Part 2

Mut suur' oli pajarin suku. Kautta korpien kostoa huudetaan. Ja sotalaumojen luku yli samosi kaunihin Karjalan maan.

Jo vapaushaavehet haipui, verivirrat peltoja purppuroi. Moni vaipui, myös moni taipui. "Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?"

Kävi sortajat soittoa kohti. Soi sävelet kuin sodan myrsky. "Ken vapautta viel' laulaa tohti, kun taittui jo tappara viimeinen?"

Oli Ontrei Imatran orja, hän istui rannalla kuohuvan veen. Hän lauloi: "On sota sorja, kun kuollahan mieheen viimeiseen.

Mut sorjempi on sota sille, ken kaipaa maan päällä kalleimpaa. Hän Tuonelan tanhuville käy niinkuin sankari kotiin saa."

Ja sortajat soittajan näki. Tuon kohtalo kauan ei viipynyt. Ne lyhyen tuomion teki. Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

Se oli laulajan surma. Hän suistui koskehen kuohuvaan. Mut katso! Kantelon hurma yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

1902.

AIKA.

Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva käsin telity taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä, miehevää ja nuorta, joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: "Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä."

Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi.

"Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan, silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas, pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä, Ainoo turva on hän äidin vanhan, toivo tietäjien, naisten lempi, leirin kaunistus ja kansan kaiken. Vuoroansa vaiti odottaa hän, äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän, pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee kasvoillansa kalman henkäyksen, — silloin, katso: Silmäin side laukee ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee: puoleks lisko, suomuinen ja suuri, puoleks nainen punalieska-huuli, päässä silmät niinkuin pätsi palaa, pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu, käden kohottaa hän vetääksensä sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten, Ajatar ja urho miekan, mielen. Vavahtaa jo pedon polvet, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; keveästi niinkuin kesä-ilta sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki, hänehen ei Ajan hammas pysty, voittanut hän onpi kuolon vallan, sillä hän on unelmainsa urho ja hän täyttää, mitä monet tuumii."

Näin se kertoi kerran templin pappi mulle aurinkoisen alas mennen. Vaiti istuin. Vaikes kertojakin. Himmenivät Himalayan huiput. Yössä yksinänsä koskein kuohu pyhän virran pyörtehiltä kuului. Silloin sanat sattui mieleheni: "Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut Ajan voittajata?"

Väkevästi vanhan silmät loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui; "Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen.

Siitä asti on hän outo täällä, herra muille, orja itsellensä, sillä hän on unelmainsa urho, oman aattehensa astinlauta." "Entä jos hän aattehensa tahraa?"

"Silloin aate hänet alas lyöpi, ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa tietään niinkuin myrsky merta käyden."

Hetket kului. Pedot öiset heräs, lähti leopardi piilostansa, tiikeri, tuo karavaanein kauhu, leijonakin, metsästäjän mielle, oksat risahteli, risut taittui, kaukaa karjunta yön ilman halkas. Ja ma muistin Ajattaren haamun ja ma kysyin äänin vavahtavin: "Eikö koskaan Ajatar tuo kuole? Eikö koskaan koita kansain onni?"

Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi ijäis-aatteet ihmissydämissä; ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: "Suuri, suuri, ankara on Aika. Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, ijäinen vain ihmishengen kaipuu."

1902.

VÄINÄMÖISEN LAULU.

Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu: Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, ei esiintuoda. Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, katinkultaa, laineiden läikkyä. Sankarin laulaa sopii niinkuin meri, suurena, pyhänä, peljättävänä, — lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja heimonsa hengen.

1902.

KIMMON KOSTO.

Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska, kun hän korpia samoopi, yksin yössä lauleleepi:

"Tytär oli minulla nuori niinkuin pieni petran hieho, jäi yksin kotahan kerran, tuli miesi muukalainen, tytön taljalla lepäsi; kohdannen hänet ma kerran, silloin korpi kauhistuvi."

Kimmo vuorta viertävätä Hiihtää yössä yksinänsä.

Tuiman tunturin laella Hiiden immet hyppelevät kilvaten lumikiteinä, hapset tuulessa hajalla; susi juosta jolkuttavi, revontulet räiskähtävi, huokaavat lumiset aavat, taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

"On tulossa tuisku-ilma," tuumaa Kimmo, kiiruhummin sauva iskee, suksi potkee, vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen äänen vaisun vaikeroivan: "Hoi, kuka hiihtäjä oletkin, auta miestä onnetonta! Aavoja ajelin, petra katkoi ohjat, kaatoi pulkan, metsän kohtuhun katosi; toki säästyi herja henki. Nyt en tiedä tietä enkä paikkaa pakkasen käsistä."

Tuntee miehen muukalaisen Kimmo kiljuvin sisuksin: täss' on miesi, tuossa pulkka, tänne petran jäljet toivat! Kohoo jo verinen veitsi, käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta Aina miestä matkalaista!

"Kohoahan suksilleni," virkkaa, "vien sinut kylähän. Lämmin on kylässä kylpy."

Hiihtelevät hiljallensa, Kimmo eessä, mies takana, taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella Hiiden neiet hyppelevät, laulavat hajalla hapsin kera vinkuvan vihurin: "Voi, urosta voimatonta! Kovin kostohon käkesit, kostettavan kohtasitkin. Hyvä on hylyn nyt olla kostajansa kantapäillä."

Tulevi etehen koski, kosken poikki porras; Kimmo virkkaa: "Vaihduhan edelle, somemp' on samotakseni."

Vaihtuvi edelle toinen, — kosken kuohuihin katoopi käden yhden kääntämällä. Soi parahdus pakkas-yössä. Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet tuiman tunturin laelta, tulevat kuin tuisku-ilma, vinkuvat kuni vihuri, joka taholta, joka aholta, joka vuoren vinkalosta; käärivät hivuksihinsa miehen, jok' on murhan tehnyt, sylitellen, suukotellen, elon lämpimän imien, ottavat omaksi Hiiden, alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu. — Aamulla auringon kimallus.

1902.

LUOJAN LEIPÄ.

Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa.

Ruoja Ruotuksen emäntä pani konttihin evästä, viisi leivän viipaletta, kuusi suolaista kaloa, leivät harmaassa homeessa, kalat kaikki vuoden vanhat.

Kenpä kontinkantajaksi?

Kultaruusu, Ruojan tytär.

Virkahti kiveltä Kiesus: "Miksi tuot minulle näitä?"

Lausui kaunis Kultaruusu: "Eväät on emon panemat, itkut immen vierittämät."

Kysyi Karjalan jumala: "Mitä itket, miesten lempi?"

Puikutti punainen Ruusu: "Osoa inehmon itken, koko kohtalon kovuutta."

Mursi Luoja leivänkyrsän, pani palasen kannikalle. "Siis kera pitoihin käyös!"

Nyrpisti nenäänsä Ruusu, toki kuuli käskijätä, söi palan hyvillä mielin, toisen miellä mielemmällä; palat on parhainta nisua, kalat kaikki vastasaadut.

Ihmetteli itseksensä. Jo kysyikin Kiesukselta.

Hymähti hyvä jumala: "Niin on laatu Luojan leivän. Min osoa inehmon itkit, sen mehustit särvintäsi.

minkä kohtalon kovuutta, sen sulostit suupaloja, alla taivahan sinisen, armo-luojan atrialla."

Juoksi, joutui kohin kotia, Ei ikinä isonnut Ruusu.

1901.

AFFLECK.

Simo Affleck, ankara mies, hän hevosensa tallista nouti. Hepo hirnui: "Voi sua, voi, Simo Hurtta, Karjalan vouti!

Simo Hurtta, huikea mies, suki hevosensa harjan ja tukan: "Vasta voivota, kun satulassa tuon kotihin ma Karjalan kukan."

Hepo hirnui: "Voi sua, voi, Ilomantsi on Karjalan kukka ja Mantsit on sukua suurta, Ilomantsi on Affleckin hukka.«

Simo Affleck, ankara mies, vei hevosensa kaivolle juomaan: "Ilomantsi on Affleckin armas, muu jääköhön Herramme huomaan."

Hepo hirnui: "Voi sua, voi, koko Karjala allasi huokaa, joka pirtissä piilut jo välkkää, joka korpilla kohta on ruokaa.

Simo Hurtta, huikea mies, pani orhille ohjakset vakaat: "Vasta voivota, kun verisellä sotakentällä kanssani makaat."

Jo satuloi sälkönsä mies, löi virkkua vitsalla kerran, hepo hirnui, soi kavioista hääkanteleet Karjalan herran.

1903.

VORNAN VIRSI.

Aunuksessa kauas, julki kuului Vorna voimallinen. Monet Suomen retket kulki työnä ryöstö, tappaminen. Varhain oli Kainuun kauhu, pahemmaksi vielä paatui, missä matkas, syttyi sauhu, missä iski, miesi kaatui.

Ryösti vihdoin nuoren naisen, vienot lempiviikot vietti. Heimo neien karjalaisen kauan kostomatkaa mietti: "Hirtettävä oisi Horna!" Sulhot sotatielle suori. Tultiin kylään, nukkui Vorna; liitoss' oli nainen nuori.

Nukkuessa vangiks sitoi vaimo viekas miehen moisen, orteen nuoran toisen nitoi, pankon patsahasen toisen; köytti kiini vankat ranteet, pani paulat pitkin vyötä, sitoi solmut, väänsi vanteet; katsoi kuuhut naisen työtä.

Köytettäissä Vorna heräs. "Mitä liikut, vaimo kulta?" "Sitä liikun, silmäteräs, pudonnut on peitto suita." Heräs Vorna toisen kerran: "Miks et nuku. Luojan nuppu?" "Siks en nuku, nuppu Herran, siirtyi päältäs sääskenhuppu."

Heräs Vorna kolmannesti: "Jäseneni jäykät ovat." Virkkoi vaimo kiirehesti: "Allasi on oljet kovat, varro, tasoitan ma tilan." Päätti työnsä nainen nurja. Huomas Vorna huonon pilan: "Mitä mulle teit sa kurja?"

"Jo nyt olet urho köytty, kytketty on Vornan voima, olet turman lintu löytty, naisen nuoren kammitsoima; jo on tullut tuomiosi, sotatiellä heimo sorja; miekoin Vorna naista kosi, on nyt itse naisen orja."

Potkas Vorna vuoteellansa, orret murtui, köydet aukes, ponnistihe voimassansa, pankon paadet maahan raukes, seisoi eessä naisen nuoren niinkuin synkkä aarnihonka, niinkuin myrsky päällä vuoren, taikka pitkän pilven lonka.

"Olin silloin urho köytty, kun ma äänes Heljän kuulin, olin silloin lintu löytty, kun ma kullaksein sun luulin, olin silloin vaimon vanki, kun sa lattialla liikuit, olin tiellä Tuonelanki, kun sa polven päällä kiikuit."

Koppoi keihään, miekan, syöksi ulos iltaan synkeähän. Päätyi nainen nuori yöksi lautsan päähän itkemähän. Saapui suku aamun tullen: "Jo nyt kuivu silmäkulma! Jo nyt kosto koitti sullen, surmattu on Vorna julma."

Huusi vastaan hurja vaimo: "Todeksi en tuota usko, vielä elää urho aimo, punertaa kuin päivän rusko." Näytetähän Vornan miekka: "Totta tunnet tapporaudan? Ruskottavi rannan hiekka, miss' on sorja saanut haudan."

Kylpi nainen kyyneleissä: "Viel' en todeks usko tuota, varmaan vuorten jyrkänteissä kirpoi miekka miehen luota." Näytetähän keihäs hälle: "Liekö tuttu tumma veri? Vieri maalle vehreälle, missä suuri surman peri."

Nyyhki vaimo voivuksissa: "Viel' en menoon usko miehen, varmaan soissa soiluvissa tarttui ruoste raudan tiehen. Vielä elää kuulu kulta, vihertää kuin latva virven. Itketätte ilmi multa, kunne johti jäljet hirven."

Näytetähän Vornan vyöhyt kera puukon helapäisen: "Kussa paistoi kuudan-yöhyt poikki virran vieriväisen, siinä kaatui kaunis vuona Tuonen virven vihannoiden, kuolon kukkiessa luona, Manan lasten laulun soiden."

"Ja jos Manan lapset lauloi, laulakohot maahan munki, ja jos kuolo kullan kauloi, löydän sulhon surmatunki, tulen, tunnen metsät sankat, missä kukkii kuolon niini, väännän sieltä vaulat vankat, nidon niillä kullan kiini."

1904.

IKU-TURSO.

Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä aallon läikkyvän urhon? Vettä vellon, merta melon, jano ainainen povessani palaa; juon ijäti, ijäti janoon, ei sammu mun sydämeni sytö.

Levitän leuat, aaltoja ahmaan, ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät; ajelen impiä, aallon kukkia, ne kuolee, kun povelleni painuu; myllerrän myrskyn, juon maata, merta ja pintoja pirstatun haahden, kultia, päärlyjä, myös ihmisverta ja rintoja neitien nuorten; ei sammu mun sieluni ijäinen imu, ei kostu tulipuna kieli.

Kohotan kummina elokuun öinä kuutamon välkkeessä väsyneen pään, kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät taivaan tähtehen kimmeltävään, katsovi tähti, tuijotan, Tursas, kohta jo korkean voitan ma tuon, kirpoaa taivahan kultainen kehrä, joutsenen lailla sen silloin ma juon.

Ei sammu ahjo sydän-alani synkän, ei pätsi päässäni jäähdy. On avaruus yllä ja avaruus alla ja itsessänikin on ijäisyys. Ma vapautta pyydän, ma valkeutta janoon, ja kauneutta taivahan kaarten ma palan, mut pääse en kahleista vaikean vaivan, voin pään nostaa, muu muran peittoon muotoni jää. Jos tuskan tunnet jumal-kirottu joku, mun kanssani jumalia kiroo!

1905.

AATEKUTEET, TOIVENIIDET.

Päivä istuttu ol' alla haapain, vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta, naurut raikkaat rinnan puhtautta, päämme päällä haavan lehdet helkki, aallot läikkyi alla jalkojemme.

Joutui ilta, painui päivän kulta, utuisiksi lientyi lahden rannat, tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto, poistui punapilvi, haapain helke kuiskeeks suli, tuskin kuultavaksi.

Lakkas silloin liedot lempilaulut, naurannasta raikuneet ei rannat, äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vain käsi kättä vasten; tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

Kumma kudos, haaveherkkä huntu huoli yhteen kesä-yössä meidät, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä auer-aatteihista.

Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan henki, pirtaa veti rannan viime laine.

1893.

HÄN KULKEVI KUIN YLI KUKKIEN.

Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!

1897.

SIRKAN HÄÄMATKA.

Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea? — Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi. — Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä? —

Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. Kuka on kulta heinäsirkan? — Lepinkäinen leppälintu. Minne matka miekkosien? — Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.

1897.

RANNALLE NUKKUNUT.

Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui — käen kukkuhun heräsi hän, hän ennen einettä kuuli käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui — ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.

1897

KUU KALPEA.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo ammoin erota ois, mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa lepän lehviä uinuvia. Sydän ääneti sykkien aavistaa suven suuria unelmia.

1898.

RAUHA.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus? Mitä tietävi rauha mun sydämessäin niin suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen kuin kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja touot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk' on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

1898

KUKKULALLA.

Oli kerran kuin vene vierinyt ois kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja lämmittänyt ja rantakallion rintaa.

Oli kerran kuin vene laskenut ois kallion kaunihin alle, kaks kaahlannut hietaa valkeaa kaks kulkenut kukkulalle.

Ja eikö aurinko painunut taa saarien, salmensuiden, ja tullut ilta ja tullut yö yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt' ympäri tanhusi terhenet yön, utu ulapan aalloilla sousi, unen vallassa laaksojen lammet ui; ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle, se kukasta kukkahan kiipi; me seisoimme vuorella käsikkäin ja kuulimme, kuinka se hiipi.

1898.

OMENANKUKAT.

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat kumartuu ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain ne yöt on suuret ja syvät ja silloin jos ei tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta! Oi, varjele Luojani vakainen nyt orvon omenapuuta!

1898

LEPÄN LEHDET.

Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne ja toinen tänne ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis yli aaltojen ainiaaksi, ja jos joku virsi vieriä vois tarusaarehen, aikojen taaksi.

niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta: miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta.

1898

INDIAANI.

Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani, joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini taas valkoisein. Tuost' astunut pieni on mokkasiini yli sammalein.

Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt, sen tiedän vain. Mut mist' on tullut ja minne mennyt mun armahain?

1898.

KUKA ON HÄN?

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain. niin lauloin ma lauluni parhaan.

1898.

MIRJAMIN LAULU.

Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan, mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä on Mirjamin kukka?

Päivä painui jo vuorten taa, kuun on helmissä metsä, maa, helyjä välkkyvi heinät, oljet, — missä on Mirjamin soljet?

Missä viivyt sa sulhoni, kussa valkea orhisi, joudu jo luokseni angervoisen — vaiko jo löysit toisen?

1898.

SERENAADI.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot ja kyyneleet ja lemmen hehkut ja halla.

Voi kuinka ne lemusi kukkaset mun impeni ikkunalla! Voi, kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla!

ja kantelo helkkää vieläkin, mut kuihtuneet ovat kukkaset, syys tullut maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössäni murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet.

1898.

METSÄTORPPARIN LAULU.

Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.

En kylää kutsunut ma talkoihin, en käynyt luona papin, lukkarin ma päivätöitä heiltä kerjäten ja kauppamiestä miellytellyt en.

Vaan itse kaasin, veistin honkapuut ja hankin sammaleet ja tarpeet muut, ja kesän kirvestä kun heilutin, niin valmis syksyll' oli mökkikin.

Nyt etähällä metsätorpassain ma yksin, erakkona elän vain, en kylän karkeloiss', en häissä käy ja vierasta ei torpan tiellä näy.

Mut kesä-illoin peltoni kun nään ja pellollani täyden tähkäpään ja illan päivän päällä lampuen ja rantasaunan savun rauhaisen,

niin silloin tielle katson kaihoten ja kulkijata sieltä vuottelen, ken kanssain nauttimaan sais onnestain ja kera kylpemähän saunahain.

Mut eipä kuulu kulkijata vaan. He eivät anteeks anna konsanaan, kun kylää kutsunut en talkoihin, vaan itse onneni ma rakensin.

1898.

YÖKEHRÄÄJÄ.

Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma hyrinän sydämestäni.

Mikä siellä hyrisevi ainiaan? Neitonen rukkia polkevi vaan.

Istuin ma illalla aatteissani, kuulin ma laulua kupeheltani.

Kuka siellä laulavi ainiaan? Kuolema neitoa kutsuvi vaan.

istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma itkua sydämestäni.

Kuka siellä itkevi ainiaan? Impi itkevi vapauttaan.

1897.

RUKOUS.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi, syntyös sydämihin, oi, syntyös syömehen jokaiseen, joka tutkivi: mistä? mihin? Oi, syntyös rauha mun rintaani kuin syntyi seimehen lapsi, sinä rauhani nuori ja naurusuu, sinä kukkani kultahapsi!

Ja kilvan kulkisi kumartamaan sua turhan tietoni aatteet, kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppuravaatteet. Mun henkeni tietäjät harmaapäät erämaita ne etsien kulkee, mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö minut ympäri sulkee.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin. En nuor' ole koskaan ollut. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut. Olen väsynyt lauluni valheeseen. Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen.

1898.

HIIHTÄJÄN HYRÄILY.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu; mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu tuul' ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll' on myötä, kun latu on aukaistu edessään; mut parempi hiihdellä yksinään, tien itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen; mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen, joka outoja onnen vaiheita käy eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss'; mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa.

1898.

MIERON NUOTIOILLA.

Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä, idästä, lännestä, pohjan päältä.

Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain, toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.

Maantien varteen me yhdyimme yössä; siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

Kohta me istuimme veljien lailla ympäri valkean, huolia vailla.

Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki, toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.

Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta, toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.

Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet, tämä idän impien kuvas ihanuudet.

Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki. Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä. Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.

Minkä tuli mielehen vielä emovainaa, minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.

Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan, toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa, kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

Ei ole suuri apu mieron nuotioista, toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä. Ääneti tuhkaan me tuijotimme yössä.

1897.

LAULU ONNESTA.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön, kell' aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

1898.

TELLERVO.

Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viidakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua valkeaa ja puuhun piirtävi pilkkaa? Se Tellervo on, tytär hongikon, opas metsien vieno ja vallaton.

Hän saapuvi, hämärän impeni mun, luo sen, joka vaipui varhain, hän tarttuvi kätehen tarmottoman hänet ohjaten ohitse harhain. Hän hymyilee ja hän lymyilee ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:

"Mitä mietit sa poikanen poloinen, kun korpehen yöpyä aiot? Ei vastahan Pohjolan pakkasta teho laulajan tieot, ei taiot. Mut tulkosi näin minun jäljissäin, niin menemme Metsolan linnoja päin.

Kas, Mielikki, metsien muori, on minun äitini, kultainen, kallis. Ei koskaan hän laulajan uupuneen näin hangelle uinua sallis. Näet lempeä on emo hongikon ja lempeä honkien tytärkin on.

Ja vaikka sa et mua tunnekaan, sun tunsin jo kauan, kauan. Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs, minä seurasin sompoa sauvan; ja hiljaa vain vaikka laulelit ain, minä kuulin ja riemusin rinnassain.

Sua eivät ihmiset kuullehet, mut metsä, metsä sun kuuli. Minä laulua lemmin ja laulajaa ja mulla on lämmin huuli. Se suukkosen saa, joka saavuttaa. Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa."

Ja Tellervo huntua huiskuttaa ja laulaja kutsun kuulee. Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa, tytön kiini jo saaneensa luulee: suo suudelmasi Mut kaukana, kas, taas tyttö on petturi, peijakas.

Hän huntua heittää ja häilähtää, hän vierii ja väijyy ja väikkyy, hän milloin vierellä virnakoi, taas milloin loitolla läikkyy. Näet veitikka on tytär hongikon ja tanssi on luontoa Tellervon.

1898.

TUIJOTIN TULEHEN KAUAN.

Tuijotin tulehen kauan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani.

Heräsivät hiilten henget, ajat armahat samosi, liiteli suviset linnut, keikkuivat kesäiset päivät; poski hehkui, suu hymysi, silmät muita muistutteli.

Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki, mökissä ihana impi, kultakangasta kutovi, helmellistä helskyttävi.

Kelle kangas kultaloimi? Häiksi metsän morsiolle. Kelle neiti näätärinta? Hiihtäjälle Hiiden korven.

Ei hyvä hylätyn kauan liikutella lieden puita, vesi silmihin tulevi, pää käsihin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.

1898.

ILTATUNNELMA.

Mun päiväni ammoin mennyt on, yhä mailla on illan soihtu. Mit' tää on? Miks ei joudu jo yö, kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö ja pettää viimeinen loihtu?

Kas, taivahat kuinka ne loimottaa! Joko tullut on tuomion päivä? Tää heijastus silmäni huikaisee. Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen, missä ympär' on huuru ja häivä!

Olin minäkin nuori ja onnellinen. Näin unta ma kesästä kerta. Kas, hämärän neittä ma lempiä sain, ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain — te nähkää hangilla verta.

Veri punanen ratkesi rinnastain. Veit paljon sa tyttöni multa. Mut murheeni nuori ja lämpöinen se kirjoja kirjoitti hangillen: sinä siunattu, kiitetty, kulta!

Runoruusut rintani raadellun te rastitte hiihtäjän matkaa yli vuorien, yli laaksojen, ohi murheen ja onnelan ovien — Mihin? Tee ei mieleni jatkaa.

On päivä jo ammoin laskenut, yhä poissa on hiihtäjän rauha. Käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu. Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu ja lasken yöhyt lauha?

1898.

KUOLEMAN RENKINÄ.

Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin, kuolema kynti ja minä itse itkin.

"Tule mies rengiksi!" kuolema huusi — "saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi."

Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan. Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.

Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa; viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.

Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä; Herra, koska seison ma sarkani päässä?

1898.

JA VUODET NE KÄY YHÄ VAIKEAMMIKS.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks, ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa. Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus! Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin, ne tuovat uusia vieraitakin, jotka nimeltä tunnen ma juuri. Se murhe, mi eilen mun murtaa oli, suli hymyks, kun tänään suurempi tuli — koska tulee se suurin suuri?

Koska saavut sa tuskani korkein, sinä maailman valtias mahtavin, jota lapsesta saakka ma uotin, jota vapisin öisin mä vuoteellani, min katsehen tunsin ma kasvoillani, kun hetkeksi onneeni luotin?