Part 1

language: Finnish

RAKKAUS

Kirj.

FRANCES MARY PEARD

Suomentanut

Mary Hämeen-Anttila

Kariston 75 pennin romaaneja 12

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

I. Herra Flemyngin koulu. II. Se vanha, vanha tarina. III. Rakkaudentunnustus. IV. Lady Harringtonin toivomukset. V. Sopimusehdotus. VI. Dorothyn vastaus. VII. Koettelemuksen päiviä. VIII. Luja rakkaudessaan. IX. Eri tahoilla. X. Muutoksia. XI. Stephen hengenvaarassa. XII. Ratkaisu.

I. HERRA FLEMYNGIN KOULU.

Kunnianarvoisalle Herra Fil. Maist. Flemyngille omistetaan tämä Kuva, jossa näkyy kaakkoispuolelta hänen Koulunsa Ashwoodissa lähellä Mildonia — perustettu An. Dom. 1770 in Gloriam Dei Opt. Max. in Usum Ecclesiae & Reipublicae — kaikella kunnioituksella hänen kuuliainen palvelijansa Geo. Marwood.

Niin kuuluu erään omituisen taulun alikirjoitus, joka riippuu kirjakaappini yläpuolella makuuhuoneessani, kuluneeseen mustaan puukehykseen suljettuna. Rumempaa kuvaa ei hevin joudu näkemään. Rakennus, joka on esitetty tarkoin perspektiiviä noudattaen, kohoaa siinä aivan suorana ja silkoisena ilman vähintäkään katon tai ikkunaympäryksen ulkonemaa; ainoastaan itäisen sivun pääsykäytävän otsassa on pienoinen holvikaaren aihelma.

Kuusi ikkunaa alikerrassa etupuolella, joka on etelään päin, kuusi niiden yläpuolella toisessa huonekerrassa sekä vielä niiden yläpuolella rivissä kaksitoista pienempää, ilmeisesti kuuluen makuuhuoneisiin ilman lämpöä ja raitista ilmaa — sarja luukkuja, jotka arkisesti ja tyhjänpäiväisesti tuijottavat katsojaan. Itäpuolella leviää muurin ympäröimä laaja aukio puolittain puutarhana ja puolittain laidunmaana. Puutarhassa on keskellä ympyriäinen kukkapenger ja kumpaisellakin sivulla seitsemän tai kahdeksan neliömäistä lavaa, siellä täällä marjakuusten koristamina; reunuksina on soraa turpeen sijasta. Kolmikolkkaista hattua käyttävä mies on kävelyllä puutarhassa, ja etäämpänä laidunmaalla seisoo palvelija pidellen hevosta ohjaksista. Etelän puolella näkyy jonkunlainen latvoista yhteen kasvanut vaahterakuja, jossa vaeltelee omituisina pikku ryhminä poikia, joilla on pitkä tukka, pitkä takki ja liivit, poimutellut kaularöyhelöt ja polvihousut, samalla kun kaksi vakavaa pappispukuista miestä lähestyy säveästi vasemmalta.

Sen näköinen on tauluni. Ja kaikesta sen värittömyydestä, sen rumuudesta ja jäykkäpiirteisyydestä huolimatta minä voin toisinaan istua katsellen sitä kunnes runollinen muutos hiipii kaiken yli. Silloin olen kuulevinani ääniä, jotka ilmaisevat kesäistä rattoa — kuulen lintujen viserrystä ja hyönteisten surinaa, kuulen viikatteen viuhinaa ja poikien hälyä. Näen kauniita kukkia noilla rumilla ja jäykillä istutuspengermillä, näen keveitä varjoja noiden huojuvien vaahterain alla, ja ennen kaikkea näen Dorothy Flemyngin valoisine, aurinkoisine, säihkyvine kasvoineen, pehmeässä musliinipuvussaan ja herttaisen vanhanaikainen pikku isoäidin ilme kasvoillansa rientävän puutarha-veräjästä isäänsä vastaan.

Nuori sir Jasper Harrington väitti aina, että Dorothy oli kuin laululintunen, ja hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa vertausta — tuossa pikku olennossa oli jotakin niin viehkeätä, niin luottamuksellista ja eloisaa. Kaikki ihmiset pitivät hänestä. Kaikki hento, säikkynyt tai loukkaantunut tuntui etsivän häneltä turvaa ja odottavan hänen suojelustansa. Saattoihan olla naurettavaa ajatella häntä esitaistelijaksi ja puolustajaksi, mutta hyödyttömämminkin olisi voinut apuun vedota. Tuon pikku olennon miehuullisessa esiintymisessä oli jotakin vastustamatonta.

Eräänä kertana, kun muuan iso, karkea ja ärtynyt mies rääkkäsi hevostaan, hän ryntäsi esiin ja sai miehen suorastaan häpeämään kiivailla nuhteillansa. Mies meni tiehensä mutisten jotakin anteeksipyynnöltä kuulostavaa — ainakin käyttäen aivan toisenlaista sävyä kuin äsken syytäessään sisukkaita sadatuksia. Dorothy seisoi siinä voitonriemuisin ilmein, mutta sitten hän äkkiä alkoi väristä joka jäsenessään ja tuli kotia kalpeana ja kuohuksissa.

"Kuinka pahoja ihmiset saattavatkaan olla!" huudahti hän melkein itkien ja kallisti pienen ruskeatukkaisen päänsä rouva Harrietin olkaa vasten.

"Mikä nyt on, rakas veljentyttäreni?" sanoi vanhus, ja hänen himmeät silmänsä alkoivat kuvastaa levottomuutta. "Onko niillä vielä jotakin mielessä Austin-parkaa vastaan? Siinä tapauksessa on parasta, että me lähdemme tiehemme, hän ja minä."

Dorothy kohotti pienet kätensä, sulki niihin rakkaat, vanhat kasvot, veti ne alas luokseen ja suuteli niitä.

"Nyt sinä vain kuvittelet", sanoi hän puolittain moittivalla, puolittain suojelevalla äänellä. "Eikä minun olisikaan sopinut saattaa sinua huolestuneeksi. Onko Molly maininnut sinulle, että ruusunlehdet ovat valmiita pantavaksi sekaan? Tule, mennään katsomaan, onko hän höystänyt riittävästi ryytineilikoilla."

Ja niin he molemmin nousivat ylös soukkia portaita, pitkä kumarahartiainen mummo ja reipas, eloisa pikku olento, jonka tukka ja silmät olivat niin lämpimän vaaleanruskeat väriltään — hän, joka puolusti mykkiä luontokappaleita ja oli raihnaan rouva Harriot-poloisen apuna, hoiti taloutta ja opetti pieniä poikia ja oli kauttaaltaan tunnollinen ja nuhteeton, mutta kuitenkin aina punastui ja sai rukoilevan ilmeen kasvoilleen, kun sir Jasper Harrington kohtasi hänet maantiellä ja hyppäsi alas hevosen selästä tervehtimään.

Se oli omituinen pikku talous, tuo "herra Flemyngin koulu", jota pikemmin olisi sopinut nimittää "Dorothyn valtakunnaksi", koskapa siellä — kuten monella muullakaan taholla — nimellinen päämies ei pitänyt hallitusohjia käsissään. Herra Flemyng ja hänen sisarensa olivat kumpikin kookasvartisia, hyväluontoisia ja hajamielisiä — jonkun verran leväperäisiä luonteeltaan. Mutta heissä oli myöskin lempeätä arvokkuutta, avonaista vilpittömyyttä, ja luottavaisuutta, jota oli yhtä kaunis katsella kuin lapsissa. Molempien yllä lepäsi myös jonkin kestetyn koettelemuksen varjo. Sillä tarinalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä meidän kertomuksemme kanssa, eikä meidän ole tarvis saattaa itseämme tai muita alakuloisiksi sen kertomisella. Mutta kenties juuri se olikin tuottanut tosin sääliteltävän, mutta kaikessa tapauksessa armeliaan usvaverhon rouva Harriet Fosterin vanhuuteen, niinkuin syyspäivän lopulla sumu verhoaa maan ja pehmittää sen mitään vahinkoa tekemättä.

Miten herra Flemyng oli milloinkaan saattanut johtua koulun perustamiseen, sitä oli mahdoton käsittää, sillä tuskinpa kukaan on konsanaan ollut niin kerrassaan soveltumaton siihen toimeen kuin hän. Pahinkin jukuripää poikajoukosta olisi voinut vilpistellä läksyissään ihan hänen silmiensä edessä ilman kiinnijoutumisen vaaraa, ja rankaiseminen oli aivan vastoin hänen luontoaan, vaikka hän eli ja toimi sellaiseen aikaan, jolloin koivurieska ja rottinki olivat tavallisimpia kasvatusvälineitä. Ei olisi voinut odottaa muuta kuin että meidän senaikaiset pitkätakkiset ja kaularöyhelöiset esi-isämme olisivat käyttäneet hyväkseen opettajansa omituisuuksia, mutta heidän ylistyksekseen olkoon sanottu, että noiden pikku veitikkain keskuudessa ylipäätään vallitsi kunniantuntoinen ja ylevämielinen henki.

Pidettiin halpamaisena ja kehnona keinotella herra Flemyngin hyväluontoisuudella ja luottamuksella. Jos he eivät koulussa erikoisen paljoa muuta oppineetkaan, niin eipä tuotakaan kehitystä saanut halveksia, ja se oli pääasiallisesti Dorothyn vaikutuksen ansiota. Pojat palvoivat häntä. He olisivat tahtoneet käydä taisteluihin hänen puolestaan; ainoana vaikeutena vain oli vihollisten puute. Saada "musta silmä" sellaisessa ritaritehtävässä oli kunniamerkki, jota kaikki toiset katselivat kademielin.

Siellä oli esim. pikku Marwood, jonka isä oli piirtänyt tuon kummallisen taulun ja tekstannut ylen komean otsikkokirjoituksen kirkosta ja valtiosta j.n.e. pelkästään kiitokseksi huolenpidosta, jota Dorothy omisti hänen äidittömälle ja pelokkaalle pojulleen. Edelleen kuului ihailijapiiriin master ["nuoriherra". Suom.] Stephen Harrington, joka oli muutamiksi lupa-ajoiksi jätetty hänen hoivaansa ja jota hän myös oli hoitanut pienokaisen sairastaessa jotakin lastentautia; senjälkeen Stephen alituiseen puhui hänestä, kunnes äiti antoi noutaa hänet kartanoon kiittääkseen häntä. Sittemmin tuli Dorothy sinne aina tuolloin tällöin, ja nuori sir Jasper, joka aluksi vain hieman uteliaasti katseli hänen ruskeita silmiään, alkoi pian tuntea erityistä huvia saadessaan tämän silmäparin loistamaan eloisammalla kirkkaudella tai alas luoduksi, mikäli hän tahtoi.

II. SE VANHA, VANHA TARINA.

Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset olemmekaan, ristiriitaisuuksien liutana ja kuitenkin aina yhtäläisinä! Vuosisadan toisensa jälkeen, sukupolvi sukupolven kintereillä, me vaellamme läpi maailman, milloin isoissa tekotukissa, milloin käherretyin kiharoin — fryygialaisissa myssyissä tai avopäin pörrötukkaisina, roomalaisissa kypäreissä, kreikkalaisissa hiusnauhoissa tai syyrialaisissa turbaaneissa, kuinka kulloinkin — kaikki leikkiäksemme samaa leikkiä. Toinen toisensa jälkeen tuntee samoja pienempiä tai suurempia mielenliikutuksia, saa samoja kokemuksia toiveista, levottomuudesta ja pettymyksistä. Ettekö usko, että kun Sokrates purki sydämensä tunteita Xantippalle, piteli hän tämän kättä omassaan ja katsoi häntä silmiin ja tunsi ilon tulvehtivan voimakkaassa ylevässä sielussaan, kun Xantippa ujosti kohtasi hänen katseensa? Hupsu filosofi-parka ei nähnyt terävyyttä, joka vaani pehmeän hunnun alla.

Ja tässä meillä nyt on nuori sir Jasper Harrington Englannin maltillisessa teollisuusmaassa alottamassa samaa leikkiä, mikä silloin sai ateenalaiset lehdot hohtelemaan tavallista rikkaammin ihanuuksin, kun aurinko lähetti kimpun kultaisia säteitä niiden viileään siimekseen. Hän tuli kävellen pitkin kartanon suurta lehmuskujaa, läiskäytellen ratsupiiskallaan ja ihmetellen itsekseen, mikä hitto Dorothy Flemyngin kasvoissa tekikään ne viehättävämmiksi kuin kaikkien niiden kauniiden ja ylhäisten naisten, joita hänen kotonaan vieraili. Se oli se vanha, vanha tarina — aina yhtäläinen eikä sentään milloinkaan sama.

Ja on muitakin seikkoja, jotka ovat yhtä uusia ja yhtä vanhoja. Sokrateen kosinnasta meillä ei ole mitään yksityiskohtia tiedossamme. Xantippa tuotti hänelle kylliksi huolia ajan mittaan, voidaksemme otaksua, että kaikki kävi alussa rauhallisesti ja mutkattomasti. Niissä ensi hommissa ei varmaankaan ollut tiellä mitään vanhempien vastahakoisuutta, ei holhoojia, jotka yksinomaan pitivät varallisuutta silmällä.

Mutta kuinka olikaan Hero-paran ja hänen Leanderinsa laita, hyrskyävien aaltojen eroittamina kun olivat? Mitä saivatkaan kokea Romeo ja Julia — keskenään vihamielisten Montagu- ja Capulet-sukujen lapset? Ja Tasso ja Leonora? Ja viehättävä herttuatar May, joka karautti kuolemanratsastukselleen rakkaan Guyn kanssa, loordi Leighin kolkuttaessa portille? Kuinka kävikään näiden kaikkien? Ja kuinka nyt kävisi lady Harringtonin, joka oli vanhaa Bruce sukua ja oli myötäjäisillään auttanut Harringtonin jaloilleen — ja olihan kartanon omakin taulusali ylen runsaana kokoelmana tuimia panssaripukuisia soturi-muotokuvia Harringtonien menneisyydestä! Ja minun Dorothy-parkani — kuinka hänen kävisi?

Koko seutuhan tiesi, ettei koko maailmasta voinut löytyä sir Jasperille edullisempaa elämänkumppania kuin neiti Montagu, nuori perijätär, jonka tilukset rajoittuivat hänen maihinsa. Ja jos Jasper-herra osoittautuisi vastahakoiseksi eikä tahtoisi ottaa häntä — niin, silloin oli myladylla kokonainen parvi pyrkijättäriä varalla. Lady Mary Bentinck esimerkiksi, vanhan kreivin tytär — sir Charles Bassettin vanhin tytär Charlotte — joku Fitz-Anbynin sisaruksista — lady Di Riverstone... Voi, Dorothy, Dorothy — miksi olitkaan paluumatkalla kylästä sinä toukokuun iltana!

Dorothy näki jo kaukaa hänen lähestyvän. Hän oli tiellä, jonka molempia sivuja reunusti nurmiturve ja tuoksuva kasteinen orapihlaja-pensasto, kukat juuri aukeamaisillaan. Vaaleanvihreitä tammia kohosi ylväinä molemmin puolin. Suoraan hänen edessään oli kaistale yleistä laidunmaata, ja tällä avoimella kedolla, jolle laskeva aurinko venytti pitkiä soluvia varjoja kelta-orjantappurain yli, siintävien ylänköjen ollessa taustana etäisyydessä ja tuulen väräytellessä ruohikkoa, näkyi Jasper Harrington tulevan verkalleen ratsastaen. Mitä hän mieteksi? Liikkuivatko hänen ajatuksensa lady Di'n luona? Vai Philippa Fitz-Aubynin? Tai kenties George Selwynin viime pilapuheissa, taikka amerikkalaisessa sodassa, vai äskeisessä ilmapallon keksinnössäkö, tai myöskin — mikä on kaikkein luultavinta — uuden nuoren lintukoiransa Junon harjoittelussa?

Tuolla hän joka tapauksessa ilmestyi esiin, ohjakset heitettyinä hevosen kaulalle, ja aurinko paistoi niin leppoisasti häneen ja tuuli leikki hänen hiuksillaan — ja Dorothy, joka toisinaan saattoi saada äärimäisen ujouden puuskan, katseli ympärilleen kaihoisin silmäyksin, keksiäkseen mahdollisesti jonkun väistymiskeinon. Mutta pensasaidassa ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, eikähän hän voinut kääntyä takaisin ja kipaista juoksuun, sillä sir Jasper oli saattanut jo huomata hänet yhtä hyvin kuin Dorothy oli havainnut sir Jasperin. Hänen olisikin tehnyt mielensä antaa itselleen korvapuusti tästä puolittain suloisesta ja puolittain tuskallisesta säikyn tunteesta, jota hän ei kyennyt selittämään itselleen.

Ja niin lähestyivät he toisiaan. Sir Jasper oli jättänyt taakseen aurinkoisen aukeaman ja tullut nuorten puiden kasteiseen varjoon, ja ratsasti edelleen välinpitämättömästi kolmikolkka-hatussaan ja viininpunaisessa ratsastustakissaan, hiukset sidottuina niskaan mustalla nauhalla. Pikku Dorothy käveli nopein askelin. Hänen pehmoinen neitseellinen helmenvärinen pukunsa näytti vielä vaaleammalta, kun välkkyvä nurmi oli taustana, ja hartioilla oli musta pitkä shaali, joka oli heitetty rinnan yli ja solmittu vyötärön taakse isoksi ruusukkeeksi. Leveä hattu varjosti hänen kasvojaan.

"Kenties hän ei edes näe minua", ajatteli hän tuntien sekä toivoa että pettymystä. Sillä sir Jasper piti silmiänsä maahan luotuina, ja Dorothyn askeleet nurmikolla olivat aivan kuulumattomat.

III. RAKKAUDENTUNNUSTUS.

Eikö näkisi häntä? Sellaisissa tilaisuuksissa tulee lukuun muitakin aistimuksia kuin näkeminen ja kuuleminen. Ennenkuin Dorothy ehti ajatella päätelmäänsä loppuun oli sir Jasper jo hypähtänyt satulasta ja seisoi siinä hattu kädessään. Hänen rehelliset siniset silmänsä katselivat Dorothya suoraan silmiin.

"Tätä voin sanoa onnenpotkaukseksi, neiti Flemyng", huudahti hän vilkkaasti. "Oletteko menossa kartanoon? Sallitteko minun lyöttäytyä seuraanne?"

Dorothy oli niiannut säveästi ja pudisti nyt päätänsä.

"Matkani kulkee ainoastaan ohi vuokratilan, sir. Toivottavasti mylady jaksaa hyvin?" pakoittautui hän lisäämään, samalla kun ajatteli, että sir Jasper nyt varmastikin oli täyttänyt kohteliaisuuden vaatimukset ja antaisi hänen mennä menojaan. Hän ihan tyrmistyi huomatessaan nuoren aatelismiehen laskevan ohjakset käsivarrelleen ja kääntävän hevosensa, yhä vielä hattu kädessä saatellakseen häntä jalkaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Mutta katsahtaessaan sir Jasperiin tehdäkseen vastaväitteitä, hän heti loi katseensa maahan ja punastui rajusti; silloin hän lähti pitkittämään kulkuansa niin nopeasti kuin pääsi ja sanaakaan hiiskumatta.

"Minä tahtoisin puhua kanssanne Stephen-veljestä", sanoi Jasper.

Dorothy hiljensi hiukan askeliaan. Jos se oli seurassapysymisen syynä, niin sehän oli aivan luonnollinen aihe.

"Isänne on tehnyt hyvin paljon hänen kehittymisekseen."

"Hän on todella huomattavasti edistynyt latinassa", myönsi Dorothy vakavan virallisella ilmeellä, joka Jasperin mielestä oli aivan ihastuttava.

"Niin meistäkin. Serkkumme Parker on ollut vierailulla luonamme, ja äitini pyysi häntä tutkimaan Stepheniä hiukan. Se oli kylläkin koetteleva hetki poika-paralle, mutta hän suoriutui siitä loistavasti. En ole milloinkaan nähnyt äitiäni tyytyväisempänä — ja Stephen sanoi, että se oli neiti Flemyngin ansiota kaikkityyni."

"Oh ei, ei suinkaan", tokaisi Dorothy. "Mutta tämä ilahduttaa minua suuresti, sillä se varmasti antaa hänelle enemmän luottamusta omaan kykyynsä. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että mainitsitte asiasta minulle."

"Minulla — meillä — on vielä muutakin, josta meidän tulee kiittää neiti Flemyngiä", jatkoi sir Jasper nopeasti ja hyvin tunteellisella sävyllä. "Pikku-poloinen! Minä en luule, että äitini kaikesta hellyydestään huolimatta on koskaan oikealla järjestelmällä kasvattanut häntä. Näytti siltä, että hänestä oli sukeutumassa surkuteltava pikku raukka ilman vähintäkään reippaatta. Kaikki tuntui pelottavan häntä, aina siihen asti kunnes hänet lähetettiin teidän luoksenne — isänne luokse", oikaisi sir Jasper varsin säädyllisesti.

"Ja nyt?" kysyi Dorothy ja katsahti puhujaan, maailman purppuraisimmat huulet hymyyn vetäytyneinä.

"Oh, nyt — nyt hän on oikea urho. Ensi talvena hän ratsastaa kanssani ajokoira-retkille. Ja aamulla hän ratsastaessaan antoi hevosen hypätä yli ränstyneen aidan. Miten sen laita on, neiti Flemyng? Ei suinkaan isänne anna opetusta ketunajossa, kieliopillisten taivutusten lisäksi, vai mitä?

"Eikä miekkailussakaan tai nyrkkeilyssä? Stephenillä nimittäin oli eilen kotia tullessaan 'musta-silmä', jota ihan mielikseen katseli. Hän oli tapellut nuoren Bassettin kanssa kotimatkalla — ja suoriutunut voittajana. Syytä taisteluun..."

"Tästä menee tie vuokratilalle", keskeytti Dorothy epätoivoisella rohkeudella. Hän tiesi tappelun aiheen yhtä hyvin kuin Jasperkin, ja hänen poskensa hehkuivat purppuraisina sir Harringtonin kavalan vihjauksen johdosta. "Tämä tie johtaa vuokratilalle — hyvästi, sir!"

Hän niiasi taas keveästi ja kääntyi mennäkseen, mutta toinen pysäytti hänet.

Voi, Jasper, Jasper! Tuossahan olivat neiti Montagun metsät vain pikku matkan päässä hänen silmäinsä edessä — laajalle ulottuvat sankat korvet, ilta-auringon rusotuksen kultaamina —; tuossa avautui karu nummi, joka herätti kaikkien maalaisherrasmiesten kateutta, kun se oli seudun mainioin kurppien pesimispaikka. Ja kartanossa istui tällä hetkellä neiti Montagu itse juomassa teetä myladyn luona, puettuna himmeän oranssinväriseen silkkiin, joka sopi erinomaisesti hänen tummaan hipiäänsä, ja jauhoitettu tukka suorittuna korkealle suunnattoman hiuslaitteen päälle — samaan asuun, jossa hovimaalari hänestä myöhemmin muotokuvan ikuisti. Ja Jasperin tarvitsi vain ojentaa kätensä saadakseen sekä hänet itsensä että metsät ja kurppa nummen — ja sensijaan hän ojensi kätensä ja pysäytti pikku Dorothy Flemyng-paran, koulumestarin tyttären.

"Dorothy", hän sanoi, "en milloinkaan ennen ole tuntenut sellaista hellyyttä Stepheniä kohtaan kuin hänen kertoessaan tästä minulle!"

"Antakaa minun mennä, sir — antakaa minun mennä!" huudahti Dorothy taistellen itsensä kanssa. Sillä Jasper oli pidättänyt hänet ainoastaan siten, että oli aivan keveästi laskenut kätensä hänen käsivarrelleen, ja Dorothyn lausuessa tämän veti Jasper kätensä takaisin ja seisoi hänen edessään hattu kädessä ikäänkuin tyttö olisi ollut kuningatar. Ja Jasper näytti todellakin muhkealta ja ritarilliselta seistessään siinä auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa ja säteilevät silmät kohdistettuina häneen.

"Minä en voi mennä tieheni, se on aivan mahdotonta", selitti Jasper. "Minä rakastan teitä niin lämpimästi, Dorothy, että minun täytyy sanoa se teille. Ettekö tahdo tulla vaimokseni? Miksi kieltäytyisitte siitä? Voi, elämäni, sieluni — eihän voi olla mahdollista, että te pelkäätte minua?"

Häntä? Ei, ei! Mutta itseään ja puhujan hellää äänensävyä. Ja Jasper käsitti sen. Hän luki sen Dorothyn silmistä sinä ainoana kertana, minkä tämä uskalsi kohottaa ne. Ja nyt loistivat Jasperin silmät voitonriemusta, ja hänen äänensä sai vakavamman soinnun.

"Yksi ainoa pikku sananen vain vastaukseksi — en pyydä enempää. Eikö neiti Flemyngillä voi olla sen vertaa sääliä minua poloista kohtaan, että sanoisitte edes, etten ole teille vastenmielinen?" pyysi hän uudistuvan levottomuuden vallassa. Sillä Dorothy oli kääntynyt poispäin ja väänteli käsiään lapsellisessa tuskaannuksessa. Ja äkkiä kääntyi hän jälleen kiivaasti puhuttelijaansa kohti.

"Kuinka te voitte olla niin julma?" huudahti hän kiihkeästi, silmät täynnä kuumia kyyneleitä.

"Julma? Minä!"

"Niin — te! Uskotteko muka todellakin, että mylady ottaisi minut vastaan tyttärenään — että minä, köyhä Dorothy Flemyng parka, Stephenin opettajatar, olisin sopiva puoliso sir Jasper Harringtonille, ylhäiselle tulevalle kartanon omistajalle?"

Sir Jasper keskeytti hänet tuimasti ja puhuessaan tempoi hevosta suitsista kerta toisensa perästä.

"Sekö estäisi, että te olette vähävarainen? Joutavia! Minä olen kuullut äitini sanovan, että Flemyng-suku on yhtä hyvää kuin yksikään muu tällä paikkakunnalla."

Dorothy pudisti surullisesti päätänsä.

"Mitä minä sitäpaitsi välitänkään tuosta kaikesta?" huudahti toinen ja sulki Dorothyn käden omaansa. "Sanokaa vain, että rakastatte minua, niin minä saan rauhan sieluuni."

Kiihkeä ilme hävisi Dorothyn silmistä. Hän antoi kätensä olla Jasperin kädessä ja katsoi häneen suloisen ja surullisen arvokkaasti, jollainen sävy oli aivan uutta hänessä.

"Voipiko se tehdä teidät tyytyväiseksi?" kysyi hän. "Silloin sanon teille, että minä en voi kieltää sitä. Et, ei — antakaa minun puhua loppuun. Sillä, nähkääs, sir Jasper", hän jatkoi vapisevalla äänellä, mutta pystyssä päin ja katsoen häntä suoraan silmiin, "tyydyttääkseni teitä olen nyt lausunut teille sen, mitä en luullut kuolemankaan saavan minua ilmaisemaan. Te olette todellinen aatelismies, sir Jasper, ja minä en kadu sanojani — mutta siihen loppuukin kaikki. Ettekö luule minun tietävän yhtä hyvin kuin kartanon armollinen rouva, että minä en ole kelvollinen morsian hänen pojalleen? Ja luuletteko, ettei meilläkin, jotka kuulumme Flemyng-sukuun, ole omaa ylpeyttämme — ja että minä voisin suvaita hänen sanovan minulle hylkäyksensä?"

Jasper keskeytti hänet taaskin, ja puhuessaan hän kumartui suutelemaan Dorothyn kättä sen ajan kaunista ja säädyllistä kohteliaisuutta noudattaen.

"Sitä hän ei tee milloinkaan", vakuutti hän.

"Voi, te ette tiedä", huudahti Dorothy-rukka yhäti urheana taistellen omaa sydäntään vastaan. Hänen oli kovin vaikea pysyä järkähtämättömänä, kun Jasper katseli häntä tuolla tavoin ja koko hänen sydämensä nousi sitä vastaan hänen puolestaan. Kenties ei kenelläkään tytöllä ole milloinkaan ollut niin tukalaa taistelua kamppailtavana. Ja juuri silloin alkoi satakieli visertää surunvoittoisia säveliään läheisessä pensaikossa. "Te ette tiedä, te ette tiedä", toisti hän rukoilevalla äänellä.

"Minä tiedän, etten milloinkaan luovu rakkaudestani — ettekä tekään, Dorothy", sanoi Jasper hiljaa. "Ja äitini rakastaa minua liian suuresti, asettuakseen onneani vastaan."

"Voi — se on ihan mahdotonta!"

"Luota minuun, Dorothy."

Mutta Jasper ei voinut saada häntä myöntämään tämän enempää. Dorothy rakasti häntä ja tunnusti sen, mutta hän ei tahtonut suostua siihen, että he tapaisivat toisiaan ulkona, ja yhtä vähän sai Jasper tulla hänen kotiinsa, ellei hän sitä ennen ollut saanut myladyn suostumusta, esittääkseen kosintansa hänen isälleen. Hän ei edes antanut Jasperin seurata häntä pienelle oikotielle, vaikka tämä nurkui hänen epäystänsä vastaan. Ja Jasper seisoi siinä ja katseli viehkeän olennon jälkeen, joka poistui illansuussa epävarmemmin askelin kuin tavallisesti — ilmeisesti hieman järkkyneenä ja epäröivänä, urhoollisista sanoistaan huolimatta.

"Minun tulee ottaa huoltaakseni rakastettuni", sanoi nuori mies itsekseen. Hänen silmissään loisti riemukas ja voitollinen hehku, kun hän nousi satulaan ja ohjasi kulkunsa kotia kohden, Neiti Montagun metsät verhoutuivat hämärän vaippaan, ja neiti Montagu itse ajoi hänen ohitseen suurissa kuomuvaunuissaan. Hän huoahti havaitessaan Jasperin tulevan ratsastaen kotiin juuri kun hän palasi vierailultaan ja nähdessään vilaukselta sen onnellisen ja hymyilevän ilmeen, jota hämykään ei vielä kyennyt peittämään.

Jasper puolestaan oli unhoittanut kohtauksensa neiti Montagun kanssa jo ennen kuin tämä oli poissa näkyvistäkään. Tällähaavaa hänen sielussaan kuohui jotakin, mikä hääti hänen ajatuksistaan kaikki muut mahdollisuudet, kaiken levottomuuden — niin, kaiken paitsi valoisan nykyisyyden. Neljänkolmatta iässä, rakastunut ja rakastettu! Eikö siinä ollut rajatonta lumousvoimaa? Muutamien vuosien kuluttua olisi kaiketi satoja järkevämpiä ajatuksia noussut hänen mielessään, mutta niin ylenpalttista onnea, josta hän nyt nautti, hän ei olisi saanut tuntea.

Dorothy oli nuorempi iältään, mutta hänellä oli surullisempi kokemus elämästä, joten hän kenties oli toisissa asioissa kehittyneempi. Hän meni kotiinsa sekä rauhattomana että onnellisena, mutta Jasperin valoisia unelmia ei sellainen ristiriitaisuus ollut häiritsemässä. Hän oli lapsuudestaan tottunut siihen, että kaikki aina myötäsi hänen tahtoonsa, ja miksi nyt nousisi mitään esteitä hänen tielleen? Oh, teitä hupsuja onnettomuuden ennustajia — onko keijukaistarinain ajoilta asti milloinkaan ilmennyt rakastuneelle prinssille mitään mahdottomuuksia?

IV. LADY HARRINGTONIN TOIVOMUKSET.

Melkein kaikki ovat nähneet "kartanon" tai jonkun muun paikan, joka muistuttaa sellaista asuinsijaa — kauniin, vanhan, vaaleanharmaan rakennuksen, joka sijaitsee hiukan alavalla kohdalla, ja kaksi uhkeata lehmuskujaa, jotka johtavat rakennuksen edustan ruohikkoiselle aukiolle. Tämä kartano oli jo pitkät ajat ollut Harrington-suvun hallussa ja joutunut pari kertaa poiskin sen käsistä, sillä tällä suvulla, kuten muillakin, oli ollut ylä- ja alamäkiä maallisella urallaan. Eikä voinut väittää, että se nykyäänkään oli ehdottomasti varma kauniin tilan pysyväisestä omistusoikeudesta, sillä se oli hankittu takaisin vasta sir Charlesin naimisliitolla, kun hän sai puolisokseen neiti Brucen — nykyisen lady Harringtonin — ja myladyn isää ei ollut saatu muuttamaan järkähtämätöntä päätöstänsä, että kartano yksinomaisesti taattaisiin hänen tyttärellensä.

Se oli arkaluontoinen kohta, tämä puolinainen omistusoikeus, joka ei voinut tulla varmemmaksi ennenkuin uuden sukupolven esiintyessä. Naiset ovat arvaamattomia olentoja ja ottavat vaikutuksia kaikesta, mikä loukkaa tai mairittelee heitä. "Vaimosihan saattaa taas kumota kaiken", sanoi sir Charlesin isä raivoissaan. Mutta eversti Bruce ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muunlaisista sopimuksista, ja, siinä istui nyt lady Harrington hallitsijattarena kartanossa. Koko maailma oli kuitenkin vakuutettu siitä, että sir Jasper tulisi hallitsemaan siellä hänen jälkeensä, niin että herrat Harringtonit pääsisivät taas täysiin oikeuksiin vanhassa kodissaan.

Mylady istui salongissa odotellen poikaansa, kun kuuli hänen askeleensa eteisestä.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla loisteli suuri kukkavihko kauniissa maljakossa; muuna sisustuksena oli pari lepotuolia, jotka todella ansaitsivat nimityksensä, kirjailtuja verhoja, lyijykynä- ja mustaliitupiirustuksia seinillä, hopeisia kynttilänjalkoja vahakynttilöineen, antiikkisia kaappeja, spinetti ja joukottain posliinikuvia. Pöydän ääressä istui noin viidenkymmenen ikäinen kaunis rouvashenkilö, tukka jauhoitettuna ja tuuhea pitsiröyhelö kyynärvarsien kohdalla. Hän katsahti tulijaan ja pudisti päätänsä, moittiva hymy huulillaan, kun Jasper reippaasti astui huoneeseen.

"Vihdoinkin, sir! Sinua ei suinkaan voi sanoa täsmälliseksi ja huomaavaiseksi kosijaksi!"

Nuori mies punastui korviaan myöten. Hän oli unhoittanut kaiken, mikä koski neiti Montagua, ja minä pelkään, ettei muistutus tuntunut kovinkaan mieluisalta.

"Pyh!" huudahti hän kärsimättömään. Mutta sitten hän hillitsi itsensä, meni äidin luo ja suuteli häntä.

"Minun piti ratsastaa Dacren luo puhelemaan hänen kanssaan tänä iltana", selitti hän ja heittäytyi huolimattomasti toiseen lepotuoliin.

"Näyttää siltä kuin hän olisi antanut sinulle hyviä tietoja fasaaneista", virkkoi lady Harrington ja otti taas käsityönsä. "Mutta soisin sinun tulleen kotiin aikaisemmin; neiti Montagu viipyi täällä hämärään saakka. Hän oli erittäin sievä oranssinvärisessä silkkipuvussaan."

"Minä inhoan oranssinkeltaista", mutisi Jasper.

"Niin minäkin oikeastaan. Mutta hän on niin tumma — ja se sopi hänelle todellakin aivan erinomaisesti."

"Niin, tumma hän kyllä on! Minä en pidä tummista — _sinähän_ olet vaaleaverinen, äiti", selitti nuori mies herttaisen kohteliaasti, ja tästä ei mylady suinkaan ollut välinpitämätön. Hän laski hyväilevästi kätensä Jasperin olalle.

"Kuulehan, sir — ei ole laisinkaan soveliasta asettaa vanhaa äitiänsä esikuvaksi! Olisin liian yksinkertainen, jollen huomaisi, että jos kaksikymmenvuotias ja viidenkymmenen ikäinen asetetaan rinnakkain, täytyy viisikymmenvuotiaan joutua armottomasti tappiolle vertailussa — enkä minä siitä napisekaan. Ilomielin näkisin nuorten kasvojen valaisevan vanhaa kotiamme, Jasper."

"Et milloinkaan neiti Montagun!"

"Ja miksen?" Mylady antoi käsityön vaipua helmaansa ja käänsi kauniit ja vakavat kasvonsa häntä kohden, "Usko minua, sinun onneasi minä aivan etusijassa ajattelen. Ellen olisi vakuutettu siitä, että neiti Montagu tekisi sinut onnelliseksi, en milloinkaan koettaisi saada häntä miniäkseni, vaikka hän sitten omistaisi koko pitäjämme tilukset, Mutta hän on nuori, herttainen, kaunis ja rikas — mitä enempää voit vaatia?"

"Yhtä ainoata, äiti."

"Mitä siis?"

"Ennenkuin otan naista aviokseni, minun tulee rakastaa häntä, mylady. Ja minä en rakasta neiti Montagua."

"Mutta sinähän voit vastedes rakastua häneen."

"En milloinkaan."

Mylady istui tovin ääneti, ja kärsimättömyyden häivä kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten hän lausui tyynesti:

"Siinä tapauksessa sinä teet oikein Jasper. Se asia on siis ratkaistu. Mutta onhan muita — neiti Fitz-Aubyn esimerkiksi — ja Charlotte Bassett..."

"Mutta _hän_ on tuhatkertaisesti enemmän arvoinen kuin ne kaikki!" huudahti Jasper äitinsä hämmästykseksi mitä vilkkaimman ihastuksen vallassa ja ponnahti seisaalleen. "Ei ole koko maailmassa ketään puoleksikaan niin kaunista ja hyvää kuin hän, tiedätkös, äiti! Miksi meidän tarvitsisi tavoitella rahoja? Me tulemme hyvin toimeen nykyisillä oloillamme. Minä kuolen surusta, jollen saa häntä vaimokseni — ja sinä saat hänestä parhaimman ja herttaisimman tyttären, mitä milloinkaan voit toivoa!"

Hän oli tarttunut äidin käsiin ja tuijotti häntä silmiin hehkuvin katsein, samalla kun katkonaisten sanojen tulva syöksyi hänen huuliltaan. Ikkunat olivat auki, päästäen sisälle leppoisaa illan vilpoisuutta, iso hyönteinen liiteli suristen ympäri kattoa, ja ulkoa kuuluva satakielten kuoro säesti Jasperin tunteenpurkausta.

"Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" hoki hän moneen kertaan. "Ja minä en ikinä rakasta ketään muuta kuin häntä!"

Onko moista tunnustusta milloinkaan lausuttu toisenlaisin sanoin?

"_Ketä_ — mitä sinä tarkoitat?" huudahti lady Harrington raskain sydämin.

"Ketäkö? Ketä muuta kuin Dorothya — käsittänethän, että tarkoitan Dorothy Flemyngiä? Ei ole ketään hänen kaltaistaan! Voi, äiti — sinun tulee pitää hänestä minun tähteni!"

"Laske irti käteni, Jasper. Missä on järkesi, sir? Koulumestarin tytär!"

Ihmisten oli tapana sanoa lady Harringtonista, että hän usein oli ryhdiltään kuin kuningatar. Ja sellaisena kuin hän nyt nousi tuolistaan, majesteetillinen hohto silmissään, olisi hän hyvin voinut esittää Aragonian Katarinaa. Nuori rakastaja tunsi tarpeelliseksi hillitä kuohuvaa hurmaannustansa.

"Flemyngit ovat myös aatelia", sanoi hän tukahtuneella äänellä, kääntyen pois äidistä ja siirtyen pari askelta ikkunaa kohden. Mutta sitten hän tuli takaisin ja pysähtyi jälleen äitinsä eteen. "Minä olisin antanut vaikka mitä, säästääkseni sinulta pahastusta tässä asiassa..."

"Pahastusta!" keskeytti rouva kylmästi. "Mahdottomuudet eivät minua pahastuta."