IV.

NINIVEN LAPSI.

Ukkonen löi, salamat leimusivat, mutta Niniven lapsilla oli ikuinen ilo. Herra antoi äänensä kaikua yli kaupungin ja sen syntisten asukasten, että he unestaan heräisivät, mutta Niniven lapset eivät Herraa tunteneet, sillä hän on korven Herra, ja Niniven lapset olivat hedelmällisten viinirinteiden asukkaita. Heidän elonkorjuunsa oli onnellisesti päättynyt, ja siksi nyt riemuittiin joka talossa ja joka töllissä, enin kuitenkin kuninkaan linnassa, jossa kansaa ilmaiseksi kestitettiin. Mutta ulkona jyrisi ja salamoi Herran viha.

Tapahtui sitten, että tänä myrskyisenä yönä oli linnan puutarhaan eksynyt nuori, kaunis kuninkaan tytär, nimeltä Mitra. Hän oli kenenkään tietämättä lähtenyt kuutamossa käyskentelemään, mutta äkkiarvaamatta oli rajuilma hänet yllättänyt juuri kuin hän parhaallaan puiden puhetta kuunteli. Puilla oli nimittäin tänä iltana erittäin paljon Mitralle puhumista, sillä hänelle oli äsken hovin tanssiaisissa tapahtunut jotakin hyvin merkillistä: kaunis ja sivistynyt prinssi Varuna oli tehnyt hänelle rakkaudentunnustuksensa, hän, joka taisi kaikki vanhojen runoilijani laulut ja osasi ohjata hevostaan tappotantereella paremmin kuin kukaan muu. Siksi oli Mitra lähtenyt kuutamoiseen yöhön puiden puhetta kuuntelemaan.

Rajuilma oli hänet yllättänyt ja hän oli eksynyt puutarhan harhauttaville poluille. Hän oli juossut milloin sinne milloin tänne ja vihdoin väsyneenä puun alle itkemään istahtanut. Sillä Mitra oli todellinen Niniven lapsi, joka ei osannut oikeata kättä vasemmasta erottaa, eikä sen vuoksi muistanut, missä päin kuninkaan linna oli, vaikka se oli siinä aivan lähellä. Epätoivoissaan painoi hän pään käsiinsä ja itki katkerasti, samalla kuin hänen päällään jyrisi ja salamoi Herran viha.

Puun alta löysi hänet profeetta Joona, jonka Herra oli lähettänyt Niniveä kiroamaan ja ilmoittamaan, että hän oli antanut kaupungille vain neljäkymmentä päivää armon ajaksi. Elleivät he sitä ennen katuisi ja parannusta tekisi, piti heidän kaikkien hukkuman. Mutta Joona, joka tiesi varsin hyvin, että he olivat synnissä sekä siinneet että syntyneet, kauhistui mielessään niin suuren kaupungin hävitystä, joka hänestä oli varmaa varmempi. Häntä säälitti nimittäin kaikki nämä kauniit linnat ja tornit, nämä palatsit ja kukkivat puutarhat, mutta enimmän säälitti häntä kuitenkin nämä monet tuhannet iloitsevat ihmiset, jotka kaikki olivat synnissään niin onnelliset ja joiden sen vuoksi piti kuolemalla kuoleman. Sentähden, vaikka hän tunsi Herran käskyn kielellään polttavan, oli hän jo kolme päivää harhaillut edes takaisin kaupungin kaduilla voimatta suutaan avata heitä kirotakseen.

Joona löysi puun alta itkevän kuninkaan tyttären juuri kuin hän vihdoinkin oli saanut ajatuksensa järjestykseen ja aikoi astua kuninkaan linnaan Herran rangaistusta julistamaan. Mutta nähdessään sen nuoren, kauniin kuninkaan tyttären niin katkerasti itkevän, pysähtyi hän ja otti häntä kädestä kiini ja niin tulivat he yhdessä kuninkaan linnaan, jossa Mitraa oli jo ruvettu kaipaamaan.

He tulivat yhdessä kuninkaan linnaan ja niin pian kuin kuningas oli tyttäreltään kuullut, missä vaarassa Mitra oli ollut, vastaanotti hän Joonan niinkuin parhaan kestiystävän ja toimeenpani hänen kunniakseen monenpäiväiset tanssit ja juhlamenot. Kun vielä tunnetuksi tuli, että Joona oli profeetta, joka sen maan kielellä merkitsi runoilijaa, ei ilosta tahtonut tulla loppuakaan, sillä Niniven kansa oli runoutta rakastavainen ja kunnioitti suuresti kaikkia kauniita taiteita. Varsinkin se nuori kuninkaan tytär, jonka Joona oli rajuilman käsistä pelastanut, osoitti hänelle aivan erikoista lempeyttä, joka tosin ei Herran mieheen vaikuttanut, mutta kuitenkin saattoi hänen sydämensä merkillisesti vapisemaan. Enemmän vapisi kuitenkin prinssi Varuna, sillä hän pelkäsi rakkautensa puolesta, joka oli käynyt hänen sielulleen kalleinta kalliimmaksi, Mutta hän oli siivo ja sivistynyt mies eikä näyttänyt harmiaan, vaikka Mitra niin paljon oleskelikin Joonan kanssa ja vaikka profeetta kävikin päivä päivältä kalpeammaksi.

Profeetta kävi päivä päivältä kalpeammaksi, sillä vaikka hän olikin Herran mies, oli hän katsonut liian syvälle nuoren kauniin kuninkaan tyttären silmiin, ja vaikka hänellä olikin Herran pyhä kutsumus täytettävänään, lykkäsi hän sen kuitenkin päivästä päivään ajatellen: "Tämän sielun tahdon minä ainakin pelastaa. Parempi on että ainakin yksi pelastuu; kuin että hänkin ja kaikki hänen kerallaan hukkuvat." Hän otti osaa kuninkaan pitoihin, istui iloitsevaisten pöydässä ja käyttäytyi yleensä niin kuin ei profeetan hänen asemassaan sovi käyttäytyä, ellei hänellä ole joku pyhä tehtävä täytettävänään. — Mutta Herran miehet, jotka sen näkivät, sanoivat: "Se suuri valaskala Ninive on niellyt Joonan. Herra olkoon hänen sielulleen armollinen."

Niin kuluivat ne neljäkymmentä päivää eikä Joona ollut vieläkään suutaan avannut ilmoittaakseen sitä, mikä tulossa oli. Mutta neljäntenäkymmenentenä päivänä juuri kuin aika täytetyksi tuli, istui Joona kuninkaan tyttären kanssa jälleen puutarhassa ja opetti häntä. Hän ilmoitti hänelle sydämensä salaisuuden, kehoitti häntä kerällään erämaahan pakenemaan ja pelastamaan oman kuolemattoman sielunsa, sillä ankara ukkosilma oli tulossa ja kohta oli kaikki kaupunki hukkuva. Mutta Mitra ei uskonut häntä, purskahti kaikuvaan nauruun ja juoksi isälleen ja muille hovilaisille kertomaan, mitä profeetta oli hänelle ehdotellut. Sen kuullessaan nauroivat sekä kuningas että kaikki hoviväki, mutta se, joka enimmän nauroi, oli prinssi Varuna, sillä hän ajatteli: "Naurakaamme hänelle, niin pääsemme me pian hänestä. Kaikkea muuta voi Herran profeetta kestää, mutta ei ihmisten naurua." Ja he nauroivat kaikki pitkään ja kaikuvasti, mutta sillä aikaa seisoi Joona häpeissään, hän tunsi, että Herra oli hänet hyljännyt ja hän huusi katkerasti katuen Herran puoleen.

Kuningas ja kaikki hoviväki hänen kanssansa nauroivat, mutta samalla nousi ukkospilvi yhä korkeammalle, ilma pimeni ja tuliset lieskat kiiriskelivät pitkin taivaan kantta. Yksi niistä istahti Joonan pään päälle juuri kuin hän häpeissään oli erääsen puutarhan soppeen paennut, hän tunsi Herran hengen tulevan hänen päälleen ja hän nousi, astui keskelle vapisevaista kansanjoukkoa ja saarnasi, niin että kaikki jotka hänet kuulivat, katuivat ja tekivät parannuksen. Sillä kaikki luulivat, että Niniven viimeinen päivä oli tullut ja Joona, joka itsensä jälleen Herran valituksi tunsi, luuli samoin, saarnasi ja julisti: "Tänä päivänä pitää Niniven hukkuman ynnä kaikki, jotka siinä elävät." Mutta päivä kului ehtoolle eikä Ninive hukkunutkaan.

Herra oli nimittäin laupeudessaan nähnyt Niniven kansan katumuksen ja muuttanut päätöksensä, vaikka hän ei ollut tullut ilmoittaneeksi siitä palvelijalleen Joonalle, joka täten joutui vääräksi profeetaksi. Kun ei kaupunki hukkunutkaan, riemuitsivat kaikki sen asukkaat sangen suuresti ja pyhittivät sen päivän veisuulla ja kiitosuhreilla, mutta Joonasta ei kukaan sen enempää välittänyt. Niin jäi hän jälleen häpeissään puutarhan kolkkaan seisomaan.

Kun hän siinä häpeissään seisoi ja koki turhaan tutkia sydämessään, miksi Herra oli hänet vääräksi profeetaksi tehnyt, tuli hänen luokseen Mitra, se nuori ja kaunis kuninkaan tytär, ja sanoi nyt olevansa valmis hänen kanssaan erämaahan muuttamaan. Hän oli nimittäin kuullut Joonan saarnaavan ja nähnyt tulenlieskan hänen päänsä päällä, josta hänen sydämeensä oli syttynyt ikuisen rakkauden tuli. Niin pakeni Joona ynnä Mitra hänen kanssansa erämaahan ja asuivat erään kurbitsan alla, jonka Herra heidän suojakseen oli kasvattanut. Ja kului jälleen neljäkymmentä päivää.

Mutta Niniven lapset, jotka hädässään olivat Herran puoleen huutaneet, luopuivat jälleen hänestä ja alkoivat edelleen viettää syntistä elämäänsä. He söivät, joivat, naivat ja huolivat, kuten ennenkin taikka oikeastaan vielä hurjemmin, sillä he tahtoivat saada korvauksen vielä siitäkin lyhyestä ajasta, jona he eivät olleet synnissä eläneet. Niin vihastui Herra jälleen heidän päälleen ja hukutti heidät eikä koko sen suuren kaupungin asukkaista jäänyt ketään muuta eloon kuin prinssi Varuna, joka ulkona laitumella oli Mitran jälkiä etsimässä. Mutta Joona ynnä se nuori kaunis kuninkaan tytär hänen kanssansa, jotka erämaassa elivät, eivät tienneet mitään siitä perikadosta, joka Niniveä oli kohdannut.

Joona ja Mitra elivät erämaassa, mutta eräänä päivänä kuivettui se kurbitsi, jonka alla he asuivat, ja aurinko paistoi suoraan Joonan päälakeen. Silloin vihastui Joona sangen suuresti, sillä ei ainoastaan kurbitsi ollut kuivettunut, mutta myöskin se nuori kaunis kuninkaan tytär, sillä vaikka hän rakastikin Joonaa ikuisella rakkaudella, oli elämä erämaassa kuitenkin käynyt hänelle yksitoikkoiseksi ja hän halasi jälleen palatsejaan ja puutarhojaan. Ellei hän olisi niin vahvasti uskonut, että Joona oli profeetta, olisi hän epäilemättä jättänyt hänet, mutta nyt jäi hän yhä edelleen hänen luokseen, vaikka hän tiesi prinssi Varunan hänen jälkiään etsivän ja vain odottavan hetkeä, jolloin hän saisi hänet sulkea syliinsä. Sellaisia asioita voi usko matkaansaattaa.

Tapahtui sitten, että prinssi Varuna löysi ne, jotka erämaassa asuivat, ja ilmoitti heille Niniven perikadon, sillä hän luuli todellakin, että se oli tapahtunut Joonan profetsian tähden ja että Joona siis todellakin oli oikea profeetta. Kun Mitra sen kuuli, syleili hän Joonaa ja sanoi: "Sanoinhan minä, että sinä olet profeetta." Mutta Joona, joka tunsi että tämä ei ollut hänen ennustuksensa mukaan tapahtunut, käänsi kasvonsa pois ja sanoi: "Ei, minä en ole profeetta." Mitra sanoi: "Etkö sinä siis tiennyt Niniven hävityksestä?" Joona sanoi: "En." Mitra sanoi: "Vanno se minulle." Ja niin Joona vannoi sen hänelle.

Silloin jätti hänet Mitra ja lähti käsi kädessä prinssi Varunan kanssa, joka vei hänet omaan valtakuntaansa ja antoi hänelle sekä palatsin että puutarhan, kaikkinaisia palvelijoita ja hyvänhajuisia yrttejä, niin että hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka ja Herra siunasi heidän liittonsa. Mutta Joona jäi yksin erämaahan ja sanoi: "Nyt vasta olen minä oikea profeetta, sillä minä olen voittanut senkin, joka Niniveä suurempi oli." Ja se kelpasi kovin Herralle.

LEMMINKÄINEN JA POHJAN NEITI.

Lemminkäinen tuli Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa paistoi kuin aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän sanoi:

— Pohjan neiti, minä rakastan sinua. Tahdotko olla minun omani?

Nyt oli asia niin, että Pohjan neiti todellakin rakasti Lemminkäistä, mutta hän oli liian ylpeä sitä noin vaan ensi hetkessä tunnustaakseen. Samassa ehätti äitikin väliin, käski vieraan istumaan ja ilmoitti, ettei asialla ollut niin kiirettä. Ja kun äiti ja tytär olivat kylläkseen porstuan peräkamarissa kuiskailleet, annettiin Lemminkäisen tietää, että jos hän koskaan tahtoi Pohjan impeä omakseen, oli hänen ammuttava joutsen Tuonelan joelta.

Heti kuin ankara vaatimus oli sanottu, katui Pohjan neiti, että hän oli ollenkaan moisiin vitkasteluihin suostunut. Mielellään olisi hän heti ojentanut kätensä Lemminkäiselle. Mutta Lemminkäinen oli jo silloin noussut, kohottanut päänsä ylpeämmäksi kuin koskaan ennen ja sanonut:

— Hyvä. Sinun pitää saamaan joutsenesi.

Hänen huulensa olivat yhteen puserretut kuin valkea viiva, kun hän sen sanoi. Mutta vielä valkeammat olivat hänen huulensa silloin kuin äiti hänet kuolleena Tuonelan joelta löysi ja jumalan voimalla hänet henkiin virvotteli. Vähissä hengin hän sieltä kotiinsa talutettiin ja vähissä hengin vuoteeseen laitettiin. Kukaan, joka hänet silloin olisi nähnyt, ei olisi luullut hänen elävän vuorokautta vanhemmaksi.

Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Kun Lemminkäinen juuri oli levottomaan unenhorrokseen vaipunut ja äiti hänet hetkiseksi yksin jättänyt, heräsi haavoitettu mies äkkiä ja näki edessään koko entisen elämänsä. Samalla laskeutuivat katosta hänen päällensä suuret, valkeat siivet ja hänestä tuntui kuin olisi niiden tarkoitus ollut tukahduttaa hänet. Mutta viimeisillä voimillaan tempasi hän silloin seinältä kaarensa tenhotun, ampui nuolensa sulitun, ja katso! Siinä makasi Tuonelan valkea joutsen verissään Lemminkäisen vuoteen vieressä. Heti sen jälkeen vaipui Lemminkäinen syvään uneen ja kun aamulla käytiin häntä katsomaan, nukkui hän vieläkin ja hänen rintansa kohoili rauhallisesti kuin lapsen.

* * * * *

Toisen kerran tuli Lemminkäinen Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa paistoi kuin aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän viskasi valkean linnun keskilattialle ja sanoi:

— Pohjan neiti, minä rakastan sinua, Tahdotko olla minun omani?

Mutta nyt oli asia niin, että vaikka Pohjan neiti todellakin rakasti Lemminkäistä, oli hän kuitenkin sillä aikaa ojentanut kätensä Ilmariselle ja Pohjolan tuvassa juotiin juuri heidän häitään. Mutta kun se pitkä, kalpea mies äkkiarvaamatta oven suuhun ilmestyi, ymmärsivät kaikki, että häiden nyt piti loppua ja että jotakin kamalaa todella oli tulossa. Rohkeasti kävi emäntä kuitenkin tulijaa vastaan ja kysyi:

— Kuta kuuluu Kaukomielelle? Ammuitko joutsenen?

Samassa näki hän kuitenkin joutsenen maassa makaavan ja silloin hänen polvensa vavahtivat. Mutta morsian kävi tulijaa vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Rakas Lemminkäinen! Minä tahdon olla sinun omasi.

Mutta Lemminkäinen käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:

— Mene! Sinun edestäsi olen minä tämän tehnyt. Mutta sinusta itsestäsi minä en huoli enää.

Hän astui ulos, mutta morsian oli muuttunut kalpeaksi kuin kuolema eikä hän koskaan sen jälkeen enää oikein veriinsä tullut. Mutta Tuonelan joutsenen korjasi Louhi talteensa, näytti sitä ylpeydellä jokaiselle kävijälle ja sanoi:

— Tämän on Lemminkäinen tehnyt minun tyttäreni takia. Eikä hän sittenkään saanut häntä, sillä hän oli tuiki vastenmielinen minun tyttärelleni.

IKILIIKKUJA.

Oli kerran eräässä kylässä seppä, nimeltä Antti joka oli tullut vähän niinkuin löylyn lyömäksi. Hän oli ollut oikein taitava seppä, takonut niin lukkoja kuin vikatteitakin, mutta hän hän oli viime aikoina käynyt niin merkillisen harvapuheiseksi ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin miettiväisenä käveli, nyökäytti hän vaan päätään ja vastasi:

— Ikiliikkuja.

Siitäkin heti nähtiin, että hän oli tullut päästään vialle, sillä vaikka eivät kylän asukkaat oikein ymmärtäneetkään, mikä kumma se ikiliikkuja oli, ymmärsivät he kuitenkin, että se oli tuiki vaikea tehtävä, kentiesi aivan mahdotonkin. Ehkä voisi jossakin siellä suuressa maailmassa sellainen olla mahdollinen, sanoivat jotkut, mutta näissä meidän pienissä oloissamme, — aivan mahdotonta. Mutta oli toisiakin, jotka uskoivat kunnon seppämme tuumaan ja luulivat siitä koituvan ikuista onnea koko paikkakunnalle.

Niin jätti Antti vähitellen kaikki entiset toimensa, sillä ikiliikkuja valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Hän seisoi päivät päästään pajassaan ja takoi, ja kun ihmiset tulivat hänen luokseen lukkoineen ja vikatteineen, pudisti hän vain päätään ja sanoi:

— Minä en jouda. Minulla on tätä nykyä tärkeämpää tekemistä.

Hän uskoi nimittäin saavansa ikiliikkujansa hyvinkin pian valmiiksi ja samaa uskoi hänen kotiväkensäkin, eivätkä he hänelle sentähden erikoisen vihaisia olleetkaan, vaikka hän suuren ajatuksensa takia antoi mennä niin monen hyvän ansion hukkaan. Mutta päivä kului toisensa perästä ja sitä myöten kuin leivät talon vartaissa vähenivät, väheni myöskin talonväen usko Antin suureen ajatukseen, Eikä lopuksi jäänyt ketään muita kuin Antin oma kymmenvuotinen poika, joka häneen uskoi, vaikka hän saikin ilman illallista makuulle mennä.

Mutta Antti takoi takomistaan, hän takoi itsensä sekä maalta että mannulta eikä hänelle jäänyt enää muuta kuin pieni pahanpäiväinen mökki kaukana salon sisässä, jonne hän itse poikansa kanssa muutti ja jälleen pajan rakensi. Sillä vaikka hänen perheensä olikin muiden ihmisten armoille joutunut ja hän itse koko kylän pilkaksi ja kiroukseksi, uskoi hän kuitenkin yhä edelleen suureen ajatukseensa ja toivoi ikiliikkujallaan vielä kaikki parhaan päin kääntävänsä. Lauvantai-iltoina takeli hän yhtä toista lähimmille mökkiläisille, niin että hän leivässä ja särpimessä pysyi. Näin kului kesä ja talvi.

Mutta kylän herrasväen keskuuteen oli levinnyt tieto siitä, että Antti oli nuoren poikansa erämaahan vienyt ja sitä yleisesti kovin paheksuttiin. Oli tämä seikka otettu puheeksi ompeluseuroissakin, joita pakanalähetyksen hyväksi pidettiin, ja siellä oli pappilan nuori maisteri aivan oikein huomauttanut, että tässä oli myös lähetystyö kysymyksessä, pelastaa nuori, viaton sielu isänmaalle ja ihmiskunnalle. Jumalasta hän ei mitään puhunut, sillä hän oli vapaa-uskoja, mutta kun hän kuitenkin ompeluseuroissa kävi ja jaksoi ylläpitää naisten kanssa vakavaa keskustelua ijäisyyden asioista, ei hänen epäuskoaan hänelle niin suureksi synniksi luettu. Ja niin päätettiin pelastaa Antin poika. Hänestä itsestään ei kenelläkään enää mitään toivoa ollut. Niin matkustivat sekä rovasti että pari pitäjän mahtavinta rouvaa eräänä kauniina talvisena päivänä Antin luo ja esittivät hänelle, että he tahtoivat ottaa pojan luokseen, kouluuttaa hänet sekä kasvattaa hänestä kunnon kansalaisen. Antti, joka juuri seisoi pajassa, ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tähän ehdotukseen vastata, mutta sen hän vaan ymmärsi, että hän nyt jäisi ilman pajapoikaa. Hän vastasi siis ensin jyrkästi kieltäen.

— Se ei tule tapahtumaan ikinä. Poika on minun.

Mutta silloin alkoi rovasti käyttää kovempaa kieltä, hän jyrisi jumalan rangaistuksesta ja myllynkivestä, joka syyllisten kaulaan ripustetaan, ja mitä enemmän hän jyrähteli, sitä enemmän itkivät rouvat hänen ympärillään ja sitä kumarampaan painuivat Antin hartiot. Kun hän oikein asiata ajatteli, niin oli rovasti ehkä sittenkin oikeassa. Eihän hänellä ollut oikeutta oman suuren ajatuksensa takia poikansa koko tulevaisuutta turmella. Niin sanoi hän vihdoin pyyhkäisten kyynelen silmäkulmastaan:

— Jos poika itse tahtoo …

Poika oli kuunnellut tätä keskustelua suurin silmin ja kun hän kuuli, että isä aikoi hänet vieraille luovuttaa, kävi hän vielä surullisemmaksi, painoi päänsä itkien isän helmaan ja sanoi:

— Isä! Minä en tahdo sinusta luopua ikinä.

Mutta kun rovasti oli häntä ystävällisesti pään päälle taputtanut ja rouvasväki hänen suunsa ja taskunsa vehnäsillä täyteen tukkinut, alkoi hän tyyntyä vähitellen eikä hän enää itkenytkään, vaan kuunteli korvat pörhöllään, mitä hänelle hänen uudesta onnestaan kerrottiin. Ei hän siitä paljon ymmärtänyt, mutta kuitenkin sen verran, että hän pääsisi nukkumaan pehmeille höyhenvuoteille ja saisi syödä ikänsä vehnäkakkuja. Niin löi hän vihdoin isälleen kättä hyvästiksi ja sanoi:

— Älä huoli ollenkaan! Kun minä olen tullut suureksi, palajan minä takaisin ja sitten ryhdymme jälleen yksissä ikiliikkujaa takomaan.

Vaikka hän uskoikin nimittäin isän suureen ajatukseen, piti hän vielä enemmän vehnäkakuista ja höyhentyynyistä, ja kun hänet vihdoin reen perään rovastin viereen istutettiin ja hän kuuli kulkusten kilinän sekä näki huurteisten puiden nuolen nopeudella ohitsensa vilahtelevan, tunsi hän itsensä melkein onnelliseksi, että hän oli isän nokisesta pajasta päässyt. Mutta pappilaan tultuaan itki hän kuitenkin kauvan ja katkerasti.

Niin tuli Antin pojasta ylioppilas, hänestä tuli insinööri ja rautateiden rakentaja eikä hän enää pitkään aikaan ollut isänsä suureen ajatukseen uskonut. Mutta eräänä juhannuksena saapui hän jälleen kotimökilleen, jossa hän ei ollut koko opintoaikanaan käynyt, saapui koko pitäjän herrasväen kanssa, sillä kaikki tahtoivat he nähdä korven erakkoa, joka ikiliikkujaa takoi. Mutta Antti oli jo silloin vanha ja hänen päänsä oli harmennut.

Antti seisoi alasimensa ääressä, kuten ennenkin ja takoi. Kun hän näki poikansa astuvan ovesta sisään, tunsi hän hänet heti paikalla, nyykäytti hänelle päätään ja sanoi:

— Hyvä että tulit. Tarvitsin juuri sinua palkeita painamaan.

Ja insinööri tarttui paljetankoon ja Antti takoi, takoi koko yön, kunnes hän vihdoin tunsi itsensä kuoleman sairaaksi ja sanoi:

— Kiitos. Nyt se liikkuu.

Hän luuli nimittäin saaneensa valmiiksi sen, mitä hän oli ikänsä toivonut, mutta samalla kaatuikin hän taapäin pajan seinää vasten ja kuoli. Ja pitäjän herrasväki, joka oli kertynyt pajan ovelle merkillistä takomista katsomaan, syöksähti sisään ja sanoi:

— Hän kuoli onnellisen kuoleman. Katsokaa kuinka kauniisti hänen huulensa hymyilevät.

Mutta he eivät tienneet, että se oli hänen suuri ajatuksensa, joka hänen huulillaan hymyili. Muuten he eivät olisi mitään sanoneet.

LAULU VUORILAMMELLA.

Kuka ei olisi kuullut tarinaa miehestä, joka tahtoi mitata pohjatonta järveä? Hän laski luotinsa yhä syvempään ja syvempään, kunnes vuoren ukko vihdoin vihastui ja varotti häntä äänensä jyminällä. Silloin säikähti hän niin, että hän tuli hulluksi.

Oli toisiakin, jotka eivät tulleet hulluiksi, vaan vetivät laskinluotinsa koreasti takaisin venheeseen ja soutivat kiireesti maihin. Minä luulen melkein, että näitä jälkimmäisiä oli enempi.

Mutta sitten oli vielä joitakin, jotka eivät totelleet eivätkä tulleet hulluiksi, vaan laskivat laskinluotinsa niin syvälle kuin heidän nuorakimppunsa ulottui, ja kun se loppui, panivat he vielä jatkoksi sekä airon että melan ja vihdoin oman itsensä, sillä he tahtoivat tietää, kuinka syvä se järvi oli. Heistä sanoi kansa: "vuoren ukko vei heidät." Näistä viimeisen kaltaisista miehistä tahdon minä puhua, taikka oikeammin, vaan eräästä senkaltaisesta. Ehkä niitä on ollut useampiakin, mutta minä olen tavannut heistä vain yhden.

Hän souteli yksin sumuisessa yössä eräällä tunturilammella ja minä luulen, että hän juuri silloin oli omassa mittaamistyössään. Ainakin kuulin minä vuoren ukon jyrinän, mutta hän ei siitä sen enempää näyttänyt huolivan. Hän kehitti köyttä kelalta ja mitä kauvemmin hän kehitti, sitä sumuisemmaksi kävi järvi. Lopuksi ei voinut erottaa venettä eikä miestä.

Mutta läpi sumun kaikui hänen laulunsa:

Niinkuin kapea säde uppoaa minun laskinluotini veden vellovan syliin; minun henkeni säilä on myös kuin kapea säde.

Surmaamaan on luotu säilä ja säkenöimään, ei ylhäälle taivaalle, sillä siellä paistavat aurinko, kuu ja tähdet, vaan alhaalle ihmissydämiin, sillä siellä ei ole muuta kuin pimeys. Minä tahdon pimeydessä säkenöidä.

Pohjattomimpaan yöhön tahdon minä astua, siihen pilkkoisimpaan pimeyteen, jonka minä aavistan. Mutta kuinka vaikeata on löytää pilkkoisinta pimeyttä. Kuinka hyvin ovat ihmiset voineet sen kätkeä, peittää sen itseltään ja muilta, sillä he ovat pimeätä peljänneet. Kaikki he tahtovat valon orjia olla.

Kaikki he tahtovat asua suurissa saleissa, joita päivä, kuu ja tähdet valaisevat, ja kun ne eivät kuitenkaan heidän sydämensä saleihin paista, ovat he keksineet itselleen sähkökynttilät ja kauniit kaarilamput, joilla he omaa orjuuttaan valaisevat. Ainakin joku kiiltomato täytyy köyhimmänkin ikkunalla tuikkia.

Niitä vastaan on meidän ensin sota julistettava, jos me tahdomme olla pimeyden kuninkaita.

Askel askeleelta alaspäin mennen, olen minä kohdannut monta sellaista keinotekoista valoa. Usein olen minä kohdannut myös vain lahoa puuta, joka loisti pimeydessä.

Ensimmäinen valo, jonka minä kohtasin, oli jumala. Minä sammutin sen.

Mutta heti sen jälkeen kohtasin minä kaksi valoa, jotka eivät olleet edellistä paljon pienemmät. Niiden nimet olivat tiede ja taide.

Niitä oli paljon vaikeampi sammuttaa, sillä ihmiset olivat niihin niin tottuneet. Monet väittivät kuolevansa, jos ne valot heiltä sammutettaisiin. Minä sammutin tieteen eikä kukaan kuollut, minä sammutin taiteen eikä myös kukaan kuollut. Mutta niiden sijasta näin minä heti paljon valoja.

Muutamia niistä sanottiin aatteiksi ja toisia käsitteiksi ja minun täytyy tunnustaa, että niitä vastaan ei ollut helppo otella. Sillä niillä oli jokaisella oma vasta-aatteensa ja vasta-käsitteensä, joka heti leimahti tuleen, silloin kuin olin jonkun heistä sammuttanut. Muutamat niistä palavat vieläkin.

Siellä oli patriotismi, heti sen vastassa kosmopolitismi, siellä oli individualismi, sitä vastassa altruismi, siellä oli konservativismi ja sitä vastassa radikalismi —

Siellä oli hyvä ja paha, luonto ja luonnottomuus, tosi ja ei-tosi, muoto ja sisällys, terveys ja sairaus, kaunis ja ei-kaunis, kaikki ja ei mitään. Kaikki olivat ne tulisia käärmeitä, jotka purivat omaa häntäänsä, ja joita jotkut pitivät yllä, että kansa olisi jaksanut käydä elämänsä sotaa. Minä sammutin ne kaikki.

Tuli hiukan hämärämpi maailmaan. Mutta yhä syvemmälle täytyy minun, yhä syvemmälle tunteiden ja mielikuvien maailmaan, siksi kuin ei mikään minun ympärilläni enää yötä valaise. Minä tunnen, että minun täytyy.

Miksi?

Siksi että kivi on luotu putoamaan ja lintu lentämään ja miekka surmaamaan ja minun henkeni hävittämään rajan valon ja pimeyden välillä. Sillä epäilyksen henki minä olen.

* * * * *

Hän lauloi keskeltä sumuisen yön, ja kun aamu koitti, oli sekä mies että vene kadonnut. Vuoren ukko oli vienyt hänet syvyyteen.