Part 4

Tulikuumat niinkuin askelet allamme huulet heljät hilluvat saatettavallamme, varsi kuin palmu, silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.

Intia:

"Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme? Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"

Ninive;

"Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää. Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"

Intia:

"Entä jos eksymme elontiellä, kukkani? Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"

Ninive:

"Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa, Tiemme suru sydämen ja veren palo suuntaa.?

Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla; katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla, iho eebenpuusta, hampahat valkean, pyhän norsun luusta.

Bajadeerit:

Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin, Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily, virvatuli sydämissä, syty, älä säily!

Kyllin on kruunuja karkelijalla, valtakunnat uinuvat vöittemme alla. Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee, kun ma soljen päästän, sotajouset laukee!

HÄÄHYMNI.

Tyttö:

Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais kerran auringolle, sulle, sydämeni päivänkulta?

Poika:

Lauloin rakkautta onnetonta, kyllin lauloin lemmen kyyneleitä. Miks en laulais kerran onnellista osaa rakastavan onnen myyrän?

Tyttö:

Lauloin mieron linnun lehtipuita, kyllin lauloin vierahitten viitaa. Miks en laulais kerran kurkihirttä, koska kodissani ruusut kukkii?

Poika:

Lauloin kangastusta korven kolkon, kyllin lauloin talotonta tietä. Miks en laulais kerran keidastani, yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?

Tyttö:

Lauloin äärettyyttä yksinäisen, kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa. Miks en laulais kerran äärellistä maata, jota sade, päivä siunaa?

Poika:

Lauloin mahteja ma murtavia, kyllin lauloin jumalitten juhlaa. Miks en laulais kerran ihmislasten häitä, joiss' on suru sulhaspoika?

Kuoro:

Murheet morsiamen helmaa kantaa, tähtitelttaa taivaan vallat kateet, palaa punaisena tuskan tuohus, mutta onnen otsalehti kiiltää.

1905.

KORKEA VEISU hänelle, jota minä rakastan.

Sanoi ennen elämä minulle: "Kärsi ja nauti!" Sanoo nyt: "kärsi!" ei sano muuta.

Tahtosi tee, sun vaalin on valta, tien päässä seison, tunnetko murhetta, musta tyttö?

"Tuuli on murhe, voimakas, väkevä, syttävi, liehtovi lempeni liekin."

Kahle on murhe, sitkeä, vankka, luuhun se puree ja jänteet se jäytää.

"Yöhyt on murhe, viileä, lauha, sen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät."

Miekka on murhe, murtava, lyövä, ei ole urhoa, ken sitä kestäis.

"Lahja on murhe, laupias, hellä, miksi et kanssani siunausta jakais?"

Riemuni sulle ma jakaa tahdoin, murheeni yksin kantaa.

"Suuri, summaton lapsi sinä, etkö sa lempinyt koskaan?"

"Miksi et virkkanut minulle mitään, tuijotit tuleen, vaikenit vaivasi kauan?"

Pelkäsin että et leikkisi enää, et nauraisi enää, naurusi mulle on kallis.

"Näethän, että ma nauran nytkin, katso, ma nauran silmäripsien alta."

Nauranet, itket sydämessäsi, kyynele kiiluu silmäripsien alta.

"Lempivän hymy on kyynelten halki."

Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?

"Rakkaus rintani ahtaaksi teki."

Huoneessa tässä on kuolema käynyt.

"Aukaise silmäsi, armas! Täss' olen minä ja täss' olet sinä, tuossa on tuoli, tuossa on pöytä, ikkuna tuossa, täällä ei muuttunut mitään."

En ole minä ja et ole sinä eik' ole huone entinen meillä, armaani, katso, ken tuolilla istuu, ken vuoteella lepää, ken vilkuvi verhojen takaa!

"Eikö siis koskaan aurinko koita?"

Koittavi pitkä, pilvinen päivä, äänetön ehtoo, lankee lauluton ilta, vailla riemuja, suruja rinnan, vailla vaivoja inehmon mielen, ilman tahtoa, tuntoa, järkeä — hiljainen hämärä, harmaja ikävä, huomenen huolia vailla, siksi kuin päättyy päivien uni, siksi kuin Tuoni tuomitun korjaa, käärivi kerran kärsinehenki hivuksihinsa kuoleman kalpea vaimo.

"Jumalissa juoksun määrä, Sulhoni ijäisen ehtoon."

1905.

SUOMEN SÄÄDYT.

Vanhan valtion murene, yhteiskunnan kulmapaasi, Suomen säädyt, maan perustus.

Varrotte vakavat niinkuin Luther Wormsissa.

Odotus ei kevyt kesäinen aamu, ei syksyn pimeä puhde: tyyni Suomen talvipäivä.

"Tässä seisomme."

Takana seisovat sadattuhannet, isät mennehet manalle, sukukunta syntymätön.

Miksi maassa mielten myrsky?

Sana Suomen on sanottu.

22/2 1905.

LEO MECHELIN.

Motto: Tulee mies meren takainen, ei kansan tuomion alainen.

Tunto tyyni, kunto kirkas, toimi, tarmo taipumaton. Suomen oikeuden soturi. Suomen kaunis kansalainen.

Terve, terve!

Ei Sinulle suonehet korkeat jumalat tyyntä juoksua elämän eikä merta aallotonta; antoivat väkevän virran, kosken kuohuvan, kivisen, hyrskyt hyiset, pilvipäiset, pärskyvät, pahat kurimot: viskoivat venettä, miestä, eivät visko miehen mieltä.

Niin koitti kultainen vapaus.

Seisot Suomen kalliolla nyt niinkuin lakkapää petäjä, suoraselkä, tuulten tuttu.

Katsoi kansasi Sinuhun, oli kaikki kallis saatu, pyhä taisteltu takaisin, painoi yksi aatos ange: "Vielä ei kaiu kansan kieli, kansan kieli, kansan mieli, laki jäykkä, järkkymätön, Suomen suuressa salissa."

Katsottihin, kuunneltihin.

Niin sinä äänesi korotit, kaikui kallis Suomen kieli; niin sinä askareet alotit, alkoi kaunis kansan valta; niin Sinä suuntasi osotit, oli suunta suora, selvä; astuit päähän Suomen pöydän, vuoret oikeuden jyrisi.

Ajan kääntyi kirjanlehti, kävi kansassa humaus.

4/12 1905.

MOSKOVA.

Runon raikui kultakannel: "Mitä on myrskystä sanojen, kun soi kansan myrskykellot?"

Vastasi verinen hanki, hukat huuti Moskovasta: "Ruoskikaa runotkin kaikki, sana tuo tekojen myrskyn."

Helkähti hopeakannel: "Mitä on usko suurten unten, kun soi kansan kuolinkellot?"

Tykit tuonelan jyrisi, hukat huuti Moskovasta: "Murskatkaa unelmat kaikki, usko on pohja uuden polven."

Vihan välkkyi rautakannel: "Turhat on rinnan tuskat, riemut, kun soi kellot keski-öiset."

Paukkui pakkanen arojen, hukat huuti Moskovasta: "Surmatkaa sydämet kaikki, sydämestä päivän synty."

Kirkot Moskovan kimalti, Humahtivat huomenkellot.

1906.

RAUDAN SYNTY.

Syntymättä Suomen rauta.

Hettehissä kansan hengen heiluu Suomen malmi melto, aaltoo ponneton ajatus niinkuin ruoste rahkasuolla.

Ken heikon herättäjäksi?

Kevätmyrsky, maiden ryske.

Ken raudan rakentajaksi?

Ajan henki, nuorten airut.

Kuka liekin lietsojaksi?

Suuttumus valon-väkevä.

Palkehien painajaksi?

Kaikki Suomen kansan lapset.

On aika taonnan aika, hetki tehtävän teräksen, hikipäisen päivän tuska, tuokio väkivasaran.

että pois kuluisi kuona, karkenisi kansan hammas, seijastuisi summat aivot, muodostuisi musta möljä.

Miksi rauta raikumahan?

Kun on tarvis työkaluja.

Miksi hirret hilkkamahan?

Kun on kiire kynnökselle.

Miksi lempi liekkamahan?

Kun on kaunis manner meillä.

Viha miksi välkkämähän?

Kun ei kirkas kansan kilpi.

Tuli, kuule poikoasi. Luojan helkka, heimoasi. Ukon tuura, tuttuasi, lastasi, sinisalama! Tunnen syntysi, sylistä kirposit ajan emojen, piilit maassa piilokkali kaskien kytösavuna, nousit takkahan talojen, kykenit jo kynttilöiksi, korkenit kokoiksi Herran, helaavalkeiksi virisit, hehkuit kansojen kevättä, suitsuit suurta kukkimusta. niin sytyit sotatuliksi, tuprahdit tulipaloiksi, kylvit jo kyventä kuolon, sorron siementä sirotit, raiuit suulla rautamyrskyn, kiljuit suulla surmakirnun, isänmaa nimes ihana, toinen: kansan itsetunto; painu nyt pajatuliksi, sepon suostu ahjon alle!

Kivihiili, Kimmon poika, vanhin vuoren veljeksiä, sysi-hattu, synkkä-hahmo, saalas vaivan vuossatojen! Tunnen ma sinutkin, tuska olet rouhitun rotuni, painama petäjäleivän, sotaratsun sortelema, kiristämä kirkon ruoskan, rutistama ruunun miesten, tammikuussa tielle tehty, pakkaskuussa työlle pantu, teurastettu teuraskuussa, unohdettu kukkakuussa. Kuku nyt kullaisna käkenä, helkä sulka-suitsevana, lieka lintuna pajani, laika lauluni saenna, kuki köyhän pihlapuuna, orjantappura-okana. pistä piikkinä poveni, omantunnon tutkaimena, kerro työtä tuonen-tyyntä, tyytymystä, täytymystä!

Panu, poika aurinkoisen, päivän paistavan jumala, leppeämmän hetken herra, laupiaamman tunnin tuoja! Kuule särjetyn säveltä, rikki piestyn pilpatusta, kansan kahtia menevän, heimon hurja-huudollisen, joka ei seisonut surussa, ei elon kohluissa kohonnut, painui maahan martahana, poistui oikean poluilta! Anna päivä armautta, anna viikko viljelystä, anna vuosi auran tointa, kausi kaunista keseä, saisi korret korttumahan, nuorten varret varttumahan, henki uusi heilimähän, aika toinen alkamahan, taisto kaunis kaikumahan, kansan valta vankumahan, söisi Suomi selvän leivän, jäisi peuroille jäkälä!

Niin kuule, nimetön luoja, tule, suuri tuntematon, uskonnottoman unelma, ihanne ivailijankin! Tule myrskynä mereltä, mailta pilvenpatsahana, jyskä tuomion jylynä, valka maailman valona, tapa tauti juurta myöten, mädän syyt syvältä kynnä! Tyydy työmiehen talohon, katso päälle päiväläisen, loiselle enemmän loista, lohduttele muonamiestä, myös mene mäkitupihin, tule työpajan tomuhun, suorenna selät kumarat, suorita parempi palkka, sulje kurkku kukkarolta, anna ääni ihmiselle, irroita ajatus mykkä, päästä päähän neuvospöydän, kaitse maata kansan kautta, maa on tehty kansan tautta!

Mitkä äänet oudot yössä?

Kaadetahan kirkon kukko.

Mikä pauhu parsikossa?

Kohoavat koulut toiset.

Mikä terhen päivän tiessä?

Pääty pöyhkä virkavalta!

Miksi tanhu taivahilla?

Maan on varjeltu vapaus.

Näen minä ajan tulevan: kasvavi saloilla Suomen kansa kuin teräslepikko, rautatammikko tanakka, tuhatpäinen peitsilehto, päivässä välähtelevä, härmässä helähtelevä, soinnahtava tuskan tullen, heilahtava hetken tullen, käypä kuolohon hymyten, kuurassa urosten parrat. Seisovi selillä Pohjan vartio vilun-väkevä, Lappi talven-taiallinen. Turja turman-luottehinen, tunturi revontulinen, lonka Louhen-poiallinen, kappa hyytä hartioilla, purnu lunta päälaella.

1905.

HELKAVIRSIÄ. (1903.)

IHALEMPI.

Tuo oli tytti Päivölässä Ihalempi, maammon impi, mansikka hyvien maiden, Herran lehtojen hedelmä; meni karjahan kesällä, ei tullut takaisin tytti.

Läksi veikko vieremähän. — Hiidet virvoja viritti. — "Kunne sorruit kurja sisko?" Poika soille portahaksi.

Läksi taatto tietämähän. — Hiidet virvoja viritti. — "Kuhun kuljit tyhmä tyttö?" Taatto Kalman kartanoihin.

Läksi äiti etsimähän. — Hiidet virvoja viritti. — "Missä mielitiettyseni?" — Äiti taivahan taloihin.

Saatteli sanan Ukolle: "Haihtui tieltä tuiretuinen."

Läksi Luoja löytämähän. — Hiidet virvoja viritti. ~ "Kussa kuljet Herran kulta?" Sammui kaikki Hiiden virvat.

Istui impi maammon marja hettehellä heiluvalla; kysyi julkinen Jumala: "Miksi poskesi palavat?"

Vastasi valio korven: "Kulki pilvi taivon kantta, päivä pilveä punasi, siitä syttyi poskipääni."

Sanoi Taatto taivahinen: "Miksi silmäsi vesissä?"

Virkkoi vieno metsän viemä: "Lankesi kedolle kaste, madot kiilto-kimmeltivät, siitä silmäni kihosi."

Tutki Tuomari sydänten: "Miks povesi polttelevi?"

Salon arka noin saneli: "Tähti kultainen putosi läikkyvähän lähtehesen, siitä syömeni värähti."

Jo julisti hyvä Jumala: "Kun lie pilvi kulkenunna olet tytti pilven tytti, kun lie kaste langennunna, olet siunattu kaponen, kun lie pudonnut tähti, olet tähden synnyttävä, sankarin sotasukuisen, miehen suuren, miekka-lemmen."

Sanoi, nosti noutamansa ylimmäiselle sijalle, ylimmäisen pilven päälle.

TUURI.

Noin ne lauloivat jumalat, juorottivat jouhiparrat rannalla Aluen järven, Tuurin uudessa tuvassa: "Autuas elämän arpa, kun on onni ottamassa, taito kättä käyttämässä. Ei elot eläen puutu, taarit tarjoten vähene."

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, kaatoi kannuhun olutta, lausui tuolla lausehella: "On eloa, on iloa, oisi kyliin kystä meillä, yksi on suru sydämen: Tuoni ankara tulevi, Kuolo kaikki korjannevi."

Senp' on sai sanoneheksi, kuului tiuvut talvitieltä, kulkuset kujan periltä; kuunteli isäntä itse, vaikenivat valta-luojat.

Tungeikse tupahan vieras, hyyssä turkki, jäässä parta, kulmakarvat kuuralliset; pimeni tuvassa tuohus, Tuurin kasvot kalpenivat.

Sanoi Kuolo kutsumaton: "Kun ei kuulu tervehdystä, itse tervehdin tuloni."

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, tunsi jäätyvän verensä, sydämensä seisahtavan tuskasta sanattomasta; toki lausui laatuisasti: "Istunet ilon tekohon, tuoppi oltta tarjotahan."

Virkahti viluinen vieras: "Tullut en ilon tekohon, otan itse olvituopin."

Astui luokse arvollisten, kannun vaahtisen kumosi, lausui tuolla lausehella: "Ei kysytä kuulumia, kysyn itse kuulumani: tie on tehty miehen mennä, reki sankarin samota."

Lysmyi polvet ponnettoman, syöksyi jalkoihin jumalten, huuti suulla surkealla: "En jaksa erota vielä kodistani, konnustani, luota vaimoni valion. Pyydän yhden päivän armon, yhden viikon, yhden vuoden."

Nyykähtivät päät pyhäiset.

Kuolo kummasti hymyili: "Ei miestä väkisin viedä, saati veikkoa jumalten. On aika odotellani."

Astui jo tuvasta Tuoni, painoi kiini pirtin uksen; hengähti isäntä itse, hengähtivät vierahatkin.

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, tunsi päihtyvän verensä, sydämensä suurentuvan riemusta remahtavasta; kaatoi kannuhun olutta, lausui tuolla lausehella: "On eloa, on iloa, pöydät pantuna parasta, yks on riemu miehen riemu: tulla Tuonelta takaisin, nähdä Kalman karkkoavan."

Jatkui juhla, täyttyi tuopit, täyttyi, tyhjeni samassa. — Juopui Tuuri taidollinen.

Heräsi tyhjässä tuvassa, kuuli pakkasen kurikan, ulos katsoi akkunasta:

oli orhi uksen eessä, hepo vartoi valjastettu, mies rehevä reen perässä, korkealla turkinkaulus.

Kalpenivat aamutähdet, Päivä talvinen sarasti.

Muisti eilistä iloa, sanan lausui leikillänsä: "Talo työlle, vieras tielle. Hoi, on jo herätä aika!"

Ei ääntä väheäkänä.

Tuluksilla tulta iski. Katsoi pirtin, katsoi sintsin, jo nousi ylistupahan, niissä nukkui nuorikkonsa; lausui päästä portahien: "On aika herätä, armas, kalpenevat aamutähdet."

Vastausta ei vähintä.

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, tunsi oudoksi olonsa, verensä väriseväksi; päätyi pirttihin takaisin, luokse lieden luontelihe: kivi on kylmä kiukahassa.

Pilkisti pihalle tuosta: hepo seisoi niinkuin seinä, mies körötti niinkuin köngäs.

Muisti eilistä muretta, hyrähti hymyhyn huuli: "Hyv' on olla onnen myyrä, kuoma julkisten jumalten."

Haukotteli haikeasti, tuosta lautsalle laseikse, päätti päivän nukkuvansa; käänti päätä, siirti kättä, koetti kumpaakin sivua, ei unonen tullutkana.

Kimposi koholle Tuuri, sanan kirkkahan kirosi: "Ei tästä pidot parane ellei vierahat vähene."

Sanoi kylmä kyytimlesi: "Niinpä tielle työntelemme."

Tunsi Tuuri vierahansa, sydän rinnassa sävähti. "Sain ma vuoden armon alan."

Hyyrrepartainen hymähti: "Liet saanut satakin vuotta, etkö jo erota jaksa!"

Ei muista elänehensä Tuuri eilisiä enemmän. "Oli mulla poika pieni."

Haastoi Tuoni hallavainen: "On jo kuollut, kuopattukin, miespolven Manalla maannut."

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, jo tunsi jumalten lahjat, lausui, synkästi saneli: "Älköhöt sinä ikänä, älköhöt juhliko jumalat kera kansan kuolevaisen! Jumalill' on juhlat pitkät, ikä kerkeä inehmon, nopsa niinkuin pyörän kehrä. Päivät kultaiset kuluvi, aika armas lankeavi, köyrtyvi urohon selkä noissa pitkissä pidoissa, jumalaisten juomingeissa."

Istui Kuolon korjasehen, kuului kulkusten helinä hämärässä talvi-aamun; kuului vielä viittatieltä, jäälle järvien hävisi.

MANTSIN LAULU.

"Urhot urhoja sanovi, naiset naisten nauruloita, sulhaiset sydänsuruja, neiet neitihuoliansa. Mitä sanon ma mies poloinen? Sanon yhtä neittä nuorta.

Hukkako sorean sorti? Karhuko kaunihin kadotti? Kotkako korean koppoi? Kyykö pisti kantapäähän?

Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, koska koppoi neien nuoren Simo Hurtta, huono miesi, itketti ihalat silmät hukan-hurja-silmillänsä, puikutti punaiset posket karhun-karva-poskillansa, sorteli soreat hapset kotkan-kouru-kynsillänsä, riudutti ripeät rinnat kyyn on kylmällä povella.

Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, kun ei oo minussa miestä, nuolen viejeä vaolle, kirvehen kohottajata, sotakeihon kelvollista; ikä sorti kuulun kunnon, vaivat voimani vähenti, murhe murti viimeisetkin.

Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, kun ei miestä Karjalassa, koko suuressa suvussa, joka kostaisi korean, kaataisi katalan urhon, nuolella tai terällä taikka kirvespohjallakin.

Sotako sorti suuret sulhot? Ruttoko väkevät ruhtoi? Merikö nieli meidän miehet? Maako mahtavat kadotti?

Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, kun ovat elossa urhot, tupa täynnä miekkamiestä, lautsat täällä täyttä miestä, kynnykset kypärällistä, polvellista portahatkin; ei kohoa koston keihäs, satu taivahan salama.

Pois on mennyt Mantsin riemu, Ilomantsi mailta poissa, pimeät on pirtit meillä, pimeämmät miesten mielet, kun ei kuuhutta kujilla, päivänpaistetta pihoilla; kaikki kynnykset kysyvät kukallista kulkijaansa, kaikki lautsat laulelevat heinällistä heilujaansa, itkevät ahot ihanat kesällistä keikkujaansa..."

Vieri virsi vanhan Mantsin pirtissä helisevässä, itku voitti miehen mielen, painui pää varahan polven; itki poiat, itki piiat, itki sankarit väkevät, impyet enemmän itki, tytöt tyrski Karjalassa; helkähtivät miesten miekat, vainovalkeat välähti.

ORJAN POIKA.

Puhui Pirkka puuhkalakki: "Hoi miehet, ylös urohot, satanut on uutta lunta, läkkäme Lapin kylihin. Lapin lasta velkomahan!"

Läksivät Lapin kävijät, veristivät uutta lunta, miehet miekoin surmasivat, naurattivat naiset kaikki; Lappi laajalta savusi, kylät jäivät kylmillensä, poikaset porossa itki, koirat vuorilla vaelti.

Toip' on Pirkka orjapiian.

Vieri aikoa vähäisen, lauloi orja lapsellensa: "Heleä emosi heimo, heleämpi nurmen heimo; suku suuri tuntureilla, suku suurempi Manalla; eivät pistä Pirkan piikit, yllä tapparat yröjen."

Ärjyi ilkeä isäntä: "Lyhyestä virsi kaunis!"

Miekan seinältä sivalti, tappoi naisen nauramansa. -- Se oli Pirkka puuhkalakki.

Kasvoi kaunis orjan poika.

Lähtö Lappihin läheni, urhot tuota tuumimahan: "Oisko orjasta apua retkellä re'ellisellä?"

Otetahan orjan poika.

Ajetahan ahkiossa, päivä suuren järven päitä, toinen hallaista rämettä, kolmas vuorta korkeata; oli outo orjan mieli, sydän rinnassa sykytti.

Tultiin tunturin laelle; tulet tuikki laaksoloista, valkeat Lapin kylistä.

Puhui Pirkka puuhkalakki: "En usko penihin orjan, sen on silmässä välähdys revontulta tuikeampi; paras kun jälelle jääpi."

Poika puuhun kytketähän.

Palasivat pirkkalaiset, pulkat täynnä turkiksia, vempelet verohelyjä.

Muisti Pirkka puuhkalakki: "Tais jäädä jälelle poika, kuka kurjan päästäntähän?"

Sujahtivat suksillensa Heimon sulhot.

Heinäkenkä nukkui puuhun kytkettynä hangella hopehisella.

Näki unta maammon maista.

Puikoivat punaiset pulkat punaisilla kukkuloilla, siukoivat siniset petrat sinisillä virran-suilla, jolui joutsenet hopeiset, käet kukkui kultahiset, käet kukkui, linnut lauloi, vihannoivat viidat kaikki Lapin suuressa suvessa, yössä päivän paistamassa.

Hyrähti hymyhyn huuli.

Jousen jäntehet helähti, suhahtivat sulkanuoiet, kuoleman kantele kajahti polven päällä kaikkivallan.

KALEVA.

Kaleva kuuluisa kuningas käkesi kosihin käydä Vuoren mointa morsianta.

Hiiden neiti hiilihapsi kutoi verkon kutristansa, silmän-iskuista yliset, luomen-laskuista aliset, pani paulat poikki tiestä, urhon vangitsi valion.

Valitteli valtakunta: "Kauan on Kaleva poissa."

Etsitähän, kaivatahan. Tuop' on kiekui kirkon kukko: "Kauan on Kaleva maannut Hiiden vuoren vuotehella, verkoissa veren väkevän; pääse ei sieltä päästämättä."

Pyhä Pietari käveli Herran Kiesuksen keralla, kukon kuuli kiekuvaksi, sanoi Herralle hyvälle: "Viikon on Kaleva vierryt, auta miestä mielipuolta."

Kolahutti sauvallansa Herra Hiiden kalliota, heräsi kuuluisa kuningas. "Kuulinko kotimäeltä karjankellon kaikuvaksi?"

Vuoren viekas noin saneli: "Kuulit taattoni kujilta hirnuvaksi Hiiden orhin."

Kolahutti toisen kerran Herra Hiiden kalliota, kysyi kuuluisa kuningas: "Kuulinko luostarin aholta aamukellon kaikuvaksi?"

Nimesi Metelin neiti: "Kuulit maammoni pihoilta haukkuvaksi Hiiden hallin."

Kolahutti kolmannesti Herra Hiiden kalliota, nousi kuuluisa kuningas, sanoi: "Jää hyvästi, neiti, kuulen mailta, kukkuloilta kaikuvaksi Herran kellon."

Sanoi hälle Herra Kiesus: "Milläpä syntisi sovitat?"

Pannahinen mies pakisi: "Matkannen pyhälle maalle, j oella Joortanin peseime."

Kaleva kuuluisa kuningas otti ristin rintahansa, matkasi pyhälle maalle, pyhän virran pyörtehille; orhit kuopi, maa tömisi, töyhdöt heilui, kuu sädehti.

SININEN RISTI.

Katrinainen kaunis neiti kesät karjassa käveli, näki outoja näkyjä; katsoi taivahan sinehen, kuuli kuinka puut puheli.

Niin päivänä moniahana pilvet piirtyi torniloiksi, nousi templit terheniset, kirkot kultaiset kajasti ruskossa kesäisen illan, häilyvissä hattaroissa.

Kertoi muillekin näkynsä. Kuuntelivat kummastellen, käskivät käymähän ripillä, tekemähän ristinmerkin; pitivät impyen unena.

Näyn kätki neiti nuori. — Niin päivänä moniahana haastoi kuuset kukkulalla:

"Ei sakene savu pyhäinen Karjalan sydänsaloilla, ei kilise kirkonkellot, vesi ei vihitty pirsku, vainovalkeat näkyvi, purskuvi veri punainen, sotakirves soittelevi virroilla vihiseviilä, mailla kastamattomilla."

Sanat kätki neiti nuori. — Rukoili, kävi ripillä, kumarteli aamut, illat juuressa jumalan kuvan; ei sammu povessa poltto.

Niin päivänä moniahana tunsi mielensä vetävän, läksi maita vieremähän; kulki, kulki korpitietä, puut piteni, koti eteni, pyhät kasvoi pylvähistöt, kaartui kappelit hämärät, kuului kaunis kuorolaulu, kellot kultaiset kilisi Katrinaisen kulkiessa, hyvän marjan matkatessa.

Kulki kohti kuulumia, nouti silmänsä näkyjä, meni minne mieli käski; tuli rannalle merosen, veden suuren suistamolle.

Kohosi merestä saari, saaresta salaiset kirkot, katot kulta- kuumottivat; rannalla venonen valmis, tuuli myötäinen merellä.

Nuo munkit monasterissa näkivät neitosen tulevan, viittoivat nenästä niemen: "Ken olet naisten tyttäristä, saavut saarelle pyhälle?"

Toi tuuli mereltä tiedon: "Olen Herran heilimöity, saavun saarelle jumalan."

Pyhät rannalta pakosi, kiini portit paiskattihin, kahlekoirat päästettihin; mykistyi meressä saari kaupungiksi kuollehien.

Neitonen mereltä nousi, kaikki kaikui saaren kellot; kolkutti portille pyhälle, rautavitjat ratkesivat; tuli luostarin pihalle, koirat kättä nuolemahan; astui Herran huonehesen, kuvat kultaiset kumarsi.

Hämmästyi pyhäiset miehet: "Mittyinen tämä on neito, koirat ei hänehen koske, kaikki kaikuu saaren kellot!"

Tutki Pää-pyhä tytöltä: "Mistä tiesit tänne tulla?"

"Tuosta tunsin tänne tulla: päivä pilkat puihin veisti, kuuhut rastia rakensi."

Pää-pyhä enemmän tutki: "Lienetkö lihoa syönyt?"

"Muistin Kiesuksen kipua, kuuntelin puhetta puiden, siitä virkosi väkeni."

Kyllin Pää-pyhä kyseli: "Liet kenen majoissa maannut?"

"Itkin kastamattomia, katsoin taivahan sinehen, silloin sieluni lepäsi."

Kohotti Pää-pyhä kätensä: "Mene Herran heilimöity, kanna kaunis päivän kukka, siemen siunattu sirota!"

Käännytettihin takaisin, annettihin turvaksensa maallikko monasterista; läksit tietä tuntemahan perille pimitetyille.

Salot sakeni, kosket kiihtyi, virrat vuoltui, maat yleni, jylhistyivät jyrkät vaarat, kolkostuivat korpilaaksot, kontiot kovin möräsi; tulivat niemyen nenähän, missä läikkyi tyynet järvet.

Turva turmaksi rupesi, käsin kauloi kassapäätä, pyyteli pyhäistä neittä; neitsyt huuti huikeasti: "Herra, suuret on suruni, suuremmat sinun tekosi, älä muistele minua, muista kastamattomia!"

Kuuli Herra heljän huudon, antoi merkin, muutti immen siniseksi ristinpuuksi korpehen kohisevahan, veden kahden kaltahalle, miehen syyllisen syleillä, katuvaisen kaulaella.

Aika vieri, vuodet vaihtui, muuttui maailman menokin. Jo sakeni savu pyhäinen, jo kilisi kirkonkellot, pirskui jo vesi vihitty perillä pimitetyillä, Karjalan sydänsaloilla. Toki kauan kertoi kansa synnystä sinisen ristin kalmistossa kaikuvassa, korvessa kohisevassa veden kahden kaltahalla. Kaikui kauemmas sitäkin muisto miehestä pyhästä, joka kappelin rakenti juurelle jumalan merkin, kastoi kansaa ja opetti. Kauimmaiseksi kajasti tuo itse sininen risti salmen suussa, sillan päässä, kylän kappelin kohalla, kun kilisi kirkon kellot, kun lepäsi tyynet järvet, kun meni majoille päivä.

Kun vaelti matkamiesi.

YLERMI.

Ylermi ylpeä isäntä ajoi temppelin ovesta, lausui kirkon laivan alta: "Tass' on mies tämän sukuinen, kadu ei tehtyä tekoa eikä taivasta tavota."

Paasi seinässä pakisi, puhui Neitsyt puusta tehty: "Äsken sie sitä katunet, kun on tuhkana tupasi."

Ylermi ylpeä isäntä kilahutti kilpehensä, karahutti kankahalle; näki tuhkana tupansa, lausui hirsihiilokselta: "Tupa uusi tehtänehe, tupa entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä ajoi keskikäytävälle, keskiristiltä kirosi: "Täss' on mies tämän sukuinen, ei ole porossa polvin, surustansa suurentuvi."

Paasi seinässä pakisi, sai sanat kivinen Kiesus: "Äsken oot porossa polvin, kun on vaimos valkeana."

Ylermi ylpeä isäntä murti ruoskan mursunluisen, karahutti kankahalle; näki vaimon valkeana, lausui luota lautsallisen: "Vaimo toinen tuotanehe, vaimo entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä ajoi orhin alttarille, herjasi veralta Herran: "Täss' on mies tämän sukuinen, ei murehi mennehiä, riensi myrskynä ratansa."

Paasi seinässä pakisi, kuva haastoi kirjokulta: "Äsken sie sitä murehit, kun on poikas mielipuoli."

Ylermi ylpeä isäntä iski peitsen permantohon, karahutti kankahalle; näki poian mielipuolen. vyöltä tapparan tapasi, isä poikansa omansa löi tasaksi tanterehen.

Huuti suulla huikealla: "Poika toinen tehtänehe, poika entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä ajoi orhin akkunasta messurahvahan rakohon; tulta tuiski orhin turpa, valoi silmät valkeata, enemmän ylpeän isännän, satulassa seisovaisen.

"Täss' on mies tämän sukuinen, ei anele armahdusta, itse raudalla rakasti."

Ääni pilvistä jyrähti: "Äsken sie sitä anelet, kun sa tullet Tuonen maille."

Ylermi ylpeä isäntä tunsi lattian lahovan, näki lieskan leimahtavan, veti miekkansa verisen, heitti kintahan kivehen käden kanssa poikki lyödyn, virkkoi vielä vierressänsä:

"Ennen kirkko kaatunevi kuin kinnas kivestä irki! Ennen muurit murtunevi, kuin sormi seinästä murene! Ennen aika tulkohonkin, aika toinen, ankarampi, joka ei kuololle kumarra, ei matele Manalle mennen."

Kannusti oritta, liekit löi yli kultaisen kypärän. — Vielä on kivessä kinnas.

RÄIKKÖ RÄÄHKÄ.

Tuo turilas, Räikkö räähkä, neuvoi tien viholliselle kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena; teki sen henkensä hädässä.

Polttivat kylän poroksi, surmasivat suuren kansan. Yks on pirtti polttamatta, se on pirtti Räikön räähkän.

Tuli toisen päivän ilta. -- Palasi paennehetkin yksi sieltä, toinen täältä, kurkistellen, kuuristellen, puita, pensaita pälyen ruumiille veristetyille, raunioille rakkahille.

Räikkö pirttinsä ovella katselevi, kuuntelevi. "Mitä etsit vanha vaimo?"

"Etsin kullaista kotia, Löysin suitsevat kypenet."

Räikkö pirttinsä ovella kalpeana, kelmeänä. "Mitä katsot kuoma kulta?"

"Katselen veristä veistä, Liekö veikon, liekö langon."

Räikön poika portahalla itkeä vetistelevi. "Mitä itket poika parka?"

"Itken orhia iloista, Löysin tiuvun tien ohesta."

Piili Räikkö pirttihinsä, telkes ukset, sulki salvat, istui pankkonsa perälle. "Mitä tyttöni murehit?"

"Miestä kaunoista murehin, Syytä syntymättömäni."

Kuului jo salainen kuiske, sisiliskona sihisi, viikon vierren kyynä kulki, kuun mennen karhuna mörisi: "Yks on pirtti polttamatta, miksi pirtti Räikön räähkän?"

Räikön vaimo valkeuinen se sanan sanovi julki: "Näytti tien viholliselle, neuvoi Räikkö piilopirtit."

Räikkö röyhkeä ärähti: "Sen varsin valehtelitkin! Vai onko näkijä ollut?"

Vaimo valkea todisti: "On ollut näkijät vankat, tähdet katsoi, kuuhut kuuli."

Ei evännyt enempi Räikkö, hartiat alas jysähti, tunsi ilmi tullehensa; otti köyden orren päältä, poikki permannon käveli, astui raskaasti tuvasta siltapalkin painuessa.

Kääntyi hän ovessa kerran: "Vaimo, anna anteheksi, kun sen tein, sinua muistin."

"Luoja armon antakohon."

Painoi kiini pirtin uksen. — Seisahti etehisessä, siitä siirsihe pihalle, pihalta veräjän suulle, veräjältä kaivotielle, kaivotieltä korpitielle; silmässänsä yö ikuinen, mielessänsä murhe mykkä.

Kääntyi mies rajassa metsän. Näki hän kullaisen kotinsa kuuli hän kesäiset äänet, savun saunasta sinisen, karjankellojen kilinän, kaivonvintin vingahduksen, tuvan uksen aukeavan, emon aittahan menevän.

Sydän kiertyi synkän miehen, elo kaunis kangastihe, askar autuas inehmon maan kovalla kannikalla; seisoi hetken, katsoi kaksi, metsän korpehen katosi.

TYYRIN TYTTI.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti, vähä paimen pappilassa, meni messuhun kesällä, pisti piiat pilkkojansa: "Tuossa Tyhjätär tulevi vailla kirkkovaattehia."

Tuli itkien kotihin. — Yksin yöhyet kutovi, ometassa ompelevi, joka neulan pistämättä suli pistos sydän-alasta; sai hamonen valmihiksi, meni Herran huonehesen.

Kyseli kyläinen kansa: "Kuka Tuhkimo tulevi vailla Herran helmilöitä?"

Tuli itkien kotihin. — Kesän helmiä keräsi karjan kaahlamo-sijoilta, joka helmeltä hyvältä kuivui kyynel poskipäältä; päärlyt rihmahan pujotti, meni Herran huonehesen.

Seisoi sulhot tien ohessa kullakin kädessä kukka, kukin kultansa varalta; minkä otti neiti nuori, se oli kiltti kirkkotielle, mitä katseli kädessä, se oli kaunis karkeloihin, minkä piilotti povelle, se oli kaupattu kananen.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti kulki Herran huonehesen ilman kukkaa. —

Impi rukka Istui itkien aholla.

Kulki Luoja karjatietä muodossa maallisen urohon. "Mitä itket impi rukka?"

"Tuota vaivainen valitan, kun olen tyhjä Tyyrin tytti, vähä paimen pappilassa."

"Miksi et mene kisahan?"

"Kuinkapa minä kisahan, Kun ei mulla kumppalia."

Kukan antoi armo-Luoja: "Sulho on sinulla suuri."

Karkeli kyläinen kansa kummulla välillä vetten, auringon alimenossa; siellä Tyyrin tyhjä tytti suuren sulhonsa keralla.

Riensi riemuiten kotihin. — Kukan kätki lippahasen, pani alle päänalaisen; kun heräsi, avasi arkun: oli kukka kultalehti.

Tuosta tunsi suuren sulhon, jonk' oli kanssa karkeloinut kummulla välillä vetten; eikä itkenyt enempi.

OTERMA JA KATERMA.

Oli kerran mies Oterma, Otermalla veli Katerma, kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin hämäräisen metsän halki; lauloi puussa Lemmon lintu: "Ontuva on mies Oterma, kaunoinen on mies Katerma, hyv' on syödä Hiiden linnun veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi: "Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen: "Raikui matkamme ratoksi."

Veljet huhdalta palasi pimetessä talvipäivän; paha hongasta pakisi: "Verevä Oterman onni, kapea Katerman nainen, hyv' on syödä Hiiden linnun naisen nuoren rintapäitä."

Katerma karahkan otti, heitti Lemmon lentiäistä. "Mitä herja hellittelet!"

Veli vanhempi murahti: "Lauloi mieltä miehen päähän.

Vieri aikoa vähäisen, hanget hohti, pyyt pyrisi, kukertivat kukkoteeret; virkkoi kaunoinen Katerma: "Sinä sinne päin erästä, minä tänne työnteleime."

Näki ontuva Oterma edestänsä pyyn putoovan, kohtasi salossa veljen. "Etpäs sie eronnutkana!"

Sanoi Kaunoinen Katerma: "Taisin kierteä keheä."

Erosi erähän veljet, kuuli kaunoinen Katerma suhahtavan sulkanuolen. "Miksi sie minua ammuit?"

Sanoi ontuva Oterma: "Lienen Hipaissut pahasti."

Vieri aikoa vähäisen, päivä paistoi, pälvet nousi, hanget suuretkin sulivat; ei sula sydänten routa pimeässä veljespirtin.

Astui veljet atrialle; puhui nuorikko Oterman Katermalle kaunihille: "Sinä veljesi tapakin, saamme toinen toisihimme!"

Virkkoi kaunoinen Katerma: "Vuota, kun kylyhyn käymme!"

Kävivät kylyhyn veljet; kuiskasi Katerman nainen Otermalle ontuvalle: "Sinä veljesi tapakin, sulta naista naurattavi!"

Sanoi ontuva Oterma: "Vuota, käymme vuotehelle!"