulki aina sun ties.

Kuolo kell' on eessä, — hei, sotamies — olkoon otsa seessä, poissa vihan ies.

Vääryys on vastass', — hei, sotamies — hohtaa haarniskastas auringon lies.

Vapaasti ja julki — hei, sotamies — kuoloon asti kulki aina sun ties.

Haukka

On tilaa taivahalla. On äärtä yllä, alla. Tuul' viuhuu siivissäni mun ja aurinko on mun. Ei viha, ystävyys mun luokseni voi kantaa, ei talvi, kesä, syys, voi mitään mulle antaa; mun on vain totuus ylhäinen, jääkylmä, ikuinen. Mun silmäni ei pettäneet ma vaikka katsoin aurinkoon, mun siipeni ei uupuneet, vaikk' yli vuorten noussut oon. Mun kotini on avaruus, mun määräni on jumaluus. Kun uuvun kerran, putoan, ma korkealta putoan.

Myyrä

Mikä pauhu kattavi maata! Miten valo on räikeää! Vuoks melun en kuulla saata, valon paljoudelta en nää.

Pois täältä. Toivottomuuteen hukun, jos vain tänne jään. Pois, syvälle, hiljaisuuteen, maan povehen himmeään. —

Nyt ylläni pauhata sietää. Ja pyytehet raivotkoon. Niist' en nyt aijo ma tietää; nyt syvällä, syvällä oon.

Minä kaivan karua maata, teen tunnelit syvyyksiin; minä tahdon rauhani taata, ja en luota ma ihmisiin.

Niin, heille, tuoll' yläpuolla, mun muistoni kuolkohon. He ei voi minulta kuolla. He yhäti luonani on.

Yhä seuraan kaikkia heitä joka tiimoin ja tuokioin. Minä valvon elämän teitä. Minä maata vartioin.

Ne on luonani juurillansa pien' korsi, ja vahva puu, joka korskalla kruunullansa päin pilviä kurkottuu.

Saan tuntea kuinka ne varttuu; solukasvun kuulla saan; ja nähdä voin, miten tarttuu ne maahan juurillaan.

Voin tuntea elämyksen mitä herkimmän, salaisen, tuta siinäkin kärsimyksen, koko kohtalon ihmisen.

Maan elämän kohtaloissa yhä mukana elävä lien, mut pinnan tuulista poissa, pois parvista meluajien.

Tuutulaulu

Suvut uudet nousee, vanhat katoaa. Alati, alati ajan hammas nakertaa, seinäseppä hakkaa, koi syö.

Turha vaiva, hukkatyö. Lakkaa, lakkaa, vaivu nukkumaan. Miksi heräsitkään mailinaan olemattomaan, tietämään, tuntemaan miksi heräsitkään!

Mitään ethän tietää voi. Turhaan rintas kapinoi. Paljon tiedät, tietäen aallonkäynnin allas, keinuen, keinuen, heräten, haihtuen aallon leikkiin allas.

Varjot

Hst! — Varjoin maailmassa sa ootko milloinkaan heit' käynyt katsomassa, jotk' eivät milloinkaan

voi päästä lepohonsa, ei mullan rakohon? He eivät pääse konsa maan mullan rakohon,

vaan kotiansa vailla iät kaiket kulkevat. Kai kuollehilla mailla he kerran kulkevat,

niin koskaan väsymättä iät etsein itseään kuin koskaan syntymättä he etsi itseään.

V

Vainajien kysymys

(Tampereen vapautuspäivänä 1921)

Nuo muistot kalliit, katkerat niin taas vaativat äänensä kuuluviin ja kysyvät altista mieltä. Jos mitkään, niin tämä seutu lie, jos mitkään, niin nämä päivät lie kai täynnä muistojen kieltä.

Kera keväisten päiväin ne heräävät, tuhatjoukoin ne yhteen kerääntyvät. Tilat arkiset ei niille riitä. Joka kummulta, kentältä saapuu ne luo, katusokkelot kaikk' yhä uusia tuo, joka talosta tulvii niitä.

Ajan rattaan pyörtäen taakseppäin veri viikkojen luoksi ne vievät näin ja hetkien, jotk' on jo poissa. On kuin taas jyskisi kanuunat, tuliluikut räiskisi, taivahat ois liekkien purppuroissa. —

Nämä päivät on päiviä vainajien. Niin ystävä niinkuin vihollinen nyt olkohon likellä meitä. He saapuvat luoksemme haudoistaan, tilin vaativat meiltä he uhreistaan. Voi, jos emme kuuntele heitä!

Ei juhlat voi heitä tyydyttää. Vain sydänten kielen he ymmärtää, se voi heille rauhan antaa. He kysyvät meiltä: — Kun hetki on, me voimmeko, saakka kuolohon, saman uhrin maallemme kantaa?

Kutojat

Näin joskus, kun päivä on mennyt ja saapuu hiljainen yö, minä vasta tunnen sen nyt kuin täytenä sydän lyö.

Se on äkkiä täyttynynnä ihan tuhlaten tulvilleen, se on naurua, nyyhkyä, ynnä kuin hyökyä merten veen.

Sitä kuuntelen ihmetellen ja melkeinpä peljäten — täys, humisten, läikkyellen, on huoneeni hiljainen.

Unet saapuvat piiloistansa minut kutsuen katsomaan: ne elämänkangastansa yhä kutovat ahkeraan.

Se kangas on ihmeellinen — alun ammoin on syönyt jo koi — mut uutta on syntyminen, käy polkuset, pirta soi.

Kude hauras, niidet heikot. Ei touhusta tulosta lie. Miks unet, ne virkeät veikot, yhä sukkulata vie?

Ei kysy ne mitä ja miksi, ne kutovat, kutovat vain: näen eteeni piirtyviksi kipukankahan kudelmain.

Valo säihkyy pinnasta kankaan, sen ylitse varjot käy! — ei kutojat muistelevankaan koin hampaan tuhoa näy.

Sitä katson, en käske, en kiellä. En muista, on pitkällä yö. — Miss' unet on, totuus siellä ja kauneuden hukkatyö!

Tervehdys merelle

Meri, meri, ole tervehditty! Meren henki, ota minut luoksesi ja koettele minua: vieläkö kuulun sinulle.

Meri! Sinä olet suuri. Sinun laineesi huuhtovat kaikkien maanosien rantoja,

sinun laineesi kiertävät koko maapalloa, lakkaamatta ylistäen sinua. Sinun laineesi tulevat pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä, ja kohtaavat toisensa valtamerien äärillä.

Meren aalto, ole tervehditty! Kanna tervehdykseni yli kaiken meren, kanna tervehdykseni ikuisiin aikoihin, kanna tervehdykseni ympäri maan piirin ja solmia se vyöksi maapallon ympärille.

Meri! sinä olet suuri, sinun olemuksesi lepää liikkumatta auringon palossa,

sinä olet kirkas kuin lapsen nauru, viileä sinä olet kuin sielun rauha. Äänetön sinä olet kuin iäisyys. Mutta syvällä uumenissasi sinä elätät hirviöitä, joita ei ihmissilmä koskaan ole nähnyt. — Mitä liikuttaa sinua aaltojen pauhu, mitä minun tervehdykseni, jota ne kantavat!

Meri, sinut tahtoisin juoda sieluuni, sinun viileän kirkkautesi, viimeiseen pisaraan asti.

Tahtoisin juoda sinut kuiviin ja nähdä salaisuuksiesi paljastuvan. Silmästä silmään tahtoisin katsoa synkimpiä käärmeitäsi, katsoa ovatko ne kamalammat kuin minun.

Ja laivat ne lähtivät —

Ja laivat ne lähtivät retkilleen kun kukkivat kesäiset päivät, ne lens' yli metallinhohtavan veen, vanat valkoiset jälkeen jäivät.

Oi, sieluni mun, mitä tunnetkaan? Olet aivan oudolla miellä! Ilon näitkö sä nousevan haudastaan syvält' jostain, rinnassa siellä?

Tosin nääntymys paina ei suonissas, ei horna sisällä polta, kuin ennen, et kalva olentoas joka tuokio tuokiolta;

mut punniten katsotko menneeseen, vai hyljitkö vastaisuutta? yli kukkivan maan, yli välkkyvän veen taot ehkä jo tuskaa uutta?

Et aattele tuota. Sa ihmettelet vain ett' olet nyt, olet tässä, ett' huuliltas sanat voitolliset ovat lauluksi helähtämässä:

Ja laivat ne lähtivät retkilleen kun kukkivat kesäiset päivät, ne lens' yli metallinhohtavan veen, vanat valkoiset jälkeen jäivät.

Mysterio

Jot' en toivonut, tiennyt, sen lahjaksi saan. Yö saapuvi, kirkkaus kulmillaan. Päiv' synkkeni, yö tuli valoisaks, suur' pieneksi, pien' yhä suuremmaks.

Kuin keskessä hehkuvan auteren. Kuin tuoksussa ulapan suolaisen. On tyhjästä syntynyt ihme uus, on tuskaisen-suloisin toivottomuus.

On loppunut liike. Paikalleen jäi kierto maailman uupuneen. Käsvartensa levitti Kauneus kuin omaa sen oisi kaikkeus.

On yhtynyt toivo ja toivottomuus, on seonnut uni ja todellisuus. Olen verhottu kultaan ja purppuraan. Mit' en aavistanut, sen lahjaksi saan.

Satu

Mitä oli, mitä meni? — Mitään ei, ei milloinkaan. Kuka kulki ohitseni? — Eihän ketään ollutkaan. Oli unennäkö vain, leikki aaltoin keinuvain, tuulen kulku rannan kaislikoissa.

Yks on totta: leikki lasten. Yks on varma lupaus: touhut satukuningasten, satu, uni, unohdus. Sauhu ilmaan hajoaa. Unho peittää nukkujaa. Mitään ollut ei, ei mitään ole poissa.

Unohtunut

Vapauden tunnen kuin en milloinkaan — vapahaksi kun en koskaan tullutkaan.

Unohduinko? — Minne? Katu, kivilles? Kentät, kukkiimme? Ilma, sinehes?

Enhän tiedä — taikka senkin unohdin. Enhän muista vaikka kuollut olisin.

Oodi

Yöt' ei, päivää ei ole koskaan ollut; maailmaa ei, kohtalon kätt' ei liioin; ihmist' ei oo tavattu; ihmisyyttä koskaan ei ollut.

Hiljaisuus vain, humisten, pyörremyrskyn lailla kiitää, hulluna, juopuneena. Näätkö kuin sen tunnoton, vaisu katse unias vaanii!

Nouskoon laulu — turhista kaikkein turhin, vertes painon ruokkima hetkest' hetkeen, oikku kaiken-kieltäjä, kaiken-luoja, hyödytön laulu —

niinkuin suihkukaivo, mi yksiksensä, itsekkäänä, painolla synkän tahdon, tuulten leikin vietäväks' piirtää ylvään välkkyvän oodin.

EPILOGI

Mi jälkeen jäi, se jäljess' olkohon. Sun työs on varma: täyttymys se on, ain' on se valmis — kiitos kohtalolle! täys täyttymystä, valmis tuomiolle.

Sun työs on vastaanottaa Kaikkeus, sun palkkas kipu, kuolo, unohdus. Sa täytä tuntoas ja aavistusta. Sa kiitä osaas, osas unohdusta.