Part 1

language: Finnish

KOHOTETTU KEIHÄS

Vapausrunoja

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Edistyseurojen Kustannus Oy, 1920.

SISÄLLYS:

MENSUALIA:

Vuodenajat Tammikuu Helmikuu Maaliskuu Huhtikuu Toukokuu Kesäkuu Heinäkuu Elokuu Syyskuu Lokakuu Marraskuu Joulukuu

KOHOTETTU KEIHÄS:

Kohotettu keihäs Hiljainen hymni Mullan laulu Nuorten nousu Suomea suojaamaan! Viroon veljet, rientäkäätte! Sankarisointuja Esiripun noustessa Vapauden valkea päivä Sankarimaine Suomen suuri sunnuntai Ajan ailuvia Suomen vapauden joulu Torninvartija Uudenvuoden virsi Punaiseen tilikirjaan

OMISTUKSIA:

August Strindbergille J, H. Erkon muistolle Kasimir Leino, in memoriam Santeri Ivalolle Oskar Merikannolle Toivo Kuulalle Elämän näytelmä Prologium intimum

MENSUALIA

VUODENAJAT

Kevät niinkuin nuori neitsyt alastonna arkaan poveen kätkee kaihon kolkuttaissaan Eedentarhan outoon oveen.

Niin on kesä niinkuin nainen, antain lemmen lahjan parhaan täysin rinnoin, vihrein viitoin kiihkossaan käy ruusutarhaan.

Syksy niinkuin kelmee äiti sairaan lapsen rintaan sulkee, keltataudin tuskissansa Eedenistä yöhön kulkee.

Talvi käy kuin harmaa leski, etsii hautaa matkan päässä, katsoo taakseen onnentarhaan, silmän viime kyynel jäässä.

TAMMIKUU

Tammi, kansan pyhä puu yllä muiden maailmanpuiden. — Vanha kumpuun kallistuu, kaartuu kausi uutten kuiden kiertäin armaan auringon valon voiman voittohon.

Tuima, tiukka tammikuu! Pakkanen nyt työntyy turkkiin, kristallein kun kiiltää puu, rautakintaat nuijii nurkkiin, viluvarsaa vitsoin lyö, välkkyy revontulten vyö.

Lumilinnaan liukuu niin kunnes vuottoraippa ratkee, sarvet sekoo suopunkiin; talven suora selkä kätkee, karhu kääntää kylkeään nähden unta tähdistään.

Kitein kiiltää järvenjää, ulvoo ullakot ja ukset, talvi tanssiin kiidättää, korven kohtuun syöksyy sukset, hiihtää hiiden latujaan, salo soittaa satujaan.

Täm' on Pohjan puolen pontta, miehen karhuks karaisee, pyyhkii, mik' on oudon ontta, vaivoissansa vaikenee, veltot kansat vietti vie, Pohjolasta aukee tie!

Pohjolasta lumiaura kerran maita myllertää, eikä lämmön loiset naura, pystyyn kun käy karhunpää, silloin täyttyy kansain työ, heikon hengen hetki lyö.

Meissä uinuu heimon hiisi, suureks' luomme laulun maan, kuurankirkas paratiisi kristalleiden kruunussaan kerran kauas loiston luo, kunniamme kaiun tuo.

Voimamme vie voittoon vahvaan, meit' ei vieras valtaan saa, tartumme taas kalvan kahvaan, kun vain kutsuu synnyinmaa, henget nuorten sankarten seuraa meitä siunaillen.

Tuolla puolen Suomenlahden eestein heimo vaikeroi, rientää kaksoisveljet kahden, tykkein jylhä jyske soi, ryssäin rivit murtuu niin saarroksista saarroksiin.

Kohtalotar heittää arvan, arpaseula seisahtuu... Ryssä lyöty luona Narvan raunioilleen luuhistuu, Suomen pojat, iskekää savijättiläisen pää!

Käykää päälle, kaarlolaiset, uudet urhot yllättäin; heimon äidit, eestein naiset kruunaa urhot seppelpäin. Pohjan karhut, kimmotkaa, vieraan eess' ei väistää saa!

Soittaa rauha maailmanpuussa, ei oo tammen kaatajaa, taiston kuussa, tammikuussa miest' ei nouse merten taa, ken sen sillan sortaa voi, jonka veljeisvoitto loi.

Nouse, tammi talvikuinen, kerran täyttyy teon terhot, heimot hyljättyinä muinen siirtää syrjään valheen verhot; minkä tuo se tullessaan, vapaudenko, vainon vaan?

Yli kansain kirot sinkuu, kansain Herra korskat lyö, vihan pakkaisviimat vinkuu, Herran kiitos, Herran työ, Herra nostaa kunniaan nöyryydestä nuoren maan.

O-kylä 20.1.19.

HELMIKUU

I

Säteilyllään kirkkaat kiteet helmii, jäiset puikot putoo alta räystään, pilvilinnoissansa tuuli telmii, maa jo herää talven unennäystään, kuunnellen se kohottaa jo pään, hilske hiljaa jäytää järvenjään.

Hankeen heijaa sinitummat juovat, violetit varjot karkeloivat, iltapilvet ruusunruskon luovat, unten ulapoita purppuroivat, pieni puro pesee silmiään helistellen hilsehelmillään.

Hyytyy yö kuin kirkastuen tähteen, pakkanen kun puottaa kujaan kintaan, päivä lämmittää taas laulun lähteen, äidin hempeyttään henkii rintaan, mutta aamun aave, kalvas kuu turhaan talven taikaa uneksuu.

Haihtuu yöhön härmän heljä hälve, kuu kuin ruuhi ruskonrantaan soutaa; puuntaa pellolla jo musta pälve, päivä paahtaa raskahasti routaa, rannan railoon kuuman kairan lyö, alkaa uusi uhka, uusi työ.

Talitintit tiuskemmin jo piipii, käpylinnut suloisemmin soittaa, Oravaisen aittaan säde hiipii, haat ja luhdat, ahot avaroittaa, jotain outoa jo ilmass' on, oottaa maa, on armaan alaston.

Armas alkukevään kevät koittaa, luonnon pajunsilmuin seppelöittää, tulitanssiansa säteet soittaa, kaiken kuohuttaen elävöittää, sykkii syntyänsä suuri maa, lemmen lähetti sen ilmoittaa.

II

Katso, kukkulalla kirkkaan, kuulaan aamun alla seisoo mies ja mittaa aikaa, talven töitä, talven taikaa jälkeen verivirtain, taistojen, vainon, voitonvaistojen.

Muuttuu maa ja manner, alla lepää taistontanner, moni nukkui nuorna nurmeen maamme eestä heittäin hurmeen, veri nostaa valkoliljoja, hurme höystää viljoja.

Kaukaa koski pauhaa, vanha mylly miettii rauhaa, mieskin miettii: „vuosi vasta uupunut on unelmasta, kansan nuori nousu nähtihin, usko taiston tähtihin.

Salasyytös sinkuu, vielä vihan viestit vinkuu myyräin yöstä, konnain työstä, maan ne tahtoo turmaan syöstä vieraan vanhaan valtaan liittääkseen, kalman kylvön siirtääkseen.

Päivä päällä palaa. Haastaa mies nyt tehden valaa: "Ikivala vannokaamme, suojelemme Suomenmaamme viime voiman hengenvetohon, pää kun painuu ketohon!

Tykit satasuiset jyskyy, hanget helmikuiset, vuoren pommi kenttää kyntää, ketjut kätkee, rivit ryntää Suomen suuren sodan soittoihin, valkeuden voittoihin!

Sankarkatse vettyy. — Taasko täydet toiveet pettyy? — Taisteltiinko täällä turhaan, veljet vaipui veljeismurhaan, onko kaikki onnen ostoa, kirousta, kostoa?

Rikosjoukon roskaan sankari ei liity koskaan, kurja kuolo pettureille, kirottu myös hauta heille, valheen voittaa aika ankarin! Kuulkaa sanat sankarin!

Käsi yhtyy käteen, päivän säde siunaa säteen, vapauden valon puussa helkkyy hymnit helmikuussa, korkeimmin käy kaihot hohtaen, jumalihin johtaen.

Oulunkylässä 15.2.19.

MAALISKUU

Maariana maaliskuussa silmut puhkee pajupuussa . unten ummuin ihme-illoin, verhoks voiman vienoin villoin, alla tähtein välkevyön, jälkeen talven turman työn.

Kevään ennustajatarta kosii talvi takkuparta, jäinen kyynel vierii, vettyy, voima vaipuu, toiveet pettyy, lumilinnaan laukkaillen sulkee portin paukkaillen.

Pyhä Maarja maan jo näyttää, tukkii tiet ja ojat täyttää, päivät päilyin pitenevät, saatoin saapuu nuori kevät, koivun puunnot purppuroi, keijuin kapse kaukaa soi.

Avartuvat ääret, suhteet, häipyy hohtoon iltapuhteet, loppuu laulut, talven toimet, aitat kätkee rannut, loimet, seisoo rukki, kangaspuu, kummaa oireet oudoksuu.

Pois te, peikot, tauteinenne! Pyhä Maarja, kevään enne aavistuksin, rinnoin paljain ajaa aurinkoisin valjain alta kidekristallin, kautta kevään kaupungin.

Viime hohtoon hanki vaipuu, kautta kaiken henkii kaipuu, "kodin ilo" ikkunalla vertyy onnen orren alla, kulposta kun kukko juo, kevättuoksun tupaan tuo.

Rohkeet rotkopurot pauhaa taittain talven kuolonrauhaa, tuuli paiskaa pilvenkaistaa, railon rakoon päivä paistaa, poreet pyörii, soissa soi, koppelot jo karkeloi.

Jäistä merta talvi hiihtää, päivä paistain verta kiihtää, hellittää ja häilyy lämmin, sydän sykkii täytelämmin, ilta kun luo ruskoaan, uhraa uutta uskoaan.

Silmut puhkee piilipuusta, toiveet touvon, kukkain kuusta nousee Maarjan nuoren rintaan, maiset nesteet pyrkii pintaan, minkä yöllä huurtaa hyy; armain aika lähestyy.

Lykky lykkää iltaa tummaa, luonto kätkee jotain kummaa, pyhä Maarja päivään astuu, lemmen lehtoon, jalka kastuu, tanhun tontut kurkistaa aitain naurunurkistaan.

Maarja mahlamaljaa kantaa, Maarja kevään kaihon antaa, kaikkeuden kirkkaan tulon, siunatun ja suuren sulon, elon enne, pyhä Maaria kiertäin tähtikaaria.

Helsingissä 20.3.19.

HUHTIKUU

Aina armas päivä hohtaa huhtiin, paistaa pitkin päivärinteen sarkaa, puro paulat puhkoin pääsi puhtiin, kevään askel viel' on aamunarkaa, luonto niinkuin neitsyt lymyillen paljaat parmaat kätkee hymyillen.

Huhtikuu jo huuhtoo hangen maasta, veestä jään, min lautat laulain lähti. Kottarainen hiljaa haastaa haasta, hohtoon himmenee jo kevään tähti, peippo virskuu virttään varvullaan, maa kun nostaa nuorna oraitaan.

Tuuli tuulettavi laulutupaa, viiri vinkuu, vastasuuntaan tarraa, maa ei täytä, minkä taivas lupaa, ilma ilkkuu, itkee, nauraa, narraa, keksii kiihoitellen kujeitaan, lumoo onnellaan ja oikuillaan. S Ilmassa on tenhoa ja taikaa, enne-yöt suo hyvää heinävuotta, "marja-yöt" jo katsoo kukkain aikaa, Jyrkinä ei jyrähtele suotta, kevät, kevätkuita kiirehtää, tautivanha talvi jälkeen jää!

Huuruun haihtuu talven harmaa haamu palmusunnuntai käy vastaan ylkää, koittaa kirkas pääsiäisen aamu, riemusta se tanssii, huolet hylkää, taivaassakin silloin riemu soi, maahan kevään keijut karkeloi.

Luhdinkatolle öin neidot hiipi, vuoden seikat, sulhot aprikoidaan; soitimella kaartuu metsonsiipi, naaraan tähden tuimaa sotaa soidaan, jänö jumppii lemmenpolkujaan, kettu vuorta kiipee kiihkossaan.

Ilmaan sinkuu noidat sekä trullit, paaston pahaa unta loihtii pappiin, läävässä kun kiimaa mylvii mullit, padankoukuin velhot lentää Lappiin, kukko kiekuu, pois ne piehtaroi, pääsiäisen pyhät kellot soi.

Paista, päivä, paista, pääsiäinen, yli merten kalvon kauas kahlaa, taivaan kuninkainen kruunupäinen, juoksuta jo kohta koivuun mahlaa, kuule, kuinka kopse kumajaa, kevät taivaanrantaa ratsastaa!

Aavat avaruudet säteilevät ikuisuuden lämmönlähteen vyöstä, ihmissieluun saapuu suuri kevät, kertoo kaikkeuden luomistyöstä, kaikki uuden loiston, lennon saa, Luoja kanneltaan kun koskettaa.

Oulunkylä 16.4.19.

TOUKOKUU

Nyt on kevään kuu, nyt on toukokuu, nyt on täyttynyt toivojen taika, nyt on aika toivon ja touvon, on aika onnen ouvon, on armaista armahin aika!

Kevätkylvönsä maamies maahan luo, käy kaskessa pauke ja pauhu, luonto maa-emon rinnoilta riemunsa juo, pyhä uhri on turpehen sauhu, maa nostaa nyt Luojalle lunnaan, joka siunaa sen, kautta kirkkauden nyt keväimen, ylös kaltaalta kultaisen kunnaan.

Maa vihannoi, kun päivä ehtoolle ehtii, joka oksalla lemmenlaulu soi, joka puu, joka pensas lehtii, joka korsikin käy nyt kukkaan, ei haave oo haihtunut hukkaan.

Mikä maasta syntyi, säilyy, ja nyt kantaa kasvun siemen, kiristuorstain päivä kun päilyy ja kun puuntaa pilvien poimut, kun liepeiltä lehtoisen niemen luo laineille loistoa loimut, kun neidot huutavat helkaa, ilovalkeat, hulmuelkaa!

Äh, aikaa varmuuden vaiston ja kauneuskaihon, min uhrina uskon loi maa kautta kainosti kasvavan laihon, maa nostaa nuoruuden voimaa kautta tahdon, tarmon ja taiston!

Oi, toukokuu, sinä taiston kuu, sinä siunattu kautta aikain, sun kauttasi kaikki kirkastuu, käy voimasi riemusta raikain!

Loit vapaaks maan, sotas kautta sen suuren soiton sai kansansielu, kun iskuillaan sai vieraasta vallasta voiton, on kaunista kaatua, voittaa, kevät kumpuja vihannoittaa, ei kelmene kunnia hukkaan, kun kaikki nyt käynyt on kukkaan.

Sinä muistojen, maineen kuu, mitä sankaris kestää saikaan, kevättoivojen täyttämä taistojen kuu, yhä kauniimmaksi nyt kirkastuu vapaus, sulo Suomemme valkea puu, ikikevään vihreä voiman puu ain ajasta aikaan!

Toukok. 1919.

KESÄKUU

Käki kukkuvi kesäkuussa, kukkain kuussa, hoikan hongan kelopuussa kuuluttaen kultakesää; ja alle onnensa orren tuo lintu kiiltävän korren ja laittaa perheelle pesää.

Kasvaa maa ja vilja viihtyy, laineen laulu kilvan kiihtyy, läikkyy lämmin, taivaan tulta täytelämmin maisen emon rikkaat rinnat hehkuu, hohtaa pilvilinnat, laukee luonnon neitsytvyö, valkenee värjyvä yö. —

Oi, enteet, ihmehet nähkää, maa nostaa nyt nuorta tähkää, käy toiveet jo toteennukseen, käy, kuohuu ja voimassa vaeltaa jumaljuhlien juhannukseen; kuin varttuva vaimo on maa, mi siunauksen saa! —

Kukkaan käy nyt luomistyö, ihanuuden ihme-yö, mittymaarjan heljät haaveet kohoo korkeuden kaihoon, neito käy nyt lemmenlaihoon, lempi nostaa nuorta rintaa, kun hän katsoo lähteenpintaa, ilta-ihanaistaan, suuren sulhon kuvajaistaan.

Sääsket ne tanssivat sulosuven säällä, siniliekit välkkyvät aarteiden päällä, ja nyt täyttyy jo tähkäpää, maan kätköt kimmeltää, maa synnyttää nyt suurta, luo kaiken alkujuurta, maa kaikki kantaa, maa kaikki antaa.

Aitoissansa neidot nukkuu yljänyrtit alla pään, järven takaa käki kukkuu viime virsiään, rakkauteen kaikki raukee, avaruudet aukee, kaikkeutta päivä kantain käy jo yli taivaanrantain, mainen henki heilimöi. suuren suven seppelöi, tuleennuttain tuuli hiljaa tuutii viljaa. —

O.-kylä, kesäk. 1919.

HEINÄKUU

Jo toukomettisen ääni sammuen soi, on täynnä nyt kultaiset kennot, maa vihannoi, käy marjaansa heteet hennot, kun kylläisnä koi käy mailleen, kun työnsä se loppuun loi.

Ja päivä paahtaa, on kentät raskaina, ne kullassa kimmeltäin kiiltää maa-emon helmassa, niin kunnes viikate viiltää sen kohtua, ja haavoista huokuu huokaus kostea.

Ylin hetki on luomisen työllä, yö heilimöi, kun aurinko paahtaen kuumaa ja säkenöi, pään hulluilla haaveilla huumaa, mut lemmen löi, kun luonnon ensin se seppelöi.

Oi, kauneus katoova kaikki, maa kasteensa juo, mi käy sekä kukkii ja kiehuu, pois lehtensä luo. Jo enteiset myrskyt riehuu, ei rauhaa ne tuo, kun kangastus sainion sammua suo.

Oi, viivy, aurinko, vielä, sua ilman ei vois elo ihmisen kukkia kultaan, kun kuljet pois, maa tummuu kuin murheessa multaan, yhä sielumme jois sädesäihkyjäs, joissa sen onni ois.

Soi toukomettisen ääni jo vaieten, täynnä aitat on peltoisen palteen, oi, ihminen, ota onnesi taidolla talteen ja nöyrtyen anna Luojalle lainasi lempien.

Yks syttyi jo taivaalla tähti, kuin sirppi on puolikuu, mi taivaan tarhoja niittää, kypsä eloni on puu, sua, Luoja, mun sieluni kiittää, sit' uskossa uneksuu, koska kerran mun kulkuni kirkastuu?

O.-kylä 1918.

ELOKUU

On kaikki kypsää, täyttymyksen kultaan käy maa, kun kavevalkeet laihoon lyö, mik' uskottu on uhrattuna multaan, käy toteen, täyttyi suurin toivo, työ, käy voiman nuori nousu vainiolla, mi astinlautana on auringolla.

Sen puoleen katsoo miljoonien laumat, mi nälkään, sotaan, sortoon lannistuu, jo tuoksuu tähkänrikkaat, runsaat aumat, on tilinteon täysi elon kuu; min taivaan tuli, rakeet, taistot löivät, nyt kypsän kylläisinä hedelmöivät.

Ma kävin hengen taistot täyttäin työni, jo elon elokuuni sirppi löi, mun hedelmöitti yksinäiset yöni, mun teon täydet tähkät ympäröi, maa kasvatti mun korkealle hiljaa, tuskassa tuleennutti hengen viljaa.

Kuin elomies käyn läpi vainioiden, kuu kiertää lempeänä taivaallein, pois aatokseni karkaa karkeloiden, nyt tiedän, mit' en tehnyt, mitä tein, mun aittani on täynnä, ilta tyyni, jos eksyn, erehdyn, on oma syyni.

Kuu niinkuin sirppi harjun huipun viiltää, luo hohtoon lemmen luhdit, huhdat, haat, ja armaan akkunalla kimmel kiiltää, nään satujeni suuret iltamaat, mua uuden uskon, riemun retket vuottaa, ma taivaan suureen tahtoon tahdon luottaa.

Niin käyn ja siunaan tämän ehjän ehtoon, mi mulle rakkauden runsaan suo, kuu luo kuin unhon udun laululehtoon ja vanhaan tuskaan levon, lämmön luo, oi, lemmen kuuni, kirkas elokuuni, luot uusiin lehtiin kaihon kauniin puuni.

Elok. 1918.

SYYSKUU

Maa itkee, taivaan suuri silmä vettyy sen nähdessään yön kastekyyneleitä, kun kaikki kauniit taivaan toiveet pettyy, mi kevät kylvi pitkin metsäteitä, ei kevytmieli tuuli tuoksuin teutaroi, se vailla unta ullakolla vaikeroi.

Ei luonto loistostansa enää nauti, ei vihrein viidoin järven peiliin päily, maan sydämeen jo hiipii vesitauti, ylitsevuotain siin' ei siemen säily, veteisten peijaisputkipillit surren soi nyt kesän kummulla, min umpeen lempi loi.

Syyskeijut, unten viime valmut, surkaa! Yön mustat myrskyt suurta surmaa soittaa, pitkäisen leimaus maan tuskan purkaa, lyö, murskaa suviseudun autioittaa, maa-emon rintaan iskee haavan hurmeisen, kun taivaan tuli etsii tulta uumenten.

Nuo alku-aikain siskot, ilman immet näin hetkeks syttyy, sammuu mustaan multaan, ja luonnon kasvot ovat kalvaan himmet kuin hindulaisen lesken, kellankultaan se pukeuu, kun roviolle rakkaan tuo ja viime suviseppeleensä hautaan luo.

Maan Heelmä-Henki on kuin valevainaa, lie kuollut Paan, kun kauneus on rumaa, kun vailla järjestystä teot painaa maan satain sotain arkaa arvettumaa, kun konna hiipii yössä hyveet häväisten ja peittää rikoksella uuden rikoksen.

Jo kurki talvenyötä pakoon lähti, ja joutsenlaulu avaruuksiin haihtui, korkeimmin loistaa vapauden tähti, mi ain on sama vaikka vuodet vaihtui, ja päällä pimeimmänkin myrskypilven ain on kaari kirkas, muu on kaaoskuorta vain.

Kuu luo kuin sovituksen suurta siltaa, kun ensi lehti levotonna harhaa, oi, katso korkeuden ihmeen iltaa, kuun sirppi niittää taivaan tähtitarhaa, ja tähdet lentää niinkuin arat aatokset, kuin suuret sielut sammuissaankin iäiset!

Niin Luoja leikkaa, siemenet taas heittää, kun aika täyttyy, rauhan ratas kääntyy, puutarhassaan hän käy ja taimet peittää ja lohduttaa, kun kansat sotaan nääntyy, mut ihminen ei tiedä, minne viimein vie sen ikuisien taisteluiden turha tie.

O.-kylä 20.9.18.

LOKAKUU

Ken loukkas loistoasi, lokakuu, sun valhenimees kun se lokaa heittää? Kuin morsian nyt hohtaa lehtipuu, kun kullan kajastus maan piirin peittää; sä keltakauno kuu, sä kultakuuni, tuot kuulaan kylläisyyden haaveiluuni!

Nyt lehdet lentää turmantanssiaan, käy keltasiipat kirjokarnevaaliin, on naamiaiset kuun ja vanhan maan, kun kuolo korjaa kesän viime saaliin, sen haudan yllä häilyy hohto vielä kuin riemun kaariportti metsän tiellä.

Soi torvi. — Mesimielin metsästää nyt peikot, hirvet hiipii louhikoissa, kuun katinkultaa keijut kimmeltää, myös sinipiiat peuhaa pensastoissa, ne leikkii lehdillä, mi hiljaa putoo, ne niistä uhrivaipan kuulle kutoo.

Ja astuu aamu hiljaa huurteinen, maan henki huokuu kylmää kuuraa, luo järjen kirkkaaks, suureks sydämen. Nyt korven mies maa-uksen uhmaks muuraa, ja tunne tyyntyy, voiman viima soittaa, kun katseen paljaat puut vain avaroittaa.

On täyttymyksen, toden kultakuu, kun kaikki kypsyi hengen haltioittain, maan nousu nuoreen voimaan vahvistuu ja voittamattomuuden vihdoin voittain käy kirkastuksen, kaukaisuuden kultaan, kun ikisiemen itää syksyn multaan.

Luo kuolo elämän kuin kaatuu puu, maan voimaks käy, vain muoto vaihtuu ja kuorestaan vain sisin vapaantuu, kun kaikki turha, pakkopaino haihtuu, niin onni olemuksen kaiken täyttää, kun ihme ikuisuuden työtä näyttää. —

Ja ilta hämärtää, jo tassuttaa nyt tontut mökkein unten ullakolla, ja taloin tulet oppaaksensa saa nyt matkamies, on outo yksin olla, kun paalu peloittavi ilta-yöstä ja kertoo jostain sodan hirmutyöstä. —

Mut kaupungeissa sähkö loiston luo taivaalle, tulipalohehku puuntaa, kun värjyy tähtimeren valon vuo kuin näyttäin suurten suvilintuin suuntaa, ja tähti lentää välähyttäin puistot, nuo suuren sadun suuret suvimuistot.

Ja yksinäinen yössä kulkija käy alla nukkuvien katulyhtyin, kuin katse kiiltää katu kostea, ja tähti lokaan välkkyy yössä yhtyin kuin kuiskais: mikä loalta nyt näyttää, se kerran kaikkeuden sielun täyttää. —

MARRASKUU

Maa-emon uupuu udar marras, kun luonto — jättiläinen jähmettyy, sen yllä heijaa henki hyisen harras, kuoleman kysymyksen, synnyn syy.

Puut paljaat päänsä piillen painaa, alasti auteuttaan häpeää, syys keltataudinsairas on jo vainaa, sen lehdot käärinliinaa levittää.

Mut myrsky käy kuin Luojan haamu ja sairaan sumun puhki puhdistaa, ja katso, kirkkaana taas kaartuu aamu, on kalsea ja kylmä, kova maa.

Mies talven turvaks majan muuraa ja hakkaa kohtalonsa kallioon, maa hohtaa härmää, kimmelkuuraa, ja kattoin huurut huokuu aurinkoon.

Jäähilseet merenrantaa pauhaa, käy kuolo onkaloiden otteluun niin rakentaen raudanlujaa rauhaa ja yöstä nostaa kylmän kammon kuun.

Maan ääret rauhaa pasuunoittaa, jo uljas sodan kotka kytkettiin, mut voimallansa voitettu vain voittaa ja kohoo kasvain kansain kyyneliin.

Käy rikos, raivo, hengen hairaus maat idän rutsan, ruton saasta saa, on kansain sielussa nyt hullu sairaus, yön pohjasakka kuiviin kuohuttaa.

Luo aika uutta uskon unta, ruhtinas Rauha maita ratsastaa, kuin hirmu-yöstä herää ihmiskunta ja kodin raunioille rakentaa.

Maa pieni Pohjantähden puolla käy varman vastaisuuden vaiheisiin, se kuolon voitettuaan ei voi kuolla, sen uljas usko teoks taisteltiin.

Kuin härmä haihtuu vieras vaisto, ja kerran totuus perii kaiken maan, jos tarvitaan, käy täällä uusi taisto, maan nuorta vapautta vaalitaan!

Ei isäin henki hyydy härmään, taas kansansielu ehjän soinnun saa, kuin taikapeiliin taittuu päivä särmään, min Luoja kansain keskeen kuvastaa.

Pois idän, lännen vieraat almut, ei täällä vieras koskaan valtaa saa, siis soikaa, soikaa, suuret rauhan palmut, te soikaa Suomen suurta kunniaa!

O.-kylä 25.11.18.

JOULUKUU

Oi, joulukuu, sä jumalainen kuu, luot lapsuuteni aikain arkaa unta, kun loisti kimmeltäen kuusipuu, ja sieluun siinti puhtaan pyhää lunta!

Hyy syksyn viime tummat tahrat peittää, jääkidekirkkaan tahdon työhön tuo, yön haltijatar hiudehunnun heittää, maan puoleen valkein siivin loiston luo.

Ja tiuvut tinnittää ja kirkko loistaa, min erheistä pois pääsin eloon ma, nyt kellot jonkun vanhan muiston toistaa, vain sielussain nyt asuu Jumala.

Sä rakkauden, rauhan tarun taika, sä tähtipoikain, laulun, lahjain kuu, oi, joulukuu, kun avaruuteen aika luo aukon, josta ihmeet heijastuu!

Mua lahjomaton kohtaloni painaa, en lahjaa kerjää, sain jo kylliksein, on moni ystävä jo mulle vainaa, saan tilit tehdä yössä yksiksein.

Jo elämäni ilta-ihmeet nähtiin, on turhiin mennyt moni joulukuu, en enää usko kaikenlaisiin tähtiin, vain yhtä tietä kaikki kirkastuu.

Yks aatos yli kaiken kauas hohtaa: Oi, Vapaus, sä Luojan lahja suurin, sun kauttas tieni jumalihin johtaa, veit yöstä orjan varman vankimuurin!

Sun henkes kansain kohtaloita ohjaa, ah, vapaan Suomen suuren päivän näin! Se loistaa vasten pimeyden pohjaa, käy kuninkaista kujaa eteenpäin!

Maa nousi, nosti Kainin kurjaa kalpaa ja kehnon kanssa paljon suurta löi, ei lyönyt kaikkea, mi meiss' on halpaa, kun idän myrkky kansaan syövän söi.

Kateus, epäluulo, saita saasta, nuo perisynnit tämän synkän maan, on terästahdoin kitkettävä maasta kuin rikkaruoho liekkiin loimuvaan!

Kun tyhmyys, turhuus maass' on kerran tuhkaa, niin vapaa tulikotka nousta voi tuhasta tuhkan, kohtalot jos uhkaa, ei enää kansan rikos ruhtinoi.

Elämän kova kaitselmuksen koulu, uus polvi perintönä parhaan saa, ja silloin vasta kansalla on joulu, on silloin vasta vapaa Suomenmaa!

Siis lennä, laulu, loista, joulukuusi, nyt yli sorjan, suuren Suomenmaan, ja nouse vanha Suomi, Suomi uusi, kun kansain lujaan liittoon kuljetaan!

Maa rakkain meille Pohjantähden puolla, sen eestä kunnialla kamppaillaan, vain vapaina me voimme elää, kuolla, se viime hengenvetoon vannotaan!

O-kylässä 11.12.18.

KOHOTETTU KEIHÄS

KOHOTETTU KEIHÄS

Kauan keihäs oli kohotettu, isku suunnattuna suureen itään, viel' ei maamme ollut muserrettu, turman työt ei voineet meille mitään!

Tiimalasin santa seisoi niinkuin aika, vuodet vieri hiljaa hiekkaan, vannottuhun valaan luotettiin, luotettu ei lahjottuhun miekkaan, valo voittajaksi vuotettiin, silloin, silloin täyttyi taika.

Iski keihäs kauan kohotettu, vieras valta oli muserrettu, niinkuin taivaan ukonnuolen leimaus saapui Suomeen suuri vapaus, Luojan lahja köyhään kansakuntaan. Unohdettu uskoi omaa untaan, päältä väistyi valheen painajainen, valheen kanssa vanha vainolainen. Vapaus, ah, hetken vapaus, kansain kirkkaus ja kaunistus, omat veljet möi sun juudaspenninkiin kytkeäkseen vieraan kahleisiin.

Silloin sun näin, sinä Suomen mies, jo lapsena kohtalo määräsi ties, jo kehdossa äiti sun taistohon vaali, oli poikana sulla jo valmiina maali, kisaveikkona vartuit sa voimien koittoon, kuin leikkien kuljit sä voitosta voittoon, ujo sielusi puhdas kuin piilossa lähteen, oli terveessä ruumiissa terve se henki, maan onneen mi uskoi ja vapaustähteen, veren vannoit sa antavas viimeisenki, et sietänyt syyttömän, sorretun soimaa, oli nuoruus nousua, veljeys voimaa, sinä painia lyöden harjoitit ruumiin, sinä keihääsi heitit, et surmaksi saaliin, veri kiehahti puuntaen poskihin kuumiin.

Sinä ammuit ja luotisi lensivät maaliin, sinut metsässä näin, kun karhuja kiihdit, sinä kilvassa korkeita harjuja hiihdit, jalo juoksija, viestiä veit sekä toit, kuninkaisena kuntosi kunnian loit. Sun vierelläs kulkivat kuolo ja vaino, oi, kuinka sa kunniassas olit kaino, sinä nousit jo nuorna kuin Kreikan kansa ylös lapsesta laumana uhmassansa päin joukkoja Persian miljoonain, sait uuden voittos ja Thermopylain, sinä ryssiä raivossa ympäröit, sinä hyökkäsit, heitit, iskit ja löit, sinut kasvatti kansalles tahtosi tarmo, ei orjalle annettu almu ja armo.

Kkadehdittava sankari, jumala nuori, sinä miehenä voitosta varma kuin vuori, olit kansan ja honkaisen heimomme juurta, sinä loit sitä suurta tulevaisten taistojen etsikko-aikaa, sinä teit sitä taikaa, jota ennusti laulajat, tietäjä-taatot, kun sankkoina saapuivat sankarisaatot, kisatanner nyt vain oli taistojen tanner, rakas maa-emo, hyljätyn heimosi manner. Ei mahti, ei maine, mi hukkuu ja haihtuu, kun vaiheemme vaihtuu, isänmaa, vapaus, sinut taistohon sai ne, kun kutsusi kuulit ja maallesi vannoit elon, ainoan armaan aarteesi annoit, sun vänrikki Ståhl'ien sankarin, sun pyhä rakkaus vei tulitaisteluhun, sinä auroilta astuit ja ryskäsi rautasi, sinut rintamaveljesi hankihin hautasi.

Sinä haudoista nousit kuin kummitus kulkien tulilinjojen luo, vihamiehesi sulkien, ylivoimia vastaan ja kauhuja kaartaen löit pyövelit pyövelin silmuhun saartaen, yli ratsastit liekkien, raunioiden, sinä marssit päin yli surman soiden, vapauttaja, voittaja pelvon ja paineen, sinä seppelepäinen loistossa maineen, sotamies, sinä Suomen sankari, mies, ikiaikojen kirjaan piirsit ties, loit taivaalle voittomme riemujen ruskon, tähän kansaan toit taas toivon ja uskon, kun noussut on suureksi sorrettu maa, sinut siunaa nyt syntymämaa. Taas kutsun kun kuulet ja hetki kun lyö, idän iskuja keihääsi koittaa, kun on vaarassa maa ja kun tehty on työ, vain kaatua voit tai voittaa!

HILJAINEN HYMNI

Sotajoukon lähtiessä taisteluun

Hiljaa, hiljaa. Kellot soivat, haudanharmaat miehet miettii, umpeen urhoin kummut loivat hiljaa, hiljaa.

Hiljaa, hiljaa. Päät ne taipuu. Rukouksen rauhaan riutuu kaikkeuden kirkas kaipuu hiljaa, hiljaa.

Hiljaa, hiljaa. Katse kastuu, pään taas pystyyn urhot nostaa, aamussa ne alhoon astuu hiljaa, hiljaa.

Hiljaa, hiljaa halki huurteen hiuteet hajoo; taiston tiellä jäljet jättää jäisen uurteen hiljaa, hiljaa.

Hiljaa, hiljaa kalske kalpain raudanraskas korpeen kaikuu, uppoo usviin soitten salpain hiljaa, hiljaa.

Hiljaa, hiljaa hongat hohtaa kunniata tehden; henki näkymätön joukon johtaa hiljaa, hiljaa.

Hiljaa, hiljaa, rauhaa, rauhaa kaukaa kirkonkellot kaikuu, kaukaa tykkein jyske pauhaa hiljaa, hiljaa.

Hiljaa, hiljaa tuhat päätä nyökkyy tahtiin, kourat köyrtyy, silmät salamoivat jäätä hiljaa, hiljaa.

Hiljaa, hiljaa. Niin on kummaa, jäykän joukon hahmot haipuu tuntemattomaan ja tummaan hiljaa, hiljaa.

MULLAN LAULU

I

Maa annettu on meille, maa kaunein alla taivaan, mi järviemme pintaa päilyttää, maa synnyttänyt meidät on valoon sekä vaivaan, maa antoi varman vaiston sen voiman vakavuutta säilyttää, se antoi tarmon, taiston, loi tulta maan musta multa.

Maa oli laulun lohtumme, kun alkukehto häilyi, se oli korkein kohtalo, kun korkein päivä päilyi, kun elämästä voitimme vain pilkkaa sekä pintaa, maa-emo aina ehtymätön antoi meille rintaa.

Me nähdä saimme päivän sen, kun vapaa oli maamme, kuin suurta lasta vapautta vaaroissa varjelkaamme, me liitymme kuin veljinä nyt moneen kansakuntaan, käy Suomi, suuri synnyinmaa nyt kohden suurta untaan!

II

Kuule, kuinka kuiskaa ruis: ken mun veis, riiheen veis, ken mun kypsän kerran puis, kuulen sorjan soiton, seis!

Seis! Jo seiso, kyntömies, vainiomme voima nähkää, auraltasi astu ties, kyntömies, kannamme jo täyttä tähkää!

Kerran surren sotkit soraan, siemenemme kylvit multaan, nostin sulle onnen oraan, päivä tuhlas taivaan tultaan.

Yllä huokui harmaa siipi, — halla hiipi, ettei veis, ettei veis, kyntömies se käski: seis! miksei laiho lauleleis!

Paistoi päivä, kuohui maa, eipä saa, eipä saa halla viljaa vaeltaa, kaatoi päivä kauhun kateen, Luoja siunas suuren sateen.

Pääni päällä taivaan näin, korret kuiski vierelläin: kasvamme ja kasvun kanssa taivas tanssii riemuissansa, nyt on ilo ihmisillä, sillä, sillä, kohta koittaa luonnon häät, täyttyy työmme tähkäpäät!

Kuule, kuinka laulaa ruis: kohta päättyy kesäpäivät, ilman leipää lapses jäivät, mitä meistä, kenpä, kenpä meidät puis, täss' on ahdasta jo seistä, raskaat päämme peltoon vaipuu, kavevalkeet salamoi, sovituksen sirppi soi, meill' on kaikkeuden kaipuu, alkumme se päättyy siihen, Luoja lämmittää jo riihen.

Luoja kylvää, kylvää taas, pellostamme nostaa parhaan, minkä tuima talvi kaas, nousee taas, nousee taas, siemen lankee taivaan tarhaan.

Kuule, kuinka laulaa ruis: ken mun puis, ken mun puis, Luoja laulun langat pitää, sitoo yhteen lemmen lyhteen, ikuisuuden siemen itää.

III

Kynnä, kynnä kyntömies, työnnä kuokka hiekkaan, syvemmin kun työnnät ties, auras tarttuu miekkaan!

Miekkaa meillä tarvittiin, vain orja sortoon suostuu, verta vuoti sammaliin, kerran miekat ruostuu.

Poikas läksi sotihin päin taiston tuimaa tulta, saapunut ei kotihin, nyt itkee musta multa,

Mut ei maamies vaikeroi, ei vaivu huolten harhaan, parhaan minkä antaa voi, sä maalles annoit parhaan.