Part 1

language: Finnish

NYKYISTEN KAUHEUKSIEN JUURET ITÄMERENMAAKUNNISSA

Kirj.

A. Meurman

Helsingissä, Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, 1906.

Kun luemme kertomuksia niistä veritöistä, joita äsken on harjoitettu Venäjän Itämerenmaakunnissa, ja joilla ei ole vertaisiansa maailman historiassa siihen nähden, että siellä murhat, murhapoltot ja hävitykset kohdistuvat ainakin nimeksi omia kansalaisia vastaan julmuudella, jota jo luulisi mahdottomaksi sivistyneessä maailmassa, nousee jokaisen lukijan mieleen pakostakin kysymys: missä ovat tämän molemminpuolisen petomaisuuden juuret? Sillä semmoisia täytyy olla syvässä ja vahvoina, ennenkuin sato niistä voi kypsyä siksi tuhoisaksi kuin nyt silmiemme edessä näemme.

Mistä olisivatkaan nykyisyyden tapahtumain juuret ylipäänsä etsittävät muualta kuin kansojen historiasta. Ja yksi otsakirjoitus jokaisen kansan historiassa on: "Isien pahat teot kostetaan lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen", jopa yhä edespäin, jos isien pahoja tekoja on jatkettu polvesta polveen.

* * * * *

Historian ja sen ohessa sivistyksen kulku maailmassa on kyllä alkuaskeleillaan ollut väkivaltaa ja sortoa. Sivistyneet ja sivistyksen kautta väkevämmät kansat ovat kukistaneet heikommat kansanrodut ja tavallisesti saattaneet ne orjuuden tilaan lievemmässä tai ankarammassa muodossa. Israelin kansan laki sisältää kuitenkin useita määräyksiä palvelijain, s.o. orjien, lempeästä kohtelemisesta. "Seitsemäntenä päivänä ei sinun pidä mitään työtä tekemän — _eikä sinun palvelijas eikä sinun piikas_!", "älä isännän haltuun anna sitä orjaa, joka häneltä sinun tykösi karannut on", y.m. Mutta kun toinen ihminen on annettu toisen ihmisen valtaan sielun, ruumiin, perheensä ja tavarainsa puolesta, niin merkitsevät lain määräykset tämän sidotun eduksi varsin vähän. Kellepä hän valittaa! Vasta kristinoppi aukaisi ihmisten silmät näkemään orjuuden kauheudet, ja nähtyänsä ne onnistui sen ei ainoastaan lieventää; vaan vihdoin katkaista orjan kahleet. Kristinoppi ei parantanut orjien kohtaloa eikä vapauttanut niitä milläkään lainpykälällä, semmoisethän olivat tarpeeksi osoittaneet pätemättömyytensä, vaan vedoten orjaherrojen omaantuntoon. Mutta nimeksi kristityt eivät silti olleet kristityitä. Sittenkin kehittyi orjien vapauttaminen sen verran, ettemme enään 19:nnellä vuosisadalla tapaa varsinaista persoonallista orjuutta missään muussa kristityssä maassa kuin Venäjällä ja Amerikassa, eikä näissäkään maissa 20 vuosisata tapaa persoonallisia orjia. Kauppamies on kaikkialla käynyt valloituksen etujoukkona. Voitonhimo saattaa hänet antautumaan kaikkien vaarojen alaiseksi. Kauppaa harjoitetaan ensin kaikessa ystävyydessä, mutta sen turvallisuudeksi kuitenkin rakennetaan suojapaikkoja, linnoja. Kauppa muuttuu rosvoretkiksi. Kauppamiehen jälkeen tuli keskiajalla katolisen kirkon piispa. Kumpikaan ei sääli alkuasukkaita, heidän maansa jaetaan hiippakuntiin, osa maata otetaan kirkon omaksi, mitä alkuasukkaille jää, se verotetaan kymmenyksillä kirkon hyväksi. Kun alkuasukkaat tätä väkivaltaa torjuaksensa huonoilla aseillaan ryhtyvät vapauttansa sodalla puolustamaan, ovat he jo "kapinallisia" ja heitä vastaan haetaan mistä saadaan hyvin harjoitettua aseellista voimaa, joka keskiajalla ei ollutkaan vaikeata, kun uskonnon harrastukseen sekaantui saaliinhimo. Milloin tätä apua saadaan järjestetyn kuningasvallan puolelta, muodostuu alkuasukasten kohtalo sittenkin sietävämmäksi, kuin siellä missä katolinen kirkko ja sen muodostamat ritarikunnat saivat mielin määrin kauheuksiansa harjoittaa. Kuningasvalta, vaikka se olisikin sortava, on sittenkin kansalaisvapaudelle suopeampi kuin aatelisvalta, sen tiedämme omastakin historiastamme.

Tässä kuvattuun suuntaan levisi keskiajan sivistys ennen melkein tuntemattomiin maihin ja alhaisella kannalla oleviin kansoihin. Eikä se ole suuresti muuttunut uudellakaan ajalla. Sitä todistaa se säälimättömyys, millä amerikkalaiset hävittävät tämän maanosan alkuasukkaita, ja se väkivalta, jolla sivistyneet _kristityt_ valtakunnat tähän aikaan keskenään jakelevat Afrikan mannermaat ja kohtelevat alkuasukkaita kapinoitsijoina.

* * * * *

Kun nyt otamme puheeksi erityisesti asioiden menon n.s. Itämerenmaakunnissa, joita saksalaiset yhteisesti sanovat Liivinmaaksi, huomaamme, että nämä yleiset piirteet sielläkin toteutuivat säännöllisesti. Ensimäiset kosketukset liiviläisten ja naapurikansojen kesken olivat kummankinpuolisia rosvo- ja ryöstöretkiä. Niistä huolimatta tunkeutui maahan saksalainen kauppias, ja hänen jäljissään katolinen piispa, ensin todellakin hiljaisena kristinuskon saarnaajana, mutta pian, katolisen kirkon luonteen mukaisesti, valtiollisena johtajana, valloittajana, maanjakajana ja veronkantajana, vihdoin aseellisen ritariston tukemana. Ei ole tarvis tässä yksityiskohdin kertoa Itämerenmaakuntien alkuasukasten kahdeksansadan-vuotista murhenäytelmää. Jo piispat jakelivat alkuasukkaiden maita, ja verottivat niitä, jotka vielä jäivät alkuasukasten haltuun. Mutta kun alkuasukkaat eivät alistuneet hyväntahtoisesti, oli aseellinen voima tarpeellinen. Se kyllä ajoittain helpostikin saatiin nyt jo kaikkialla muodostetuista n.s. ristiretkeilijöistä ja ristiritareista, jotka saaliin toivossa tulivat ja saalis mukanaan lähtivät. Mutta alkuasukasten "uppiniskaisuus" vaati alituista aseellista voimaa murtuakseen, ja Liivinmaan piispa Albert rupesi sentähden läänittämään valloittamiansa ja vasta valloitettaviakin maita saksalaisille ritareille, jotka siten saivat pysyväisen jalansijan alkuasukasten maassa ja heidän keskuudessaan. Ne tunnustivat piispan läänitysherrakseen, johon olivat alammaisuuden suhteessa. Vielä mahtavammaksi tuli piispa, kun hän 1202 perusti ominaisen ritarikunnan "Kalpaveljistön", joka samoin oli hänen käytettävänään.

* * * * *

Jotensakin sama on valloituksen meno, kuten jo sanoimme, ollut muuallakin, mutta lopputulokset eivät kaikkialla ole olleet samat. Minkätähden olot Liivinmaalla muodostuivat onnettomammiksi kuin muualla, selvinnee seuraavasta lyhyestä vertauksesta samanlaatuisiin tapauksiin muualla.

Eräs Normandian herttuan Robertin äpäräpoika Wilhelm oli monien vastuksien jälkeen persoonallisen kuntonsa kautta isänsä jälkeen perinyt Normandian kruunun. Hänessä syntyi vähitellen laveampia tuumia. Kun "laki on niinkuin luetaan", onnistui hänen saada paavin myöntymys siihen, että hänellä oli laillinen oikeus Englannin kuningaskruunuun, ja vuonna 1066 — siis noin sata vuotta ennen saksalaisten tuloa Liivinmaalle ja Erik Pyhän ristiretkeä Suomeen — hän sai vaatimuksensa Englannin kruunuun sotajoukon todistusvoimalla laillistetuksi. Tietysti hän anasti maakansan, anglosaksilaisten, maita ja jakeli ne sotajoukolleen sekä maan virat seurueelleen. Mutta kun tyytymättömyys näihin väkivallantekoihin puhkesi ilmisotaan, "kapinaan" tietysti, ja anglosaksit voitettiin, alkoi täydellinen hirmuvalta, jonka sitä aina seuraavan kirouksen tähden täytyi muuttua yhä julmemmaksi, voidakseen säilyä. Ranskankieli tuli ylhäisissä säädyissä ainoaksi; alkuasukkaita mainittiin "sioiksi", ja rotuviha yltyi ylimmilleen. Miksi eivät käyneet olot samoiksi kuin Itämerenmaakunnissa? Siksi, että anglosaksilaisissa oli senverran voimaa, että ranskalaisten täytyi vähitellen taipua. Ranskalainen ylimysluokka sulautui anglosaksilaisten kanssa yhdeksi kansaksi, ja yhteiseksi kieleksi tuli nykyinen englanninkieli, ranskan- ja saksilaisen kielen sekotus. Siten pelastui kansanvapaus Englannissa ja siten nousi Englanti nykyiseen mahtavuuteensa ja vapauteensa.

Valloituksen yleisten pääpiirteiden mukaan muodostui Suomenkin valloitus: kauppamies, piispa ja sotajoukko. Mutta valloittavassa kansassa oli kansalaisvapaudella lujat juuret, eikä valloittajan ylivoimakaan ollut siksi suuri, että se olisi voinut kokonaan orjuuttaa valloitetun kansan. Suomeenkin siirtyi ulkomaan ritaristo, mutta se tavallansa sulautui kansaan, ja kansan omista riveistä nousi vähitellen sen vertaisia. Ritaristo tunsi itsensä _suomalaiseksi_ ritaristoksi ja esiintyi semmoisena. Kielenkin puolesta pysyi tämä ritaristo jonkun aikaa suomalaisena. Siten pelastuivat Suomen suomalaiset Itämerenmaakuntien kohtalosta. Olot muuttuivat pahemmiksi, kun ritariston ja aatelin valta Ruotsin loistavien sotien aikana paisui ylenmäärin. Mutta kuningasvalta voitti aatelisvallan ja kuningasvallan nojassa pelastui kansa siitä orjuuden tilasta, johon se oli vajoamaisillaan. Kun vihdoin Isonvihan aikana suomalainen kansanaines hävitettiin miltei sukupuuttoon, näkyivät suomalaiset jo olevan henkitoreissa.

Toisiin oloihin joutui Suomi ja sen kansa, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa lakkasi. Nyt vasta saatiin kuulla, ettei aatelistomme olekaan suomalainen aatelisto vaan ulkomaalainen, jokainen Kurki tai Karpalainen tai Kettunen tahtoi välttämättömästi etsiä esi-isiänsä jostakin Saksan sopukasta. Ne eivät tahtoneet sulautua yhteiseen kansaan, eikä nostaa kansaa koulujen kautta heidän omaan arvoonsa. Rotuvihaa kylvettiin, ja kylvö oli orastamaisillaan. Mitä siitä olisi meidän aikanamme voinut koitua, on helpompi aavistaa kuin sanoa. Mutta nytkin pelastui kansa Itämerenmaakuntien kohtalosta miehen kautta, joka kykeni vaikuttamaan ylempien luokkien vakaumukseen, ja suuriruhtinaittensa avun kautta, jotka sääsivät kotimaisten kieltemme tasa-arvon. Osa ylhäisiä säätyläisiä ei kuitenkaan vieläkään käsitä kansaan sulautumisen välttämättömyyttä. Se kyllä tunnustaa kielen tasa-arvoisuuden, mutta se tahtoo kuitenkin yhä pysyä vieraana kansan enemmistölle. Kaikeksi onneksi on siitä huolimatta varsinaisen rotuvihan syntyminen vältetty. Mitä on jälellä, se on luokkataistelua, itsestään jo kyllin tuhoisa semminkin meidän oloissamme. Ainoastaan pakosta väistytään niin kielen kuin koulun ja valtiollisen vallan puolesta.

Tämänkaltaisia lieventäviä asianhaaroja ei sattunut Itämerenmaakuntien alkuasukasten kehityksessä. Aateli ei sulaunut kansaan, eikä kansa luopunut kansallisuudestaan, kuten esim. vendit Pohjois-Saksassa, keltit Ranskassa y.m.

* * * * *

Sen verran kun tiedämme Itämerenmaakuntien yhteiskunnallisesta järjestyksestä alkuasukkaiden itsenäisyyden aikana, näkyy se olleen kutakuinkin kehittynyt. Maa oli jaettu maakuntiin, kihlakuntiin ja kyläkuntiin. Kyläkunnan muodostivat useat perheet, joilla jokaisella oli oma _vanhimpansa_. Useat perhekunnat muodostivat "kylän", jota johti kylänvanhin. Eri kylät liittyivät keskenään "kihlakunniksi", jonka etupäässä oli kihlakunnan vanhin. "Maakunta" käsitti useita kihlakuntia, joita hallitsi maakunnan päällikkö. Eri maakuntien yhteys toistensa kanssa oli varsin höllä, mutta maakunnittain kokoontuivat asukkaat yhteisiin neuvotteluihin, joissa päätettiin sodasta ja rauhasta sekä muista yhteisistä asioista.

Jokaisessa kihlakunnassa näyttää olleen oma linnansa, joiden jäännöksiä on vielä varsin paljon. Ne osottavat paljon suurempaa linnoitustaitoa, kuin meidän kansamme linnat. Ei ollutkaan Itämerenmaakunnissa siksi paljon vuoria, soita ja metsiä, että väestö olisi voinut kokoontua varsinaisesti luonnon suojelemiin paikkoihin. Lakeassa maaseudussa oli pakko rakentaa valleja, vallihautoja y.m. Puolustukseksi meren puolelta ja sotaretkiä varten vihollisten rannikkoseutuihin oli myös laivoja varsin runsaasti. Usein nähtiin niitä parisataa yhdessä joukossa. Tietysti ne eivät olleet muuta kuin suurehkoita veneitä, koska niitä, kun oli saavuttu vihollisen maahan, vedettiin maalle jossakin suojatussa lahdelmassa. Niistä muodostettiin jonkinlainen puolustuslinna, jossa vimmatusti taisteltiin, kun vihollinen oli karkoittanut rantaan saakka saalista ryöstäneet joukot. Väestön luvusta ja varallisuudesta eivät senaikuiset kronikoitsijat mainitse mitään. Siitä saamme jonkun aavistuksen vasta sitten, kun saksalaiset saapuivat maahan, ja näemme kuinka paljon ihmisiä heille riitti tapettavaksi ja kuinka paljon tavaraa heillä oli ryöstettävänä vuosisatojen kuluessa.

Itämerenmaakunnat eivät luonnon puolesta tarjonneet mitään varsinaisia etuja puolustamisekseen. Lakea maa oli sekä meren että maan puolella avoin vihollisille, ja niitä oli ylt'ympäri. Meren puolella saksalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset, maan puolella venäläiset. Ja kaikki ne, vuorotellen saivat haltuunsa minkä milloinkin maa-alueen, taistelivat maan asukkaita vastaan, riitelivät keskenään omistusoikeudesta muka, luopuivat anastetusta, kun eivät jaksaneet sitä puolustaa, ottivat sen takaisin tilaisuuden ilmaantuessa, jokainen yhtä ahnaasti raastaen ja ryöstäen alkuasukkaita. Mutta sitkeydellä, jolla tuskin lienee vertaistaan historiassa, näiden maakuntien alkuasukkaat puolustivat vapauttansa, ja kun se heiltä vihdoin ryöstettiin, pitivät he kuitenkin kiinni kielestään, hautoen syvemmälle rotuvihansa tulen sydämiinsä, josta se tulivuoren tuhoavalla voimalla ja yhä uusista ja kovemmista kärsimyksistä huolimatta purkautui, kunpa se vain sai aikaan vahinkoa sortajilleenkin. Epätoivoon joutunut kansa ei mitannut vertansa, kunpa se sai nähdä tippojakaan vihollistensa verta. Eikä ollut mitään hallitsijavaltaakaan, joka olisi voinut tehokkaasti asettua välittäjäksi ja avustaa sorrettua kansaa. Yrityksiä siihen suuntaan tehtiin kyllä sekä Puolan että Ruotsin kuninkaiden puolelta, kun ne ainakin väliaikaisesti saivat asiat haltuunsa, mutta pysyväistä apua nekään eivät voineet antaa. Miltä alkuasukkaiden tila näytti Puolankin kuninkaan silmiin, vaikka hänen omien talonpoikainsa tila ei suinkaan ollut kadehdittava, käy selville kuningas Tapani Bathoryn kirjeestä aatelistolle vuodelta 1582, jossa hän sanoo, että Liivinmaan maarahvaan tila oli tavattomassa määrässä sorronalainen, ja vuonna 1586 hän vielä lisää, että aateliston talonpojat ovat niin kovan sorron ja orjuuden ja ankarien rangaistusten alaisia, ettei sellaista ole kuultu koko maailmassa, ei edes pakanain ja raakalaisten luona. 1500-luvulla elänyt tallinnalainen pappi B. Russow kuvaa rahvaan tilaa lyhyin piirtein näin: "Kurjalla talonpojalla ei ole muuta oikeutta, kuin mitä aatelismies hänelle suo. Hän ei saa valittaa millekään esivallalle kärsimäänsä vääryyttä ja väkivaltaa. Ja kun talonpoika ja hänen vaimonsa kuolevat, joutuvat lapset perinnöttömiksi, jotta heidän herransa saisivat kaikki, mitä vanhemmat ovat jälkeensä jättäneet. Sillä kaikki mitä talonpoika omistaa ei ole hänen, vaan hänen isäntänsä. Ja kun talonpoikaa jostakin rikoksesta syytetään, riisutaan hän aatelismiehen toimesta vastoin kaikkea ihmistunnetta ja sääliä alastomaksi ja häntä lyödään pitkillä terävillä vitjoilla. On ollut semmoisiakin aatelismiehiä, jotka ovat vaihtaneet talonpoikiansa jahtikoiriin." Siinä ainakin muutamia piirteitä, jotka oloja valaisevat.

* * * * *

Minä vuonna ensimäinen katolisen kirkon apostoli eli piispa Meinhard saapui Liivinmaalle, ei ole mainittu, mutta vuonna 1193 hän kuoli. Hän eli hyvässä sovussa alkuasukasten kanssa, jotka sallivat hänen rakentaa pari linnoitustakin maahan. Ei ollut vielä aika tiikerin päästää kyntensä näkyviin. Mutta hänen seuraajansa apotti Bartold rupesi väkivaltaisuuksiin, ja ensimäinen verinen yhteentörmäys tapahtui 24 p. heinäkuuta 1198. Siitä päivästä saakka aina vuoteen 1343, jolloin virolaiset nousivat viimeiseen vimmattuun vaikka epätoivoiseen yritykseen murtaaksensa saksalaisten ikeen, "joka teki heille elämän kuolemaa katkerammaksi", ja jolloin heidän ainoana lohdutuksena oli, että vielä kerran saivat vuodattaa sortajiensa verta, ei tämän puolitoista vuosisataa kestäneen vaivan aikana verivirta hetkeksikään lakannut juoksemasta, murhapoltot leimuamasta ja ryöstöt jatkumasta. Turha on vuosilukua mainita, turha eri tapauksia kertoa, nehän ovat kaikki kuin yhteen kaavaan valettuja. Tunnemme jo asiain yleisen kulun. Kirkko anastaa alkuasukkaiden maita ja säätää kymmenykset kansalle vielä jätetyistä maista. Anastettujen maiden suojelemiseksi kutsutaan, milloin tarve vaatii, satunnaisia ristiretkeilijöitä Saksasta. Valtansa vahvistamiseksi piispat saavat saksalaisia vakinaisesti asustumaan maahan, antamalla heille läänitykseksi ja palvelemisen velvollisuudella uusia aloja alkuasukasten maista. Uusia aloja valloitetaan sodalla, mutta kun kidutetut asukkaat rupeavat epätoivoiseen taisteluun muka laillista hallitustansa vastaan, silloin se ei enään ole sotaa, se on "kapinaa Jumalaa, kirkkoa ja saksalaisia vastaan". Ja semmoinen julkeus on luonnollisesti kostettava mitä hirveimmällä tavalla. Luemme läpi vuosisadan lakkaamattomista kapinoiden tukehuttamisista kansan rauhoittamiseksi. Murhataan, poltetaan, ryöstetään. Milloin on 10,000 miestä, naista ja lasta tapettu, kylät poltettu, maat hävitetty, karjaa anastettu, joskus 2,000 hevosta ja 4,000 nautaa saaliina korjattu, ja tietysti verot lisätty ja sakot sekä panttivangit vaadittu. Vasta tämmöisistä tiedoista saamme jonkummoisen käsityksen ihmisten luvusta ja heidän varallisuudestaan näissä maakunnissa, mutta käsittämättömäksi jää sittenkin, kuinka ei loppunut sukupuuttoon koko alkukansa. Kesti se kuitenkin; 20—30,000 miehisistä sotajoukoista saamme tuon tuostakin lukea. Tietysti ne, jotka henkiin jäivät, kastettiin kristityiksi. Kun alkuasukkaat joksikin ajaksi pääsivät voitolle, joka joskus tapahtui, kostivat ne säälimättömällä julmuudella ja kokivat kaikenmoisilla tempuilla puhdistua väkipakolla toimitetusta kasteesta palataksensa isiensä uskontoon. Ei mikään ylempi hallitus suojellut alkuasukkaita, piispat ja ritarit mellastivat mielensä mukaan heidän keskuudessaan. Kun sitten tanskalaiset, puolalaiset ja venäläiset saapuivat nekin hankkimaan itselleen osansa saaliista, joutuivat ne kyllä keskenään usein verisiin yhteentörmäyksiin, mutta siitä ei koitunut alkuasukkaille mitään lievitystä. Ylimpänä saaliin jakajana vedottiin usein paaviin. Semmoinen on pääpiirteissään Itämerenmaakuntien historia läpi vuosisatojen, siksi yksitoikkoinen, että sen kertominen tuskastuttaa.

Aikojen kuluessa oli talonpoikien tila käynyt yhä surkeammaksi. Mielin määrin lisäsivät vallanpitäjät talonpoikien yleisiä rasituksia. Heidän tuli suorittaa vakinaiset kymmenykset, joita tuon tuostakin korotettiin, ja tilapäiset sakot uppiniskaisuudesta. He olivat velvolliset ottamaan osaa linnojen ja kirkkojen, siltojen y.m. yleisten laitosten rakentamiseen. Ja semminkin linnojen ja kirkkojen luku yhä lisääntyi. Niinikään olivat he velvolliset rakentamaan ritariston kartanoita, kun vihollinen tai tulipalo oli ne hävittänyt. Päivätöitä heitä pakotettiin suorittamaan kartanoissa, ja oli tämä velvollisuus jo luonteeltaan sellainen, että se vaihteli, riippuen siitä, minkälainen mies sattui maanomistajaksi. Varsinkin myöhempinä aikoina tätä asukasten rasitusta suuressa määrin väärinkäytettiin. Mutta tämän lisäksi olivat kaikki miehet velvolliset ottamaan osaa sotaretkiin, ei ainoastaan maan puolustamista varten, vaan myös kristinuskon ja saksalaisen vallan levittämistä varten. Muistellen sitä alituista sotatilaa, jossa näissä maakunnissa elettiin, käsitämme kuinka äärettömän raskas tämä velvollisuus alkuasukkaille oli, puhumattakaan siitä, kuinka katkeralta tuntui, kun se suoritettiin omia kansalaisia vastaan verivihollisen eduksi. Muutoin olivat alkuasukkaat maanherrojen, piispojen, ritariston ja sen voutien, tuomio-oikeuden alaisia. Ymmärrämme mikä oikeus siellä oli heiltä odotettavissa.

Niin musertavat kuin olivatkin nämä velvollisuudet, eivät ne vielä tietäneet varsinaista persoonallista orjuutta hengen, perheen ja omaisuuden puolesta. Kuinka semmoinen vähitellen kehittyi huippuunsa, siitä ei historia ole säilyttänyt asteellisia muistoja. Eivät ne ole mahdollisia eikä tarpeellisiakaan. Kun kerran turvaton talonpoika on jätetty herransa täydellisen mielivallan alaiseksi, kyllä tämä osaa vähitellen laajentaa oikeuksiansa talonpojan ruumiiseen, henkeen ja omaisuuteen. Kuinka tämä vähitellen käy päinsä, todistaa, vaikka lievemmässä muodossa, lahjoitusmaiden historia meillä. Vasta saamme nähdä, mihin tässä kohden vihdoin jouduttiin Itämerenmaakunnissa.

Sitä ennen tahdomme kronikoitsija Russowin mukaan laveammin kertoa - virolaisten viimeisestä epätoivoisesta koston yrityksestä. Tuskin pitivät virolaiset nytkään, niin monen veriin tukahdetun "kapinan" jälkeen, vapautumisen saksalaisten ikeestä mahdollisena. Oli kai vain kysymyksessä tuo vanha: veri verestä. Alku Russowin kertomuksessa on tyypillinen kuvaus siitä, kuinka asianomaiset anastajat sopivat saaliin jaosta.

"Vuonna 1341", kertoo Russow, "oli Borchard von Dreileve ylennyt ritarikunnan suurmestariksi Liivinmaalla. Hän oli kohta, neitsyt Marian kehotuksesta, ruvennut rakentamaan mainioita Marienborgin ja Frauenborgin linnoja Venäjän rajalla, joka suuresti suututti venäläisiä. Sentähden he kokoontuivat hävittämään nämä liian likelle heidän rajaansa rakennetut linnat. Ja kun tulivat Marienborgin luo tulella ja miekalla hävittäen, silloin saksalaiset ritarillisesti itseänsä puolustivat kaataen 82 venäläistä paitsi haavotettuja. Vaikka saksalaiset kärsivät paljon tulen ja miekan tuhotöistä, pitivät he kuitenkin paikkansa. Tämä sota venäläisiä vastaan kesti vielä jonkun aikaa, ja tuotti ritarikunnalle paljon vaikeuksia."

"Yrjön-yönä 1343 saivat Harjunmaan talonpojat aikaan hirveän teon ja verilöylyn, murhaten melkein koko saksalaisen aateliston, nuoret ja vanhat, vaimot ja neidet, ritarit ja junkkarit ja kaikki, jotka saksalaisia olivat. Siten joutuivat saksalaiset Harjunmaassa, Virlannissa, Läänemaalla, Saarenmaalla ja koko Vironmaassa suureen hätään ja vaaraan. Samana yönä, jolloin murhaaminen tapahtui, ovat kaikki aateliset herrat, rouvat ja neidet alastomina paenneet, toiset Paidelinnaan toiset Tallinnaan. Eikä luostareitakaan säästetty, sillä Padiksen luostarissa tapettiin 28 munkkia. Sitten kokoontui 10,000 talonpoikaa, ja valitsivat keskuudestaan kuninkaita ja ruhtinaita ja rupesivat piirittämään Tallinnaa, jossa asui saksalainen käskynhaltija. Samaan peliin antautuivat Läänemaankin talonpojat ja piirittivät piispaansa tuomiokapitulin kanssa Haapsalossa. Lisäksi olivat Saarenmaan talonpojat samana suvena Jaakonpäivänä murhanneet sekä piirittäneet ritariston voudin ja hänen neuvostonsa Poidassa. Ja kun nämät eivät enään jaksaneet puolustaa itseänsä Poidassa, suotiin heille vapaa lähtö, jota talonpojat uskollisesti lupasivat, mutia jota eivät pitäneet. Sittenkun vouti ja muut saksalaiset olivat lähteneet Poidasta, murhasivat heidät talonpojat, niin ettei yksikään pelastunut."

"Tallinnan talonpojat lähettivät lähettiläitä Turun piispan luo ja Wiipuriin apua pyytämään, ja lupasivat luovuttaa Tallinnan ruotsalaisille. Mutta sillä välin oli saksalainen käskynhaltija pyytänyt apua mestari Borchard von Dreileve'ltä. Tämä suoriutui heti lähtemään uhatun aateliston avuksi ja talonpoikien rankaisemiseksi."

"Kun talonpojat saivat tietoa mestarin tulosta, lähettivät ne lähettilään, joka lupasi talonpoikien veronalaisuutta ritarikunnalle, mutta eivät suostuneet enään tunnustamaan yhtäkään aatelismiestä hallitsijakseen, mieluummin tahtoivat kuolla, sillä aateliset olivat jo liian kauvan harjoittaneet heitä vastaan julkeutta ja hirmuvaltaa. Mutta vallanpitäjät ja muut aateliset, joiden läheisiä talonpojat olivat murhanneet, anoivat ahkerasti, että mestari ei soisi armoa murhaajille, eikä jättäisi semmoista hirveätä murhatyötä rankaisematta. Sitten mestari jatkoi matkaansa ja tappoi kahakoissa paljon talonpoikia vähentäen jo sillä heidän voimansa tuntuvasti, ja vihdoin hän hyökkäsi talonpoikain päälle Tallinnan edustalla ja tappoi ne melkein kaikki, noin 10,000. Semmoisen voiton jälkeen oli suuri riemu ja iloiset kekkerit saksalaisen käskynhaltijan luona sekä myös kaikkien saksalaisten luona maaseuduilla ja Tallinnan kaupungissa. Sieltä ne lähtivät ulos ja katselivat riemuiten kuolleita ruumiita. Tästä hyvästä avusta saksalainen käskynhaltija mestaria sydämellisesti kiitti ja pyysi lisäksi apua ruotsalaisia vastaan, jotka olivat saapuneet. Sitten lähti mestari kiiruusti Haapsaloon, avustamaan siellä olevaa piispaa ja muita saksalaisia. Mutta kun virolaiset saivat tiedon mestarin tulosta, pakenivat he metsiin ja korpiin, ja siten Haapsalo pelastui. Kun sitten muut talonpojat saivat kuulla, kuinka oli käynyt heidän ystäviensä Tallinnan luona, puhuttelivat muutamat heistä venäläistä, että hän hyökkäisi saksalaisia vastaan; ehkä liittyisivät häneen kaikki maan talonpojat. Eikä venäläinen kauvankaan epäröinyt, vaan samosi heti Tarton hiippakuntaan. Hiippakuntalaiset kohtasivat miehuullisesti venäläisiä, Ottepään luona tappoivat niitä noin 1,000 ja karkoittivat jääneet."

"Sen jälkeen lähti Borchard von Dreileve talvella Saarenmaalle rankaisemaan kapinallisia talonpoikia, jotka olivat tappaneet voudin, neuvoskunnan ja kaikki saksalaiset. Siellä hän sotavoimansa kanssa viipyi kahdeksan päivää ja hävitti läpikotaisin Saarenmaan, tappoi 9,000 ihmistä, nuoria ja vanhoja. Saarenmaalaiset silloin rukoilivat armoa, joka heille suotiin varsin raskailla ehdoilla. Ne luopuivat kaikista aseista ja pakotettiin heti rakentamaan Sonnenburgin linnan, jos ehkä tahtoivat henkiin jäädä. Tämä tapahtui v. 1345."

"Kun nyt mestari sotaväkineen oleskeli Saarenmaalla, hyökkäsivät liettualaiset maahan, ja valloittivat erään semgallilaisen petoksen kautta Tarweiten ja Reminiscere nimiset linnat, tappoivat 8 ritarikunnan jäsentä ja muita saksalaisia, rientäen sitten Mitoviin, sytyttivät sen ulkovarustukset, niin että tuli levisi itse Mitovin linnaan, jolloin muutamat ritaristonjäsenet ja 600 muuta ihmistä hukkui tuleen."

"Sitten liettualaiset koko voimallaan kokoontuivat Riian eteen, viipyivät siellä puolivuorokautta, samosivat sieltä Uuden myllyn (Nyemölen) luo, ja valloittivat heti etukaupungin. Mutta ne lyötiin taas takaisin. Sen jälkeen vetäytyivät he Valkiin, viipyivät siellä kaksi vuorokautta, hävittivät kauheasti maaseutua, ja veivät kuten karjalaumaa Segewoldesta 260 ihmistä ja Riian hiippakunnasta 1,000."

Jos lukijan hermot kestävät ajatella tämmöisen menon uudistuneen tuontuostakin eri osissa maata, niin hänellä on edessään Itämerenmaakuntien historia saksalaisten paroonien hallitusaikana heidän ollessaan yksin kansan kohtaloiden johdossa.

Mutta nykyisissäkin kauheuksissa ei ole mitään piirrettä, joka ei olisi tavattavissa äsken kerrotussa virolaisten kapinassa rääkkääjiänsä vastaan. Talonpojat pysyivät uskollisina lailliselle hallituksellensa, ne vain "eivät suostuneet tunnustamaan yhtäkään aatelismiestä hallitsijaksensa, mieluummin tahtoivat kuolla." Ja se kirves, jonka virolaisten sanottiin ennen muinoin kätkeneen jokaisen kuolleen hautaan, jotta tällä ylösnoustessaan olisi millä tuhota kansan sortajia, se tosiaankin nousi monisatavuotisesta haudastaan kaikkia kestettyjä vääryyksiä kostamaan, se sydämenalainen tuli, joka kansassa oli vuosisatojen painon alle puserrettuna, purkautui luonnonvoiman raivolla tuhoten ympäristön kuten maanpovesta tuliset purkaukset ainakin. Aateliston taloja poltettiin, sen jäseniä surmattiin, siten riehuvat aina irtipäässeet luonnonvoimat. Mutta paronit pyytävät apua "Borchard von Dreileveltä", ja kosto uskotaan heidän käsiinsä. Paronit raivoovat nyt vuorostansa, ruoskivat, tappavat, ampuvat ja polttavat, niinkuin he ruoskivat, tappoivat ja polttivat 1343—1345. Kuten silloinkin "rauhoittavat" nytkin kansaa samat saksalaiset herrat verellä ja tulella. Kuusisataa vuotta eivät ole muuttaneet mitään. Ja kukapa tätä voisi ihmetelläkään. Eiväthän ole olotkaan muuttuneet. Palaneiden talojensa raunioilla, murhattujen omaistensa ruumiiden ääressä ei herroissa synny mitään inhimillisiä tunteita. He tahtovat nähdä myös talonpoikien talot raunioina, heidänkin veriset ruumiinsa. Mutta niissä, jotka henkiin jäävät, kytee yhä sammumaton rotuviha, valmis alkamaan samaa verinäytelmää vaikkapa vuosisatojen perästä. Sellainen on ollut näiden kansojen kirous, semmoinen on oleva niiden tulevaisuus, jos samaa menettelyä jatkuu eikä löydetä ainoaa mahdollista parannuskeinoa, joka on kansanluokkien yhteensulaminen.

Ehkäpä käsittänee nyt lukija, missä ovat niiden kauheuksien juuret, joista ovat versoneet nykyiset tapahtumat.

Mutta onhan samanlainen viha monessakin paikassa riehunut, samaa sortoa harjoitettu, ja sittenkin on vuosisatojen kuluessa rauha rakennettu eri kansanainesten kesken tavalla tai toisella. Mikä on syynä siihen, ettei ole mikään sovinto ollut mahdollinen Itämerenmaakunnissa? Siihen on syynä se, etteivät herrat ole sovintoa tahtoneet. Ylpeinä omasta korkeasta sivistyksestään eivät ne ole tahtoneet liittyä kansaan, vielä vähemmin siihen sulautua. Ja yhtä vähän ovat he tahtoneet tehdä kansa osalliseksi heidän sivistyksestään. Vieläkö orjalle sivistystä! Vieläkö jonkinmoisia inhimillisiä oikeuksia orjalle! Virolainen orja, olihan se aivan samalla tavalla herrain silmissä vieras ja alhainen ihmisrotu, kuin musta orja on Amerikassa. Tietämättömyys ja ruoska, siinä on kaikki mitä herra orjallensa suo.

Kuningasvalta on kuitenkin johonkin määrin alhaiselle kansalle suopeampi kuin rajaton aatelisvalta. Sitä on Itämerenmaakuntien väestökin joskus saanut kokea. Mutta näiden maakuntien aatelisto on ollut ja on vieläkin siksi mahtava, että hallitusvallan yritykset lieventää väestön kohtaloa ovat pääasiassa rauenneet jotenkin tyhjiksi. Kun nämä yritykset kuitenkin näyttävät, millaisissa oloissa alkuasukkaat — semmoisiksi niitä kuitenkin siellä empimättä tunnustetaan — elivät, ja millä röyhkeydellä aatelisto kielsi myöntymästä vähimpiinkin parannuksiin, kerromme niistä vähän laveammalta.

Kun Liivinmaa 1561 joutui Puolan vallan alaiseksi, esitti ritaristo ja kuningas Sigismund August vahvisti seuraavat alistumisen ehdot: l:ksi. Karannut talonpoika on vanhan tavan mukaan luovutettava takaisin herransa omaisuutena; 2:ksi. Että aatelisten oikeuksien säilyttämiseksi entisen tavan mukaan talonpojat eivät saa tehdä työtä muuta kuin herrasväelleen; 3:ksi. Että aateliset Liivinmaalla samoin kuin Virossa omistavat rikos- ja siviiliasioissa tuomiovallan talonpoikiin nähden. Tästä jo näkyy, kuinka täydelliseksi orjuus oli kehittynyt.

Puolan-valta kuitenkaan ei kestänyt kauvan. Vironmaa oli jo Ruotsin hallussa. Puolan kuningas Tapani Bathory ryhtyi jo monenmoisiin toimiin, jotka olivat ritaristolle vastenmieliset, ja lähetti 1586 Neumühlenissa kokoontuneelle aatelistolle näin kuuluvan kirjoituksen: "Koska herrat Liivinmaalla niin täydellisesti sortavat talonpoikiansa ja ovat niitä niin kauhealla orjuudella ja rangaistuksilla kiduttaneet, ettei semmoista ole koko maailmassa, ei edes pakanoissa ja raakalaisissa kuultu, niin on kuningas, joka huolehtii yhtä tarkasti alhaisimmista kuin ylhäisimmistäkin alamaisistaan, katsonut velvollisuudekseen kehoittaa aatelistoa lakkaamaan semmoisesta menettelystä, ja rasittamasta talonpoikiansa pahemmin kuin mitä puolalaisia ja liettualaisia talonpoikia rasitetaan."

Aatelisto vastasi: Mitä tulee talonpoikien syytöksiin, niin tosin aatelisto ei voi vastata siitä, joskin toinen tai toinen menettelee talonpoikiansa kohtaan ankarammin kuin kohtuullista on, mutta se asia jääköön heille vastattavaksi Jumalan ja T. Majesteettinne edessä; muutoin on kuitenkin todistettavissa, että suurin osa on aina ja mahdollisuuden mukaan pitänyt huolta talonpojistaan, ja avustanut heitä härjillä, hevosilla ja muilla tarpeilla.

Tällä kiertävällä vastauksella pääsi aatelisto sillä kertaa, sillä Tapani kuoli 2 p. Jouluk. samana vuonna.

Vasta v. 1597 näkyy Puolan kuningas uudestaan kääntäneen huomionsa talonpoikien asiaan. Sillä sinä vuonna kuningas Sigismund lähetti Liivinmaalle tutkimuskommissioonin, jonka tuli saada selville ei ainoastaan kartanoiden omistusoikeus, vaan myös tutkia talonpoikien tilaa: Tämä kommissiooni kielsi nimenomaan kruununtilojen vouteja rasittamasta talonpoikia uusilla veroilla tahi estämästä heitä myymästä mitä heiltä myytäväksi riitti missä itse edullisemmaksi huomasivat. 1598 vuoden maapäivillä sitoutui aateli kunniasanallaan olemaan estämättä tätä talonpoikien vapaata kauppaa. Tämä todistaa selvästi, että talonpoikaa sai siihen aikaan mielivaltaisesti veroilla rasittaa ja ettei hänen sallittu kaupata liiallista tavaraansa ja ostaa karjaansa mistä edullisemmaksi huomasi.

Senaikuisista oikeussuhteista herrojen ja talonpoikien välillä mainittakoon seuraavat maanlain säädökset.

I. Kun palvelija on syytöksen alaisena törkeästä väkivallasta tahi muusta kotirauhanrikkomisesta, täytyy hänen herransa, jos vangitseminen on hänen luonansa tapahtunut, rikoksesta langettaa tuomio, olkoonpa väkivaltaan syypää aatelinen tai porvarillista säätyä; muutoin hänen tulee vastata rikoksesta.

II. Perintötalonpoika ja hänestä syntyneet ynnä hänen tavaransa ja omaisuutensa ovat herransa vallassa, eikä hän saa ilman hänen tahtoansa ja suostumustansa mitään myydä.

III. Virkoihin ja arvoihin on valittava ainoastaan kartanonomistajia.

IV. Vaikka jokaisella aatelisella on jokaisen alamaisen ylitse tuomio-oikeus ja täydellinen valta, niin jotta hän semmoista valtaa ei käyttäisi väärin, säädetään täten, että kun riita syntyy vieraan ja alamaisen välillä, niin on aatelismiehellä oleva täysi valta tutkia asia, siinä puhua ja rangaista. Mutta jos asia on aatelismiehen ja hänen perintötalonpoikansa välinen, ja siinä tuomitaan hengenasiassa, niin hän ei saa asiassa tuomita muutoin kuin muutamien aatelisten läsnäollessa. Aatelismies sai siis tuomita talonpoikansa kuolemaankin.