Part 1

language: Finnish

»EI» ON PAREMPI KUIN »KYLLÄ»

1-näytöksinen laulunäytelmä

Kirj.

J. L. HEIBERG

Suomennos

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1926.

HENKILÖT:

GAMSTRUP, kamreeri. SOFIA, hänen veljentyttärensä. HALME, kandidaatti. LIIMA, urkuri.

Tapahtumapaikka Helsingissä kamreerin kodissa. Sali; ulko-ovi takaseinällä; oikealla ovi, joka vie Halmen huoneeseen. Kolmas ovi vie toiseen perähuoneeseen. Ikkuna. Tuolin päällä riippuu miesten aamunuttu.

HALME (tulee huoneestaan ja katselee ympärilleen). Ei täällä ole ketään, saan siis odottaa. Tai jos koputan ja menen toiselle puolelle. Kunpa vain tietäisin, onko kamreeri mennyt ulos jo näin aikaisin. Tuskinpa, eihän kello ole vielä kymmentäkään. Tuossa riippuu hänen aamunuttunsa, hän on siis ainakin pukeutunut. Mutta jos hän olisi mennyt ulos, olisi neiti Sofia varmaankin täällä. Niin, minä nyt sanon tässä näin, niinkuin olisin asiastani hyvinkin varma. Toivon, ettei taivas rankaise minua tästä ylpeydestäni niin, että hän jää tulematta tänään. No, mitähän vain lopultakin tästä tullee, mutta tänään minä aion puhua hänen kanssansa. Ellei hän tule tänne, menen minä hänen luokseen ja sanon: "Hyvää huomenta, neiti, saanko puhella herra kamreerin kanssa? — Hän ei ole kotona. — Vai niin, sepä ikävää. Sitten minun täytyy vaivata Teitä. — Kuinka voisin auttaa Teitä? — Saanko pyytää Teitä antamaan nämä rahat kamreerille, (Ottaa taskustaan rahaa) — se on tämän kuukauden vuokra!" — Jumala tietää, että tämä on minun viimeinen rahani, mutta sitä en sano neidille. Hyvä on että minulla on nämä rahat, sillä tänään on juuri kesäkuun ensimmäinen päivä, ja juuri kuukauden olen asunut täällä. Mutta ensimmäisenä kuukautena tulee olla säännöllinen kaikessa, ettei luotto menisi. — Hyvä kalustettu huone minulla on, ja tässä on sali, jossa voin puhutella neiti Sofiaa, joka melkein joka päivä saa jotakin tekemistä täällä heti kun hänen setänsä on mennyt toimistoonsa. Siis kaikki on hyvin ja mielelläni maksankin viimeiset pennini vuokrasta. Ylihuomenna tulee posti ja toivon, että isä on tullut liikutetuksi viimeisestä kirjeestäni ja lähettää minulle rahaa. (Joku koputtaa.) Kukahan peijakas siellä on? Sisään!

LIIMA (tulee huonosti puettuna vanhanaikaiseen frakkiin ja kuluneeseen hattuun). Saanko kysyä, eikö täällä asu eräs kandidaatti nimeltä — hii, mitäs näen! Olen ihan oikeassa.

HALME. Kas, minun vanha ystäväni ja ensimmäinen opettajani, herra Liima.

LIIMA. Mutta nykyään vain lukkari Rautavaaran kirkossa.

HALME. Tosiaankin, olenhan minä sen kuullut. Se taitaa olla erinomainen virka.

LIIMA. No ei nyt niin hirveän erinomainen.

HALME. Mutta eipä huonokaan!

LIIMA. Ei, en sitäkään voi sanoa, mutta siltä väliltä.

HALME. Keskitie onkin paras.

LIIMA. Niin, siinä sinä olet oikeassa. Et sinä suinkaan pane pahaksesi, vaikka tässä sinuttelenkin.

HALME. Kuinka voisitte luullakaan sellaista! Te, joka olette opettanut minulle aapista ja katkismusta!

LIIMA. Niin, mutta senjälkeen olet kasvanut minun pituisekseni, ja olen kuullut, että ymmärrät ja osaat vähän enemmän kuin isämeidän. Taidat olla lakitieteiden kandidaatti ja arvosanat loistavia!

HALME. Ja nyt toivon pääseväni virkaan.

LIIMA. Mitä sinä viralla teet? Kohta menet naimisiin serkkusi kanssa, — se rikas leski — mikä hänen nimensä olikaan — se, joka omistaa puoli miljoonaa.

HALME. Ahaa. Te ajattelette rouva Gröndahlia! Sehän olisi isäni tahto, mutta siitä ei tule mitään!

LIIMA

Miksi ei?

HALME. Äsh, hän on niin vanha, että voisi olla tätini. On luonnotonta edes kutsua häntä serkuksi, niin vanha hän oli.

LIIMA. Eihän sinun sitä tarvitsekaan tehdä silloin kun olette naimisissa. Ei sitten sanota täti eikä serkku, vaan: pikku vaimoni.

HALME. Se on vielä kymmenen kertaa pahempaa. Ei, rakas ystävä! Totta on: isä tahtoo välttämättä, että minä kosin häntä, ja minun on pakko totella. Se tapahtuu jo tänä päivänä. Serkkuni tietää tulostani. Näettehän, että olen jo parhaissa vaatteissani.

LIIMA. Kyllä näen; olet puettu' kuin sulhasmies konsanaan. Herra jesta, kun sinulla on hyvä frakki päälläsi!

HALME. Mutta minä tiedän, että saan rukkaset. Olen antanut hänen tuntea, etten halua hänen kanssaan avioliittoon, ja tiedän, että hän kieltää. Siksi menen rauhassa häntä kosimaan.

LIIMA. Mitä se hyödyttää?

HALME. Olenhan siten täyttänyt isäni tahdon, eikä hän silloin voi enää olla antamatta minulle rahaa.

LIIMA. Mutta entä ne puoli miljoonaa?

HALME. Viis' niistä!

LIIMA. On kerrassaan suurenmoista, että voit sanoa niin kun on kysymyksessä sellainen summa.

HALME. Katsokaahan, puolet rahoista tulee minulle varmasti jos elän kauemmin kuin serkkuni. Serkkuvainajani,' hänen miehensä, testamenttasi minulle puolet rahoista, siis 250 tuhatta silloin kun hän kuolee. Ja jos leski menee naimisiin, pitää hänen heti ennakolta maksaa minulle tämä summa. Mutta sekä kuolema että naimisiin meno tuntuu minusta yhtä mahdottomalta, ellette Te, rakas Liima, auta minua ja ota leskeä. Ettekös Te ole vapaa vanhapoika?

LIIMA. Olen kyllä, mutta ei se kuitenkaan käy päinsä.

HALME. Miks' ei! Kuulkaahan, hän on paras vaimo Teille. Hän ei ole ihan nuori, mutta sitä parempi. Ja lisäksi hän on aika hauskannäköinen. Ja entäs ne 250 tuhatta, eikös olisi hyvä ottaa nekin mukana.

LIIMA. Mutta se on mahdotonta!

HALME. No, annetaan sen asian sitten olla. — Kertokaa nyt omista asioistanne. Te olette siis tullut tänne pääkaupunkiin.

LIIMA. Niin, suoraan junalla Rautavaaralta. Tulen suoraan asemalta, sillä kysyin heti osoitettasi sieltä. Kiireesti tulin tänne, ja arvaappas, mitä varten!

HALME. Olen kovin utelias.

LIIMA. Tulin pyytämään, että solmiaisit kravattini.

HALME. Hyvänen aika! Oletteko tullut Rautavaaralta Helsinkiin sellaisen asian vuoksi?

LIIMA. Ei, ei. Mutta katsoppas — mutta et vain nyt saa nauraa minulle — olen matkustanut tänne kosimaan erästä neitiä, joka on jo puoleksi luvattu minulle. Ja hänellä on myös rahoja jonkun verran.

HALME. No niin, nytpä ymmärrän, miksi ei minun leskeni kelpaa.

LIIMA. Sinun leskesi! Älä sano niin, se kuuluu niin surulliselta!

HALME. Sanokaa sitten serkkuni, tätini tai miten haluatte.

LIIMA. Ja katsohan nyt, hyvä ystäväni ja oppilaani, — pyydän anteeksi, että sanoin sinulle näin.

HALME. Ei mitään anteeksipyyntöjä. — Se on ihan totta.

LIIMA. Tiedäthän, että ensimmäinen vaikutus, minkä naishenkilö miehestä saa, on paras. Ja olen kuullut, että kravattisolmu vaikuttaa silloin paljon.

HALME. Vai niin, ihanko totta?

LIIMA. Kyllähän sinä tiedät sen paremmin. Ja kun minä olen kuullut, että sinä tunnet muodit, eikä minulla ole tiedossa muita tällaisia, niin vanhan ystävyyden vuoksi arvelin sinun tekevän minulle tämän palveluksen ja solmiavan kravattini niin, että se miellyttäisi tytön sydäntä.

HALME. Sehän on pieni palvelus, ja mielihyvällä teen sen parhaimpani mukaan. Olkaa hyvä ja istukaa, pian se on tehty! (ottaa tuolin keskelle lattiaa).

LIIMA (käy istumaan). Kiitoksia! Hyvin paljon kiitoksia!

HALME. Mutta teidän tulee ottaa ensin frakkinne pois, muuten en voi.

LIIMA (ottaa frakin pois). Kyllä jos niin käsket.

HALME. Mutta tämä kravatti ei ole oikein hyvä. Minä lainaan teille toisen. (Menee omaan huoneeseensa ja tuo sieltä valkoisen kravatin.) Kas tämä on hyvä!

LIIMA. Hurraa!

HALME. Ottakaa nyt vanha pois!

(Laulavat):

I. Kravatti-laulu.

HALME.

Hei, nyt laitetaan, nauha solmitaan, kas sepä kaulan kauniiksi saa!

LIIMA.

Liian suur' on se vaan, tuskin päällä maan lie sille vertaakaan.

HALME.

Kyllähän erehtyä voi, nyt hiljaa!

LIIMA.

Sä kuristat mun, oi!

MOLEMMAT.

Se käy hienosti, aivan varmasti se istuu somasti.

HALME.

Nytpä näppärään solmin toisen pään

LIIMA.

Niin tiukkaan älä nyöritäkään!

HALME.

Kyllä löyhtyvi se!

LIIMA.

Laske väljälle!

HALME.

Kas, oiva tekele! Malttakaas, — reunat pilkistää —

LIIMA.

Ei henkeä minuun enää jää!

MOLEMMAT.

Kävi hienosti, aivan varmasti se istuu somasti.

LIIMA.

Mitäs lausutkaan?

HALME.

Hieno kerrassaan!

LIIMA.

Kas, suuremmoinen onhan se vaan! Moinen rusetti minut pukevi, kai tytön saanenkin.

MOLEMMAT.

Ain' auttaa puku asiaa, kyll' räätäli monen herraks' saa. Kävi hienosti, aivan varmasti se istuu somasti!

LIIMA. Kiitoksia hyvä ystävä! Sehän on aivan ensiluokkainen. Nyt puen vain frakin päälleni ja sitten lähden, (ottaa frakkinsa).

HALME. Ette kai aio lähteä tuossa frakissa?

LIIMA (katsoo frakkiaan). Eihän sen ulkopuoli ole oikein hyvän näköinen.

HALME. Ja sisäpuolta ei voi kääntää päälle. Kuinka tuo frakki soveltuu tähän kravattiin.

LIIMA. Ja kapsäkkini on vielä asemalla.

HALME. Lähettäkää heti hakemaan sitä!

LIIMA. Hyvä on. Mutta jospa minun juhlafrakkini, joka kelpaa Rautavaaralla, on vähän vanhanaikainen täällä pääkaupungissa.

HALME. Se on hyvin ikävää se.

LIIMA. Mutta kuulehan, minulle tuli sellainen päähänpisto, vaikka se onkin kyllä vähän epäkohtelias — mutta vanhan ystävyyden takia —

HALME. Voisinkohan auttaa jotenkin Teitä? Tekisin sen mielelläni.

LIIMA. Lainaa minulle uusi frakkisi! Puolen tunnin kuluttua on kosintaretkeni tehty ja sitten tulen takaisin.

HALME. Se on pieni asia, jos on vain siitä kysymys. Ja minä en onneanne estä! (Ottaa frakkinsa ja auttaa sen Liiman päälle).

LIIMA. Olet vallan erinomainen, yhtä sydämellinen kuin oppilaanakin. Aivan samanlainen, mutta lukenut vain enemmän. No niin, nyt luulen, että minä kelpaan. Sanon nyt vain hyvästit ja kuten sanoin, tulen kohta takaisin.

HALME. Onko morsiamenne asunto lähellä?

LIIMA. Sitä en vielä aavistakaan.

HALME. Helposti hankin tiedon siitäkin. Sanokaa vaan hänen isänsä nimi!

LIIMA. Ei, anteeksi, — on vähän epähienoa jos sanoisin ennenkuin asia on valmis. Mutta heti kun kaikki on selvä, saat sinä ensinnä tietää. Nyt menen tuohon kauppaan ja pyydän saada katsoa puhelinluetteloa. No, hyvästi siis, tuhannen kiitoksia! (ottaa hattunsa).

HALME. Mutta kuulkaahan, ette voi tuolla hatulla kävellä täällä!

LIIMA (tutkii sitä). Olet oikeassa. Ei se oikein lyö yhteen tämän frakin kanssa.

HALME. Kyllä kai minun pitää auttaa teitä, (hakee hattunsa).

LIIMA. Oletpa erinomaisen hyvä poika!

HALME (antaa hatun). Kas tuossa!

LIIMA. Heipä hei! Saat pitää vanhan hattuni panttina, (panee Halmeen hatun päähänsä, mutta se on liian iso ja putoo korville.) Voi, se ei käy! Se on liian iso. On hullua luullakaan, että minulla olisi niin iso pää kuin sinulla.

HALME. Mitäs nyt tehdään? Teidän pitää matkalla ostaa uusi liattu.

LIIMA. Mitähän se maksaa?

HALME. Minä maksoin tästä 150 mk.

LIIMA. Mutta taas on niin ikävästi, että lompakkoni on kapsäkissä ja minulla on vain vähän pientä rahaa mukanani. Pelkään, että tulen jo liian rohkeaksi, mutta voisitko sinä vaikka tunnin ajaksi — —

HALME. Lainata 150 mk. Hyvin mielelläni, (ottaa rahat ja antaa).

LIIMA. Kyllä se on totta, että sinulta saa kaikessa apua. Ja lisäksi, sinulla ei ole ainoastaan hyvää tahtoa, mutta myöskin kykenet siihen. Tämä osoittaa, että sinulla on raha-asiat kunnossa. Ei jokaisella nuorella miehellä ole 150 mk valmiina satunnaisia menoja varten. Usko vain, ilmoitan tämän isällesi, kun tulen takaisin Rautavaaralle. Ja sitten hän saa paremman käsityksen sinusta.

HALME. Kiitos siitä! Sillä tavalla voitte tehdä minulle hyvän vastapalveluksen.

LIIMA. Saat olla varma siitä! No hyvästi sitten, kohta olen täällä jälleen.

HALME. Hyvästi ja onnea matkalle!

LIIMA. Kiitoksia ystävä, kiitoksia! (Menee).

HALME (yksin). No nyt minulla ei ole frakkia, kun räätälille vaihdoin vanhan frakkini. Ei ole rahoja, että maksaisin vuokran. Mutta samapa se. Tunnin päästä olen autettu. Niin kauan voin odottaa. (Toisessa huoneessa kuuluu Sofian laulua.) Siellä on Sofia. Mutta hyvänen aika — enhän voi näyttäytyä paitahihasillani. (Koettaa panna Liiman frakkia päällensä.) Ei, tämä on naurettavaa! Ja minkälainen järjestys täällä on! (Alkaa nostaa tuolia ja tavaroita ja juoksee omaan huoneeseen tavaroinensa.) (Sofia tulee. Halme seisoo oven raossa ja tirkistää).

SOFIA. Ei hän ole täällä. Sitten on parasta että laulan vähän kovemmin. (Hyräilee. Katsoo Halmeen ovelle.) Mutta siellähän hän seisoo ja katsoo!

HALME. Hyvää huomenta, neiti Sofia.

SOFIA. Kas, oletteko Te täällä? Miksi noin seisotte ovella? Ettekö ole pukeutunut?

HALME. Ikävä kyllä — en ole. En uskalla tulla silmienne eteen. Ajatelkaa onnettomuutta! Olen pudottanut vaatekaapin avaimen, enkä saa takkia käsiini.

SOFIA. Lähetänkö hakemaan sepän, joka aukaisisi lukon?

HALME. Ei tarvitse. Kyllä löydän avaimen. Pahinta on, että en uskalla tulla teidän luoksenne.

SOFIA. Kas tässä! Ottakaahan setäni aamunuttu yllenne. (Ojentaa sen).

HALME. Mainiota! (ottaa nutun ja tulee sisään).

SOFIA (nauraa). Nyt olette oikein juhlallisen näköinen.

HALME (suutelee häntä kädelle). Jokainen tulee juhlallisen näköiseksi, kun te näytätte niin ystävälliseltä.

SOFIA. Vai niin, Te luulette, että minä olen Teille ystävällinen.

HALME. Minun pukeutumiseni on esimerkkinä siitä.

SOFIA. Kyllä kai.

HALME. Ei mitään "kyllä kai". Tässä kysymyksessä luulen olevani varma.

SOFIA. Te olette vaarallinen vuokralainen.

HALME. Vaarallinen? Kenelle?

SOFIA. Sedälleni. Hän ei tiennyt mitä hän teki, kun vuokrasi Teille kalustetun huoneen.

HALME. Mutta minä tiesin, mitä minä tein, kun vuokrasin sen. On joitakin erikoisia tapauksia, jotka panevat meidät uskomaan Jumalan johdatukseen.

II. Laulu. HALME. ja SOFIA

HALME.

Muistatteko? se oli Rantatiellä, mä Teidät näin ol' ilta toukokuun, mä käännähdin, ja jäljissänne siellä Teit' kaukaa seurasin kuin orja muu. Ystävätär ol' siellä mukananne varjossa rantapuiden riippuvain ja valkoliljat taipui kulkeissanne kun ohi riensitte te kiiruhtain.

SOFIA.

Ja kadulla kun kuljin reippahasti ma Teidät jäljistäni kadotin, mutt' seurasitte Kirkkopuistoon asti, mä kunnes riensin sisään kotihin. Te sitten muitta mutkailuitta tuonne astuitte jäljessäni asuntoon. "Vuokralle oisko kalustettu huone?" Te kysyitte ja setä vastas': "On."

HALME.

Ja empimättä asiani päätin, ja voitonvirttä lauloi syömmeni, mä suoraa päätä huoneeseeni muutin ja palatsilta tuntui soppeni. Tääll' Teitä aina katselen, Sofia, ja ensi vaikutelma kasvaa vain. Jos vaikenenkin, salata en taida mun mitä liikkuu syömmenpohjassain.

Siis minä toivon, että Jumala johtaa aina parempaan päin.

SOFIA. Varokaa, että ette liian aikaisin huuda: hurraa. Tietäkää, että setä juuri parhaillaan odottaa minulle kosijaa ja pahin kaikesta on, että hän on sedän mieluinen.

HALME. Mitä minä kuulen? Kuka se kosija on? Mikä hänen nimensä on? Milloinka hän tulee? Onko hän nuori? Onko hän komea? Onko hän ystävällinen? Missä hän asuu? Sanokaa nyt, että minä voin paikalla mennä katkaisemaan häneltä kaulan!

SOFIA. Herranen aika! Tahdotteko katkaista kaulan minun kosijaltani! Mitäs minä sitten hänellä teen?

HALME. No leikki pois, se on niin vakava uutinen, jonka ilmoititte minulle. Pyydän sentään, että vastaatte kysymyksiini.

SOFIA. Totta tosiaan. En osaa vastata yhteenkään. Se on totta: nuori hän ei ole, niin paljon on setä minulle ilmoittanut. Luonnollisesti hän on miellyttävä. Mitä kaikkeen muuhun tulee, olen yhtä tietämätön kuin Tekin.

HALME. Tekö ette tiedä hänen nimeään, ettekä tunne kuka hän on?

SOFIA. En ollenkaan. Kaikki tämä yllätys on minun sedältäni. Vain senverran tiedän, että hän on varakas ja hänellä on hyvä virka. Ymmärrätte, että tämä viimeinen on suuri asia, kun itse olen köyhä, niin sedästä on kauheaa, jos menen naimisiin köyhän kanssa, kun hän on holhoojani.

HALME. Voi niitä kurjia rahoja!

SOFIA. Niin, se on totta.

HALME. Mutta hyvä neiti Sofia, kun Te olette samaa mieltä kanssani, niin kai Te annatte hänelle rukkaset.

SOFIA. Jos minä oman mieleni mukaan saan vastata, niin hän saa rukkaset.

HALME. Antakaa oman mielenne puhua!

SOFIA. Sitä minä juuri aionkin, mutta minun pitää varoa, etten suututa setää. En uskalla heti kieltää, vaan vastaan epäselvästi, jotta voitan aikaa.

HALME. Ei ollenkaan sillä tavalla! Mitä se auttaa? Paljon parempi on heti antaa kieltävä vastaus ja sanoa suora "Ei". Sitten on asia selvä ja hän tietää, miten asia on.

SOFIA. Se riippuu paljon siitä, kuinka ensi tapaaminen sujuu, eikä se ole varma, että hän heti alkaa kosimisen.

HALME. Kyllä, sen hän varmasti tekee, ja kaikinpuolin on parasta, että heti vastaatte "Ei" kaikkiin hänen kysymyksiinsä, siten hän vähitellen tottuu siihen sanaan.

SOFIA. Onpas se mukava vaatimus! Jos hän nyt sanoo: "Ilma on kaunis tänään", pitäisikö minun vastata "Ei".

HALME. Voi hän sanoa niinkin, että Te itse olette kaunis, mutta on paras vastata "Ei". Juuri siksi, että näytätte miten vähän Te hänestä pidätte.

SOFIA. Niin, se on toinen asia, mutta — —

HALME. Ja sen kauniin ilmankin te voisitte kieltää.

SOFIA. Mutta se on kaunis tänään.

HALME. Saman tekevä. Hän tästä näkee, että Te tahdotte olla eri mieltä hänen kanssaan.

SOFIA. Mutta jos hän sitten sanoo: "Hyvä neiti, nimeni on Pekka, Juho, Jaakko" tai jotakin muuta, niin eikö ole liian omituista, jos minä sanon "ei". Hän voisi ajatella, että paremmin minä sen itse tiedän.

HALME. Teidän pitää kumminkin vastata "ei".

SOFIA. Kuinka?

HALME. Jos hän on yhtään sivistynyt mies, ymmärtää hän, että Te ette tahdo tietää hänen nimeään ettekä muutakaan hänestä. — Nauratteko!

SOFIA. Minä en voi olla nauramatta, kun ajattelen, mitä kaikkea Te tahdotte sanan "ei" sisältämään.

HALME. Mutta minä olen kaukana naurusta. Minulle se asia on totinen tosi. Mitä Te nauratte vieläkin?

SOFIA. On mahdotonta olla nauramatta.

HALME. Vakuutan Teille, että täysin tosissani pyydän Teitä hänelle vastaamaan yhden ainoan sanan, "ei". Tämä pieni sana voipi käydä joka paikkaan. Se on lyhyt ja selvä. Älkää naurako. Te saatatte minut sillä epätoivoon! Luvatkaa minulle — —(ovelle koputetaan) Jumalani, jos se on hän!

SOFIA. Minä juoksen pois, olkoonpa se kuka vaan! (Juoksee pois).

HALME. Sisään! (Liima tulee uusi hattu päässään).

HALME. Joko Te tulette takaisin? Sepä kävi nopeasti.

LIIMA. Mikä Sinulla on? Sinäpä olet äksyn näköinen. Mikä sinulle on tullut?

HALME. Ei mikään. Mutta kertokaapa nyt minulle mitä Teille on tapahtunut! Joko kaikki on selvää?

LIIMA. Ei, ystäväiseni, enhän ole päässyt sen pitemmälle, kuin että ostin uuden hatun. Katsopas eikö olekin hyvä!

HALME. Mutta ettekö ole vielä ollut "sen tulevan" luona?

LIIMA. En. Ajatteleppas vain sitä ihmettä! Kun tarkastan luettelosta, missä hän asuu, niin tulenhan juuri tähän taloon!

HALME. Mitä ihmettä! Tähänkö taloon?

LIIMA. Aivan! En yhtään ihmettele, että olet kummissasi siitä, että menen kaupungille etsimään osoitetta paikalle, jossa olen.

HALME. Mutta taivaan tähden, puhukaa, selvittäkää!

LIIMA. Ei hätäillä. Eihän asia ole vaarallista. Katsohan ystäväiseni, eihän mitään hyödytä, että salaan sitä sinulta — kamreeri Gamstrup, jonka luona asut, on nuoruudenystäväni ja hän on kirjoittanut minulle, että hänellä on veljentytär —

HALME. Sofia!

LIIMA. Sofia, aivan oikein. Näenpä, että tunnet hänet. No, hän on kirjoittanut minulle, että hänellä on veljentytär neiti Sofia Gamstrup, jota hän luuli voivansa suositella minulle vaimoksi. Hänelläkin on jonkunverran omaisuutta, — onhan jotain minullakin ja sitten kunnollinen vuosipalkkani. — Sitäpaitsi hänen pitäisi olla sievä ja nuori, sellainen kaunis tyttö. — Niin. Mutta sinähän sen parhaiten voinetkin todistaa! Miltäpä sinusta näyttää?

HALME. Mitäpäs vastaisin? Sellainenhan riippuu niin paljon kunkin henkilön omasta mielipiteestä ja mausta.

LIIMA. Juuri niin. Ei voi katsella asiaa toisen silmillä, olen itse arvosteleva. Kuuleppas! Kun nyt niin paljon jo olet minua auttanut, niin kai vielä annat apuasi eräässä asiassa. Teethän sen?

HALME (itsekseen). Mitähän hän nyt tahtonee?

LIIMA. Kuulehan, kamreeri ei ole nyt kotona, mutta kun minä tässä olen nyt valmiiksi pukeissakin, niin —

HALME (itsekseen). Niinpä niin.

LIIMA. Ja olen sinulle luvannut takkisi tuossa tuokiossa takaisin —

HALME. Se onkin välttämätöntä, sillä tiedättehän että minunkin täytyy tästä kosimaan — (itsekseen) onkin jo aika saada ne rukkaset, että se este on tieltä raivattu.

LIIMA. Aivan oikein, täytyy takoa silloin kun rauta on kuuma. Kun sinä olet täällä näin kuin kotonasi, niin luotan siihen, että hankit neitosen puheilleni.

HALME. Te tahtoisitte, että minä — —?

LIIMA. Jumala paratkoon, mitä sinä siinä! Mikä sinua vaivaa? Onhan aivan tärkeä ja kunniallinen asia ajettavanani ja tahtoisin puhutella häntä.

HALME. Oikein! Viisainta mitä voin tehdä, on auttaa Teitä.

LIIMA. Niin, niin tietysti.

HALME. Täällähän hän on sisällä. Koputan ja sanon hänelle, että täällä joku tahtoo häntä puhutella.

LIIMA. Oivallista, oivallista.

HALME. Neiti Gamstrup!

SOFIA (tulee). Mitä haluatte?

HALME. Täällä on vieras, joka tahtoisi puhutella Teitä!

SOFIA. Vieras?

HALME. (hiljaa Sofialle). Kosijanne!

SOFIA (hiljaa). Aivan mahdotonta!

HALME. Niinkuin sanoin Teille. Taivaan tähden, tehkää nyt niinkuin minä olen teitä pyytänyt. Huoneestani kuulen joka sanan ja vannon, että ellette tee kuten pyysin — —

SOFIA. Mitä sitten?

HALME. Ammun kuulan saman tien otsaani. (Juoksee huoneeseensa, jättää oven raolleen ja kuuntelee).

SOFIA. Jumalan tähden, — kuulkaa — hän on jo poissa — hän vaan pitää ovea raollaan ja kuuntelee — Mitä minun pitää tehdä? Kylläpä tästä tulee kummallinen keskustelu.

LIIMA (katselee Sofiaa sivulta). Totisesti sievä tyttönen! Nyt vain rohkeutta.

SOFIA (katsoo Liimaa sivulta). Hyvänen aika minkä näköinen. Mitenkä voisin pysyä nauramatta.

LIIMA (kumartaa). Korkeimmasti kunnioitettu neiti! Te tiedätte kuka minä olen. —

SOFIA (itsekseen). Tässä voin hyvällä syyllä seurata Halmeen tahtoa. (Liimalle.) En.

LIIMA. Kamreeri on epäilemättä Teille, neiti, ilmoittanut eräästä henkilöstä, — — joka eräässä tarkoituksessa — — pyytää saada — — tarkotan, tahtoo kunnioittaen tervehtää Teitä, neiti. —

SOFIA. Ei.

LIIMA. Eikö?

SOFIA. Ei,

LIIMA. Sepä ihmeellistä! Minulle hän taas kirjoitti, että on teille ilmoittanut asiani. Minä en nyt ymmärrä tätä. Onko tämä Teille ymmärrettävissä?

SOFIA. Ei.

LIIMA. Niinpä luulen. Silloinhan hän ei tietystikään ole Teille maininnut nimeäni ja arvoani.

SOFIA. Ei.

LIIMA. Hyväinen aika, arvoisa neiti, seisonhan siis tässä teidän edessänne kummallisessa asemassa. Ennakkotiedot puuttuvat ja minun täytyy lähteä esitykseni niin alusta kuin historioitsijat, jotka alkavat maailman luomisesta. — Näytte minulle hymyilevän, mutta niin se vaan on. Harmittaa, sillä nyt pelkään, että monisanaisuuteni tulee Teille kiusalliseksi.

SOFIA (vakuuttavasti). Ei.

LIIMA. Jumala sen teille palkitkoon. Vastauksenne tekee minut rohkeammaksi. Katsokaahan arvoisa neiti, nimeni, itseäni kiittämättä, on Liima.

SOFIA (kysyvästi). Eihän?

LIIMA. Niin on. Ja arvoni ja ammattini on urkuri, kanttori.

SOFIA (ihmetellen). Eihän?

LIIMA. Olenhan urkuri Rautavaaran kirkossa. Tottahan neiti tietää missä Rautavaara on?

SOFIA (pitkittäen kuin miettien). E-ei.

LIIMA. Karjalassa, aivan Pohjois-Karjalassa. Ei se ole rintapitäjiä, mutta on sielläkin — monta sivistynyttä perhettä ja olen pitäjäläisten! luottamusmiehiä, heidän suosiossaan, — enkä tarvitse valittaa vuosituloistani.

SOFIA (kysyvästi) Ei?

LIIMA. Eihän se nyt ole mikään niin korkea arvokaan olla kanttori —

SOFIA (huokaa). Ei!

LIIMA. Mutta eihän kaikki tässä maailmassa riipukaan arvosta ja korkeudesta.

SOFIA (vakuuttavasti). Ei.

LIIMA. Ja urkurin viralla on se hyvä puoli, että työtäkään ei ole niin liiaksi ja tuloja on minulla kumminkin. Niin, että on se vaan arvon virka. Onhan tunnettua, mitä kanttooreista sanotaan —

SOFIA. Ei.

LIIMA. Niin mistä niitä kaikkia. Onhan arvoa alentavaa, jos jotakin, joka ei ole kanttori, siksi nimittäisi, mutta kun nyt kerta on kanttori niin eipä siinä tietenkään ole mitään alentavaa, että on kanttori.

SOFIA (huudahtaa innokkaasti). Ei!

LIIMA. Eihän minun tätä pitänytkään Teille kertoa, vaan sitä, että "Ei ole kiirettä kirkkoon, vielä on pappi paitasillaan", ettekö tunne sitä?

SOFIA. En.

LIIMA. Se on eräässä näytelmäkappaleessakin. Ettekö pidä näytelmistä?

SOFIA. En.

LIIMA. Niin, niin, onhan sekin ymmärrettävää, (itsekseen) Aika sivistynyt neitonen, sen huomaa hänen keskusteluistaan. (Sofialle) Ja tahdonpa Teille neiti, sanoa: Kuulisittepa vain Rautavaaran kirkon urut, parhainta koko Karjalassa! Niissä on sopusointua! Varmaankin sydämestänne riemuitsisitte kun kuulisitte minun niillä soittavan —

SOFIA. Eihän? — —

LIIMA. Varmasti!

GAMSTRUP (tulee takaa, seisattuu ovelle). Tässähän Liima onkin jo täydessä työssä, parasta, etten heitä häiritse. (Jää kuitenkin ovelle kuuntelemaan).

Laulua. (Halme oven raosta).

LIIMA.

Kellot soi, rauhaa voi tuoda rintanamme eikös niin? bim, bam, bim, bam j.n.e

HALME.

Jos et vaan pois jo saa, niin mä korvaan sulle kilistän, että kyllä sen sä kuulet, muistat sitten kellosi.

LIIMA.

Kaihan Te uskotte että osaan soittaa?

SOFIA.

Ei, ei, ei!

LIIMA.

Bim, bam, bim, bam bim, bam, bim, bam!

HALME.

Muistat sitten kellosi!

GAMSTRUP.

Tuollahan parhaillaan tyttöä hän lumoaa laulullaan.

LIIMA.

Bim, bam, bim, bam, bim, bam, bim, bam!

GAMSTRUP.

Hiljaa hiivin matkahan.

LIIMA. Tuntuu siltä, kuin neiti ei pitäisi musiikista.

SOFIA (hädissään). Ei.

LIIMA. Sepä vahinko. Täytynee siihen mukautua. Mutta jos nyt neiti ei pitäisikään soitosta, mutta jospa Te vaan voisitte pitää soittajasta — — Niin, arvoisa neiti, — Te katsotte minuun niin kummissanne, mutta niin on asia, eikä siitä somene — — sentähden minä kaiken tämän jälkeen saan sen kunnian, että pyrin päämaaliinkin. Niin, neiti, minä rakastan teitä, olen teihin kiintynyt.

SOFIA (hämmästyen). Eihän!

LIIMA. Kyllä varmasti! Ja nyt minä teen teille viimeisen kysymykseni. Tahtoisin sanoa teille, neiti Gamstrup: tässä olen Teidän edessänne! Tunnette nyt arvoni ja asemani, näette millainen olen, miltä näytän, miten käyn puettuna, — anteeksi neiti, siihenkin pannaan paljon arvoa.

HALME (itsekseen). Senkin pököpää!

LIIMA. Tahdotteko tehdä minut onnelliseksi antamalla minulle arvoisan kätenne ja kalliin sydämenne? — Niin, mikä on vastauksenne?

SOFIA. Ei.

HALME. Siinä sai sopivan vastauksen!

LIIMA. Se oli paha sana se, mutta Tehän hymyilitte sitä sanoessanne. Voinko uskoa, että tarkoititte totta, ettehän?

SOFIA. En.

LIIMA. Mutta minä en ymmärrä nyt teitä. Te laskette leikkiä. Älkää rakas neiti päästäkö koko "ei"-sanaa suustanne vastatkaa myöntävästi, vastatkaa vain kyllä! Mitä tahdotte siihen sanoa?

SOFIA. Ei.

LIIMA. Ei? Pyydän tuhannesti anteeksi, eikö "kyllä"? (Itsekseen) Onko hän huonosti kasvatettu?

SOFIA. Ei.

LIIMA. Te ette siis tahdo minua?

SOFIA. En.

LIIMA. Tämä on kaunista! Mutta älkää saattako minua raivopäälle!

SOFIA (vakuuttavasti). Ei.

LIIMA. Te vastaatte niinkuin tahtoisitte sanoa: "Ei ole mitään hätää!" Mutta te erehdytte kokonaan. Minä olen luonteeltani kovin kiivas. Jumala suokoon, että olisin Rautavaaralla, niin kyllä kellot soisivat!

Laulu.

LIIMA.

Kirkontorni syöksyis maahan ankarasta äänestä hurjana jos soittamahan kiihdyksissäin pääsen mä. Teitä kaipaan, ikävöitsen siellä Rautavaaralla. Jos siis torni halkeaapi Teille syy se lankeaa. Mua rakastatteko?

SOFIA.

Ei, ei, ei.

LIIMA.

Jos siis torni halkeaapi teille syy se lankeaa!

HALME.

Mutta itse halkeaapi ennenkuin on Vaaralla!

(Sofia pois.)

HALME (tuo Liiman takin, kiirehtää). Voisinkohan nyt saada takaisin takkini, en voi odottaa enää hetkeäkään, (Heittää aamutakin tuolille).

LIIMA (ottaa takin, antaa sen Halmeelle). Pahuus sen periköön!

HALME (panee sen päälleen). Kylläpä kohteliaasti lainasta kiititte.

LIIMA. Mihinkäs se minua auttoi? — Rukkasiin!

HALME. Sellainenhan se on ja siksi lienee luotukin. Nyt minä menen ottamaan rukkaset serkultani. (Hakee huoneesta hattunsa ja keppinsä).

LIIMA. Ja vaikka olisinkin ollut omassa takissani! (Halmeelle) Kuulehan minua kiukuttaa tässä eniten se, että tyttö oli todellakin sievä ja sivistynyt.

HALME. Mistä sen huomasitte?

LIIMA. Mistä! Mistä! Mistä se huomataan! Hänen sielukkaasta keskustelustaanpa tietenkin.

HALME. Oliko teistä hänen keskustelunsa sielukas? Minusta se oli yksitoikkoinen.

LIIMA. Sinusta! Sinusta! Oletkos kuullut keskustelumme?