Part 2

HALME. Kuinka sitä olisin voinut välttää? Eihän huoneeni ja tämän välillä ole edes paksua seinää.

LIIMA. Mutta kuinka sinusta hänen puheensa oli yksitoikkoista?

HALME. Siltä se tuntui.

LIIMA. Näyttihän hän omaavan paljonkin tietoa ja keskustelutaitoa.

HALME. Voi olla, mutta ei hänellä ollut puhetaitoa.

LIIMA. Päinvastoin. Hän puhui ymmärryksellä, osanotolla ja vilkkaudella.

HALME. Kuulkaahan, ja sanokaa tosissanne, kuulitteko hänen käyttävän muuta kuin yhtä sanaa?

LIIMA. Älä jaarittele! Mehän keskustelimme aika pitkään!

HALME. Luulen minäkin, että hän aivan tuhannesti lie sanonut sen saman sanan.

LIIMA. Mikä sana se sitten olisi ollut?

HALME. Herranen aika! Niinkö kuuro olette ollut, ettei se sana ole teihin vielä pystynyt? Te olette silloin kuuroista kuuroin!

LIIMA. Joutavia! En ole sen kuurompi kuin kanttorin ja urkurin sopiikaan.

HALME. Mutta ettekö sitten huomannut, ettei hän koko keskustelun aikana käyttänyt muuta kuin "ei"-sanaa?

LIIMA. Mitä ihmettä?

HALME. Kuten sanoin.

LIIMA. Ja sitä minä en ensinkään huomannut — —mutta nyt, kun sinä sen selvität, niin luulenpa — — varsinkin se sana oli hyvin tiheään hänen huulillaan.

HALME. Hyvästi! Minulla on kiire. Serkkuni odottaa.

LIIMA. Kuule! Sanopas vielä, mitähän ihmettä se tyttö sillä tarkoitti?

HALME. Eihän minulla ole nyt aikaa sellaista tarinoimaan. Heti tulen takaisin. Serkkuni asuu tässä aivan läheisyydessä. Sitten olen jälleen käytettävänänne ja olen antava ne tiedot, mitkä minä vain voin! (Juoksee pois).

LIIMA. Mutta lempo vieköön koko jutun! Narrinaanhan tyttö on minua pitänyt, siitä ei ole enää epäilystäkään. Jumalani, miten tämä nyt päättyy? Mutta tämä onnettomuus täytyy ottaa rauhallisesti. Miten minä osaisinkaan vihastua, kun hän ei minua huolinut? Eihän tästä pidä joutavaa kiivailla. Ei, kärsivällisyyttä vain! Vereni täytyy tyyntyä! Ja täältä on lähdettävä kotiin, kuta pikemmin, sen parempi!

GAMSTRUP (tulee taka-ovesta). No hyvää päivää, hyvää päivää vanha ystäväni Liima ja tervetuloa tänne! Milloin saavuittekaan?

LIIMA. Tänä aamuna, herra kamreeri.

GAMSTRUP. Sanokaapas muuta, ja aivan aikaa hukkaamatta heti meille, (hiljempaa) Oletteko jo nähnyt veljentyttäreni?

LIIMA. Olen.

GAMSTRUP. Ja puhunut hänen kanssaan?

LIIMA. Sitä en voi kieltää.

GAMSTRUP. Hyvä! No mitäpä hän sanoi?

LIIMA. Se ei ollut varsin paljon.

GAMSTRUP. Älkää olko siitä millännekään! Nuoret tytöt eivät aina ole kovin puheliaita.

LIIMA. Herra kamreeri! Ei tarvitse ollakaan puhelias, kunhan vain jotain kunnollista sanoisi.

GAMSTRUP. Aivan niin, aivan niin, ystäväni. Ja teillä kai ei ole mitään valittamista.

LIIMA. Ei suinkaan.

GAMSTRUP. No kertokaahan siis! Ihanhan olen kuin tulisilla hiilillä. Olitte kai jo yksimielisiä?

LIIMA. Eipä niinkään.

GAMSTRUP. Eikö sitten? Mitä hän vastasi?

LIIMA. Vain "ei".

GAMSTRUP. Kosimiseenneko?

LIIMA. Siihen ja kaikkeen! Jos mitä kysyin, niin aina vain "ei".

GAMSTRUP. Mitä ihmettä? Kuinka hän voi kaikkeen vastata "ei"?

LIIMA. Niin se vain oli. Niin oli ihan villissään sen "ei"nsä kanssa, ettei muita sanoja käyttänytkään. Ja vaikka olisin sanonut, että musta on valkoista, niin siihenkin hän olisi sanonut "ei".

GAMSTRUP. No totta se siihen olisi sopinutkin?

LIIMA. Minä aivan sekaannun, jos olisin sanonut että valkoinen ei ole musta.

GAMSTRUP. Niin hänkö olisi sanonut "ei"?

LIIMA. Vaikka vannoisin sen. Hänhän satoja kertoja toisti vain "ei", vaikka mitä olisin puhunut.

GAMSTRUP. Mitä kummaa tämä on! Silloinhan hän on ilvehtinyt teille aivan avoimesti ja silmienne edessä.

LIIMA. Sen huomasin nyt juuri jälestäpäin.

GAMSTRUP. Mutta hän on ollut häpeämätön minun vanhalle, hyvälle ystävälleni. Mutta odottakaahan! Antakaapa minä puhun sille harakalle, niin eiköhän ääni muutu kellossa.

LIIMA. Kuulkaahan kamreeri! Arvelin juuri pyytää että jättäisitte koko asian, ei se kannata. Mielipiteeni on: kun tyttö kerran ei pidä minusta, niin oikeinhan hän tekee, kun antaa rukkaset. Olenkin jättänyt koko asian mielestäni ja niin pian kuin mahdollista palaan takaisin Rautavaaralle. Voimmehan herra kamreerin kanssa silti olla ystävät kuten ennenkin.

GAMSTRUP. En ikinä salli teidän matkustaa näin tällaisen kohtelun perästä hyvityksettä! Tytön täytyy pyytää anteeksi niin teiltä kuin minultakin, hänen täytyy hyvittää tämä. Ja rukkasensa hän saa ottaa takaisin koreasti, pitäköön itse tai antakoon jollekin toiselle. — — Niille onkin jo paikka. Alan epäillä, että toinen voi olla tässä takana. Malttakaapas, kun minä neuvottelen! Kutsun hänet tänne.

LIIMA. Ei, ei kamreeri! Jättäkää se! Minä niin pelkään kaikkia perhekohtauksia.

GAMSTRUP. Pelkäätte? Kovinpa arkalasta ollaan.

LIIMA. Eihän niin arkakaan, mutta jätetään.

GAMSTRUP. Kuulkaa ja olkaa ymmärtäväinen! Neuvot on otettava varteen! Tekö hätääntyisitte tuommoisen tytön oikuista, te, joka pidätte tahdissa koko seurakunnan veisuun! Tekö ette saisi tahtia tähän tyttöön!

LIIMA. Niin, en ole tottunut kaikkiin "tahteihin" minäkään.

GAMSTRUP. Älkäähän, kyllä tiedän, että te osaatte tahtipuikkoa heiluttaa. Mutta koskapa itse olette niin arka, niin minä rupean holhoojaksenne, niinkuin olen ennestään veljentyttäreni holhooja. Odottakaahan hetkinen! (Huutaa ovesta) Sofia, tule! (Sofia tulee). Tule tänne, neitiseni ja katso minua suoraan silmiin. Kummallisia tarinoita minun pitääkin kuulla sinusta. Kuinka olet kohdellut tätä vierastani?

SOFIA. Vierastanne! Kuinka minä sitten olisin häntä kohdellut.

GAMSTRUP. Niin, sitä juuri kysyn sinulta.

SOFIA. En ymmärrä teitä, setä. Enhän ole häntä tätä ennen nähnytkään.

LIIMA (itsekseen.). Hänhän valehtelee kuin kirjasta.

GAMSTRUP. Mitä? Etkö nähnyt? Niinkö luulet voivasi edessäni kieräillä.

SOFIA (katsoo tarkemmin Liimaa). Suokaa anteeksi. Hänhän näkyy olevan Rautavaaran urkuri.

GAMSTRUP. Joko nyt muistat tuntevasi!

LIIMA (itsekseen). Saipas silmänsä auki!

SOFIA. Herranen aika, olette aivan eri näköinen! Mikähän on tehnyt muutoksen teissä?

LIIMA. Minussa?

GAMSTRUP. Muutoksen?

SOFIA. En tiedä, mutta niin erinäköinen olette. — Jo huomaan! Teillä on nyt aivan erilainen takki.

GAMSTRUP. Tottapa olettekin muuttunut!

LIIMA. Ei kuitenkaan paljon.

SOFIA. Ei paljon, mutta kuitenkin, nuttukin muuttaa muotoa.

LIIMA. Silloin olin frakissa, kun olin kosiomatkalla, nyt on turha sitä enää pitää.

GAMSTRUP. Vähät minä vaatteista välitän! Mutta nyt kysyn sinulta meidän neiti Nenäkkäältä, kuinka olet voinut tehdä pilaa tästä arvokkaasta henkilöstä?

SOFIA. Minäkö?

GAMSTRUP. Kovin pyhäksi siinä tekeydyt. Etkö ole satoja kertoja sanonut "ei" hänelle, etkö ole eroituksetta kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastannut "ei"?

SOFIA. En sitä tiedä.

GAMSTRUP. Mutta minä sen tiedän, ja minua sinun on turha vetää nenästä. Ja kylläpä tiedän, mistä nämä muurahaiset ovat päähäsi tulleet. Se uusi vuokralainen tässä on takana, hän täällä kuljeksii ja panee pääsi pyörälle ja sinä olet kyllin hupsu kuuntelemaan kaikkia hänen liverryksiään.

SOFIA. Kuinka te olette tullut siihen luuloon?

GAMSTRUP. Älä joutavia!

LIIMA (itsekseen). Halme, olisiko se mahdollista?

GAMSTRUP. Teistä ei ikinä tule paria. Hänellä ei ole niin pennin pyöreätä, ellei hän mene naimisiin serkkunsa kanssa, niinkuin hänen isänsä tahtoisi; mutta tuo vetelyspä ei sitä tahdo. Ja jos hän tahtoisi, niin ethän sinä silloin häntä saisi. Ja nyt minä sanon sinulle vielä: minä en tahdo nähdä häntä enää talossani, hän saa muuttaa. Minulla on hyvä syy käskeä häntä muuttamaan, sillä tänään on kuukauden ensimmäinen päivä, eikä hän ole vuokraansa maksanut.

SOFIA. Mutta setä hyvä, päivä ei ole vielä puolessa, kyllähän hän vielä ennättää tänään maksaa.

GAMSTRUP. Asiansa täytyy hoitaa aamusta päivin. Vuokralainen, joka ei ensimmäisenä kuukautena maksa säännöllisesti, ei tee sitä vastakaan.

LIIMA. Minun täytyy nyt sanoa teille, että teette hänelle vääryyttä. Mikäli minä tiedän, niin hän hoitaa hyvin asiansa ja onpa hänellä rahojakin.

GAMSTRUP. Ja päällepäätteeksi te vielä häntä puolustatte!

LIIMA (katsoo ikkunasta). Tuolla hän jo tuleekin, kiirehtii niin tullakseen tähän taloon.

GAMSTRUP. Tulkoon vaan tähän taloon, kyllä hän täältä lähteekin. — Heipä hei, nyt minä keksin! Sofia, jää tänne, ota hänet vastaan! Liima ja minä menemme tähän huoneeseen ja kuuntelemme keskustelunne. Et vastaa hänelle mitään muuta sanaa kuin "ei". Kaikkeen, mitä hän vain sinulle sanoo, on sinun poikkeuksetta sanottava "ei". Ei ja ei! Ja nyt tahdon omin korvin kuulla, kuinka sinä keskustelussasi selviät "ei"-sanallasi.

SOFIA. Mutta setä rakas? — —

GAMSTRUP. Älä mukise! Enhän minä koskaan peruuta sanojani. Jos siihen "ei"-sanaan lisäät mitään muuta sanaa, niin tulen ja taitan niskasi nurin!

LIIMA. Miksi te noin, herra kamreeri?

GAMSTRUP. Niin sen on oltava. Tuossa hän jo onkin. Tulkaa, Liima, tulkaa! (vetää Liiman mukanaan toiseen huoneeseen).

HALME (tulee iloissaan; ei huomaa ensin Sofiaa). Laulua.

Hei, kas tässä saavun jälleen, tanssin, laulan, hymyilen, huolet heitän itkijälleen, pidän päivänpaistehen. Nyt mä laulaa voin hurraa! laulaa voin, hei eläköön! Lalala, lalala, hurraa, hurraa hei eläköön!

Oisko onnenpoikaa moista, pois nyt puute haipui jo, silmissäni kaikki loistaa niinkuin kulta-aurinko. Nyt mä laulaa voin hurraa j.n.e.

(Huomaa Sofian).

Oi, Sofia, ilon' suuri jakakaa te kanssani! Tanssin, laulan, niinkuin juuri hullusti ois laitani. Nyt mä laulaa voin hurraa j.n.e.

Oi te varmaan ihmettelette tätä villiä iloisuuttani. Mutta ettehän tiedä, miten onni on minua suosinut. Osaisitteko arvata?

SOFIA. En.

HALME. Tämän jälkeen tohdinkin puhua avoimesti. Nyt tohdin vastustaa joka epäilystä, joka pelkoa. Nyt ei ole mitään estettä — jos vaan uskallan luottaa, että me ymmärrämme toisiamme. Kyllä te olette minut ymmärtänyt, se nyt on selvä, mutta enhän minä erehtyne teistä? Eihän asia lienee niin?

SOFIA. Ei.

HALME. Oi, sittenhän olenkin onnellisin ihminen, eihän ketään liene onnellisempaa! Eihän ole ketään muuta, jota te rakastaisitte?

SOFIA. Ei.

HALME. Kun minä nyt vakuutan teille sydämeni rehellisen ja vilpittömän rakkauden, niin ei kai teidän sydämenne epäile sanojani?

SOFIA. Ei.

HALME. Eikä vastaa kieltäen?

SOFIA. Ei.

HALME. Eikä käänny luotani koskaan?

SOFIA. Ei.

HALME. Eihän minun tarvitse turhaan pyytää kättänne ja sydäntänne?

SOFIA. Ei.

HALME. Eikä mikään peruuta lupaustanne?

SOFIA. Ei.

HALME. Eihän koskaan koita se päivä, jolloin te herkeäisitte minua rakastamasta?

SOFIA. Ei!

(Gamstrup ja Liima tulevat).

GAMSTRUP. Kyllä jo riittää!

HALME. Mitä näenkään!

GAMSTRUP (katkerana). Paljon kiitoksia! Oletpa tottelevainen lapsi, ihan siitä pitää sinua kiittää!

SOFIA. Mutta setä rakas, itsehän määräsitte, että minun tuli vastauksissani käyttää "ei"-sanaa.

GAMSTRUP. Kyllä ihailtavalla tavalla sen täsmällisesti täytitkin!

SOFIA. Pakkohan minun oli niin tehdä, ettette niskojani nurin vääntäisi.

GAMSTRUP. Et tiedä, vaikka nyt juuri sille asialle tulisinkin.

SOFIA. Mutta sehän olisi ihan sedän lupauksia vastaan.

HALME. Mitä tämä merkitsee? Pitikö Sofia neidin sanoa "ei"?

LIIMA. Vai et sinäkään kuullut, että hän vastasi yksinomaan "ei". Ei, eikä mitään muuta.

HALME. Ja sitä minä en huomannut.

LIIMA. Sittenhän itse olet kuuroista kuuroin!

HALME. Olkoon niin. Mutta koska te kumpikin olette kuulleet keskustelumme, niin tiedätte siis, että Sofia-neiti on, "ei"llään antanut minulle kuitenkin myöntävän vastauksen.

GAMSTRUP. Hiljempaa, tässä on minullakin sanottavaa. Ensinnäkin: teidän herra Halme, on hankittava itsellenne toinen asunto, olkaa niin hyvä, minä en tule teitä kauemmin pitämään vuokralaisenani.

HALME. Kuinka herra kamreeri? Tekö ajatte minut pois?

GAMSTRUP. Ette tarvitse koroittaa ääntänne, minä olen isäntä talossani, ja sitäpaitsi, ettehän ole maksanut vuokraannekaan.

HALME. Tuon 150 mk? Eikä muuta? Olen varma, että ystäväni herra Liima mielisuosiolla tekee sen minun puolestani.

LIIMA. 150 mk? Aivan oikein, herra kamreeri. Sen olen teille maksava, sillä olen velkaa herra Halmeelle.

GAMSTRUP. Samantekevä! Se syy olikin vähäpätöisempi. Mutta herra Halme, tahdon sanoa sen teille, että veljentyttäreni ei ikinä tule vaimoksenne, hän on määrätty herra Liimalle.

LIIMA. Pyydän kunnioittavimmin, sallikaa minun puhua. Mitä minuun tulee, en tahdo millään muotoa olla entisen oppilaani ja vanhan ystäväni onnen esteenä.

GAMSTRUP. Vaiti! Kukaan ei kysyne teidän mieltänne tässä.

LIIMA. Kyllä vaan luulen, että minunkin sanani on tultava kuuloon tässä asiassa.

HALME. Rauhoittukaa, herra Liima, tämä selviää heti.

GAMSTRUP. Vai niin, kuinka sitten aiotte asianne ajaa?

HALME. Täytynee minun siis sanoa se teille, herra kamreeri. Ensiksikin: veljentyttärestänne on tuleva minun vaimoni; toiseksi: hänestä on tuleva minun vaimoni ja kolmanneksi: hänestä on tuleva minun vaimoni —

GAMSTRUP. Kuulkaa, mitä ih—

HALME. Ja vielä neljänneksi: te olette antava siihen suostumuksenne!

GAMSTRUP (pidättäen kiukkuaan). Siitä viimeisestä tahdomme ensin alkaa. Kuinka te pakoittaisitte minut suostumaan?

HALME. Te sangen yksinkertaisesti myönnätte.

GAMSTRUP. Antakaa kuulua.

HALME. Saatte nähdäkin, (ottaa kirjeen esille). Tulen juuri serkkuni luota, jossa isäni tahdon vaatimuksesta pyysin häntä ja hänen sydäntään. Edeltäkäsin hän jo tiesi tulostani ja tiesi myöskin minun toivomukseni. Tiesi, että tahdoin vain lyhyesti yhdellä sanalla vastauksen. — Ja kun tulen sinne, on hän mennyt eläintarhaan sulhasineen.

TOISET. Sulhasineen?

HALME. Niin vastattiin. Mutta tuloni ja toivoni tietäen hän oli jättänyt tämän kirjeen vastaukseksi. Tahdotteko lukea, mitä siinä on?

(Gamstrup pitää paperia aivan nenänsä edessä.)

GAMSTRUP. En tule hullua hurskaammaksi.

HALME. Pidätte sitä liika lähellä itseänne.

GAMSTRUP (yhä kauemmaksi vieden paperia). En vieläkään ymmärrä.

HALME. Se on vieläkin liika lähellä.

GAMSTRUP. Kylläpä on kirjoitusta! (Liimalle). Pitäkää sitä — kauemmas, kauemmas, niin etäälle kuin voitte. (Gamstrup ja Liima etenevät toisistaan. Paperissa on suuren suuri "Ei".) Kyllähän nyt näen, että siinä on "Ei", mutta mitä sitten? Kun hänellä kerran oli sulhanen, niin tietysti oli vastauksensa "Ei".

HALME. Olkaa ystävällinen ja olkaa kärsivällinen vielä hetkinen. (Ottaa toisen tavallisen kirjeen.) Kun nyt olin saanut toivomani vastauksen, tuon ainoan sanan, ja olin lähdössä pois, jätti hänen taloudenhoitajansa minulle tämän kirjeen liitteeksi edelliseen. Tässä serkkuni kirjoittaa, että hän ihmettelee kuinka olin voinut epäilläkään saavani muunlaista vastausta, eihän hän koskaan ollut aikonutkaan minusta huolia.

GAMSTRUP. Kovin mairittelevaa!

HALME. Ja siitä todistukseksi hän kertoo olleensa puoli vuotta kihloissa, ja nyt he menevät naimisiin, jonka vuoksi hän, testamentin määräyksen mukaisesti, nyt lähettää minulle neljännesmiljoonan obligatsionin, jonka omistaja minä nyt olen.

GAMSTRUP. Mitä sanottekaan?

LIIMA. Sydämestäni siitä iloitsen. Onni suosii sinua, poika, minun hyvä ystäväni ja oppilaani. Mutta sen sinä oletkin ansainnut paremmin kuin moni muu.

HALME. Tämän olen nyt esittänyt teille, herra kamreeri, sen neljännen kohdan selvitykseksi.

GAMSTRUP. Minkä neljännen?

HALME. Ettekö enää muistakaan, mitä sanoin neljänneksi?

GAMSTRUP. Täytyy tunnustaa, että olen aivan hölmistynyt.

Loppulaulu.

HALME.

Ja neljäs kohtahan parhain on, se tässä nyt huomatkaa! On pikku seikka vain arvoton kun neidon sydämen saa. Ja rakkaus voiton nyt vei, :,: näät tottahan niin viisas setä ja kamreeri ynnä muu myös antautuu mieluummin, kuin vastaisi: "ei"!:,:

GAMSTRUP.

No olkoon niin, käyköön toteen se tuo oiva ennustus siis! kun Sofialle te kelpaatte, niin muusta huolimme viis. En kiellä siunausta teilt', :,: vaan itse mä yhdistän parin tään lempivän, onnekkaan, sill' öisinhän mä hullu, jos vastaisin "ei".:,:

LIIMA.

Mä saavuin kosijaks' kaupunkiin ja hienoks' itseni sain. Nyt kauas takaisin kotihin mua kellot kutsuvat vain. Pois lemmen poluilta, hei! :,: Mä astelen portaita tapulin, terveyttä tuopi se ja kellot ne suo kauniimman vastuun kuin "ei".:,:

SOFIA (laulaen yleisöön päin):

Nyt näytös loppuu, ja selvinneet on seikat parahin päin. Täss' "ei" ja "kyllä" on kiistelleet kuin näitte, oi ystäväin. Nyt kaikki toivomme vain: :,: Tää näytelmäkappale että ois ollut se teillekin vain mielehen, mutt' älkää vain vastatko: "ei!:,:

(Kunkin säkeistön loppua kerratessa yhtyvät kaikki mukaan.)