Part 2

Semmoinen oli asianlaita. Sota Ruotsin ja Puolan välillä loppui väliaikaisen rauhantekoon 1629, jolloin Liivinmaa joutui Ruotsin valtaan. Puolan kuninkaiden myötätuntoisuus talonpoikia kohtaan supistui kuninkaiden toivomuksien ilmaisemiseen. Ruotsalainen hallitus ei aikonut niin vähään tyytyä. Kun ruotsalaiset jo 1601 olivat väliaikaisesti saaneet jalansijaa Liivinmaalla kehotti Södermanlannin herttua, vastainen kuningas Kaarlo IX, ritaristoa vapauttamaan talonpoikansa ja ehdotti sen ohessa, että ne saisivat oikeuden lähettää lapsiansa kouluun ja oppia käsityö-ammattia. Ritariston vastaus luo räikeän valon talonpoikien silloiseen oikeudentilaan ja ritariston mielialaan niitä kohtaan.

Kysymykseen: eivätkö talonpojat samoinkuin aateli ja tässä maassa muutkin vapaasti saa lähettää lapsiansa kouluun ja oppia ammatteja, jotka ovat maalle edullisia, milloin talonpojalla on enemmän lapsia kuin hän taloudessaan tarvitsee, ja eikö heille esteettömästi sallittaisi käyttää niitä mihin haluavat, koska väestön pitäminen orjina ei ole tapana kristikunnassa eikä siellä, missä hyvä yhteiskuntajärjestys on olemassa, ja kun se jo useita vuosia sitten kristikunnassa on lakannut? Aateli vastaa, ettei se muistutus ole mitään uutta, vaan ennen kuningas Tapanin aikana esitetty ritaristolle ja aatelille. Mutta ritaristo ja aateli on sekä vanhasta historiasta ja ikivanhoista vapauksistaan ja privilegioistaan esittänyt tyydyttäviä perusteita oikeuksilleen, ja on kunink. majesteetti ne armollisesti hyväksynyt. Että talonpojat ovat enemmän taipuvaiset entisiin tapoihin, kuin jonkinmoiseen vapauteen, käy selville siitä tosiasiasta, että kun kuningas Tapani tahtoi heitä vapautetuiksi siitä epäkohdasta, että heidän rikoksiansa rangaistiin ruumiillisesti eikä rahasakoilla, johon heidän herransa kyllä olisivat suostuneet, jättivät he kuninkaalle anomuksen, jossa hartaasti ja alamaisesti pyysivät, ettei heitä rasitettaisi sellaisella uudella lainsäädöksellä, vaan että saisivat pysyä, samoin kuin heidän isänsä ja esi-isänsä, vanhassa tavassa. Tähän kuningas vastasi: "Frygilaisia parantaa selkäsauna", antakaa heidän pysyä puunhakkaajina ja vedenkantajina. Se heidän anomuksensa ja siihen saatu vastaus on kronikoitsijoita kummastuttanut ja on se painosta julkaistu; talonpojat ovat lujemmin pitäneet kiinni orjuudestaan kuin riikalaiset uskonnostaan ja vapauksistaan (!). Kun sitten kuningas Tapanille kerrottiin, mitä meteliä ja kapinoita talonpojat Läänemaalla, Saarenmaalla, Harjussa ja Vironmaalla ovat saaneet aikaan, kuinka ne ovat hyökänneet herrojensa kartanoihin ja murhanneet ja harjoittaneet sellaista väkivaltaa, että kaikki maan herrat ovat nousseet tulella ja miekalla pakottamaan heitä kuuliaisuuteen, niin kuningas ei ainoastaan muuttanut mielensä vaan julisti: älkööt talonpojat kantako aseita, joten hän on estänyt uusia onnettomuuksia. Mutta jos joukossa löytyisi parempia tunteita, niin saakoot semmoiset herransa erityisellä luvalla päästä johonkin kunnialliseen ja maalle hyödylliseen toimeen, joten säilyisivät koskemattomina aateliset oikeudet ja vapaudet.

Edelleen puolustaa ritaristo tuomio-oikeuttansa yhtä pätevillä syillä kuin kansan orjuutta. Kyllä käytetään talonpoikaisia lautamiehiä ja aatelisia oikeudenjäseniä. Tietysti oli siten talonpojan oikeus turvattu.

Yhä kestävä sota, jossa voiton onni vaihteli, mutta maa yhä enemmän hävitettiin, katkaisi ajaksi ruotsalaisen hallituksen pyrinnöt talonpoikien eduksi. Vasta 1629 perusti Kustaa Aadolf kimnaasin, johon talonpoikienkin pojilla oli pääsy ja jossa maankieltäkin opetettiin. V. 1630 säädettiin määrättyjä markkinapäiviä, joina talonpoika sai vapaasti myydä tavaransa. 1632 riistettiin ritaristolta tuomio-oikeus rikosasioissa, jota paitsi talonpojille myönnettiin lupa syyttää herraansa hovioikeudessa. Vieläkin laveampiin toimiin aikoi kuningas ryhtyä lähettämällä tutkintokomissioonin tarkastamaan talonpoikien maita ja heidän verojansa. Mutta kuninkaan kuolema 1632 katkaisi hänen ihmisystävälliset tuumansa, ja vasta 1681 ryhtyy ruotsalainen hallitus uusiin toimiin Liivinmaalla.

Kuningas Kaarle XI antoi ritaristolle esityksen siitä, että talonpoika julistettaisiin persoonallisesti vapaaksi. Tässäkin ilmaisee esitys ja vastaus siihen määrään räikeästi maan herrojen ajatustapaa ja ajan henkeä, että on valaisevaa saada niistä yksityiskohtaisesti tietoa.

Esityksessä sanotaan, että entisen pakanuuden ajoilta vielä on muutamissa maissa ja Ruotsinkin maakunnissa säilynyt vanha tapa, että. herrat talonpoikien ja heidän perheensä ylitse harjoittavat suurempaa valtaa kuin mitä kristillinen rakkaus sietää; sentähden ja koska sellaisen rajattoman vallan ja sen kurjan orjuuden lakkauttaminen, jonka alaisena niin monet kristityt huokailevat, on H. M:tinsa mietittäväksi joutunut, niin H. M:tinsa tahtoo huomauttaa ritaristolle ja aatelille, kuinka haitallista oikeudelle ja kristilliselle tavalle on se, että toinen ihminen on toisen mielivallan ja yksityisten oikkujen alle jätetty, josta on seurauksena, ettei noissa sorretuissa ole halua asettua maahan, niin kauvan kuin heitä orjuus ja ankaruus rasittavat, jota vastoin ihan toinen harrastus yleisen hyvän puolesta on odotettavissa, jos H. M:tinsa aikomukset saadaan toteutetuiksi.

Tähän kehoitukseen ritaristo entisen taipumattomuutensa mukaan vastasi: Nykyisen orjuuden lakkauttaminen on kyllä ennenkin puheena ollut Tapani-kuninkaan aikana, ja terveellisempiä keinoja on ehdotettu, kuten kirkkojen ja koulujen rakentamista, jotta moiset ihmiset aikojen kuluessa luopuisivat raaoista tavoistansa ja sivistyisivät. Mutta kun talonpojat ovat huomanneet, että tällaiset uudistukset ovat tekeillä, he ovat kaikin voimin niitä vastaan asettuneet, ja Tapani-kuninkaalta pyytäneet, ettei heitä johdettaisi pois totutuista tavoistaan, vaan saisivat pysyä raaoissa oloissaan ja entisten lakien alaisina, johon mainittu kuningas vastasi: Frygialaisia ei saada parannetuiksi muuta kuin ruoskalla; antakaa niiden siis pysyä halonhakkaajina ja vedenkantajina. Kun he siis eivät tahdo luopua ilkeästä luonnostaan, vaan itsepäisesti tahtovat olla palvelusvelvollisuuden alaisina, ja koska nyt kuten ennenkin tahtovat sovittaa rikoksia mieluummin nahallaan kuin rahalla köyhyyden välttämiseksi, niin on vähän toiveita siitä, että he vapautettuina ja alamaisuudesta päästyään muuttaisivat mielensä ja rupeisivat hienompaan elämäntapaan. Varma sitä vastoin on, että semmoinen vapaus yllyttäisi heitä uppiniskaisuuteen ja yhä enemmin saisi heitä ajattelemaan herrasväkensä hävittämistä ja maan täyttämistä murhalla ja verenvuodatuksella kuten Saarenmaalla, jossa kaikki saksalaiset surmattiin, sekä myös Tallinnassa ja Viljannissa sekä viime sodan aikana, jolloin eivät ainoastaan omia pappejaan surmanneet ja häväisseet ja ryöstäneet kirkkoja, vaan myös joukottain syöksyivät herrojensa kartanoihin murhalla ja poltolla pahemmin kuin itse vihollinen. Eivätkä ne nytkään ole tästä myötäsyntyneestä vihasta luopuneet, koska he vielä äsken ovat rynnänneet "maahan siirtynyttä" [semmoisiksi saksalaiset itseänsä usein sanovat] vastaan ja murhanneet hänet. Puhumattakaan siitä, että tämän maan perustuslaki [onhan perustuslaki kaikkialla pyhempi kuin Jumalan laki, omantunnon sitojana] ja sille suodut myönnytykset tämän vapauden kautta tulisivat kumotuiksi, joutuisi talonpoika alituisiin oikeudenkäymisiin herrasväkensä kanssa, josta syntyisi kinaa ja levottomuutta, riitaa ja onnettomuutta, jopa siirtyisivät he rajan yli etsimään uusia asunsijoja, joten maa jäisi autioksi, eikä olisi toiveita, että tänne muualta muuttaisi talonpoikia, koska ne eivät naapurimaissakaan ole tottuneet elämään vapaudessa.

Ritaristo ja aateli oli uudestaan ollut tilaisuudessa sisuansa paljastamaan. Ruoska oli ainoa keino, jolla se luuli voivansa talonpoikia kurissa pitää. Mutta kyllä se itse pian sai kovat kokea, kun Kaarle XI rupesi panemaan toimeen valtakunnassa alotettua lahjoitusmaiden peruuttamista kruunulle, vieläpä säälimättömämmällä kädellä Liivinmaalla kuin muualla. Mutta kun kuningas kuoli jo 1697, ja sen jälkeen kohta alkoi suuri pohjoismainen sota, joka loppui Itämerenmaakuntien luovuttamisella Venäjälle, alkaa näille maakunnille uusi ajanjakso.

Kaikki mitä talonpoikien eduksi oli tehty, tai oikeastaan aijottu, oli jo kokonaan jäänyt unohduksiin. Venäläinen hallitus pyysi tietoa talonpoikien oikeudellisesta asemasta, ja siihen vastasi paroni von Rosen 1739 ritariston puolesta, että perintöherrojen valta perintötalonpoikiinsa nähden perustettiin jo valloituksen aikana; sillä kun tämän maakunnan valloittivat ja omakseen ottivat, Kalpa- ja Saksanritarikunnat, menettivät talonpojat kaiken vapautensa, niin etteivät enään olleet tasavallan vapaita jäseniä, vaan olivat maakartanoihin kuuluvana omaisuutena niihin jätetyt ja läänitetyt, joten ne siitä ajasta tähän saakka ovat asetetut täydelliseen maaorjuuteen, perintönä siirtyneet toiselta herralta toiselle joko kaupan tai kontrahdin kautta. Kun siis talonpojat henkensä ja ruumiinsa puolesta ovat perintöherran vallan alaiset ja hänen omaisuuttaan, niin ei ole epäiltävissäkään, etteikö tämä valta ulotu myöskin talonpojan omaisuuteen, ja että herra on tähän omaisuuteen oikeutettu, koska se kuuluu yleiseen vallanoikeuteen, ja koska omaisuuden, joka on ansaittu herran kartanossa, täytyy seurata talonpojan persoonaa, joka on herran omaisuus. Eikä tätä ritariston valtaa talonpoikien omaisuuteen nähden ole koskaan supistettu, joten talonpoika ei voi mitään itselleen vaan herrallensa ansaita; niin on herra myös tämän omaisuuden suhteen oikeutettu menettelemään samoin kuin muunkin omaisuutensa kanssa. Tätä paroni von Rosenin esitystä voisi jatkaa, mutta riittänee jo tämäkin, semminkin kun vasta saamme vielä selvemmän esityksen, kuinka ritaristo oli käyttänyt valtaansa.

Keisarinna Katarina II oli v. 1764 matkustanut Liivinmaalla ja siellä saadun kokemuksensa ja alituisten valitusten johdosta kirjoituksessa kenraalikuvernööri von Brownelle vaatinut, että Liivin ja Viron talonpoikien kurjuuden parantamiseksi ryhdyttäisiin sopiviin toimiin. Tämän johdosta Browne antoi ritariston maapäiville esityksen, josta saamme täydellisen käsityksen talonpoikien tilasta kaiketikin puolueettomalta taholta, saksalaiselta paronilta.

B. kertoo ensin syyn, miksi hän esityksensä tuo esille. H.K.M. oli mielipahalla havainnut, kuinka suuressa sorrossa Liivin talonpojat elävät, ja kun hän tahtoo poistaa tätä kurjuutta ja rajoittaa semminkin sitä tyrannimaista ankaruutta ja hurjentelevaa hirmuvaltaa (keisarinnan omat sanat), koska sen kautta kruununkin etu tulee loukatuksi, niin hän on käskenyt minut tätä pahaa mahdollisuuden mukaan hillitsemään ja myöskin hänelle ilmoittamaan, millä tavoin olisivat perintöoikeudesta syntyneet epäkohdat perinpohjaisesti lakkautettavat, ja talonpoikien olot siedettäviksi saatavat. Paroni toivoo kuitenkin, ettei keisarinna liiaksi supista ritariston omistusoikeutta, kun sitä pidetään ihmisyyden ja uskonnon rajoissa. Kuinka näissä rajoissa yleensä oli pysytty, kuvaa paroni näin:

1:ksi. Talonpojalle ei myönnetä mitään omaisuutta, ei sitäkään, jota hän hiellään ja verellään on ansainnut. Siitä on seurauksena ei yksistään se, että talonpoika on maansa ja kontunsa omistuksessa yhtä turvaton kuin lintu katolla, vaan vieläpä turvatonna pieneen irtaimeen omaisuuteensa nähden. Kun herra huomaa hänen luonaan jotakin, joka häntä miellyttää, hevosen, lehmän, kanan tai senkaltaista, niin hän sen ottaa joko itsensä määräämästä alhaisesta hinnasta tahi ilmaiseksi. Eikä edes vuoden sato, jota talonpoika niin vaivaloisesti maastansa perii itsensä ja perheensä elatukseksi, ole herralta turvattu. Kuinka onkaan mahdollista, että nuo kurjat ihmiset semmoisissa onnettomissa oloissa koettaisivat mitään koota, kun ne siitä, mitä ansaitsevat eivät ole hetkeksikään varmat?

2:ksi. Talonpojan verot ja tehtävät ovat kokonaan epämääräiset, ja hänen täytyy joka päivä suorittaa semmoisia veroja, joihin ei riitä hänen ruumiinsa eikä hänen omaisuutensa ja juhtansa. Tätä rasitusta on vielä useammin ja useissa tapauksissa monistettu. Paitsi säännöllistä työtä, jota hän maansa puolesta suorittaa, ovat lisätyöt epämääräiset ja rajattomat. Niin kohtuullista kuin onkin, että talonpoika avustaa kartanon omistajaa elonkorjuussa, lannanvedossa, tarpeellisten huoneiden rakentamisessa, heinänteossa, puukuormien tekemisessä ja purkamisessa, yhtä tarpeellista on, että tämä kaikki on määrätty ja suhteellista talonpojan varallisuuteen ja konnun laajuuteen, että työpäivien luku rajoitetaan, ja että työvelvollisuutta vaaditaan ainoastaan yllämainittuihin tehtäviin, niin ettei talonpoikaa, kun sellaisia tehtäviä ei ole, pakoteta muihin töihin. Mutta kaikki käy mielivallan mukaan. Paitsi päivätöitä mitataan talonpojalle joku kappale kartanon peltoa, jota hänen täytyy kotoapäin viljellä ilman mitään korvausta. Matkareisuja vaaditaan kokonaan rajattomasti eikä vain kartanoiden tavarain kuljettamiseen jokaisena vuoden aikana, ja vaikkakin herra, kun talonpoika täten menettää vetojuhtansa, hankkii talonpojalle toisia, niin hän ei tule sillä autetuksi, koska hän on velvollinen niitä vähitellen maksamaan, ja sittenkin saattaa odottaa, että uudetkin hevoset alituisten matkareisujen kautta menehtyvät. Tätä paitsi on maassa yhä lisääntynyt viinanpoltto päälähteenä talonpoikien onnettomuuteen. Ei siinä kyllin, että ne otetaan tähänkin työhön ylimääräisesti, vaan on lisäksi säädetty, että jolleivät määrätystä viljanpaljoudesta saa määrättyjä viinakannuja, täytyy heidän omasta viljastaan polttaa se, mikä puuttuu, joten he kokonaan joutuvat häviöön. Sillä paitsi sitä, ettei kaikki vilja ole yhtä hyvää, niin eihän talonpoika tunne sitä kemiallista menettelyä, joka tässä on tarpeen, eikä siis ole onnettomuuteen syypää.

3:ksi. Rikoksistaan kuritetaan talonpoika liian ankarasti, usein sillä tavoin, joka ei ole kristityn käsityksen mukaan missään suhteessa hänen rikokseensa. Rangaistus on niin suunnaton, että parku on tukeutunut valtaistuimeen saakka. Pienimmästäkin virheestä rangaistaan 10:llä parilla raippoja, joilla laillisesti ei lyödä kolmea kertaa parilla, vaan niinkauvan kuin on raipan pätkäkään jälellä ja kunnes nahka ja liha on mäsänä. Talonpoikia pidetään viikkoja, jopa kuukausia vedellä ja leivällä ja usein ankarimmissa vilussa. Nämä ovat sellaisia rangaistuksia, jotka käyvät kaiken yksityiskurituksen ylitse, ja joilla ainoastaan oikeus saa raskaimmissa rikoksissa rangaista, ja silloinkin lievemmin menetellen, ainakin siten, että syytettyjä säilytetään lämpimissä vankiloissa.

Liiviläinen paroni kaiketi ei liiottele. Semmoinen oli Itämerenmaakuntien ritarien menettely ja heidän talonpoikiensa tila. Voimme siis täydellisesti yhtyä paroni von Brownen loppulauseeseen, jossa hän sanoo: "mitä seuraa luonnollisesti tällaisesta väkivaltaisesta menettelystä muuta, kuin että talonpojat, joille itse elämäkin käy taakaksi, menettävät kaiken halun ansaitsemiseen ja maatalouteen, heittäytyvät epätoivoon ja juoppouteen, ja kun siten ovat joutuneet täydelliseen rappiotilaan, karkaavat isien asuinpaikoista ja koko maastakin." Siinä on paroni aivan oikeassa, kyllä karattiin, mutta ei kuitenkaan kaikki, ja jääneissä jäi kuin jäikin kytemään sammumaton rotuvihan tuli, joka vuosisatojenkin perästä on tuhoavana leimunnut ja on leimuava vieläkin vuosisatojen perästä.

Mutta mitä parannuskeinoja osaa paroni ehdottaa? Kauniita sanoja ja yhtä kauniita kehoituksia ritaristolle. Hänestä on kaikki autettavissa sillä, että ritaristo ja aateli yksimielisesti päättää:

l:ksi. Että talonpojan irtain omaisuus, semminkin se, mitä hän itse on ansainnut, turvataan.

2:ksi. Että talonpoikien verot ja rasitukset, mitä lienevätkään, määrätään talonpoikien kyvyn mukaan.

3:ksi. Että ritaristo asettaa kohtuullisia rajoja hurjamaiselle kotikuritukselle.

Sepä se; eihän sovi epäillä ritariston hyvää tahtoa.

Ritariston vastaus käy entiseen suuntaan. Sen oikeudet ovat kieltämättömät; talonpoikien tila varsin hyvä. Yksityisissä tapauksissa ja yksityisissä kartanonomistajissa saattaa olla syytä, mutta heitä vedettäköön lailliseen edesvastaukseen. Ritaristo ei ollut mitään unohtanut eikä mitään oppinut. Esitykseen se ei tahtonut antaa mitään asiallista vastausta, lupasi vaan kunniasanallaan olla laupias; mutta kun kreivi Browne ilmoitti, että jollei ritaristo ehdota varsinaisia lakeja, keisarinna aikoo niitä omalla vallallaan säätää, täytyi sen todellakin ruveta lainmääräyksiä ehdottamaan. Mutta kyllä se niissä osasi oikeuksiansa puolustaa. Mainitsemme vain, että talonpoika oikeutettiin valituksia tekemään herrojansa vastaan tietysti herrojen oikeudessa, mutta "se talonpoika, joka on väärin syyttänyt, on järjestysoikeudessa itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi vakavasti rangaistava ensikerta 10:nellä parilla raippavitsoja, toinen kerta 20:nellä kirkon luona ja kolmas kerta vuoden vankeudella." Meneppä sitten valittamaan.

Kreivi Brownen esityksessä oli myös ehdotettu, että talonpojille hankittaisiin lääkäreitä, mutta sen ritaristo lyhyesti kielsi. Myöskin talonpoikien myymiselle tahtoi esitys asettaa rajoja. Ritaristo vastasi siihen: "Talonpoikien myyminen on luonnollinen seuraus herralle myönnetystä kieltämättömästä omistusoikeudesta talonpoikiinsa, ja saattaa myös olla luvallinen yleisen edun vuoksi, kun toisessa kartanossa saattaa olla liikoja ihmisiä, mutta toisissa kartanoissa taas on niistä puute. Talonpoikien myyminen rajan ulkopuolelle on luvatonta, koska siitä kärsii kruunu ja maa joutuu autioksi. Lasten erottaminen heidän vanhemmistaan tapahtuu joka päivä, ja ritaristo menettelee tässä rehellisessä uskossa. Onkin tapauksia, jolloin toisin ei voi olla. Hyvien saksalaisten palvelijain puutteessa on maassa varsin tavallista, että omia talonpoikia otetaan palvelukseen ja että niitä ystäville annetaan. Sitä vastoin sakotettakoon 200 taalerilla niitä, jotka vievät talonpoikiansa markkinoille myytäviksi. Avioparien erikseen myymistä älköön myös sallittako 400 taalerin sakon uhalla."

Nämä esimerkit riittänevät näytteeksi, mitä parannuksia ritaristo ehdotti talonpoikiensa eduksi.

Ritariston kunniaksi mutta myös sen niskottelevien häpeäksi mainittakoon, että _yksi_ sen jäsen, paroni Schoulz, puhui suunsa puhtaaksi. Itse hän oli järjestänyt talonpoikiensa olot ainakin siedettävälle kannalle ja painattanut nämä säädökset lätinkielellä heidän tiedokseen. Ritaristo tahtoi häneltä tietää, luuliko hän semmoisia säädöksiä mahdollisiksi yleisesti maassa käytettäviksi. Vastauksessaan hän avonaisesti puhuu siitä epäinhimillisyydestä, jota ritaristo harjoittaa talonpoikiensa suhteen, ja niistä vaaroista, joita siitä koituu ei ainoastaan talonpoikien vaan hallitsijankin puolesta, jos hän ottaa järjestääksensä asiat oman valtansa nojalla. Mutta kuuroille korville hän puhui. Ritaristo pysyi päätöksessään. Ja kyllä paroni sai kunniansa kuulla. Hän oli painattamalla sääntönsä tehnyt suunnattoman vahingon, yllyttänyt talonpoikia, jotka siitä ovat saaneet vapauden haaveita päähänsä, ja ostelevat kyllä sitä kirjaa, vaikka jokainen hyvin tietää, että talonpoika mieluummin käyttää rahansa juopotteluun kuin kirjain ostamiseen, j.n.e. tunnettuun suuntaan.

Muutamia lievennyksiä talonpoikien tilassa julistettiin sittenkin kansan kielellä kirkoissa, mutta kun niiden valvomiseksi ei ollut kyllin voimallista kättä, ymmärtää helposti kuinka niitä käytännössä noudatettiin. Tiedämmehän omasta historiastamme, että Ruotsin kuninkaat tuon tuostakin kielsivät talonpoikien sortamista, mutta kieltojen alituinen uusiminen todistaa, kuinka vähän ne vaikuttivat, vaikka meillä olot kuitenkin olivat verrattomasti paremmat. Se käykin selväksi siitä, mitä kenr. kuv. kreivi Browne uudestaan valittaa ritaristoa vastaan 1777 vuoden maapäivillä.

Hän sanoo: "Ne levottomuudet, jotka ovat ilmaantuneet muutamissa kartanoissa talonpoikien puolelta, ovat maankuuluja ja ovat joutuneet valtaistuimeen saakka. Mikäli voidaan huomata, koskevat nämä valitukset sitä, että syytetyt kartanonomistajat eivät pysy niissä veronmääräyksissä, joista 1765 vuoden maapäivillä päätettiin, vaan vaativat semminkin työtä kahden- jopa kolmenkertaisesti ja enemmänkin. Tämä ei ole mitenkään kohtuudenmukaista. Sillä vaikka maan lain, vieläpä ruotsalaisen revisiooni-ohjelman mukaan jokainen yksityinen kartanonomistaja on oikeutettu kukin talossaan jakamaan maat ja verot talonomistajan mielen mukaan, niin on kuitenkin talonpoikien verotus lopullisesti määrättävä. Sen on ritaristo myöntänyt 1765 vuoden maapäivillä, ja juhlallisesti sitoutunut sitä noudattamaan. Kun nyt en voi olla ritaristolle huomauttamatta tästä maapäivien päätöksestä ja kuinka tärkeä sen noudattaminen on, ja että siinä tapahtuneet hurjistelemiset tuottavat maalle moitteita, niin kuitenkin toivon, että ritaristo itse ryhtyy semmoisiin toimenpiteisiin, että kaikki valitukset lakkaavat." Tietysti!

Ritaristo vakuuttaa puolestaan, että kyllä on 1765 vuoden maapäivien päätöksiä noudatettu paitsi muutamia poikkeuksia, ja nyt tehdään taas uusia säännöksiä. Senjälkeen tulivat talonpoikien asiat puheeksi vasta 1795 vuoden maapäivillä. Mutta turha on yksityiskohdin kertoa mitä myönnytyksiä kulloinkin tehtiin. Tunnemmehan vallassa olevien säätyjen taistelutavan: pitää vastaan niin paljon kuin voimat riittävät, peräytyä ainoastaan pakosta, koettaa valloitta: takaisin "menetetyt asemat", ja käytännössä tehdä tyhjäksi sekin, mihin on ollut pakko suostua. Mutta voimat olivat näissä maissa verrattomasti epätasaisemmat, olot onnettomammat, vastarinta taipumattomampi ja sentähden seurauksetkin surkeammat.

Vasta Aleksanteri I ryhtyi väkevämmällä kädellä korjaamaan talonpoikien oloja. Mitä siihen saakka oli talonpoikien tilan parantamiseksi tehty, sopii mainita kahdella sanalla: luvata ja peruuttaa. Vuosikymmeniä kestäneiden kinastusten jälkeen saatiin vihdoin 1804 jotakin pysyväisempää aikaan. Silloin sai orjuus ainakin lievemmän muodon. Talonpojat saivat perinnöllisen oikeuden kontuihinsa; talonpoikien myyminen muutoin kuin kartanonmaan yhteydessä kiellettiin, ja kotikurin oikeus supistettiin. Verokirjoissa määrättiin verojen ja rasitusten suuruus. Mutta kun oikeutettuihin vaatimuksiin suostutaan ainoastaan pakosta ja tingitään pienimpään määrään se, mitä ei voida kieltää, silloin kaikuu luonnonlain voimalla tuo kohtalonraskas ääni: se on liian myöhään. Kun talonpojan taloudellinen tila tuli paremmaksi ja varmemmaksi, yltyy hänen vaatimuksensa päästä yhteiskunnalliseen tasa-arvoon vielä nopeammin kuin hänen lainturvaama asemansa paranee. Huutavimmat epäkohdat olivat ainakin näennäisesti poistetut, mutta katkeruus ja viha yltyivät. Jo vuonna 1805 puhkesi Virossa taas talonpoikain epätoivo aseelliseen väkivaltaan, joka tietysti aseellisella voimalla tukahutettiin. Tapaukset Ranskassa järisyttivät Itämerenmaakuntien rohkeaa aatelistoa. Vuonna 1811 tarjoutui Viron ritaristo suomaan vapautta orjilleen ja tyytymään vapaisiin kontrahteihin. Mutta kun maa oli herrojen, ja talonpojalla kuitenkin täytyi olla jalansija maan päällä, kuinka saattoi hänellä olla vapaus tehdä kontrahtia, ellei hän samassa saanut maata. Nähtiinhän Puolassa, jossa talonpoika oli vapautettu ilman maanomistusta, että hän oli joutunut yhä kurjempaan tilaan. Siitä huolimatta kävi Itämerenmaakunnissa vapauttaminen samaan suuntaan kuin Puolassa. Asetus vuodelta 1819, jolla talonpojille säädettiin persoonallinen vapaus, pahensi todellisuudessa hänen asemansa. Hänen perintö-oikeus kontuun lakkautettiin, mutta silti hänelle ei myönnetty vapaata muuttoa. Se kotikurin rajoitus, joka 1804 säädettiin, syrjäytettiin osaksi. 1804 vuoden säännössä sanotaan, ettei konnun isäntä ole kotikurin alainen paitsi tuomion mukaan, mutta 1819 vuoden asetuksessa sanotaan nimenomaan, että konnun isäntää ja lampuotia, joka on talon työssä, saattaa ilman tutkintoa ja tuomiota herran tai pehtorin käskystä rangaista kahdella päivällä vettä ja leipää tai 15:llä raippalyönnillä. Sitä paitsi oli kartanonherra entisen orjuuden aikana velvollinen pitämään huolta vanhoista ja lapsista, varustamaan konnun viljelijää viljalla ja karjalla, kun katovuosi tai tapaturma oli ne häneltä riistänyt. Nyt oli kartanonomistaja tästä rasituksesta vapaa. Olihan talonpoika vapaa, pitäköön itsestänsä huolen. Hän oli vapaa, mutta ei edes niin vapaa kuin lintu puunoksalla, joka kuitenkin saa nostas siipensä lentoon etsiäkseen ruokaa ja turvapaikkaa.

Sittenkin on jo itse tietokin persoonallisesta vapaudesta ihmiselle kallisarvoinen. Kerran vapaaksi päästyään hän ahtaimmissakin oloissa ponnistaa voimansa tilansa parantamiseksi. Mutta sovinto herran ja äskeisen orjan välillä oli mahdoton. Edellinen ei voinut salata ylenkatsettansa, tuo entinen orja oli sittenkin alempaa ihmisrotua, kuten neekeri Amerikassa; jälkimäisen sydämessä paloi sama viha, jota jokainen vanhempi sukupolvi vuodatti nousevaan polveen. Jokainen edistysaskel tuossa halvassa orjakansassa, joko taloudellisella tai henkisellä alalla, pidettiin saksalaisia herroja uhkaavana, todellisena "yhteiskunnallisena vaarana", ja vielä 1840 luvulla täytyi "kapinallisia talonpoikia rauhoittaa" venäläisillä aseilla.

Kansakouluja kyllä perustettiin varemmin kuin meillä. Mutta meille onneksi, täytyy sanoa. Sillä kansanopettaja-seminaari Liivinmaalla perustettu 1843, ja kansakoulut olivat yksinomaan sitä varten, että kansa saataisiin saksalaistumaan, kuten ne meilläkin samaan aikaan perustettuina olisivat olleet ruotsalaistuttamisen keinona. Vielähän meillä paljon myöhemmin, arvattavasti täydellä todella, vaadittiin ruotsia opetettavaksi kansakoulujen ensi luokalla, jota sitten voitaisiin jatkaa ruotsiksi.

Mutta kuinka olikaan tiukka talonpoikien taloudellinen asema, niin yksi ja toinen, sillä sitkeydellä, jolla kansa vuosisatoja oli kestänyt hirmuisinta sortoa, sai itselleen lunastetuksi omia maatilkkuja. Sitä ei estänyt edes herrojen jonkun virstan päähän asettama kapakka, eikä se vimma, jolla ne ensin saivat alkuunpäässeet raittiusyhdistykset epäluulon alaisiksi, vihdoin kielletyiksikin. Julius Eckardt (Die baltischen Provinzen) kertoo: "Eräs viinanpoltolla rikastunut herra, koetettuansa ensin kaikin keinoin saada talonpojat yhdistyksestä eroamaan, vihdoin sieppasi viinapullon omaan kohotettuun käteensä, ja lähti siten talonpoikien etupäässä johtamaan heitä omaan kapakkaansa. Valitettavasti ei ole tämä arvossa pidetty 'herra' ainoa, joka tällä tavoin ajoi 'konservatiivista' politiikkaa ja edisti talonpojissa siveellistä villiintymistä, josta sitten joku vuosi myöhemmin kostettiin maan pyhimpien etujen uhalla."

Ja kuinka varovasti käsitelläänkään valistuksen tulta, kyllä sittenkin sen valo yhä laajemmin heijastaa. Sen hoidossa ei auta pelkkä varovaisuus, se on myös taidolla hoidettava, ettei siitä syttyisi tuhoava tulipalo. Tätä taitoa ei ollut Itämerenmaakuntien saksalaisilla. Ne kynsin hampain vastustivat kaikkia alkuasukasten pyrintöjä aineellisen ja hengellisen tilansa parantamiseksi, saatikka että ne olisivat ymmärtäneet olevan mitään oikeutusta heidän varsinaisessa kansallisessa heräämisessään. Mutta kansallistunto oli viime vuosisadan ensimäisellä puoliskolla jo ilmestynyt mahtavana liikkeenä. Suomessa se onnekseen sai johtajakseen miehen semmoisen, jonka vertaisia ilmaantuu ainoastaan jokunen vuosisadoissa. Eikä meillä mikään vuosisatoja kestänyt orjuus ollut vuodattanut vihan myrkkyä sydämiin. Varsinaista rotutaistelua ei vielä ollut viritetty. Ylemmät säädyt ja semminkin papisto tunsivat olevansa verta kansan verestä. Siinä syy suomalaisen herätyksen verrattain rauhalliseen kehitykseen. Varuillansa olivat kyllä täälläkin etuoikeutetut luokat. Mutta meillä eivät olleet yläluokan hampaat ja kynnet yhtä terävät kuin Itämerenmaakuntien paronien. Kaikesta vastustuksesta huolimatta pääsivät Itämerenmaakunnissa jotkut etevämmät nuoret edistymään sen verran, että joku kohosi koulunopettajaksi, jopa ylioppilaaksi. Semmoinen oli Liivinmaalla Kristian Woldemar, joka 1854, voitettuansa kaikki ne vastustukset, joita tunnemme oman maamme suomenkielisten nuorukaisten elämäkerroista, pääsi Tarton yliopistoon ja perusti 1856 ensimäisen lätinkielisen sanomalehden "Lätinkansan nostamiseksi sen henkisestä pimeydestä". Tietysti kuului siellä samoja ääniä kuin täällä. Lättiläiset eivät ole mikään kansa, joskin sillä kuten kansoilla on oma kieli; sillä ei ole historiaa, se ei ole koskaan ollut vapaa j.n.e. Woldemarin lehteä voitiin kuitenkin senssorien avulla pitää jotenkin kurissa, mutta hänen onnistui, Pietariin siirryttyänsä, saada lupa julkaista Pietarissa uusi lehti "Peterburgas Avises", ja siihen eivät pystyneet lättiläisen senssorin sormet. Nyt ryhdyttiin Pietarin teihin. Ilmoitettiin, että Pietarissa syntynyt salainen yhdistys "Jung-Lettland", joka muka levittää valheellisia aatteita Liivinmaan talonpoikiin ja kiihottaa heitä levottomuuteen y.m.s. Näiden salaisten ilmiantojen vaikutus oli erinomainen. Woldemarin lehti asetettiin baltialaisen kenraalikuvernöörin senssuroitavaksi, ja sen täytyi vihdoin 1865 lakata. Mutta ei siinä kylliksi. Baltialainen kenraalikuvernööri, jona siihen aikaan oli parooni Liewen, pyysi ja sai luvan _rauhan säilyttämiseksi_ hallinnollista tietä (s.o. ilman laillista tutkimusta) lähettää maanpakoon ei ainoastaan semmoisia henkilöitä jotka, niinkuin Woldemarin sanotaan tehneen, ulkoa tunkeutuivat baltialaisiin maakuntiin ja ryhtyivät vaarallisiin vehkeisiin talonpoikien piirissä, vaan itse maakunnissa asuviakin. Ja tätä "kibitkajustitsiaa" käytettiin ahkerasti. Näillä keinoilla saatiin todellakin kansa "rauhoitetuksi", Pietarin lehti vaikeni, isänmaan-ystävien pieni joukko hajaantui, ja rauha vallitsi maassa! Mutta samallainen rauha kuin se, joka siellä oli vuosisatojen kuluessa vallinnut. Viha sortajia vastaan, kun se ei muuhun kyennyt, ja kun sortaja ei näyttänyt vähintäkään myötätuntoisuutta alkuasukasten pyrinnöille, vaan päinvastoin yhä lujemmalla kouralla koetti niitä kuristaa, ilmaantui murhapoltoissa, jopa salamurhissa. Saksalaiset alussa sanoivat näitä tapauksia seurauksiksi kansallisten kiihottajien yllytyksestä, mutta kun joskus venäläisten puolelta saivat kuulla, että kyllä kaiketi talonpoikain tila on ylen kurja, kun he ryhtyvät moisiin epätoivon tekoihin, silloin muuttui ääni. Luonnollistahan on, että kaikkialla maailmassa tapahtuu rikoksia. Muuta eivät merkitse täälläkään tapahtuneet rikokset.

Luokaamme nyt silmäys kansalliseen liikkeeseen Vironmaalla. Orjana syntyi siellä J.W. Jannsen. Läpikäytyänsä nuo välttämättömät asteet paimenpojasta, kuskiin, lukkariin saakka hän vihdoin yleni kansakoulunopettajaksi. Hän perusti 1856 ensimäisen vironkielisen sanomalehden "Eesti Postimees", jolla hän koetti ei ainoastaan virittää Vironkansan oikeutettua kansallistuntoa, vaan myös vaikuttaa saksalaisten herrojen käsitykseen velvollisuuksistaan maan kansan valtaavaa enemmistöä kohtaan, samaan tapaan vaikka ei samalla nerolla kuin Snellman meillä. Että hän, mitä saksalaisiin tulee, puhui kuuroille korville, ja että samoja keinoja häntä vastaan käytettiin, joita lukija jo tarpeeksi tuntee, on näiden saksalaisten koko katsantokannasta itsestään selvää. Mutta hän ei tahtonut hajoittaa vaan rakentaa, yhdistäen eri kansanluokat yhteiseen työhön. Virolaisille hän sitä vastoin oli iloisen sanoman julistaja. Ei ollut heidän keskuudessaan kansallisempaa, enemmän suosittua miestä kuin J.W. Jannsen, häntä kunnioitettiin ja hänestä ylpeiltiin. Hän oli sanomakirjallisuuden perustaja Virossa, hänestä myös lähti tuo rohkea ajatus laulujuhlalla viettää 50-vuotista muistoa orjuuden lakkauttamisesta, joka erinomaisesti onnistui ja osotti kaikkien ihmeeksi, että todellakin eli maailmassa virolainen kansa, elonhaluisena, yhteistoimintaan mahdollisena ei ainoastaan laulussa. Hänen ystävästään pappi Hurtista lähti vieläkin rohkeampi ehdotus: vapaaehtoisilla lahjoilla panna toimeen korkeampi virolainen oppilaitos "Aleksandri kooli", jota varten vihdoin keräytyi noin 70,000 ruplaa. Kaikki näytti niin valoisalta. Mutta — virtasihan virolaistenkin suonissa suomensuvun veri. Ja se on näyttäytynyt historiassa siksi, että missä suomensukuisille on ilmaantunut joku suotuisampi aika, siinä ne heti riitaantuvat keskenään. Mitä toinen koettaa rakentaa, sitä toinen hajoittaa. Me tunnemme tämän surkean tosiasian omassa kansassamme, yhtähyvin täällä kotimaassa kuin uudessa maailmassa. Jannsen joutui tämän yleisen lain alaiseksi samoinkuin meidänkin suurmiehet, Snellman, Topelius, Cygnaeus, Yrjö-Koskinen. Entä oppilaat, ystävät ja työtoverit, jotka ennen häntä niin suuresti ylistelivät, nyt kilvan häntä, vanhaa ja sairasta miestä, vetivät lokaan, levittivät hänestä ja hänelle vielä uskollisista ystävistä mitä alentavimpia kertomuksia, joita mielihyvällä kuultiin ja uskottiin. "Yleinen mielipide", tunnemmehan sen. Jannsen oli liiaksi saksalaisystävällinen, yhteisen edun petturi! Tämän uuden puolueen johtajaksi nousi C.R. Jakobson. Hänessä asui täydellisesti vuosisatojen juurruttama viha sortajia vastaan, jopa alkuperäisimmässä muodossaan: veri verestä, yhdentekevä jos itsekin sortuu, kunpa vain vihollinen saadaan sortumaan. Kuolkaamme yhteiseen kuoppaan.