Part 3

Jotensakin siihen henkeen toimitti entinen kartanonpehtori, sittemmin opettajaksi kohonnut Jakobson 1878 perustettua sanomalehteänsä "Sakalaa". Saksalaiset ovat kukistettavat venäläisten avulla, kyllä sitten venäläisten kanssa suoriudumme. Eikä ole tarvis kuvata senjälkeisiä tapahtumia Itämerenmaakunnissa. Kansakouluista aina yliopistoon saakka kaikki opetus muuttui venäjänkieliseksi, oikeudenkäynti, joka kyllä ennenkin oli toimitettu kansalle vieraalla kielellä, saksaksi, muuttui venäjänkieliseksi. Oli kuitenkin joukko sivistyneitä, joita saksankielisessä oikeudessa voitiin käyttää tulkkina, nyt sitä vastoin semmoisina käytettiin sotapalveluksensa aikana vähän venäjänkieltä oppineita sotamiehiä. Tapahtui, niin kerrotaan, että joku tuomari, joka ymmärtäen viroa, ja huomaten, että tulkki käänsi kaikki päin mäntyyn, vihdoin rupesi, saadaksensa jotakin tolkkua asiassa, puhumaan viroa, mutta ilmiannettiin sellaisesta rikollisesta menettelystä, sai ankarat nuhteet ja uhkauksen, että jos se uudistuu, menettää hän virkansa. Eräs _virolainen_ pappi, jolta hänen, täällä käydessään kysyttiin, mitä nyt virolaiset luulevat voittaneensa, vastasi: "meillä oli ennen kaksi herraa, saksalainen ja venäläinen, edellinen on nyt kukistettu, ja meillä on nyt vain yksi herra. Oppimalla venäjää pääsemme mekin herroiksi." Siihen vie rotuviha ja kansan kahtia-jako. Yhdessä kuopassa nyt todellakin ollaan, mutta "herra saksalainen" sittenkin yläpuolella. Papistollahan olisi tässä onnettomassa tilassa ollut suuri tehtävä. Senhän olisi pitänyt sovittaa ristiriidat, koettaa miten mahdollista yhteensulattaa kansanluokat, huomauttaa herroille, että he, ainoastaan kansan tukemina, voivat omat ja maan edut suojella, ja talonpojille, että entisten vääryyksien vihan lietsominen ei rakenna mitään vaan hävittää kaikki. Mutta se ääretön onnettomuus, joka käy läpi koko Itämerenmaakuntien kansanhistorian, joutui tässäkin huippuunsa. Papisto oli sekä aineellisesti että henkisesti saksalaisiin kahlehdittu. Aineellisesti siten, että seurakuntien oikeus itse valita pappinsa vähitellen oli muuttunut patronaattioikeudeksi, jonka nojalla aatelisto, seurakunnan tahdosta huolimatta, asetti kirkkoherraksi suosikkinsa. Henkisesti siten, että papisto oli yhtä saksalaismielinen kuin ikinä ritarit. Kaikissa julkisissa ja yksityisissä kokouksissa toitotettiin "Deutschtumia", "Burschentumia" ja "Was ist der Deutschen Vaterland". Virolaisten ylenkatsomisessa ei voittanut saksalainen ritari saksalaista pappia. Eräs meikäläinen nuori pappi oli satunnaisesti virolaisen kirkkoherran luona, jolloin tämän luo saapui hänen seurakuntansa talonpoika. Kun suomalainen moitti sitä kopeutta, millä kirkkoherra kohteli miestä, vastasi hän: "Ei virolainen härkä sillä hevoseksi tule, että se muutetaan talliin". Meidän kannalta katsottuna lienee se jo kunnia, että vironkieli oli härän mylvimistä eikä "perkelä-" eikä "siankieltä". Nähtiin sitäkin, että oikein kiivas saksalainen pappi niin röyhkeällä tavalla syytti virolaisia sanankuulijoitansa kaikista paheista, salamurhasta, murhapoltosta ja kaikesta siitä mistä saksalaiset yleensä syyttävät virolaisia, että suurin osa kirkkoväkeä lähti ulos kirkosta. Millä mielellä, sen käsittää lukija. Emme tahdokaan puhua siitä, mitä vihamieliset virolaiset ja lättiläiset kertovat aatelisherrojensa ja pappien yhteisistä kemuista ja juomingeista, niiden yhteisistä ajojahdeista, joissa talonpojat näyttivät ajokoiran osaa, ja joissa talonpojat nälkäisinä saivat loma-aikana katsella, kuinka herrat tyhjensivät runsaita eväspussiansa ja pullojansa. Siinä saattaa olla vihan liiottelua.

Papit saarnasivat varsin kauniisti, — onhan meillä sekä Tarton yliopistosta että pappienkin toimittamaa varsin ansiokasta _saksankielistä_ jumaluusopillista kirjallisuutta — milloin ei päässyt saksalaisuus ja virolaisviha varsin törkeästi purkautumaan, ja milloin luterilainen oikeauskoisuus ei ylen kiivaasti hyökännyt sitä herrnhutilaisuuden alkuajoilta vielä jotensakin yleistä herätystä vastaan Zinzendorfin hengessä. Mutta saarnastuolista alas astuttuaan oli pappi jo ihan toinen mies. Mitä seurakuntalaisten oli sen kanssa tekemistä.

Olisivatpa onnettomuudet edes tähän rajoittuneet! Mutta oikeutta virolainen ja lättiläinen ei voinut odottaa muualta kuin omasta nyrkistään, tietysti lopullisesti omaksi turmioksensa. Kun siis seurakunta sai herra patronansa käskystä vastenmielisen papin, ei auttanut muu kuin mahdollisuuden mukaan estää papin vihkimistä ja kirkkoon pääsemistä, ja panna aikaan enemmän tai vähemmän väkivaltaisia meteleitä itse kirkossa. Semmoiset ne ovat nuo raa'at virolaiset. Mainitsemme vain tapauksen Tallinnassa v. 1881. Sikäläinen virolainen seurakunta anoi silloin monella tuhannella nimellä varustetulla pyyntökirjalla itselleen kansallismieliseksi tunnetun papin, mutta maistraatti, jolla oli patronaattioikeus, määräsi sinne toisen sillä seurauksella, että sen täytyi vihkimispäivänä pitää varalla suuri poliisivoima pitääkseen tyytymättömiä seurakuntalaisia kurissa. Mikä hartaus, mikä sielunhoito!

Mutta ei edes tähän rajoittuneet onnettomuudet. Kuten ainakin vei epätoivo epätoivon turmiollisiin tekoihin. Luterilaiset rupesivat joukottain kääntymään venäläiskatoliseen, Tsaarin uskontoon. Olkoonpa vain, että tässä oli liikkeellä yllyttäjiä, venäläisten pappien propagandaa, aineellisten etujen lupauksia, siitä ei tarvitse kiistellä. Mutta varma on tämänkin ohessa, että jos papisto olisi ollut kansalle sitä, mitä sen olisi pitänyt olla, tämmöistä surkeutta ei olisi tapahtunut. Herrat ja papit kuitenkaan eivät nähneet mitään syytä omassa itsessään. Kaikki syy oli yllyttäjissä, tuossa kurjassa kansassa. Virolainen, hän sai yksin kärsiä. Ei ole niinkään helppo erota isiensä Jumalasta. Kun työ oli tehty, niin silmät kyllä aukenivat, omatunto heräsi, tuska poltti, mutta palaaminen oli mahdoton. Sen takana, joka oli astunut venäläisen kirkon sisälle, sulkeutui ovi. Nyt on kuitenkin tässäkin kohden kääntyneille luterilaisille palaamisen mahdollisuus auennut, ymmärtäneekö nyt saksalainen papisto mitä siltä Jumala vaatii. Tuskin. Vuosisatoja vuotaneet ja parantumaisillaan olevat haavat ovat taas auenneet verta vuotamaan, uusi verivaino on syntynyt saksalaisten ja alkuasukasten välillä, eikä ole luultavaa, että saksalaisen papin sydän jaksaa tätä unohtaa enemmän kuin saksalainen ritarikaan.

Niin, vaino on taas käymässä yhtä tuimana kuin tuimimmat vuosisatojen kuluessa. Epäilemättä kansa saadaan "rauhoitetuksi", epäilemättä syntyy sama hautausmaan hiljaisuus, joka on saatu pitkinä aikoina säilymään. Mutta kuten ennen virolaiset kätkivät kirveen murhatun hautaan, kätkevät ne nytkin henkisesti tämän kirveen väkivallan uhrien hautaan, ja sieltä se on aikaisemmin tai myöhemmin nouseva uusiin epätoivon ja veren töihin.

Lopetan niillä sanoilla, joilla Jaakko Forsman Valvojassa vuonna 1883 päättää kirjoituksensa Itämerenmaakuntien oloista: "Yhteiskuntalaitokset, jotka eivät perustu kansan enemmistön kannatukseen, kaatuvat ensimäisestä tuulenpuuskasta; yhteiskunta, jossa korkeammat säädyt ja alhaisempi kansa ovat vieraat toisillensa, on pysyväisyyttä vailla, vielä enemmän, jos niiden edut käyvät vastakkaista suuntaa; yhteinen turve ei ole vielä yhteinen isänmaa; kas siinä ne yksinkertaiset totuudet, joita meille kertovat viime vuosien tapaukset Itämerenmaakunnissa."

Ymmärrämmekö me nyt, ymmärrämmekö missä piilee "yhteiskunnallinen vaara?"