Part 2

Missä poikas voiton sai, hän suuren sodan soitti, paistaa Suomen sunnuntai, kun vapaus jo voitti.

Antoi maa ja otti maa ja maa se kasvun antaa, työsi huoles huojentaa, mies murheen jaksaa kantaa.

Meillä miestä tarvitaan, jos vieraan valta uhkaa, maamies suojaa Suomenmaan, ois muuten toivo tuhkaa.

Kynnä, kynnä, kyntömies, työnnä kuokka multaan, kerran päättyy työs ja ties, mut laihos nousee kultaan!

Nousee kukkaan, kunniaan maa vailla pelvon paulaa aurinkohon loistossaan, kun kevään leivot laulaa.

Siin' on voitto voittajan, ja siin' on laulun lohtu, kantaa ajan armaamman maisen emon kohtu.

Nousee polvi uljas uus, mi kestävyyttäs kiittää, vapaa, vahva vastaisuus, mi voiton voimat niittää.

Kynnä, kynnä, kyntömies, vakos halki Suomen, Luoja tuntee työs ja ties, päällä Luojan, Suomen suojan hohtaa huomen.

Köpenhaminassa 19.6.19

NUORTEN NOUSU

On nuoruus voimaa, joka kaikki kestää, on toivoa, on tahdon, tarmon tulta, se, vaatii, nuorukainen, kaikki sulta, kun kukkaas käyt, ei väärät vallat estää voi voittos kulkua ja kunniaa, kun sinuun katsoo kansa, koko maa.

Oi, katso nuorukaista pystypäistä ja tahdon täydennystä Pohjan ponnen. Vei kerran vieraat kansat meiltä onnen ja työnsi tänne liki lunta, jäätä yön orjiks onnettomiin ongelmiin, kun kansain kulkukautta kamppailtiin.

Mut täällä karaistui sun tahtos tarmoon, yö sielus valkaisi, oi, kevään nuoruus, sun lumipuhtaaks loi sun soittos suoruus, kun hiljaa työsi teit, kun tunsit ties, kun luonto lauloi taikas: ole mies!

Niin orja-ajan nousu nähdä voitiin, jäi jälkeen ne, mi kaivoi meille hautaa, kun täällä jäässä taottihin rautaa, ja luonteen laatu, lujuus moukaroitiin, surmasta suon, yön, jään ja tunturin vei voitoista sen valon voittoihin.

Se uupumatta, näki nuorta unta, se nosti pienen suureks sielultansa, kun aikaan hukkui moni heimo, kansa, ja viettiin vaipui moni valtakunta, mi kerskui, ettei päivä mennä voi sen mailta; niin sen unho umpeen loi.

Ja suviseudun kansat kulkee vielä kerskuen, hengessänsä heikko huume, ne päivä kuihduttaa, ne kaataa kuume, ne käyvät tuomionsa turmantiellä, kas niillä takanaan on aurinko, ne iltaan käyvät valheen varjoon jo.

Mut täältä täältä pohjantähden alta käy uudet unelmat ja maailman mahti, on nuorten joukko valon vahva vahti, on nuoruus voittamaton, vuolas valta, maan riemun rikkaus, sen usko uus, min eess' on elämä ja vastaisuus.

Käy täältä voittokulkuun kerran nero, tieto ja taito, täyttyy kerran työmme, vain valkeemmiksi vaihtuu vainon yömme, jo tehty on maan raskain päivävero, nyt meidän vuoro maat on valloittaa, ei mikään mahti meitä sortaa saa.

Niin Pohjoismaiden hohtaa huiput, vuoret heijastain maailmalle valon uuden kautt' ajan ankaran ja ikuisuuden, kuin tulipatsaat kohoo voimat nuoret, ja Pohjan soitto maita kaiuttaa, maapallomme sen kerran kuulla saa.

Siis käykää, kaikki nuoret, kamppailuumme, päin vaaraa vain ja eespäin eestä maanne, maa teidän on, maa kantaa kunniaanne, kun kerran maassa murtuu lujat luumme, uus polvi perintömme voiman saa, mi korkeemmalle päivään ponnistaa.

Köpenhaminassa 1.7.19.

SUOMEA SUOJAAMAAN

(Suomen suojeluskunnille omistettu)

Käy Suomeamme suojaamaan, sä Suomen sotamies, sen vapautta vaalimaan, ja tiedä työs ja ties!

Kun uusi vaara lähestyy, niin julmat juonet lyö, tään kansan kirouksen kyy, sen riidan, raivon yö!

Nyt vaino maita vaeltaa, käy mahdit myrskyiset taas mullistaen maailmaa, lyö valtaistuimet.

Ei enää verta vuotaa saa tää maamme murheiden, ei kantaa kurjaa kapinaa, ei kuonaa kahleiden.

Jos petturein taas nousee pää ja ryssäin rutto raivoaa, uus isku itään iskekää, maa vapaaks vannokaa!

Oi, kansain Herra, suojaa, oi, meit' turman töistä pois, ei kansa kiistaa kestää voi, se Suomen surma ois!

Siis Suomeamme suojaamaan käy, suora Suomen mies, ei meitä mikään painaa saa, _ei ryssäin raskas ies!_

VIROON, VELJET, RIENTÄKÄÄTTE!

(Omistettu "Pohjanpojille")

Viroon, veljet, rientäkäätte, eestein maata auttakaatte, uuden urhon voiton näätte, sankarseppeleenne saatte!

Hätää huutaa heimon lapset, rajaa ryntää ryssäin roistot, tappaa neidot, harmaahapset, raunioilla liekkein loistot!

Käykää kimppuun rinnan, kahden, kaksoisveljet suvun suuren, kahden puolen Suomenlahden, lyöden maahan vankan juuren!

Meit' ei irti murra maasta moskoviittain kurjat kalvat, taakse Tomskin suku saasta, kiron kansan kiihkot halvat!

Lyökää päälle, pohjan ponnet, kunnes veljet veljen tapaa, luokaa kahden kansan onnet, suuri Suomi, Viro vapaa!

Saatte jylhän jyskeen kuulla vapahduksen taisteluista, haahdet kukkii keulapuulla, viirit välkkyy mastonpuista.

Tykkein kaiku kierii merta, taiston huudot kauas kaikaa, hanget hohtaa veljesverta, nostain uskon uutta aikaa.

Kun te löitte kurjain kiron, kun on laannut sodan soitto, näitte vahvan, vapaan Viron, kilvessänne kiiltää voitto!

Kaksi kansaa siunaa teitä, kunniassa teitä kantaa, eikä unho hautaa peitä, lempi liittää kahta rantaa.

SANKARISOINTUJA

(Omistettu vapaustaistelijoille)

Te sankarit, veljet te nuoret, teiltä lauluni lennon saa, uljas uskonne siirteli vuoret, kun kutsui syntymämaa!

Te kestitte Jaakopinpainin, väkivalta ja surma kun soi, velivainot kauhuista Kainin päin tulta jo taistohon toi.

Silloin hiihditte metsihin yöllä, läpi ketjujen kamppailevain, läpi liekkien mausseri vyöllä, päämaalina vapaus vain.

Kodit, äidit, siskot, veljet ei mieltänne muuttaneet, te mursitte vankilan teljet rivit täyttäin ja tantereet.

Tuli rinnassa, silmissä hohto te etsitte vaaroja vain, isänmaan vapaus oli johto, edest' oikeuden sekä lain.

Moni nukkui nuorena nurmeen, alla tähtien tuhansien yön, te heititte hengen ja hurmeen, te, sankarit, täytitte työn.

Ain äidit hellästi huoltaa niitä kukkivin seppelevöin, jotka vaarassa maatansa puoltaa terästahdoin, taistoin ja töin.

Ikikukkaset kummuilla hohtaa kautta aikojen kukkien ain, niiden juurelle kansan ne johtaa läpi vuossatain vaihtelevain.

Yli niiden käy avartuvat aamut, veri liljoja kasvattaa, alta kumpujen sankarihaamut taas kerran kun kutsun saa.

Isänmaa, älä itke hautaa, kun kummuilla ammutaan, sinun poikasi takoo rautaa, joka suojaa syntymämaan!

Hämeenlinnassa 5.9.18.

ESIRIPUN NOUSTESSA

Käy suuret sankarteot tehden tähkää, maan nuoren nesteen voiman nousu nähkää, maa kestäin kantoi kaikki, heimon hurmeen, maan mahtajat kun nukkui nuorna nurmeen, maan rakoon vain ei mennyt mannun mahti, kun seisoi vankkana sen valpas vahti, maan ryöstäjät kun tunki taiteen tarhaan, sen templit häväisten vei parven parhaan päin taiston tulta, piiluin peloitellen, maan taiteen nuoret taimet teloitellen.

Niin taiteen pyhätössä piili konna, mut taide itki, kulki koditonna, se turvaa etsi mustan mieron tieltä, sen kannel vietiin, vietti mieron mieltä, kun sota riehui maailman näyttämöllä, sen osa oli onnen hylkiöllä, se kaipas kanneltansa pitkin öitä, loi näkymättömiä näyttämöitä, miss' asui turma, aaveet tuuti unta, soi katsomohon surman soittokunta, ja tykkein jyske säisti, pommein pauhu, kun sammui taiteentemplin uhrisauhu.

Pois kulki taiteen henki hyljättynä, sen siipi surkastui ja katkes kynä, se vuotti valkeata vapahtajaa, tyyssijaa yössä, suojaa, mieron majaa, ja ihme nähtiin, vapaus kun voitti, se kahleet katkas, kansan kannel soitti, nous templin rauniolta vapaa virsi, ja rauhan rakennuksen harjahirsi.

Oi, kuule, kuule, kuka saapuu soitoin, sodanko jumalatar sadoin voitoin? Ken lähestyy? Jo suihkaa sieluun siipi, kun taiteen hengetär jo templiin hiipi, kas siivet kasvoi, taas ne kantaa kestää, ne piirtää pilviin, ken vois lennon estää, hän ikilaakereita uurnaan kantaa, hän armas nähdä on, hän armon antaa, ei tallaa voitettua, ei, hän nostaa sen maasta, hyvin teoin pahan kostaa, hän laulun lohdun tuo, ei sorra, soimaa, hän herättää vain hyvää hengenvoimaa, kuin kuningatar käy hän valtakuntaan, hän uskoi kuninkaista kruunununtaan, kuun kultaan kudottiin sen kruununsauma, sen eessä lumoukseen lankee lauma, kun nuorna taas hän nousee korokkeelle, tuo uuden uhrin kansan kanteleelle ja julistaa taas taiteen vapautta, sen ikikauneuden kirkkautta, ne pyhät palkit henkilöillä täyttää, mi pienoiskuvan maailmasta näyttää.

On temppelissä juhla, niinkuin häissä soi torvet, huilut, voitonseppel käissä nyt astuu taide valtaistuimelle ja puhuu ihmiskieltä ihmiselle. Ja kansa kokoontuu, kun menee arpeen maan veljeisvainon haavat, mik' on tarpeen, jos elää tahdotaan kuin kansakunta ja nähdä suuren Suomen suurta unta.

On uuden uskon, ajan vihkiäiset, kas kuinka loistaa kasvot jäykänjäiset, kun hengetär taas keskellämme liitää, kun ajan virta ohi outoon kiitää, ja koski virtojemme voimaa pauhaa säestäin sydäntemme syvää rauhaa, ja laulu, loihtu, tieto, taito taikain tuo esiin kultakuvat muinaisaikain ja sielun syvimpämme, nykyhetken, mi alkaa uuden runon riemuretken.

Oi, kasvoin kirkkautta kaikki nähkää, työn, taiteen tarhat nostaa täyttä tähkää, ja kauas maailmahan myrskynlaine vie kohtalomme, korkeaan käy maine, maan kunnia sen kaikkeuteen kantaa pois iäisyyden rajatonta rantaa.

Siis soikaa, huilut, runot helkytelkää! Ei Suomen nuori nousu mitään pelkää, lyö, murskaa esteet, nousee alkuvoimaan, saa suuret sydänsäveleemme soimaan, kun kansa kättä lyö, sen taide liittää taas yhteen, syksyn suuren sadon niittää, sen suuren, siunatun maan hengensadon, mi karaistui vain kautta kuolonkadon.

Siis loistakaa, te vihkivalot, yöhön, nyt terästarmoon, tahtoon, toimeen, työhön! niin huutaa pieni maa ja suurna kansa, kun taiteen hengetär on halteissansa, hän unhoitettuna jo liian kauvan taas esiin loihtii taiteen taikasauvan ja koskettavi kansansielun pohjaa, sen voittoon, valkeuteen, onneen ohjaa, elämä eessään nostaa nuorta jalkaa, sen esirippu kohta nousta alkaa.

VAPAUDEN VALKEA PÄIVÄ

(Toukok. 16 p. 1918——1919.)

Tää päivä voiton päivä on, tää toivon toukokuu, se kruunaa kansan taistelon, sen kautta kaikki kirkastuu! Maa vieraan vallan luotaan löi, kun yö sen ympäröi. —

Nyt marssii maineen matkaltaan maan sarkasankarit, ja kalvat kalskaa kupeellaan! Maan kaikki kylät, kaupungit nyt juhlatorvin tervehtää sua, sankar' rautapää!

On voitettu maan vihamies, on vapaa vainon maa. Nyt kontu, kunto, kotilies ja Suomen onni suojan saa, tää Suomi vanha, Suomi uus ja valkea vastaisuus.

On Suomen suurin sunnuntai. Oi, kuule, soitto soi: maa vapauden, voiton sai, sen iskut itse kansa loi, se on sen voitto voittojen, sen soitto soittojen!

Nää urhot Raudun, Vilppulan, ja hurjat Hämehen, tää ponsi Pohjan, Karjalan ja Savon nuorten sissien, ne valtatietä kunniaan nyt astuu aseissaan.

Kas, tykkirattaat ryskähtää, käy ratsut korskahtain; ja uljain uskoin kohoo pää, käy maine maansa puoltajain. Nyt turman tuojat tulla saa, ei vanku vapaa maa!

Ohitse runoruhtinaan tää joukko vaeltaa, sen riemulaulu kautta maan korkeimman kaiun saa. Ja on kuin hän nyt kuulis sen, lois kansaan katsehen.

Ja on kuin patsas liikahtais, kuin pilviin pyrkis pää, kuin katse kauniin lämmön sais: nää uljaat, uudet urhot nää on pontta Stoolin sankarten, lunnaita laulujen.

On siellä Dufvat, Schwerinit, Stolt, Munter, moni muu, nuo kempit karskinkaunihit. Näin kaikki toiveet toteentuu, kun rohkein aatos ailakoi, min mikään kansa loi.

Hän katsoo, katsoo patsaaltaan, kun loppumattomiin vain marssii miehet tahdissaan maan maineen valtakaupunkiin kuin suuri näky tietäjän, min tunsi, tiesi hän.

Mut jälkijoukon päättäen käy tietään kummuiltaan myös henget suurten sankarten, mi nukkui nuorna nurmeen maan, ne tuntee hän: tää joukko uus on Suomen vastaisuus.

Min lauluin loi hän aavistain, sen täytti taisto, työ, nyt kautta aikain ankarain vapaus varman leiman lyö tään kansan kovaan kohtaloon, mi astuu aurinkoon.

Ja on kuin suuri siunaus kansalla tällä ois, kuin jumalainen kirkkaus sen ylle lujan loiston lois, kun marssintahti loittonee pois sankarsoittoneen.

Helsingissä. 13.5.19.

SANKARIMAINE

Ken ei taipunut taistelun tiellä, ken kuoleman voittanut on, ja mittavi miekkoja vielä, hän on sankari voittamaton.

Sotaseppelet! Mies, joka sai ne! Sodan sattuma sankarin loi. Monen hautaa ei mittaile maine, vain syntyä sankariks voi.

Ken hukkasi kaikki, sen kantoi, ketä taistoss' ei tuntenut ken, maan eest' elon ainoan antoi, hän on sankari sankarten!

12.6. 18.

SUOMEN SUURI SUNNUNTAI

6 P. Jouluk. 1917—6 p. Jouluk. 1919

Suomen suuri sunnuntainen aamu, Luojan lahja, juhla joulukuun, jolloin varjoon vaipui idän haamu, Suomen suurin soitto sulle soikoon, onnes oksa vapaudenpuun kautta aikain aina vihannoikoon!

Silloin kansa kunniaansa kulki, vanhat kauhunkahleet rikki löi julistain näin maailmalle julki oikeuttaan elää elämäänsä, nousta maastaan, yö kun ympäröi, nostain vapaan lailla pystyyn päänsä.

Todistaen uskalluksen untaan rajat rikkoi, käyden kamppailuun kansana nyt moneen kansakuntaan, voittain itsensä se voiman voitti olla itseään, kun murskas muun, omaa oikeuttaan kunnioitti.

Riemunraikas, sorja sota-ääni sytyttäen syöksyi sydämeen, lapsen haaveissain jo yli pääni kutsus kuulin, ei sua syytös soimaa, kuulin kaikkeuden säveleen, joka antoi valoa ja voimaa!

Tuntui kuin ois nähnyt valkeen valon käyvän yli masennetun maan kirkastaen Suomen joka salon, jäisten merten pohjanpalon takaa heijastuen kauas maailmaan niinkuin Luojan käsi vahva, vakaa.

Niinkuin vuosisadan vainon hautaa marssintahti tähtiin soinut ois jumal'julistus niin raikui rautaa maiden mahtaville kaiun kantain, kuin se valheen voimat murtaa vois kansallensa uljaan uskon antain.

Kauas karkoitti se tuskan tieltä, mikä varttui vuoreks vastusten, iäks ihastuttain miesten mieltä, äitein tunteet varmaan voitonvaistoon synnyttääkseen suvun suuren sen, joka tinkimättä kulkee taistoon.

Puhdas päivä, vaadit tahdot tarmoon, totisesti, ettei milloinkaan alistuen vieraan almun armoon tämä kansa tahdo ruoskaa nuolla, vaan on valmis, aina valveillaan, maansa eestä voittaa voi tai kuolla.

Päily, päivä, hohtain honkain holviin, kaarra kautta kaiken Suomenmaan, lyö sun uskos uusiin sukupolviin, niinkuin Luojan liekki siunaa maata ajast' aikaan aina armaampaan, siunaa kansaa, jok' ei kuolla saata!

Oulunkylä. 2.12.19.

AJAN AILUVIA

I

Kyntäjän laulu

Ketoani kynnän, kantoja käännän, verisiä vakoja ma vainioksi väännän, poikani ei saapunut suurista sodista, kentälle kaatui kaukana kodista.

Sorasta ma muokkasin miekkoja monta, monta on mennyt, on monta mannutonta, moni salvos sortui sotien palossa, nälkä on isäntänä monessa talossa.

Verellä on tahrittu tanhua ja tanner, sodassa ei sortunut Suomeni manner, uhrini uskoin, annoin maalle parhaani, kuolema on kyntänyt taimien tarhaani.

Mietteeni muuttuu, käy hetkeni hiljaa, maaemo ennenkin vihannoitti viljaa, hurmeest' on nouseva laajoja laihoja, kuolemankauhusta kauniita kaihoja.

Kynnän ja vaivojen satoja ma vuotan, vapautta vaalin ja Luojaani luotan, keto on kylvetty kalliista hinnasta, haava on haihtuva raskaasta rinnasta.

Rauhasta raukea, runsas on yöni, kerran kun päättyy taival ja työni, heelmät ne hohtavat haaveiden haassani, vapaana kuolen ma vapaassa maassani.

II

Kauppamiehen laulu

Nousivat hurtat hurmehen yöstä, riistivät riistamme aitat ja puodit, vangiksi veivät, työnsivät työstä, lensivät rintaamme raivojen luodit.

Piilimme pelvossa arjesta arkeen, lain luki lenkarit oman käden kärkeen, hiipivät haaskaten, vaakamme veivät, vuosien vaivat ja säästetyt leivät.

Otti ne lunnaita pakkoa käyttäin, aittamme aarteet ja tahralla täyttäin sotkivat suojamme, muuraiskekomme, vääriksi mustaten työmme ja tekomme.

Tuhkasta nousivat muurimme pylväät, uutta me luomme, on mielemme ylväät, harjamme hirret me hohtohon nostimme, Suomemme onnen me kalliisti ostimme.

Muuraiskansana lain lujan luomme, kauppaa me käymme ja tuotteemme tuomme, teljoilta laskemme laulaen laivamme, alttiit on almumme, vaarat ja vaivamme.

Liehuvat lippumme vierailla mailla sortajan vainojen viiriä vailla, kauas on kantava kotoinen laine, Suomemme suuruus, onni ja maine.

Nousevi nuorena hurmehen yöstä rauhassa raunio tarmomme työstä, ahtahan aikamme velkana siirtäen, suureksi Suomemme pilvihin piirtäen.

Nousevi taas pyhän lain luja tunto, ansion arvohon kulkevi kunto, toisell' ei toisen riemuja riistetä, turhista töistä ei kurjina kiistetä.

Väistyvi vainojen hirmuinen haamu, koittavi kirkkaana kaikille aamu, käy yli Suomen siunaten, sätehen laskee se lunnaiksi kansamme kätehen.

III

Sepän laulu

Miehet mustat, moukaroikaa, kalkutelkaa alasinta, säkenöiden, säihkyt, soikaa, palkeena kun paisuu rinta, nosta, laske, iske, lyö, kerran täyttyy ihmistyö!

Ahjoon aarteet, tuleen raudat, uusi usko nostakaamme, metsäin mustat miiluhaudat syttyy kautta synnyinmaamme, kehno, ken nyt jälkeen jää, uudet sepot, iskekää!

Iskekää kuin Suomen vuorta, malminsuonta sorvatkaatte, hengennousun tietä nuorta uuden soiton sieluun saatte, uudet aseet takokaa, joilla rauhaa puoltaa maa!

Liekki käy kuin uhri lämmin yllä kaiken kauas kiiltäin, aurat tehkää terävämmin, syvemmiksi vaot viiltäin, viljaviksi vaivan suot, suureks silloin Suomen luot!

Suuret sepät ajan suuren, uusi Suomi sorvatkaamme, maasta nostain malminjuuren nostatte te maineet maamme, lyö ja laske, iske vaan, nosta maa taas kunniaan!

Vainonviha kauas vinkuu, maahan vaipuu valhe halpa, säkenöiden aatos sinkuu, kimmellä ei kansan kalpa enää vasten veljiään, kiistan kyy kun painaa pään.

Tao veljeis vapautta, tao uskon voimaa uutta, valppautta, valkeutta, ihmetöiden ihanuutta, nosta, laske, iske, lyö, kerran täyttyy ihmistyö!

IV

Sotilaan laulu

Ma Suomenmaata vartioin, kun sotatorvi soi, ma kuljen kautta vainioin, mi vihannoi, kun vaarassa on vapaa synnyinmaa, sen töitä tahdon puolustaa.

Maa, maista kaikkein kallein tää, on sulo Suomenmaa, haat ihanuuttaan hengittää, kun vuodattaa sen eestä kaikki, urho haudan saa, ei kohtaloa kauniimpaa.

Vapaustaistoon kutsun sain, maa kallis kutsui niin, ma riviin astuin auraltain, kun taisteltiin, maa sykki synnyintaistoin tuskissaan, kun urhot kulki kuolemaan.

Jos uhkaa vanha vihamies, saat jättää murheen muun, kun rajalle käy riemun ties, käy taisteluun, kun kaadut, kaadut kunnialla näin, jos et, käyt seppelpäin!

Ma havun hattuun kiinnittäin käyn sodan soittohon, en pirujakaan pelkää näin ja voittohon kun rientäin Pohjanpoika lyö, ei sorru Suomen suuri työ.

Ma valtakuntaa vartioin, ma suojaan Suomenmaan, sen eestä elää, kuolla voin ma ainiaan, kun vaarassa on vapaa synnyinmaa, taas sotahuuto kajahtaa.

SUOMEN VAPAUDEN JOULU

Vapaus, kallein, kaunein lahja Luojan, vapaus, kansain toivo, määränpää, vapaus vaatii sulle, Suomi, suojan, vapaus vapaaks hengen helkyttää, siunattu, suuri jouluhuurteen huomen, loit uudeks unelmien vanhan Suomen!

Löit sorron, idän saastan, vihan, vainon, mi uhkas meiltä kaiken kuristaa, veit orjan pelvon, painajaisen painon, kun kuristajan käsi höltyi, taipui, kuin hirmuhaamu varjon valtaan vaipui.

Ja kirkas päivä paistoi kaikkialta, ikuinen vapaa kehrä kimmeltäin, kun väistyi vihamiehen väkivalta; kamppailu uljas urhoin kestäväin sai valkeuden voimallansa voiton, loi vapaan miehen suoran, suuren soiton.

Liikkeelle heimon heljä henki lähti, hengitti heränneenä vapaa maa. Taivaalta tuikkain vapaudentähti ylitse muiden tähtein kimmaltaa, se katsoo joka kodin valontöihin yhtyen joulupuiden kynttilöihin.

On joulu maassa, Suomen joulu-aatto, mi siunaa vapahtajan vapaan työn, ja sitä seuraa suurten muistoin saatto kuin valkeet siivet soittain läpi yön, ne riemun, rauhan kaikkeutta soittaa, maan kultakautta, joka kerran koittaa.

On vapaa maa ja vapaa kansakunta, mi ylväänä nyt nostaa pystyyn pään uskaltain nähdä suurta suvun unta, valaen vapauden kynttilään valonsa varman uskon, uhrin antain sen kansan pitkään juhlapöytään kantain,

Ne syttyvät niin hiljaa kuusten valkeet, ne suomalaisen rintaa lämmittää, kun paukkuu karaistuksen pakkaspalkeet, ja niiden loisto iäks silmiin jää, ne loistaa uuden polven pyhään kehtoon, ne väikkyy yli vanhan elonehtoon.

Niin loista, vapaa liekki, kautta aikain, kun joulukuuset syttyy synnyinmaan! Saatoissa suuren sodan sankartaikain et sammu, muutu meillä milloinkaan, käy itä turmioon ja tuomioonsa, kun armas Suomi astuu aurinkoonsa.

Sytytä kynttiläs ja sitä säästä, uus polvi uudet soihdut sytyttää, vapaustähti vuosisatain päästä valaisee uljaan urhon kypärää, siunaten nyky-ajan sankarhautaa se käskee: takokaa vain tahdon rautaa!

Helsingissä. 22.12.10.

TORNINVARTIJA

Hän kirkontornissa istuu ja hän valvoo kaupungin rauhaa, talot nukkuu, ei missään tulta näy, hän torninikkunan eteen käy, kun myrsky pielissä pauhaa.

Hän katsovi kaupungintullin taa, hän katsovi pientä majaa, missä vaimonsa suuressa lemmessään unen unhoon lauloi pienoisen pään, miks tuska nyt aatosta ajaa?

Mitä? Valkea leimahti yössä? Palotorveen vartija tarttuu, ylös ihmiset syöksyvät vuoteiltaan kuin tuomionpasuunan kuullessaan, tuhontuska ja kammo karttuu!

Valan vannotun vartija muistaa, hän ei säiky, ei paikalta väistä. Miss' on sulo vaimoni, lapseni mun? Kera lapsesi nukkuu vaimosi sun, näki unta hän nuoruuden häistä.

Mies seisovi loppuhun paikallaan! Yhä soittaa hän torvellansa. Koko kaupunki liekkiin jo hulmahtaa, joko maailma loppuu, hukkuvi maa! Hän soittaa kuin raivoissansa.

Sinun vaimosi, lapsesi kuolevat jo, iäks siintävät silmät sammuu! — Niin viesti jo käy, ja hän soittavi vaan, palotorvipa huutaa kuin hulluuttaan ja se hurjana härkänä ammuu.

Sinun vaimosi, lapsesi hiiltyi, kotis kaatunut on, tupa tuhkaa. Mies seisovi, seisovi paikallaan, hän ei saa nyt muistella murheitaan, vaikka yö sekä kuolema uhkaa!

Tulihyrskynä hohtaa kirkko, mikä maasta on, maaksi se maatuu! Mies paikaltaan ei siirtyä saa, hän viimeiset voimansa ponnistaa ja hän liekkien keskelle kaatuu.

UUDENVUODEN VIRSI

Uusi vaiva, uusi vuosi, niinkuin ennen monet kerrat, vanhat vallat, uudet herrat, vanha kausi, uusi kuosi.

Katso uudenvuoden peiliin, vasen on nyt oikealla, vanhaa viinaa uuteen leiliin ranskan nimilipun alla.

Saksman, ranska vuoroin voittaa, vielä ryssä juoda jaksaa, enkelsmanni suuta soittaa, kuka viimein viulut maksaa!

Käännä tinataikakauhaa niinkuin ennen lasna tehtiin, rauhanpiiput polttaa rauhaa, toiset tottuu ryssänlehtiin.

Sipulista silmät vettyy, pippuria ulkomaista pitäis saada, toiveet pettyy; tääll' on kinaa kaikenlaista.

Puoluepukit hiessä häärää, puskee puita, maata märkää, toinen moittii, toinen määrää, yhteen käy kuin kaksi härkää.

Uusi vuosi, uusi kuori, uudet nyörit sekoo saumaan, uusi nuttu, vanha vuori, kumarrus ja käännös laumaan.

Sama riita, sama juttu, yhtä samaa samaan virteen, vettä juo ja käännä nuttu, nälkävyöstäs heity hirteen!

Jouluk. 1918.

PUNAISEEN TILIKIRJAAN

Oi, miss' on raivon rajas, ylikulkus, sä majesteettimme profanum vulgus, keisari roskarahvas, punatsaari, min yllä hohtaa riemuportin kaari kuin hirsipuitten, tuomioiden täytös, viimeinen murheilveen inha näytös? Sä sakkisielun usko suureen sakkiin, nagaikkas vaihdoit fryygiläiseen lakkiin, sä puolivillamekko, punahousukas, kyyn epäluulon pälykade nousukas, näät itserakkaan ihanteesi unta kuin itse vain sä oisit ihmiskunta, sait "sivistyksen" valheen varjopuolet, puolueruoskaas uurnain luona nuolet ja vaadit tasa-arvon palkkaa, vähän töitä ja salaa katein petät päälliköitä, mi nousi harteillas, sun petti turhaan, niin saattain kansansielun itsemurhaan. Sua vailla rakkautta, isänmaata ei koskaan inhoomatta olla saata, on sulla lihapatapolitiikkas humala, myös vaatelias vatsa jumala, kun huvitusta, leipää sulla riittää, maan vieraan valtaan maasi tahdot liittää, eläväinkuvain turhaan templiin karkaat, ilosta naurat vain, kun karkaa varkaat, niin sielusnälän täytät, ruumiis puet ja penninromaaneja tarkkaan luet, näät niissä raakuutesi, velivainos, sua huumaa kilpapainit, nyrkkinäytös, ja mielikirjas nyt on "Hieno käytös". Iloitse maa, jo saatiin kuudes painos, kun sitä tutkit vielä sata vuotta, et aikaas kuluttanut suinkaan suotta.

OMISTUKSIA

AUGUST STRINDBERGILLE

HÄNEN RIEMUPÄIVÄNÄÄN

Sa mistä, mestari, sanas sait, sun jumalnuoles ja jousikaares! Sä vuoret siirsit ja kauas katsoit, mies, princeps inter pares!

Sä hengenruhtinas, uhmapäin löit jättein kanssa sä jättipainin, kun kääpiöt sinun otsaas tahras yömerkein vainotun Kainin.

Ja valheen vanhojen jumalain sä kaadoit marmoritekopylväät, ja kivi leipääsi sulle suotiin, sun kiros maas ja sen ylväät.

Sä iskit, iskuista kimmahtain niin halkes mahtien musta muuri, sä nousit, lankesit, nousit pystyyn, sä lankeemuksessa suuri!

Nyt yksin seisot sä voimassas, oot haavat saanut ja haavat jaannut, sun väärin uhmasi valtavoiman oot Kölinvuorilta saanut.

Sun pyhä pilkkasi salamoi, kun kävi ukkonen yli maasi, sun terve tahtosi nosti myrskyn, yön muistomerkkejä kaasi.

Nyt yksin leimuat loistossas, niin Luoja kohtalos kaaren sääsi, nyt katse voittajan tyynnä tutkii, kun päivä kruunasi pääsi.

Sun silmiis kaukana kangastaa uus aika, uskosi kulta-aatto, sun neros voittoa joukoin juhlii vuossatain aatosten saatto!

H:linna. 21.1.09.

J. H. ERKON MUISTOLLE

Marmoripatsaat, sankariiouhet murtuvat niinkuin hauraimmat jouhet, murru ei myrskyssä ihmisen henki, kaatuvi vahvin, pronssinen pylväs, kaadu ei aate suuri ja ylväs.

KASIMIR LEINO IN MEMORIAM

Miks on niin mykkää?——— On laulaja poissa, sydänsoinnut ei sykkää, on murhetta muistojen kanteloissa.

Oi, ihmiset, ette runoniekkoja huolla, vain vaikenette, saa laulajat yössä yksin kuolla!

Oi, runottaret, yksin ette hyljätä voinut, kun helkytyksin soi viimeiset sanattomat soinnut!

Oi, maailma viekkain! Koin kirkkaassa koissa rauha runoniekkain on luona Luojan ja kanteloissa!

SANTERI IVALOLLE

Hänen täyttäessään 50 vuotta

Saamemäessä, sadun maassa vaarat hohtaa hämärissä, juosten joet kiiltää kultaa, kiiltää ihmissydämissä.

Syntyi siellä pohjan piltti, läksi poika pappilasta, veressänsä kutsun kuuli, joijut jättein tarinasta.

Mitä etsi pohjan poika, mitä näki nuori mieli? Näki Lapin laajat jängät, missä kaartui pohjanpieli.

Henki hiihti erämaita välimailla toden, tarun, otti opin oppaaksensa, näki kansan köyhänkarun.

Näki kaukokangastukset tasankonsa taustan rakkaan, mökit, linnat, maat ja meret katseen tuijottaissa takkaan.

Näki kuninkaat ja kempit, kestit, knaapit, sissit sorjat, uhripuut ja pyhät lähteet, pakanat ja lyödyt orjat.

Näki Suomen suuret sodat, näki toivon, epäuskon, näki vuosisatain vaiheet, näki maansa aamuruskon.

Näki aaveet, sankarhaamut, Suomen sodan kaikki kauhut, piilopirtit, tyhjät talot, kyläin päällä surman sauhut.

Kansoittaen maailmansa kasvoi kansaan, heltyi huoliin, iltapuhteet tempas työhön, aatos ajan lapsipuoliin.

Pohjan piltti, pohjan poika, Lapinkäyjä, tietoniekka, Lapin vuolaat virrat kuohuu, käsiin valuu kultahiekka.

Meill' on monta valon vuorta pohjolassa, keski-yössä, paljon kullanhuuhtojia, meill' on monta miestä työssä.

Kivi meillä lyötiin leipään, rahtu rautaa, vähän multaa, jalokivet meiltä puuttuu, Ivaloss' on meillä kultaa.

O.-kylässä 19.5.16.

OSKAR MERIKANNOLLE

RIEMUPÄIVÄNÄ 19.11.1918

Hymyilivät heijät henget kiikkuessa kaiun kehtos, sieluus soivat lempeet soinnut, liversivät laululehtos.

Juhannusten tulet tuikki teiltä, jotka korpeen ohjaa, kuulit suuren luonnonlaulun, koskit kansansielun pohjaa.

Aurinkoa sait ja annoit, taitees taika: alttiiksanto — kaiken saa, mi kaiken antaa, siin' on mies ja Merikanto.

TOIVO KUULALLE

Muistoruno

Tuonen taiston tantereesta helske hipoo helmihiekkaa niinkuin kaiku kanteleesta; viilein virsin virta vie sädejuopaan sävelniekkaa, aukee autuaitten tie onnellisten oudon saaren, suvisaaren, sointusaaren, tarhaan tuonen tähtikaaren, josta vastaan soitto soi, tuonen vaimot vaikeroi. Mik' on sointu säveleellä vienonviileällä veellä? Kohoo tuonen tuvanhirsi, vierii vapauden virsi; niinkuin jätti jäntereensä jännittää synnyttäen säveleensä kohoo korkealle sävelniekan pää, katsoo kaikkialle, kaiku kimmahdellen kierii, voiman virsi vierii, vapauden suuri sävelluoma, itse Luojan suoma, itse Luojan kanteleesta toistuu taiston tantereesta, järkkyy tuonen portinpieli, kimmeltävi kirkas kieli, jota soittaa henki hurja, jonka katkas kesken käsi kurja jättäin lemmen, leinon lesken taakse murhemaan soidessaan.

Nousee urhot kumpuin yöstä kertoin kamppailuiden työstä, kulkee sävelniekka päänsä päällä maineen miekka, kuuluu pauhu, yllä seudun vyöryy sauhu, pommit kenttää kyntää, rivit ryntää, eellä valvas etuvahti, rotkot ryskää, tykit jyskää, mahtavana marssintahti kiihtyy, sävelniekan kaipuu, vastavoimat vaipuu, niinkuin laiho kaatuu lakoon vihamiehet syöksyy pakoon kaikkialle kaikkialta; kytketty on vieraan valta! Niin soi Suomen suurin soitto, vapauden uljain voitto, jota torvet toitottaa ihmetyttäin maailmaa.

Muuttuu sorja säveljuoksu, tuntuu rauhanpalmun tuoksu vapauden valonpuussa, touvon toukokuussa, taasen kiihtyy, vihdoin viilein virsin viihtyy, marssintahti loittonee, huilut hiutuu soittoneen, sävel sykkii suurta rauhaa yli elonvirran kantain, ohi tuonen tummain rantain; mainen melske kautta pyhän pylväspuiston haihtuu niinkuin haavan helske, hilke tiimalasinhiekan. Yllä suuren muiston sädesäihkeet loistaa, säihkysilmä sävelniekan viime sopusoinnut toistaa, vihdoin vaipuu niinkuin korkea ja kirkas kaikkeuden kaipuu.

Helsinki. 26.3.19.

ELÄMÄN NÄYTELMÄ

(Ida Aalbergin muistolle omistettu)

On kuin yksin yöllä katsomossa, soi kuin näkymätön soittokunta, jonka mukaan tanssii päivän narrit. Mik' on totta, valhetta ja unta? Toisten naamat ovat naamioita, toisten naamioill' on naamioita, Luojan irvikuvaa toiset toistaa, kohtalot kuin väliverhot vaihtuu, kaikki valot, varjot vihdoin haihtuu.