Part 3

Mitä tarkoittaa tää narrinpeli, mikä syvintä on ihmisessä, ikikaihoko ja hyvä tahto, vaiko vietti niinkuin eläimessä? Kaikilla on joku narrinnaama, johon pienen itsensä hän peittää, eikä huomaa omaa hulluuttansa, vasta kuollessaan sen päältään heittää. Kaikki sortaa toinen toisiansa, käyvät sotaa, toisen tieltään lyövät, toiset ostaa onnen pilkkahintaan, toiset tuhlaten sen muille myövät, toiset kamppaa vuorten kukkuloilla, toista sinne maine, mahti ohjaa, toinen iäks joutui varjon valtaan, kulkee levotonna laaksonpohjaa.

Kukkuloilla jäiset viimat vinkuu, vuoren varjoon ei voi päivä paistaa, vuorenkulkija kun laaksoon vaipuu, ei saa rauhanmajain unta maistaa. Eikä lie niin pahaa, miss' ei hyvää, eikä hyvää, missä ei ois pahaa, toiset louhia on vuoren alla, toiset vuorimyrskyn alla vahaa.

Kaikki on kuin pitkä kiertokulku; mit' on takana ja vastassamme? Elo etsintäämme hedelmöittää, maalle ruumiin vihdoin luovutamme, joka viljan voimaa väkevöittää. — Mutta kaikki kohoo, mikä kaatui, ' kaikki kukkii, mikä kerran maatui, siin' on surman suuri sovitus, elon ylhä ylösnousemus.

Esirippu laskee, melu häipyy, vaikenee jo salasoittokunta. Mitä äsken näin mä sielunsilmin, mik' on totta, valhetta ja unta? Paikka, aika katoo näkyvistä, näyttämö ja narrit varjoon vaipuu, yössä yksin kammioss' on kaipuu.

Ja ma katson kuin uskoni unelmaan, näen taiteentemppelin kummullaan luona maan elinvuon ja sen valtimon. Merenkuohuista noussut linna se on, johon tuulet taittuvat kuiskailuun, alla taiteen ihanan, ikuisen puun. Puun oksilla laulaa elon satakielet, sen latvahan päilyvät kaikki taivaanpielet, se suloisen siimeksen etsijälle suo ja näkyjä ja kuvia sieluun se luo, kun harmaata on kaikki ja yltä saartaa yö, sen tuntiessaan ihmissydän vapahammin lyö, se nostaa nuorta tahtoa, luo levon arkihuoleen, maan tomusta se kaihon kantaa tähtitarhain puoleen, ja vaeltaja viihtyy ja onnest' uneksuu, kun päänsä päällä suhisevi tähtikukkapuu, tienviitaks luotu väsyneen ja tueks lailla kaiteen ja ilonoppaaks ihmistyön ja ikipuuksi taiteen.

Ja temppelissä juhla on, sielt' tulvaa säveleitä, ne yhtyy meren lauluihin, mi uurtaa maailman teitä, käy hengen ilotulitus, se kauas yöhön loistaa, soi innon pauhu paukuttain ja myrsky sitä toistaa. Ja outo valo temppelin kuin kumma näky kiehtoo, nään näyttämön, sen loisto, lämpö, lempi mieltä liehtoo, nään satulinnat, hökkelit, nään kuokat, keihäänpäät, nään hautajaiset, hirsipuut, nään laskijaiset, häät, nään saiturit, nään tuhlarit, nään pidot, pikarit, ma kuolonkamppaukset nään, nään kostontikarit — Ma suuret sankarhaamut nään, nään ristinmerkit vyöllä, nään nerokkaiden narrien ma ilvehtivän yöllä, syyt, seuraukset, kaikki nään, siell' asuu omatunto, rikosta seuraa rangaistus ja kunniaan käy kunto, ja rakkaus ja viha, valta, heikkous ja vaino ne nousee, laskee vaa'assa kuin höyhenherkkä paino, kun oikeus käy tilille, kun kuolee kirous, ja saapuu rauha, raukeus ja suuri sovitus.

Ken on hän valkea haltijatar, min näin luona marmoripylvään? Näen Hellaan helon hänen katseissaan, hymyn huulilla nään minä ylvään. Hän katsoo kuin katsoisi kaikesta pois epämääräiseen etäisyyteen, hän katsoo kuin katsoisi itseensä oman henkensä äärettömyyteen, älyn pelvoton pitkäisen leimaus, väre kulmien kuopissa hymyy, mut vakaalla otsalla varjoineen elontuska ja taistelu lymyy. Ken on hän valkea valtijatar, joka peiliä käissään kantaa, kuin maailman pienoiskuvaa lois, ja sen yöhön loistaa antaa, sen toinen puoli on valkoinen, kuin yö on toinen tumma, hän noussut on joukosta jumalten kuin itse kohtalo kumma?

Yli temppelin ukkonen jyristen käy, jumal'nainen sen vaajoja johtaa, hän näyttämön keskellä seistessään heloruskossa huomenen hohtaa. Runo pulppuu purona huuliltaan, sulosointuna suurena soiden, avaruuksiin aatos singahtaa, neron säihke käy salamoiden.

Hän viittasi taikasauvallaan, hän joukon juonihin puuttui, hän loihti ja humisten huilut soi, kun linnat ja hökkelit muuttui. Hän ohjasi kaikkia käskyillään, hän leimusi lempeä liikkeissään, hän kuuli, mit' ihmisrinnassa soi, salasyyt, sydänsynnyt näyttäin. Oli kaihoa, kauhua naurussaan, hän itkuhun, riemuun lapset maan sai taiteensa taikaa käyttäin, niin taisi hän sieluja soinnuttaa, sai kuollehen kaikuen soimaan, kun kasvoi, kasvoi ne kamppailuun, oman luonteensa alkuvoimaan. Kaje kaukainen kangasti kasvoillaan, iki-iltojen väikkeenä väilyi, kuin suurelle lapselle sunnuntain elo suurena soihtuna päilyi. Siinä seisoi Thaleija taidossaan, nojas ylväänä pylvästä vasten, suurhaltija suurten tunteiden elontulkkina ihmislasten.

PROLOGIUM INTIMUM

Kuin outomielin kaukokatsein käyn, nään templilaakson lauhanlempeen näyn kuin öisin muinaisessa Arkadiassa: Älfeion taa on päivä laskemassa, kun nuorin neidoin täyttyy templin tie, Olympoon johtain jumalviestit vie. Paan pyhin paimenhuiluin siellä soittaa, niin kaiken luodun hengen haltioittaa, siell' laulu, tanssi, taito, tieto viihtyy, kun luonto loihdun lumoon hiljaa kiihtyy. Tai oon kuin Indiassa, satuhaassa, Sakuntalan ja Kalidasan maassa, kun siintää tarun tamarindikummut, kun pagoodeista paukkaa pyhät rummut.

Mut sentään oon kuin oisin Pohjolassa, suvisen seudun ilmass' ihanassa, käyn luokse lähteen, aamun alkukehdon, nään luonnon näyttämön ma luona lehdon, Thaleijan templi pylväspuiden alta kimmeltää kirkkauden kunnahalta, kuin pohjantähti tuikkaa portinpieli, kajahtaa kaunis kalevainen kieli, kun helkaneitseet vuorta vaeltaa, kun koko luomakunta lumoaa, miss' asuu haltijat ja henget lähteen, mi katsoo kaikkeuden tummaan tähteen, siell' asuu sankarsuuret muinaismuistot, humahtaa uhri-untaan pyhät puistot, pyhättö pieni huomenessa hohtaa, sen nöyrä polku jumalihin johtaa. —

Ja uhrilehdoss' seisoo taiteen puu, mi vasten taivaankantta kuvastuu, sen latvaa kiertää tiedon murheenmarjat, sen nuoren nousun, hengen heelmäsarjat. Se ei oo pahantiedon tumma puu, se itse iäisyyttä uneksuu, sen sydän sykkii, sielu sisäisin suloa suoden luonnonlapsihin, maa-emon luota, kautta kaiken kohdun luo ihmiskuntaan laulun iki-lohdun.

Ma kysymysten porttiin kolkutan. Ma väliverhon nään nyt aukeevan, soi säkeet luoden loiston, lämmön, laulun, kuin kirjavan ja kauniin kuvataulun, jot' outo käsi näkymättä siirtää, maan ihmiskohtalot kuin kirjaan piirtää, soi elo, kuolon valmistava vuoro kuin neljäin henkein kaukaisuuden kuoro, kuin suuren sallimuksen ääni soi, se aroin aavistuksin vaikeroi yön valtaa pappisvirsin viilein, vaisuin, naisäänet keskipäivän puoleen paisuin nyt Tuntemattoman suur'tahdon toistaa, mi pienimmässä yli yönkin loistaa.

Keskellä näkyy valon valtatuoli, kuin jotain itketään, mi nuorna kuoli, pääpapittaren helkkyy hengenääni kuin haudan takaa haltioittain pääni, hän, hengetär, mi maksoi voimaveron edestä elon erehdysten, nuoren neron, loi hetken heijastuksin, uskoi uutta tavoittain taivaallista ikuisuutta ja liki liiti kaiken lämmön pohjaa, mi onnetonta ihmiskuntaa ohjaa. Niin kuoro kaikuu hämyyn hiljalleen kuin virta vierii mereen ikuiseen, kuin pisaran, min meren voima voittaa, sen meri pirstoen taas pisaroittaa, ja aurinko sen nostaa Luojan luo, maa-emon siunaten taas siitinsateen suo.

Niin sielun sointuja se liikuttaa, kaikunsa kuulija niin kuulla saa, ja itsekatsomukseen riutuu rinta, mi ihmisissä meiss' on ikuisinta, kun yhä syntyin ylösnousemuksiin astumme avarimpiin arvoituksiin, me uhmaamme vain kaiken kohtaloita kuin monin kuoloin kantain naamioita, mi vuotten vieriessä varjoin vaihtuu ja kerran heleämpään hahmoon haihtuu. Taas esirippu nousee alku-yöstä kuin sinetöity solki helmivyöstä, nään näkysarjat, jotka sielun kiehtoo kuin läntinen, mi tunteen tuoksut liehtoo, soi hillittynä hiljaa sala-ääni sulaen omaan outoon elämääni, näyt kansojen ja ihmiskunnan vaiheet, nerojen hengenhuiput, alkuaiheet, ilveilyn, ilon, murheen musta näytös, kauniissa kilpaileva kansan käytös, ne palkit, jotka maailmoja näyttää ja sielun taustan, ääret tahdin täyttää, kansoittain pienoiskuvin kaikkisuuden, kun kaikkeus luo pieneen muodon uuden, pois aavaan aika, paikka pakenee, kuin jotain salaista nyt suhisee, kuin Arkadian aamun autereesta se säteen luo kuin Luojan kanteleesta, kuin tyhjästä nyt syntyy suurta jotain tuhasta ihmistuskan, suurten sotain, totuus ja taide täyttyy ihmisiksi, runsaampain runoniekkain runoelmiksi, kun jokainen on itse ihmiskunta. Ja kaikki on kuin kirkkaan kummaa unta. —

Käyn läpi ihanuuden ihmepuiston, sen uhri-uurnaan lasken maineen muiston, mi elää yli elon ylhäin öiden, syvyyden suuruutta näin seppelöiden. Niin arkeen ankaraan taas askel kaikaa, pois soitto sammuu avartain kuin aikaa, soi kaiken kauneuden korkein kaipuu, kuin esirippu päivä vuoriin vaipuu.