III.

TUHMUUDEN YLISTYS.

On viritetty ylistysvirsiä monelle kauniille asialle maailmassa. On laulettu lauluja lemmelle ja viinille, isänmaalle ja taivaalliselle isälle. Mitä olisi minulla enää maan päällä laulettavaa?

En soita minä soitintani lemmelle enkä viinille, en isänmaalle enkä taivaalliselle isälle, vaan sinulle viritän minä vaskeni kielet, sinä suuri, suloinen, tuhatpäinen tuhmuus, joka asut milloin kuninkaan aivoissa, milloin kerjurin sauvan päässä. Mitä olisi maailma ilman sinua?

Turhuus olisi kaikki ja hengen vaiva, tähdetön yö tahi ijäti paistava päivä. Kuollut olisi hymy ihmisten huulilta, ilo kaikki ilmoilta kadonnut. Mikä enää silloin ihmiset toisistaan eroittaisi?

Sinä päivänä, jolloin minä sinut kuolleeksi kuulisin, istuisin minä tomussa ja tuhkassa ja ystäväni tulisivat minua turhaan lohduttamaan. Eikä Akilles sotaveikkoansa Patroklosta enemmän majassaan itkenyt kuin minä silloin sinun haudallasi itkisin ja sinun muistollesi kepeitä multia kantaisin.

Tiedän minä olevan niitäkin, jotka sinua vastaan taistelevat ja sinua kuolleeksi toivottavat. Heitä kutsutaan milloin marttyyreiksi, milloin runoilijoiksi, milloin kapinoitsijoiksi, milloin kansansa hyväntekijöiksi. Entiseen aikaan kutsuttiin heitä myöskin jumaliksi. Mutta yhteistä heille on, että he kaikki ovat sinua vastaan turhaan taistelleet.

Sillä suuri sinä olet, mahtava sinä olet, maat ja meret sinä hallitset ja kaikki, jotka maalla liikkuvat. Valtiot vapisevat sinun ääntäsi, valta-istuimet järkkyvät sinun voimastasi. Mutta ystävillesi olet sinä lempeä ja aivan hyvä.

Minä olen sinun ystäväsi. En minä sinua vastaan taistele enkä sinua kuolleeksi toivota, sillä sinä olet minun elämäni ja minun viinini, minun isänmaani ja minun taivaallinen isäni. Kun minä olin surullinen, sinä minua lohdutit; kun janosin, sinä minua juotit; kun elämään väsynyt, sinä jälleen minun jänteeni terästit. Enkö minä siis sinua laululla ylistäisi? Sinussa niinä elän ja sinussa minä olen, sinun seljässäsi minä ratsastan ja sinun pääsi päälle minä majani rakennan. Siellä istun minä illoin katsellen yli kauniin, talvisen Suomen ja kannel pieni pitää minun polvillani olla. Hiljaa minä sen kieliä hivelen ja minä tuhmuuden ylistykseksi kiitosvirsiä veisaan. Näin minä veisaan:

Ylistetyt olkoot vanhat, jotka ikä on tuhmiksi tehnyt. Sillä heidän on taivaan valtakunta.

Ylistetyt olkoot syvät rivit. Sillä ne nukkuvat.

Ylistetyt olkoot papit. Sillä he saavat palkkansa.

Ylistetyt olkoot nuoret, jotka eivät omia polkuja polje. Sillä he saavat maan periä.

Ylistetty olkoon se tuhmuus, joka vallan rappuja ravaa. Sillä se ravitaan.

Ylistetyt olkoot ylioppilaat. Sillä he lukevat läksynsä.

Ylistetyt olkoot meidän oppikoulumme. Sillä ne kasvattavat virkamiehiä.

Ylistetyt olkoot ne, jotka tuhmuutta ja pimeyttä kansaan kylvävät. Sillä heidät pitää "Suomettaren Mateiksi" kutsuttaman.

Ylistetty olkoon "Pellervon laulu". Sillä se tuhmuus on suurin kaikista. Ylistetyt olkoot kaikki ne, joilla on korvat kuulla eivätkä kuule ja silmät nähdä eivätkä näe, mitä tulossa on. Sillä he saavat anteeksi.

Iloitkaat ja riemuitkaat — — —.

Näin minä veisaan ja kuulen virteni kaiun mailla, metsissä ja kaukaisissa kylissä. Ja ihmiset kysyvät: Mikä on tuo laulu niin outo ja kuitenkin niin tuiki tuttu?

Minä sanon sen teille: Se on se oikea Suomen laulu.

PROFESSORIN RUOKALEPO.

Professori oli päivätyönsä päättänyt. Hän oli pitänyt k:lo 10 a.p. luentonsa, s.o. lukenut erään kapittelin siitä samasta sinikantisesta vihosta, josta hän oli jo kymmeniä vuosia lukenut, tehnyt luennon jälkeen pienen kävelymatkan ympäri Kaivopuiston sekä kirjottanut pari sivua sitä pitempää elämäkerrallis-esteettistä teostaan, jonka hän aikoi ensi jouluksi julkaista Otavan kustannuksella. Nyt oli hän syönyt vankan päivällisen, polttanut sen päälle hyvän sikaarin ja selaili sohvallaan mukavasti loikoen "Valvojan" viimeistä numeroa, johon hän oli kirjottanut tutkielman "Tutkintojen tarpeellisuudesta nuorille kirjailijoille." Professorimme oli, kuten näkyy, esteetikko.

Soitetaan ovikelloa. Piika tulee sanomaan, että eräs vanha, sokea mies tahtoisi tavata professoria. Professori kaivaa kymmenen penniä taskustaan.

— Maija antaa tämän hänelle ja sanoo, että kaupungissa kyllä on hyväntekeväisyyslaitoksia. Sitä paitsi olen minä sanonut, että Maija ei saa laskea sisään kerjäläisiä.

— Hän tahtoo välttämättä tavata professoria.

— Tulkoon sitten.

Tyytymättömänä kohottautuu hän istumaan. Tietysti saisi hän taas kuulla jonkun surullisen elämäntarinan, joka pilaisi häneltä humöörin ja vaikeuttaisi ruoan sulatusta. Professorimme kunniaksi on nimittäin mainittava, että hän ei suinkaan ollut mikään pahasydäminen mies. Päinvastoin.

Sokea mies saapastaa sisälle.

— Noh, mitäs asiaa teillä on?

Vieras vitkasteli hiukan. Pyöritteli lakkiaan ja rykästeli.

— Minun nimeni on Homeros, alkoi hän sitten hiljaisesti, minä olen lukenut professorin kirjoituksen "Valvojasta" ja tulisin sen johdosta hiukan juttelemaan. Jos nimittäin professorilla olisi aikaa joku minuutti.

Hän sanoi tämän niin puhtaalla ja kaikuvalla kreikankielellä, ettei professorille johtunut mieleenkään epäillä hänen sanojensa todenperäisyyttä. Eipä ihme, jos hän hämmästyi.

— Lukevatko kuolleetkin "Valvojaa?"

— Epäilemättä. Elävät sitä vähemmän lukevatkin.

Nyt oli professorimme jo toipunut ensi hämmästyksestään. Kooten kaiken koulu-aikaisen kreikankielensä muistot, ilmaisi hän soperrellen, miten liikutettu hän oli kunniasta, joka näin oli hänen talolleen tapahtunut, hommasi Homeroksen istumaan parhaasen nojatuoliinsa ja kysyi, saisiko hän ehkä tarjota kahvia.

— Kiitoksia, vastasi vanhus hymyillen, mutta jos professorilla sattuisi olemaan kotona joku lasi viiniä, niin joisin sitä mieluummin. Olen siihen ikään kuin enemmän tottunut.

Oli professorilla kotona viiniä. Lasit tuotiin ja keskustelua jatkettiin.

— Tulin keskustelemaan nähkääs noista tutkintoluvuista, joista professori kirjoituksessaan puhuu. Olen tullut ne nimittäin eläessäni laiminlyöneeksi eikä niistä minun aikanani niin paljon välitettykään. Mutta nyt luettuani herra professorin kirjoituksen, rupesin miettimään, että olisi sentään synti vanhalle miehelle, jos minun siellä runoilijain Elysiumissä pitäisi hävetä jokaisen uuden maisteri tai tohtori tulokkaan edessä. Tähän asti on siellä ollut oppineita enempi vähän, mutta ristiä on ollut tarpeeksi niistäkin. Dante esim. ahdistaa minua aina skolastisilla tiedoillaan, vaikka ne juuri minun mielestäni ovat hänen muuten kylläkin kauniin "Divina Comediansa" turmelleet. Mutta jos sinne oikein gradueerattuja miehiä rupeaa tulemaan, jotka voivat lyödä paperit pöytään koska tahansa, käy elämä siellä aivan sietämättömäksi.

Ikään kuin hiukan hämillään kysyi professori, millä hän mahdollisesti voisi palvella.

— Tulin ajatelleeksi, että ehkä herra professori voisi antaa minullekin sellaiset paperit. Kun minun muistonikin tuntuu huononevan vuosi vuodelta, olisi niin hyvä, jos olisi varmat vahvistuskirjat siitä, että todellakin joskus on tietänyt jotakin. Muutenhan mikä kloppi tahansa voi minut sikaneerata, minut, joka en runojani edes paperille kirjottanut.

Vielä enemmän hämillään selitti professori, että noita "papereita", joita kunniavieras tarkotti, ei voitu antaa muille kuin niille, jotka laillisessa järjestyksessä olivat tulleet yliopistoon sisäänkirjotetuiksi, seuranneet muutamia vuosia vähintään kahden professorin luentoja, kirjottaneet sekä _pro excercition_ että _pro gradun_ ja suorittaneet hyväksytyn tutkinnon vähintään neljässä saman osaston ja yhdessä toisen osaston aineessa, joista vähintäänkin yksi arvosanalla _laudatur_. Sitä paitsi oli suoritettava alkeellinen tutkinto teologiassa ja julkinen tutkinto — frakki ja valkoinen kaulahuivi — tiedekunnan edessä, joka kuitenkin oli enemmän _pro forma_, muodollista laatua. Jos joku tahtoi sitäkin arvokkaampia "papereita", oli hänen suoritettava _laudatur_ kokonaisessa kolmessa aineessa ja kirjotettava väitöskirja, joka oli tiedekunnan edessä julkisesti puolustettava. Mutta se viimeinen ei ollut _pro forma_.

Homeros kuunteli kaikkea samalla eepillisellä tyyneydellä, jolla hän oli aikoinaan sekä "Odysseian" että "Iliadin" sepittänyt. Kun professori oli lopettanut, virkkoi hän hiljaisesti:

Ei, ei, kyllähän minä toki tyytyisin niihinkin halvempiin papereihin. Mutta kaikesta päättäen taitaisi tuo kaikki käydä kovin vaikeaksi niin vanhalle miehelle kuin minä. Aikaa minulla kyllä olisi — siitä ei siellä iankaikkisuudessa ole puutetta — mutta tuo frakki ja valkoinen kaulahuivi minua huolettaa. Niitä tuskin lienee kenelläkään koko Elysiumissa ja olisi sentään skandaali, jos minun pitäisi lähteä räätälien luona juoksemaan. Mutta enkö minä voisi suorittaa jotakin yksityistä tutkintoa professorin luona, jotakin tuollaista aivan pientä, viatonta kuulustelua, josta minä sitten saisin todistuksen? Sekin olisi jo iso apu tässä ahdingossa.

Professorilla oli, kuten sanottu, hyvä sydän. Hänen kävi sääliksi vanhaa miestä ja hän päätti auttaa häntä, vaikkakaan tuollaiset "yksityistutkinnot" eivät kuuluneet hänen virkatehtäviinsä.

— No, mitäs herra Homeros sitten on lukenut?

Se oli kysymys, joka pani Homeroksen ajattelemaan.

— Lukenut minä olen enempi vähän, mutta ajatellut minä kyllä olen yhtä ja toista, esimerkiksi sitä, mikä on ihmisille hyödyllistä maailmassa ja mikä ei. Taikka jos professori tahtoo kuulustella minua taiteesta ja sen tarkotuksesta taikka Kreikan jumaluustarustosta, niin luulen kyllä jotakuinkin selviäväni. Ehkä myöskin minun kirjalliset ansioni voitaisiin ottaa lukuun.

Nyt pyrki professoria jo naurattamaan. Siitäpä mahtaisi tulla kaunis tutkinto! Ruveta keskustelemaan taiteesta miehen kanssa, joka ei ole lukenut Vischeriä, ei Volkeltia, eipä edes Lessingiäkään, — se todellakin oli jo liikaa. "Kirjalliset ansiot", noh, tietysti, niitähän oli tätä nykyä joka miehellä. Jos niitä ruvettaisiin ottamaan lukuun, olisi koko akateeminen auktoriteetti pian tipotiessään.

Hän tunsi seisovansa kokonaan yläpuolella.

— Rakas herra Homeros, lausui hän ystävällisesti, olkaa vakuutettu minun syvimmästä sympatiastani. Tahdon auttaa teitä tässä ahdingossa. Minulla on relatsioneja yliopistossa ja minä koetan käyttää niitä niin paljon kuin mahdollista teidän hyväksenne. Jos te odotatte hiukan, kirjotan minä pienen lipun, jonka te viette dekaanuksen luo. Häneltä saatte te opintokirjan. Tulkaa sen kanssa tänne uudestaan s. o. ilmoittautukaa minun luennoilleni. Kun te olette niillä käynyt muutamia vuosia, voin minä siitä antaa teille todistuksen. Vaikkakaan te ette ole ylioppilas, koetamme me järjestää asian, sillä intonne ilahduttaa minua. Minä toivon, että teillä tulee olemaan minun luennoistani sekä hyötyä että huvia. Menkää — "nuori mies", yritti hän sanoa, mutta muisti samalla, että Homeros olikin vanha, häntä itseään paljon vanhempi — menkää ystäväni, te olette oikealla tolalla ja näytätte hyvää esimerkkiä meidän ylioppilas-runoilijoillemme.

Homeros tuli niin liikutetuksi tuosta ystävällisyydestä, että hänelle kihahti vedet silmiin.

— Jumalat professoria siunatkoon, sopersi hän. Jos professori minulle sellaisen paperin antaa, kukistan minä sillä minkä maisterin tahansa. Sillä he väittävät, että kukaan heistä ei ole vielä jaksanut käydä professorin luennoilla kuukautta enempää. Mutta minä käyn vaikka kymmenen vuotta ja näytän koko maailmalle, että minä jaksan. Jaksoivathan Hellaan sankarit kymmenen vuotta Troijaa piirittää, — enkö minä sitten professoria kuunnella?

Asia oli päätetty. Homeros sai lippusensa ja lähti.

Mutta hänen jälkeensä tuli Aiskylos samalle asialle. Ja hänen jälkeensä Sophokles, Pindaros, Euripides ja niin koko kreikkalainen runoilijaveljistö. Itse Sapphokin sipsutti suloisesti niijaten sisälle. Kaikki ne tulivat samalle asialle ja kaikille antoi professori saman neuvon. Mutta kun he olivat menneet, tulivat roomalaiset, Horatius _ars poetica_ kainalossa, Martialis merkillisesti hymyillen, Ovidius keikarin monokkeli silmäkulmassa ja Vergilius agronoomin puvussa (hän itse piti näet opettavaista runoelmaansa "Maanviljelyksestä" päärunoelmanaan ja luuli, että professorikin pitäisi samoin). Heidän jälkeensä tuli Cervantes, Molière, Shakespeare, Byron, niin (uskotte sitä tahi ette), itse ukko Väinämöinenkin. Hän tuli käsikynkässä Firdusin kanssa, jonka hän oli autuaitten maassa tavannut ja jonka kanssa heistä oli heti tullut mitä parhaat ystävät.

Silloin rupesi professoria jo hiukan värisyttämään. Hän väänteli ja käänteli sinikantista luentovihkoaan ja ajatteli, että olisi senkin voinut jo joku vuosi sitten pistää tuleen ja kirjottaa uuden. Mutta vieraiden jono jatkui yhä. Tuli Bellman, tuli Kivi, tuli François Villon. Kaikkien heidän tutkintojensa laita oli vähän niin ja näin ja kaikki pyrkivät he professorin luennoille. Koko eteinen oli täynnä väkeä ja kun professori loi katseensa kadulle, näki hän yhä vaan lisää lappautuvan. Kaikilla oli niillä opintokirjat kädessä (he olivat oppineet Homerokselta konstin) ja viittoivat ja juoksivat professorin taloon päin. Häntä rupesi jo todella kauhistuttamaan. Sellaista tulosta ei hän ollut vaatimattomalla kyhäyksellään "Valvojassa" koskaan tarkottanut.

— Sulkekaa ovi, sulkekaa ovi, huusi hän kylmän hien vallassa, mutta kukaan ei häntä kuullut. Nyt alkoi jo näkyä eläväinkin kasvoja. Tolstoi harmaata partaansa sivellen, Strindberg "kuoleman tanssin" tahdissa, Zola tutkijan rypyt otsassaan ja Ibsen katsoen tuimasti kuin Terje Vigen. Heidän rinnallaan eivät Juhani Ahot, Holger Drachmannit ja d’Annunziot paljon painaneet. — Mutta ne tunkeutuivat kaikki professorin ympärille, ne kaasivat hänen mustepullonsa, turmelivat hänen elämäkerrallisen tutkimuksensa (Otava parka!) ja jättivät jälkiä hienoille matoille, jotka professori vastikään oli "Iriksestä" tilannut. Elävät runoilijat olivat vielä paljon pahempia kuin kuolleet, sillä elävillä on aina suurempi kiire, he tyrkkivät toisiaan ja vainajia, tunkivat professorin erääseen nurkkaan ja uhkasivat hajoittaa koko talon, ellei hän heti kohta kirjottaisi nimeänsä heidän opintokirjaansa.

Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Sana "ellei" vaikutti kunnon professoriimme kuin sähkö-isku. Hän kimposi sohvaltaan puoleksi palanut sikaari vielä sormissaan ja hieroi silmiään. Nosti permannolle pudonneen "Valvojan" pöydälle ja hengähti syvään.

Hän olikin nähnyt vain pahaa unta.

PERACTUM EST.

Jos olet nuori ja sinun tekee mieli mitellä miekkaasi tuhmuutta ja pimeyttä vastaan, niin ole varoillasi, ettei joku vanhempi, jonka kerran on myös tehnyt samoin mieli, sano sinulle:

— _Peractum est_. Se on täytetty.

Näin sanoivat gladiaattorit Roomassa silloin kuin he olivat vastustajansa kuoliaaksi iskeneet. Mutta meillä on eräitä ihmisiä, jotka sanovat kaikkeen, mitä sinä yrität:

— _Peractum est_. Siitä oli kysymys jo minun nuoruudessani.

Ne ovat useimmiten niitä ihmisiä, joiden nuoruudessa siitä tosiaan on ollut kysymys, jotka sinun laillasi ovat lähteneet taisteloon liehuvin lipuin ja helisevin huiluin, mutta — väsyneet. Sen jälkeen ovat he ojentaneet kätensä vastustajilleen ja sanoneet:

— _Peractum est_. Eläkäämme sovinnossa.

Heitä tulee sinun varoa, sillä he ovat edistyksen pahimmat viholliset. He käyvät sinun kimppuusi takaapäin, silloin kuin sinun miekkasi on heidän entisiin vastustajiinsa, tuhmuuteen ja pimeyteen päin ojennettu, ja sanovat:

— _Peractum est_. Tuo riita ratkaistiin jo 80-luvulla.

Varo ettei miekka hölly silloin sinun kourastasi, sillä sitä riitaa ei ratkaistu 80-luvulla eikä sitä ole ratkaistu vieläkään. Mutta he sanovat sen vaan siksi, että he itse ovat väsyneet eivätkä tahtoisi muidenkaan taistelevan.

Heille tulee sinun vastata:

— _Peractum est_. Teidän aikanne on ohitse.

SYKSYINEN YSTÄVÄNI.

Kauniit, korkeat, kirkkaat syksyiset päivät.

Ei auerta ilmassa, ei terhentä taivaalla, kaikki selkeätä, suurta ja avaraa. Päivin aurinko, joka ei polta, vain valaisee, yöllä tähdet ja lempeä kuu. Sekin näyttää ikäänkuin hienommalta, henkevämmältä. Talvella on se usein niin vihaisen ja vilustuneen näköinen kuin vanhapiika, joka on yksin tuomittu rataansa ohi rattoisain ihmisten vaeltamaan, kesällä se taas pullistuu niin arkipäiväisen pyöreäksi ja punaiseksi kuin pikkukaupungin teurastaja. En ymmärrä, kuinka sitä kuitenkin niin monet ihmiset voivat pitää haaveiden herättäjänä.

Syksyllä se voi herättää haaveita. Ei mitään sairaloisia, hentomielisiä haaveita, vaan vapaita, terveitä, työhön kannustavia. Yöt ovat liian kylmät liian onnellisille unelmille. Ainoastaan sen unelmat, joka uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja toimia sen mukaan, viihtyvät lokakuun kuutamossa.

Päivällä eivät nekään viihdy. Mene syksyiseen metsään, näe puiden väririkkaus, kellastuvat koivut, punertavat vaahterat, tummat kuuset ja niiden välillä pyhät pihlajat, joiden veripunaiset marjat ovat ikäänkuin omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, — mene sinne, käyskentele yli kovien kuivien kankaiden ja tunnetpa toiminnan halun heräävän hengessäsi päälaelta aina viimeiseen hermon solmuun saakka. Ei tee mieli unelmoida, tekee mieli ajatella loppuun niin monta, monta ajatussarjaa, jotka mielesi muilta töiltä ovat lopettamatta jääneet. Tilinteon aika on syksy, on kysymys kypsästä talven varalle.

Näihin mietteisiin ovat minua johtaneet ne monet ja pitkät kävelyretket, joita me näinä päivinä olemme erään ystäväni kanssa tehneet Helsingin lähitienoille. Eivät useatkaan aavista, miten pikkuisen taipaleen takana täällä on salopalaset ja metsämaisemat moiset, ettei Karjalassa kauniimpia. Ystäväni maalainen mieli on johtanut minua niitä etsimään.

Hauska on olla hänen seurassaan siellä, missä on elämää ja ihmisiä, eipä vähemmän hauskaa siellä, missä vain puut puhuvat, ja pilvet haastelevat. Hän nauttii jokaisesta pensaastakin aivan lapsellisella ilolla. Vähä väliä pysähtyy hän, viittaa kädellään jotakin kalliota tahi kasvitupajasta ja hengittää syvään ikäänkuin ei hän saisi tarpeeksi ilmaa niille ajatuksille, jotka silloin hänen sielussaan heräävät. Silloin en minä tietysti häntä koskaan häiritse. Minä tiedän kyllä saavani kuulla ne kuitenkin sopivassa tilaisuudessa, kun hän on ne itse mielestään valmiiksi ajatellut.

Hän ajattelee aika paljon. Varsinkin tuntuu hän miettivän sitä, mitä Suomen kansaksi ja kansalliseksi kultuuriksi sanotaan. Siitä on hänellä hyvin omituiset mielipiteet.

— Tiedätkö mitä, virkkoi hän minulle eräänäkin päivänä, kun me jälleen läpi syksyisen metsän kävelimme ja katselimme auringon kimmellystä yli paljastuvain ylänteiden. Eikö sinustakin ole totta, että me elämme syksyssä? Koko Suomen kansa, tarkoitan minä.

— Suomen suomalainen kansa? kysyin minä varmuuden vuoksi.

— Ei ole täällä muuta kuin yksi kansa, vastasi hän, Suomen suomalainen kansa. Mutta se on kokoonpantu kahdesta kultuurista: siitä, joka menee ja siitä, joka tuleva on. Me elämme nyt menevän kultuurin ajassa.

— Tokkohan? lausuin minä epäillen. Kävelimme sitten hetkisen äänettöminä.

Menevän kultuurin ajassa, ajattelin minä itsekseni. Mitä hän mahtaa sillä tarkottaa? Kansallisesta keväästähän minä olen kuullut ikäni puhuttavan, olen itsekin puhunut, sehän se on, joka on luonut kukkaset kedolle, pannut linnut läpi korven laulamaan. Ettäkö me eläisimme syksyssä? Mitä puhetta tämä on?

Sanoinkin hänelle sentähden sangen ankarasti:

— Ystäväni, sinä olet mielevä mies, sen olen kyllä huomannut ja minä kunnioitankin sinua sen vuoksi suuresti. Mutta välistä sinä isket niin harhaan, että oikein selkäpiitä karmii. Suomalainen kansallisuus on vasta kapaloissaan, kuinka me siis voisimme elää syksyssä? Hassujahan sinä puhelet.

Olin oikein tuimistunut tuollaisesta lörpötyksestä. Tulla minulle syksystä puhelemaan! Takatalvesta voisi korkeintaan olla syytä puhua, mutta ei koskaan syksystä. Sehän on sama kuin kuolema. Mutta ystäväni väitti, ettei hän ollenkaan lörpötellyt.

— Toden sanoit, virkkoi hän hiljaisella äänellään. Suomalainen kansallisuus on kapaloissaan, — siksi ei se vielä moneen, moneen vuosisataan voi tulla omin voimin toimeen. Lörpötystä on se puhe, että kultuuria luodaan vuosikymmenissä. Laitoksia voidaan luoda, taidetta voidaan luoda, muutamia hyviä runojakin voidaan tehdä, mutta ei koskaan kultuuria, joka on ihmisten lihassa ja veressä. Se vaatii aikaa aivan kuin koralli meren pohjasta noustakseen, hiljaa, huomaamatta, vaatimattomasti liittää se solun toiseen, nikaman nikamaan, ennen kuin se vihdoin pistää päänsä päivänvaloon. Se vaatii vuosisatojen kehitystä.

— Sinun mielestäsi elämme me ehkä meren pohjassakin, huomautin minä katkerasti. Kukatiesi kuinka syvälle tahdotkaan meidät haudata.

— Enpä suinkaan, jatkoi hän vilkkaasti hetkellistä katkeruuttani huomaamatta, päinvastoin tahtoisin minä kohottaa suomalaisen kansallisuuden niin korkealle kuin mahdollista. Eikä ole totta sekään, että me enää eläisimme meren pohjassa. Päivän valoon me olemme päässeet, mutta laskepas, kuinka monta kuun ja auringon kiertoa se on vaatinut. Luulenpa, että päätäsi huimaa sitä ajatellessasi.

Kylläpä niinkin, myönsin minä. Mutta tästä lähtien se käykin nopeammin.

Mutta ystäväni pessimismiä — siksi minä hänen mielipiteensä ensi katsannolla tuomitsin — ei mikään voinut lahjoa.

— Tuskinpa, arveli hän vain harvakseen. Päivän valoon on päästy, mutta mitä me olemme? Karu kallio, sanaton saari, nimetön luoto, ei kotvaan vielä kelvollinen ihmisten asuinsijaksi. Kuluu aikoja ennen kuin kummut rupeaa kukkimaan, laulumaan lakkapäät petäjät. Vielä enemmän aikaa kuluu, ennen kuin ensimmäinen ihminen, todellakin kansallisesta maaperästä kasvanut kultuuri ihminen ilmestyy. Vai näetkö sinä ehkä vielä sellaista? Minä en ainakaan näe.

Jopas nyt jotakin! En voinut enää mieltäni pidättää.

— Kentiesi ei niitä näe siellä Kuopion takana, josta sinä lienet kotoisin, mutta olepahan vielä jonkun aikaa täällä pääkaupungissa niin varmaankin tulet huomaamaan erehdyksesi. Eikö meillä muka olisi suomalaisia sivistyneitä? Katso ympärillesi, hyvä mies, niin näet sellaisia satoja ja tuhansia. Koulut työntävät joka vuosi satoja ylioppilaita, yliopiston opettajatkin ovat jo useat suomalaisista kodeista lähteneitä, kansallinen sivistys kukkii kaikissa kansankerroksissa, Suomen hengen hegemonia on jo aivan toteutumaisillaan. Sitä paitsi: onhan meillä kirjailijoita, on taiteilijoita, on säveltäjiä, kaikki kansallisella pohjalla työskenteleviä. Eivätkö he muka olisi suomalaisia? Mitä sinä puhut? Onko se sinun mielestäsi syksyä se?

Ystäväni kuunteli sanatulvani loppuun. Sitten alkoi hän jälleen hiljaisesti:

— Onpa niinkin, skandinaavisen kultuurin syksyä. Kaunis syksy todellakin, aivan kuin tämäkin päivä, kirkas ja korkea, ja niin lämminkin, että se monesta voi tuntua kesältä. Minusta ei se siltä tunnu. Minä tunnen aina talven hengen liihoittelevan yli kaiken tämän kukoistuksen ja eipä ilman, ettei se usein mieltäni vavisuttaisi. En minä silti mikään pessimisti ole, kaukana siitä. Talvi on tuleva, meidän on vain oltavat valmiita talvea vastaanottamaan, Kysytään kypsiä miehiä, kypsiä ajatuksia, kypsiä tunteita, täysiveristä väkeä, jos meidän mieli pakkasen kynsistä pelastua. Jos meillä sellaisia on, niin ehkä kerran, kerran kaukaisessa tulevaisuudessa, kevään keväänä, myöskin suomalaisen kansallisuuden kapalot katkeavat. Sitä emme me näe eivätkä meidän lapsemme.

Hän näytti todellakin tarkottavan, mitä hän sanoi. Silti ei hän suinkaan surulliselta näyttänyt. Vilkkaalta vain ja toimintahaluiselta kuten ennenkin, ehkä entistään jäntevämmältäkin. Olipahan niinkuin jousi vireessä. Mutta minun rintaani ahdisti outo paino.

— Puhut kypsistä miehistä, puhkesin puoli ääneen sanomaan. Mistä sellaisia olisi, mikä niitä olisi kypsyttänyt, jos kerran suomalainen kansallisuus lepää kapaloissaan? Sinun ajatuksesi käyvät ristiin.

— Eipä suinkaan, sanoi hän. Siksihän meillä juuri on skandinaavilainen kultuuri ollut.

Eikä sen jälkeen enää puhuttu mitään. Mutta kirkas ja korkea oli syksyinen päivä.

JUNAVAUNUSSA.

Kaksi matkustajaa istui viereisessä vaununosassa. Oli yö.

He keskustelivat meidän valtiollisesta asemastamme.

— Mitä sinä ajattelet? sanoi toinen.

— Mitäs sinä ajattelet? sanoi toinen.

— Minä ajattelen, että meidän täytyy vain toivoa ja odottaa.

— Niin minäkin ajattelen. Mutta – – – Sht! Eihän siitä saa keskustella.

Seurasi sitten hiljaisuus ja minä luulin heidän jo nukkuvan. Mutta eipäs aikaakaan, niin alotti toinen kysymyksen kieliasiasta.

— Ei se minusta nyt mene oikein päin. On hullua jos suomalainen puolue —

— Ei ollenkaan hullua. Minun mielestäni päinvastoin, juuri ruotsalainen puolue —

— Sinä tahdot nähtävästi jälleen sytyttää rotuvihan soihdun.

— Minä tahdon, että suomenkielinen väestö — Nyt kävi heidän keskustelunsa äänekkääksi. Mutta koska he nähtävästi eivät tahtoneet liiaksi muita matkustajia häiritä, alensivat he äänensä ja sopivat, että ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa ei tätä kysymystä otettaisi esille.

Taas oli kaikki hetkisen hiljaa. Mutta toista kumppanuksista ei nähtävästi nukuttanut ja hän alotti hetken perästä kuiskaten puheen eduskuntalaitoksen uudistamisesta.

— Sht! Jumalan tähden hiljaa! kuiskasi toinen.

— Miksi niin?

— Mutta etkö sinä ymmärrä! Voiko olla mitään vaarallisempaa?

— Sinä tarkotat —

— Minä tarkotan —

Ei toinen ymmärtänyt oikein, mitä toinen tarkoitti, mutta vaikeni, koska sen toinen niin vaarallisena piti.

— Mutta mistäs me sitten puhumme?

Ei sitä tiennyt toinenkaan. Ja niin nukkuivat he kumpikin.

Eikä kuulunut enää muuta kuin junan yksitoikkoinen jyrinä.

RUNOTTAREN KOSIJAT.

Runotar kulki mieluisia metsäpolkujaan.

Hän oli huima ja huoleton, nuori ja iloinen, tahi ylipäänsä samallainen kuin nuoret tytöt hänen ijässään tavallisesti ovat. Niin tulivat hänen realistiset kosijansa.

— Mitä laulat? kysyivät he.

— Laulan, mitä sydämeni käskee, sanoi runotar.

Ja samalla lauloi hän niin kauniisti, että metsä helisi ja oravat oksilla pyrähtelivät. Mutta kosijat pudistivat päätään ja katsoivat häntä säälien silmiin:

Sinä laulat, mitä sylki suuhun tuo, sanoivat he. Seuraa meitä ja me tahdomme opettaa sinulle, kuinka nuoren sivistyneen tytön sinun ijässäsi on laulettava. Sinä olet jäänyt kovin surullisesti jälkeen ajastasi.

Mielellään olisi runotar metsään jäänyt, mutta mielellään tahtoi hän myös aikaansa seurata. Niin antoi hän rukkaset linnunlaululle ja metsän puille ja ojensi kätensä uusille kosijoilleen:

— Hyvä. Minä seuraan teitä. Tehkää minusta siis uuden ajan nainen.

Hän oli suloinen nähdä ja kaunis katsoa ja kun hän seisoi siinä hajalla hapsin, posket punottavina, keskellä kesäisen lehdon, ei ollut ilman, ettei kosijain mieli surunvoittoisesti sykähtänyt. Oikeastaan oli hän kaunis sellaisenaan kuin hän oli eikä olisi ollut niinkään hullumpaa hänen kanssaan metsään jäädä. Mutta ei auttanut! Aika vaati miehiä — naisistakin.

— Et sinä tuollaisena meidän seuraamme kelpaa. Sinulle nauraisi mieron sudetkin siinä suuressa maailmassa, jonne me sinut viemme. Siistihän toki itseäsi hiukan.

Runotar katsoi lähteesen eikä ymmärtänyt, mitä häneltä voi puuttua. Nuori hän oli, kaunis hän oli ja hänen pukunsa oli metsä itse hänelle ommellut mitä kauneimmista kanervista ja kieloista. Hän katsoi kummastuneena kosijoihin.

— Minä en ymmärrä, mitä minulta puuttuu, sanoi hän. Enkö minä ole hyvä näin?

Mutta kosijat sanoivat:

— Sinä et ymmärrä ajan vaatimuksia. Tuon tukkasi me ainakin leikkaamme, sillä se näyttää niin kovin vanhanaikaisen haaveelliselta. Onkos laita nuoren tytön sinun ijässäsi hajalla hapsin metsiä juosta niinkuin mikäkin metsän neito!

Sääli oli runottaren hapsiaan, mutta hänen teki niin hirveän mieli aikaansa seurata. Huoahtaen tarttui hän sakseihin ja leikkasi kultaiset suortuvansa ja joka suortuvalta, joka putosi, tuntui kuin olisi hänen mielestään mennyt joku kaunis mielihaave. Mutta kosijat keritsivät vielä loputkin, niskasta aivan ihoon saakka ja päälaelta sen verran, että voivat kammata hänelle tasaisen otsatukan. Sen he vielä viivottimella tasottelivat.

— Sitä myöten olet sinä hyvä, sanoivat he. Mutta tuo pukusi täytyy sinun jättää. Sellaisia ei enää nykymaailman aikaan käytetä.

Sääli oli runottaren pukuaan, kieloista ja kanervista kudottua, mutta hänen teki niin hirveästi mieli seurata aikaansa. Hän sanoi kainosti punastuen:

— Minulla ei ole muuta pukua kuin tämä.

Mutta kosijat sanoivat:

— Siitäkin olemme käytännöllisinä miehinä huolta pitäneet. Katsos, tässä saat sinä amerikkalaisen reformipuvun aivan uuden uutukaista mallia. Sen annamme me sinulle huomenlahjaksi.

Se oli laajahihainen puseropuku roimahousuineen ja sinisine lakkineen. Runottaresta oli se niin ruma, että hän ensi hetkessä kauhistui ja koko hänen naisellinen vaistonsa nousi mokomaa kummitusta vastaan. Hän sanoi sentähden päättävästi:

— Tuota pukua en minä ikinä pue päälleni.

Mutta kosijat sanoivat:

— Se on aivan välttämätöntä. Sellaista käyttävät kaikki uuden ajan naiset.

Huoahtaen tarttui runotar uuteen vaatetukseensa, mutta kun hän yritti pistäytyä puun taakse kukkasia päältään karistaakseen, sanoivat kosijat:

— Se on tuiki tarpeetonta. Voit aivan hyvin pukeutua tässä meidän nähtemme.

Silloin punastui runotar vielä äskeistä helakammin, hän laski silmäluomensa alas ja sanoi:

— Kuinka se olisi mahdollista? Minä olen nainen.

Mutta kosijat sanoivat:

— Se ei tee mitään eroa asiassa. Etkö tiedä, että mies ja nainen ovat tasa-arvoisia? Sitä paitsi täytyy meidän sinulle huomauttaa, että tuollainen turha häveliäisyys ja jonkin joutava punasteleminen on suoraan sanoen naurettavaa. Se kuuluu menneille sukupolville.

Sitä ei ollut runotar ennen tiennyt. Mutta koska hänen teki niin hirveän mieli seurata aikaansa, karisti hän päivän kullat kulmiltaan, kuun hopeat kaulaltaan, riisti kukat rinnoiltaan ja vyöltään, ja pukeutui uuteen reformipukuunsa. Sillä aikaa mittailivat kosijat hänen suhteitaan, arvostelivat hänen käsivarsiaan ja lanteitaan ja piirustelivat hänestä luonnoksia skitsikirjaansa. Vihdoinkin oli tämä toimitus päättynyt.

— Lakki päähän vielä, sanoivat kosijat, niin olet sinä sitä myöten valmis. Tuo sinun huivisi näyttää niin turhan nöyrältä ja vaatimattomalta.

Runotar oli ollut häpeästä kuolla. Nyt katsahti hän lähteeseen ja säikähti. Ei se ollut hänen mielestään hän. Hän oli vähällä itkuun purskahtaa.

Mutta kosijat sanoivat:

— Pää pystyyn nyt vaan ja nenä ylös! Kun sinun silmäsi arvattavasti ovat liiallisesta romantiikan tilaisuudesta sumentuneet, olemme me ottaneet mukaamme myös aivan uuden uutukaiset realismin rillit. Kun ne nenällesi asetat, katselet aivan toisin silmin maailmaa.

Runotar niijasi ja karkotti väkivallalla inhonsa, sillä toiselta puolen oli hänen ylpeytensä olla uuden ajan nainen.

Mutta kosijat sanoivat:

— Tuon niijaamisesi voit sinä myös jättää. Sekin muistuttaa meitä vain sinun naisellisesta alkuperästäsi. Tuolla pensaikossa ovat meidän polkupyörämme ja niillä pyörimme me nyt suoraan suureen maailmaan.

Runotar kumarsi uusille kosijoilleen, ojensi heille kätensä ja sanoi:

— Lähtekäämme! Nyt en minä teitä enää ollenkaan häpeä.

He lähtivät, eivät entisiä taiteellisia metsäpolkuja myöten, mutta suoria valtamaanteitä. Outo oli runottarelle matkanteko, ei tahtonut hän oikein polkupyörällä pysyä, mutta kosijat kannattivat häntä kupeista ja vyötäisistä ja vähitellen oppi hän itsekin ajamaan. Hän huomasi, etteihän tässä mitään suurempaa konstia ollutkaan, polkea päälle vaan yhtä suoraan ja varoa, ettei maantien lokaan loiskahtaisi. Pärskyä se kyllä sai ympärillä, mutta kaatuminen oli suotu ainoastaan vasta-alkajille.

Mutta matkalla juttelivat kosijat hänelle yhtä ja toista.

— Kanssasiskomme, sanoivat he hänelle, maailma on sinun tietämättäsi mennyt paljon eteenpäin. Älä luulekkaan, että sinä enää voit maailmaa hurmata vain sillä, että sinulla on punaiset posket ja hyvä sydän ja että sinä ymmärrät, mitä metsä laulaa ja puut puhelee. Sinun tulee oppia ymmärtämään myös nykyaikaisten ihmisten puhetta ja he puhuvat nykyään aivan toisista asioista kuin sinun isäsi ja äitisi. Sinun tulee myös ryhtyä noita asioita ajamaan, jos tahdot olla uuden ajan nainen.

Ja he istuttivat häneen paljon hyviä ja hyödyllisiä asioita, uskonnollisia, siveellisiä, kansallistaloudellisia, opettivat hänelle politiikan ja puolue-elämän pääpiirteet ja näyttivät hänelle, mitenkä hänen oli hyödytettävä isänmaata ja ihmiskuntaa. Runotar oli tuosta kaikesta heille kiitollinen, vaikka hänen korvissaan surisivatkin kaikki nuo uudet asiat yhtenä sekamelskana ja vaikka hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, että hän voisi hyödyttää isänmaata ja ihmiskuntaa paremmin kuin olemalla oma itsensä.

Mutta kosijat sanoivat:

— Me kyllä neuvomme sinua. Sinun tulee käydä yhdistyksissä ja kansankokouksissa. Sinun tulee pitää puheita ja esitelmiä ja esiintyä aatteittesi puolesta joka paikassa sekä suullisesti että kirjallisesti, — ei tuolla sinun rytmillisellä runokielelläsi, joka muistuttaa niin arveluttavasti linnunlaulua, mutta aivan asiallisella, kuivalla proosalla. Me valitsemme sinut komiteoihin ja johtokuntiin, sinun tulee harrastaa raittiutta, sosialismia, kansallistaloutta, paheiden poistamista ja epäkohtain korjaamista ja erittäinkin tulee sinun tutustua puolue-elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Jos mielesi joskus tekee takaisin taiteellisille metsäpoluillesi, voit sinä korkeintaan kirjottaa oppikirjan metsästyksestä. Mutta muuten tulee sinun palvella kaikkia mahdollisia asioita mitä maan ja taivaan välillä on, ei kavahtaa kaikkein proosallisimpiakaan, esim. prostitutsionia. Jos sinä kaiken tämän kiltisti täytät, niin voimme me joskus muun paremman lomassa tanssittaa sinua hieman "Suomalaisella seuralla".

He puhuivat viisaasti ja vakavasti ja runotar kuunteli heitä kummissaan. Rakkaudesta ei heidän välillään enää puhuttu eikä se olisi ollut sellaisten keskustelujen jälkeen paikallaankaan. Runotar oli tuota ensin vähän odottanut, mutta huomasi heti itsekin, kuinka lapsellinen hän oli ollut, ja häpesi. Hänestä oli tullut realisti.

Mutta metsä heidän ympärillään nauroi ja iloitsi, harakat hyppelivät oksalta oksalle ja taltiltit yhdessä satakielen kanssa pitivät heitä pilkkanaan. Jänöt heristivät veitikkamaisesti pitkiä korvanlehtiään ja oravat oksilla heittivät kuperkeikkaa ja sanoivat:

— Moisia kosijoita emme me vielä ikinä ole nähneet.

Mutta jänikset sanoivat:

— Olkaa huoleti! Hän tulee kyllä takaisin. Sillä aikaa hyppelemme me hänen metsäpoluillaan.

HALLA.

Suot on suuret Suomenmaassa, rimmet sekä nevat. Suomen soilla hallan immet öisin karkelevat.

Noin ne laulaa hallan henget: "Heilu, — heilukaamme! Kukkii viljat vainioiden, tähkät täydet saamme.

Meille heilii hengen laihot, meille miesten mietteet. Suot on suuret Suomenmaassa, liejut sekä lietteet.

Suo on Suomen sydämessä, viluinen ja arka. Kunis ei kuulu kuokkijata, sinis ei siitä sarka.

Kukat kasvaa Suomen suosta, kamalat ja kummat. Sumut nousee Suomen suosta myrkylliset, summat.

Peittää päivän paistamasta, pilvet sit’ ei peitä. Kansa vaisu vaeltaapi virvatulten teitä."

Noin ne laulaa hallan henget Suomen sydän-soilla, noin ne heiluu hallan henget Suomen rapakoilla.

Kunnahilla kultaviljat, tieteet sekä taiteet. Kansa raukka rakentaapi kansalliset kaiteet.

Vihurit ei viljaa kaada, lyödä voivat lakoon. Kamalampi hallan kanssa käydä tasajakoon.

Saat sa pivoon korren tyhjän, toiseen torajyvän. Kuka rakas rakentaisi hallan muurin hyvän,

ettei tuhmuus, tunnottomuus yöllä yli hiipis, ettei hengen tähkäpäitä rivo koura riipis.

Vaan ne vastaa hallan henget: "Meit’ on monta, monta. Kukin hoitaa toimensa, ei yhtään toimetonta.

Puhallamme miesten poviin — itsekkyys syö aatteet. Nakerramme naisten mielet — jätämme vain vaatteet.

Vallan haluun vaihdamme me edistyksen enteet. Elon huoliin hukutamme monen miehen jänteet.

Mukavuutta muille suomme, nautintoa hiukka, itse imarrustakin, jos tulee tuiki tiukka.

Tuhmuudella tuon me lyömme, pahuudella toisen, kansan nimellä kukistamme miehen minkä moisen."

Noin ne laulaa hallan henget Suomen sydän-soilla, noin ne heiluu hallan henget Suomen rapakoilla.

Kunnahilla kultaviljat, tieteet sekä taiteet. Ah, te armaat, vienot, lujat kansalliset kaiteet!

Kuinka vähän autatte te vastaan Suomen hallaa, kuinka teidät helposti myös vihur' vieras tallaa!

Aik’ on ylös yksilöin, ei monet maata nosta. Monen kanssa kohota ei koskaan rapakosta.

Monet kaikki kaatavat, miss’ yhdet voivat seista. Monet koskaan rakenna ei kansaa pirstaleista.

"Vaan ne vastaa hallan henget: "Heilu-, heilukaamme! Suo on Suomen sydämessä, meidän on tää maamme.

Kuinka yhdet seista vois, kun paikkaa ei, mi kantaa! Suomen suossa hyllyvässä ei oo saarta, rantaa.

Ohut, hieno sammal vaan ja alla lieju musta, siin’ on Suomen viljelys — ei mitään pelastusta.

Missä jalan maahan poljet, siinä puhkee kuori. Suomen suohon uponnut on moni haave nuori.

Hento Suomen sammal onpi, hallan vaan se kestää. Liiku hiljaa, jos sa tahdot tapaturman estää!"

Jos ei kestä Suomen suo, me kukkuloille noustaan. Tulkoon tänne jokainen, ken jännittää voi joustaan!

Mies, mi yksin seisovi, on maa ja valtakunta. Häntä vastaan tarvitahan paljon hallaa, lunta.

Kuoltava jos kunkin on, niin kuollaan kukkuloilla. Lumeen kuollaan kukkuloilla, lokaan Suomen soilla.

Suomen sumut päivän peitti, pilvet sit’ ei peitä. Siksi täällä tarvitahan säilän säveleitä.

YLEINEN MIELIPIDE.

Istuimme maalais-ystäväni kanssa eräänä päivänä kaikessa rauhassa minun kamarissani. Tupakoimme, vaikenimme ja tarinoimme jälleen maailman asioista. Silloin tuli luokseni eräs tuttava.

Hän tuli kuten tuttavat meillä täällä Helsingissä aina toistensa luokse tulevat. Heti hänen silmistään näkyi, että hänellä oli jotakin erityistä asiaa. Muuten on kaupunkimme niin pieni, että me tapaamme täällä toisemme liiankin usein, kadulla, teattereissa, konserteissa, juhlatiloissa ja — kapakoissa. Useimmiten kapakoissa.

Tämä oli erittäin hyvä tuttava, jonka suhteen ei tarvinnut kursailla. Kysyinkin häneltä sentähden heti:

— No, mitä uutta?

Olin vakuutettu, että oli tapahtunut jotakin uutta, jotakin, josta hän oli tuntenut tarpeen saada keskustella muiden kanssa muodostaakseen oman mielipiteensä.

Se oli eräs sanomalehtikirjotus. Tuttavani väitti, että yleinen mielipide tuomitsi sen mitä ankarimmin.

Maalais-ystäväni heristi korviaan:

— Mikä yleinen mielipide? Mitä te sillä tarkoitatte?

Tuttavani, joka ei tuntenut maalais-ystäväni radikaalista kantaa eikä sitä salaista tulta, joka tuon kysymyksen alla piili, selitti aivan luonnollisesti:

— Kaikki ihmiset, jotka olen tavannut. Kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että kirjottaja joko on tullut hulluksi taikka on kerrassaan puraissut pään hävyltään. Onko kummempaa kuultu!

Tuttavani levittäysi selittelemään kysymyksessä olevan kirjotuksen vaarallista ja tuhoa tuottavaa vaikutusta. Minä katsoin hymyillen maalais-ystävääni. Keskustelu alkoi mielestäni kääntyä huvittavaksi.

Maalais-ystävä kuunteli loppuun saakka. Sitten kysyi hän aivan kuivasti:

— Niin ketäs te sitten olette tavannut?

Tuttavani katsoi häneen hiukan oudoksuen. Vieras, vasta esitetty mies, joka nähtävästi tahtoi haastaa riitaa! Hän vastasi sentähden yli olkainsa:

— Olenpahan vain eräitä sanomalehden toimittajia. He olivat kaikki sitä mieltä, että —

Hän yritti jälleen käydä tekemään selkoa yleisestä mielipiteestään. Mutta toinen keskeytti hänet tällä kertaa aivan alkuunsa:

— Vai niin. Sehän on hyvä se. Saamme siis varmaankin lukea heidän vastalauseensa huomisissa lehdissä.

Nyt katsoi tuttavani aivan sääliväisesti häneen. Mies, nähtävästi vasta maalta tullut, joka ei tuntenut suuren maailman oloja ja muotoja! Voisihan tuolle kerran, koska joutilasta aikaa sattui olemaan, asian parilla sanalla valaista.

— Tuskinpa, selitti hän mahtipontisesti, lehtiin tuskin asiasta tulee mitään. Vaikeneminen on tällaisissa tapauksissa aina paras.

— Kuinka niin? Onko asia ehkä korkeasti valtiollista laatua?

— Eipä suinkaan. Tietysti siitä saisi kirjottaa. Mutta en luule, että kenelläkään on erityistä halua siihen puuttua.

Nyt katsoin minäkin jo olevan syytä käydä tuttavaani auttamaan:

— Näetkös ystäväni, sanoin maalaisen puoleen kääntyen, meillä täällä pääkaupungissa ei olla niin kärkkäitä painattamaan kaikkea, mitä mieleen johtuu. Painattaminen tuo jo mukanaan eräänlaisen edesvastuun ja sellainen on aina ikävää. On paljon hauskempi puhua ilman edesvastuuta ja sillä on sitä paitsi sekin hyvä puoli, että siten ei vihoita ystäviään. Sitä ei kukaan mielellään tee, erittäinkin kun asia useimmissa tapauksissa on sitä laatua, että se ei liikuta niiden sormenpäitäkään, jotka asiasta puhuvat. Kukapa sellaisen asian vuoksi viitsisi tikkua ristiin panna?

Tuttavani oli aivan samaa mieltä kanssani. Hän nyykähytti päätään aivan kuin vanhalle, ennaltaan tunnetulle jutulle, jota tuskin kehittynyt mies enää viitsi kuunnella ja seivästi sitten silmänsä maalaisserkkuun. Oliko tällä ehkä vieläkin jotakin väitettävää?

Maalaisserkku tunsi olevansa kahden tulen välissä. Hän sanoi kuitenkin verrattain tyynesti:

-— Siinä tapauksessa ei voi olla mitään yleistä mielipidettäkään.

— Kuinka niin? kivahti tuttavani.

— Yleisestä mielipiteestä voidaan puhua ainoastaan silloin kuin asia todellakin läheisesti koskee yleisöä. Merkityksettömistä asioista ei muodosteta mitään mielipidettä.

— Tämä ei ole mikään merkityksetön asia.

— Hyvä. Siispä kuuluu kunkin velvolsuuteen tehdä mielipiteensä niin yleiseksi kuin mahdollista. Pitäkää kokouksia, kirjottakaa, perustakaa yhdistyksiä ja sanomalehtiä sen pohjalle! Vähin mitä voitte tehdä, on ainakin se, että panette vastalauseenne jotakin julkisuudessa esiintynyttä kantaa vastaan, jota ette hyväksy. Ellette sitä tee, ei teillä myöskään ole oikeus yleisestä mielipiteestä puhua.

— Eikö oikeus —?

Tuttavani alkoi jo suuttua. Hän, joka jo kymmenen vuotta oli yleistä mielipidettä oikealle ja vasemmalle edustanut, ollut kuin ilmapuntari, joka aina merkitsi sateet ja kauniit ilmat, — hänellä ei muka olisi oikeus puhua yleisestä mielipiteestä? Miks ei? Siksikö että hän ei julkisuudessa esiintynyt eikä koskaan asettunut aktiivisesti minkään asian puolelle? Koomillista!

Mutta toinen oli kerran päässyt alkuun ja jatkoi sammumattomalla innolla.

— Ei yksinkertaisesti, sitä oikeutta ei teillä ole. Jos joku yksityisesti jonkun asian lausuu, niin se myöskin voidaan yksityisellä puheella kumota. Se voi silloin tulla yleiseksi mielipiteeksi siinä seurassa ja siinä piirissä. Mutta jos joku julkisuudessa jotakin lausuu, niin se voidaan vain kumota sillä mielipiteellä, joka julkisuudessa lausutaan. Vaikeneminen, jos se on vapaaehtoista, on aina myöntymistä. Joko on asia meille niin tärkeä, että me siitä tosiaankin muodostamme mielipiteen, ja olemme valmiit toimimaan sen puolesta, taikka se ei ole meille tärkeä, ja silloin pidämme me suumme kauniisti kiinni. Kolmatta ei löydy.

— No, no – – – nyt ollaan ihmeissä! Eikö muka olisi kullakin oikeus puhua, mistä asiasta tahtoo? Tekö sen kiellätte, te – – –

Näin että tuttavani aikoi käydä persoonallisuuksiin. Astuin sentähden sovittavaisena väliin, otin juhlallisen muodon päälleni ja pidin seuraavan pienen rauhoituspuheen, josta olen vielä tänä päivänäkin ylpeä:

Rakkaat sanankuulijat! Te riitelette aivan turhaan. Tuttavani tässä ei suinkaan tahdo sanoa, ettei hän olisi valmis toimimaan asioiden puolesta, joita hän oikeina pitää. Tälläkin kertaa on hän vaivannut itsensä minun luokseni, vain varta vasten ilmoittaakseen meille, mitä yleinen mielipide asiasta arvelee. Olen varma siitä, että hän vielä tämän päivän kuluessa ehtii tavata monta monituista ihmistä ja ilmoittaa heille saman. Kun hän tänä iltana ravintolassa istuu, on hän jo valmis yleisen mielipiteen nimessä huijaamaan kuoliaaksi kenen tahansa, joka uskaltaa hiiskahtaakaan vastaan. Olisi aivan väärin vaatia häneltä tällaisen päivätyön perästä vielä jotakin pontevampaa toimintaa, — erittäinkin kun ei koko asia koske häneen. Huomenna on hänellä jo uusi asia ja yleisöllä samoin, josta sen taas täytyy muodostaa mielipiteensä. Siksi ei yleisö koskaan ehdikään mitään toimimaan. Siitä täytyy yksityisten pitää huoli ja sen he myös aina tekevätkin. Tämä on mielestäni ollut ystäväni maalaisenkin mielipide. Hän menee mielestäni vaan liikanaisuuteen siinä, että hän väittää suunsoittamisen olevan ulkopuolella julkista mielipidettä. Niin harvapuheisessa maassa kuin meidän on jo itse suun avaaminen sellaisenaan teko, joka ansaitsee tunnustusta. Julkinen keskustelu sanomalehdissä on aste, jolle me pääsemme vasta pitkän, pitkän kehitys-ajan jälkeen. Syleilkäät siis toisianne ja tunnustakaat, että ajatte samaa asiaa, vaikka hiukan erilaisissa kehityskerroksissa. Olisi surullista, jos puhuttu ja painettu sana niin vihamielisesti toisistaan erkanisivat.

Mitään suurta sovintojuhlaa, jota olin tarkoittanut, ei tullut. Kuitenkin näytti tuttavani hiukan leppyneeltä. Hän sanoi jokseenkin kohteliaasti jäähyväisensä maalaiselle ja vei minut sitten eteiseen:

— Sinä et puhunut hullummin. Ylipäänsä ei minulla ole mitään sinua vastaan, muuta kuin se, että sinä et oikein valitse seuraasi. Näkemiin, ja koeta mitä pikimmin päästä ikävästä ystävästäsi. Se on myöskin yleinen mielipide.

Lausui ja lähti. Mutta kun minä takaisin huoneeseni palasin, istui maalaisserkku siellä synkkänä kuin ukkospilvi.

— Raukkamaisempaa puhetta kuin tuo äskeisesi en ole ikinä kuullut. Että sinä viitsitkin! Sinun sijassasi olisin ajanut hänet heti ulos.

— Siinä olisit tehnyt hyvin tuhmasti. Sinä et tiedä, kuka hän on.

— Kuka? Eihän vain anarkisti taikka salainen kullankeksijä. Kumpiakin on kohdeltava eräänlaisella arvonannolla.

— Eipä suinkaan. Mutta hän on yleinen mielipide. Sitä on myös kohdeltava arvonannolla.

— Hän! Maalaisserkku sylkäisi sen sanoessaan. Eikö teillä siis mitään parempaa ole?

Samassa huomasi hän olleensa tuhma. Hän vihelsi ja löi vihaisesti näppiä. Myöskin kuulusti minusta kuin hän olisi itsekseen kironnut.

— No, mikä nyt?

— H—tti sentään! Unohdin taas, että olemme Helsingissä.

Seuraavana päivänä, kun me kadulla kävellessämme tapasimme mainitun tuttavan, tervehti ystäväni häntä mitä suurimmalla kunnioituksella. Kaikesta päättäen oli hän syvästi huolissaan äskeisestä erehdyksestä.