Part 2

"... mutta sitä ei voinut auttaa. Hän on viehättävin olento, mitä tässä maailmassa on milloinkaan elänyt. Ei kukaan voi vastustaa häntä."

"Kyllä ymmärrän... Ja sinun sydämesi meni heti satimeen", sanoi lady Harrington samalla kylmällä ja kovalla äänenpainolla kuin äskenkin.

Jasper karahti punaiseksi.

"Sinä erehdyt! Moiti minua niin paljon kuin haluat, mutta älä häntä! Pikku Dorothy on yhtä osaton kuin sinäkin näistä suunnitelmista. Hänen kaikkena vikanaan on, että hän on niin sanomattoman suloinen!"

"Vai niin! Mutta on muitakin yhtä viehkeitä."

"Ei minun silmissäni. Sano minulle, äiti, — kun sinä menit isän kanssa naimisiin, tuntuiko sinusta silloin, että ketään muuta saattoi verrata häneen?"

"Sellaista ei ollutkaan olemassa."

"Ja yhtä vähän on sellaista tyttöä olemassa, jonka voisi asettaa Dorothyn rinnalle!" huudahti Jasper. "Hän ansaitsisi olla kuningatar — ei kukaan noista toisista ole sen arvoinen, että kelpaisi edes kynttilää sytyttämään hänelle! Oh, äiti, äiti — ethän tahdo särkeä sydäntäni?"

Hän oli taas tarttunut äidin käsiin ja suuteli niitä, ja lady Harrington seisoi siinä tosin ryhdikkäänä ja kylmäkiskoisena, mutta hän ei työntänyt häntä pois luotansa. Pyrkivätköhän rakkaat muistot raivautumaan esille hänen sielussaan? Ajatteliko hän kauniin ja kiihtyneen poikansa ja tämän isän sattuvaa yhtäläisyyttä? Muisteliko hän, mitä helliä ja intohimoisia sanoja oli tulvinut huulilta, jotka sittemmin kuolema oli kylmentänyt? Ja satakielen laulu — oliko sekin soinut muinaisina iltoina sillä tavoin kuin se tänä kauniina toukokuun iltana kajahteli?

Jasper yhäti tulkitsi tunteitansa kiihkeällä sanatulvalla — mielettömällä kylläkin, ehkä, mutta kuka tietää? Onhan lopultakin olemassa myös jotain sellaista, mikä käy yli kaiken inhimillisen viisauden — ja kenties nuo lauselmat saivatkin syntynsä siitä...

"Soita Marshamia! Tämä kaikki tuli niin äkkiarvaamatta", sanoi mylady. "Puhumme asiasta enemmän huomenna, kun olemme kumpikin tyynempiä." Hän kumartui äkkiä ja suuteli poikaansa kiihkeästi. "Jasper, Jasper — sinun on täytynyt joutua kesäyön unelmaan ja sen lumoukseen!"

Voi teitä hupsuja viisauden julistajia! Jalokivi saattaa olla lumouksen kätkössä, kun prinssi ratsastaa löytöretkelleen, mutta metsät yleensä avautuvat ja lohikäärmeet käyvät vaarattomiksi, kun hän voitonriemuisena rientää eteenpäin voittaakseen rakastettunsa, joka odottaa hänen paluutansa.

Tapahtuuko sellaista ainoastaan keijukaissaduissa?

V. SOPIMUSEHDOTUS.

Lady Harrington, joka tässä kohden edusti lohikäärmettä, makasi valveilla koko yön. Hänen ajatuksensa liikkuivat kartanossa ja pitkän gallerian muotokuvissa — ja hän ajatteli myös Dorothy Flemyngiä, koulumestarin tytärtä, joka uskalsi asettua sille paikalle, missä lady Di'n tai neiti Montagun olisi tullut istua. Mutta niin laajalti kuin hänen aatoksensa harhailivatkin, hän näki aina silmiensä edessä toisen kuvan — Jasperin isän, sama loiste silmissään, minkä hän oli äsken nähnyt pojallaan, ja sama kähäräisyys aaltoilevassa tukassa.

Heilläkin oli ollut vaikeuksia liittonsa solmimisessa, edellämainituista kartanon omistusoikeutta koskevista määräyksistä johtuneita, Vanha sir Hugh Harrington oli loukkaantuneena kääntynyt pois ja noitunut ja sanonut pojalleen: "Vaimosihan voipi taas kumota kaiken!" Ja Charles oli langennut polvilleen rakastettunsa eteen ja suudellut hänen kättänsä ja vakuutellut: "Tehkööt mitä tahtovat kartanon suhteen, sydänkäpyseni, kunhan se vain ei eroita meitä toisistamme!" Nuo sanat, jotka turvasivat hänen sydämensä Charlesille ikuisiksi ajoiksi, tuntuivat nyt laajenevan sulkemaan piiriinsä Jasperinkin.

"Koulumestarin tytär... Ei, minä en voi milloinkaan antaa suostumustani siihen, ja kuitenkin — rakastaneekohan Jasper todellakin häntä niin hellästi?"

Lohikäärme-parat! Heillä on aarteensa varjeltavana, ja heihin isketään haavoja, joita kukaan ei tarjoudu sitomaan. Lady Harrington heittelehti edestakaisin vuoteessaan. Kaikista päätöksistään huolimatta ajatteli hän enemmän sir Charlesia kuin sir Jasperia. Viimein hän nousi ylös ja meni eräälle kaapille, josta otti esille medaljongin; tämän sisällä oli pienoiskuva ja ruskea hiussuortuva, ja hän suuteli sitä moneen kertaan, kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Me hautaamme surumme, ja ruohoa kasvaa niiden päälle — ja toisinaan kauniita kukkasiakin — mutta välistä sattuu maanjäristyksiä, ja haudat aukenevat.

Aamulla juoksi Stephen äitinsä huoneeseen, pieni nukketeatteri sylissään.

"Minä näytän tätä neiti Flemyngille. Saan kai viedä sen sinne, vai mitä, äiti? Me annamme nukkien tanssia, jotta rouva Harriet saa katsella."

"Sinä olet liian vanha nukkien kanssa puuhaamaan", vastasi lady Harrington terävästi. "Ja sinun ikäisesi pojan pitäisi löytää parempaa tekemistä kuin naisten parissa leikkimistä."

"Kyllä löydänkin", huomautti Stephen punastuen. "Minä tappelin äskettäin nuoren Bassettin kanssa."

"Mistä syystä?"

"Hän väitti, että hänen sisarensa on yhtä kaunis kuin Dorothy, ja minä sanoin, että se oli vale — ja me tappelimme, ja minä annoin hänelle selkään."

Tätä kaksinkertaista Dorothyn ihailua oli lady Harringtonin vaikea sietää, ja hänen kasvoillaan oli hyvin kylmä ilme, kun hän hetkeä myöhemmin kutsui Jasperin aamiaishuoneeseensa. Jasper puolestaan ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tulevaisuuden suhteen. Ainoastaan ne, joilla on jotakin kokemusta tiellä olevista kompastuskivistä, pitävät niitä silmällä, ja hän ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastuksia. Dorothy oli ehdottomasti hänen — ja hänen äitinsä kyllä antaisi suostutella itsensä. Hän seurasi äitiä huoneeseen ja odotti, mitä tämä sanoisi, huolimattoman miellyttävässä asennossa nojaten toisella kädellä pöytään. Hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta. Mylady vain kiihdyksissä oli.

"Jasper", aloitti hän ja lisäsi sitten hyvin kiivaasti: "Olitko sinä todella järjilläsi, puhellessamme eilen illalla?"

"Miks'en minä olisi järjilläni ollut?"

"Ja sinä tarkoitat oikein tosissasi vakuuttaa, että sinä — että sinä rakastat tuota tyttöä?"

"Minä jumaloin häntä."

"Mieti tarkoin, Jasper. Oletko niin varma tunteistasi? Etkö voisi rakastaa neiti Montagua?"

"Mahdotonta — vaikka hän olisi kuningatar ja minun suloinen Dorothyni kerjäläistyttö. Sinä vastaisit samalla tavoin, jos olisit minun sijassani, äiti!" huudahti nuori mies säihkyvin katsein.

"Älä sano niin, Jasper. Minä ajattelisin nimeäni ja sukuani ennenkuin esiintyisin köyhän koulumestarin tyttären kosijana."

"Oh, äiti — Dorothy tuottaisi kunniaa herttuankin valinnalle."

"Jumalan nimessä, Jasper, säästä minua kaikilta mielettömiltä purkauksilta!... Minun on todella täytynyt tulla vanhuuttani tylsäksi, kun voin kallistaa korvani moiselle järjettömyydelle — ja minä en anna mitään lupausta, muista se. Minä en lupaa kerrassaan mitään, mutta — minä tahdon nähdä tytön. Hiljaa! Ei mitään ihastuksen lauselmia — minä en voisi kestää sitä — mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan. Miten häpeäpilkku voitaisiin peittää, sitä en todellakaan tiedä — mahdottomalta näyttää minusta, että se voitaisiin salata. Luonnollisesti hänelle sinun vaimonasi kävisi pakolliseksi täydellisesti katkaista kaikki suhteet omaisiinsa... Isän pitäisi viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta — sinun ja hänen olisi matkustettava ulkomaille joksikin aikaa..."

"Me suostumme mihinkä hyvänsä, mihinkä hyvänsä..."

"Ja minä en lupaa mitään, olen sen sanonut... Mutta minun täytyy puhutella häntä. Onhan mahdollista, että hän ei suostu näihin ehtoihin... Mieletöntä kuitenkin on toivoa mitään sellaista — eipä hän niinkään helposti taida luopua tilaisuudesta päästä lady Harringtoniksi", lisäsi mylady katkerasti.

"Hän luopuu kaikesta, mitä maailmassa on, minun tähteni", selitti Jasper luottavaisesti.

"Kuten minäkin teen", ajatteli hänen äitinsä itsekseen. Mutta hän ei sanonut mitään siitä — hän vain katsoi Jasperiin ja veti soittokellon nuorasta. "Anna valjastaa hevoset vaunujen eteen ja sano Marshamille, että hän ajaisi koululle ja veisi minun terveiseni neiti Flemyngilie sekä ilmoittaisi, että minua ilahduttaisi suuresti, jos hänellä olisi tilaisuutta saapua tänne hetkeksi, koska haluaisin puhutella häntä."

VI. DOROTHYN VASTAUS.

Dorothy-poloinen! Hän oli ajatellut monenlaisia mahdollisuuksia, mutta ei sitä, että hänen täytyisi lähteä kartanoon tässä kylmässä komeudessa ja myladyn oma kamarineitsyt takaistuimella, jonkunlaisen rikollisuudentunteen painaessa hänen sydäntään. Hän ajatteli kuolevansa häpeästä, jos lady Harrington moittisi häntä kaikesta siitä, mitä Jasper oli sanonut — eikä hän voisi paremmin kieltää hänen sanojaan kuin unhoittaa, kuinka suloisilta ne olivat kuulostaneet hänen korvissaan.

Hänen sydämensä pamppaili melkein kuuluvasti, kun hän näki sir Jasperin seisovan portailla odottamassa hänen tuloaan, ja hänestä tuntui, ettei hän edes uskaltanut kohottaa katsettaan vastaukseksi nuoren miehen innokkaaseen kuiskaukseen aivan myladyn oven luona. Oli ikäänkuin sumua hänen silmäinsä edessä, kun hän astui sisään kepeästi niiaten ja pysähtyi vapisevana ovensuuhun. Jasper oli ainoastaan avannut hänelle ja kuiskannut nuo sanat, jotka saivat hänet vielä enemmän hämilleen kuin hän jo ennestään oli — ja sitten Jasper sulki oven ja jätti hänet kuin turvattomaksi.

Huone oli hänelle kyllä tuttu edellisistä käynneistä, mutta nyt tuntui kaikki kovin vieraalta. Lady Harrington oli kahdesti kehoittanut häntä istumaan ennenkuin hän käsitti sanojen merkityksen. Hänen lähellään oli posliininen paimentyttö — tanssiva paimentyttö, jolla oli surullinen ja rukoileva ilme silmissään. Miksi noissa kuvissa katse on usein surullisen moittiva, iloisesta tanssista huolimatta? Dorothy tunsi epämääräistä sääliä tuota pientä paimentyttöä kohtaan, joka oli tuomittu ainaiseen tanssimiseen... Mutta kesken näiden mietteiden alkoi hän selvästi eroittaa lady Harringtonin sanat.

"... jonka minä en voi kieltää kohdanneen minua odottamattomana iskuna. Ellen ole käsittänyt poikaani väärin, on hän jo puhunut teille kiintymyksestä, jota hän väittää tuntevansa teitä kohtaan."

Lady Harrington tuskin tarvitsi mitään vastausta tähän, mutta hän otti nuoren tytön rukoilevan katseen ja äkillisen punastumisen myöntymykseksi.

"En tahdo moittia teitä, Te olette kenties ollut ajattelematon, mutta minä käsitän, että on puolustuksia nuorelle naiselle teidän asemassanne, ja minä otan sen kernaasti huomioon. Samalla kertaa tahdon huomauttaa, että minun tuskin tarvitsee viitata siihen, kuinka paljon hänen nykyinen toivomuksensa poikkeaa hänen tulevaisuudenmahdollisuuksistaan yleensä, sillä ero on itsestään selvä."

Hän näytti odottavan vastausta, ja Dorothyn huulilta tuli todellakin hiljainen: "Kyllä, mylady!"

Pikku paimentyttö katsoi säälivästi Dorothy parkaa "Minä tanssin, minä — sillä minun täytyy tanssia", tuntui sen katse sanovan, "mutta maailma on kuitenkin täynnä surua".

Lady Harrington ei ajatellut sitä, että Dorothysta tuntui kaikkein kauheimmalta kuulla näin avoimesti puhuttavan hänen ihanasta vastalöydetystä onnestaan, jonka auvoisuus kaikista orjantappuroista huolimatta oli vertaa vailla. Se oli kuin pyhyyden häväisemistä. Hän tiesi, että tämä unelma ei voinut toteutua, mutta se oli hänelle pyhä aarre, liian kallis tuolla tavoin käsiteltäväksi. Ja nuori tyttö puolestaan tiesi vähän siitä myrskystä, joka riehui ankaran tuomarittaren rinnassa, tämän istuessa häntä vastapäätä, pidellen kädessään pikku medaljonkia, jossa hän säilytti kiharatukkaisen miehen pienoiskuvaa — muotokuvaa, joka esitti äänettömän rukouksen nuorukaisen puolesta isän kuoltua.

Mutta mylady jatkoi järkkymättömästi:

"Minun täytyy pyytää, että te mietitte sekä omaa asemaanne että hänen. Tällaiselle avioliitolle ei ole paremmin syntyperän kuin muunkaan suhteen mitään puolustusta maailman silmissä. Isänne on koulumestari, hänellä on vähäpätöinen asema yhteiskunnassa, ja minä en tiedä, onko hänellä suhteita, jotka voisivat auttaa häntä arvokkaammalle sijalle."

Hän vaikeni taas. Dorothy oli yhä vielä ääneti, mutta hän kohotti päätänsä ja alkoi jälleen saavuttaa malttia.

"Minun täytyy vaitiolostanne päättää että hänellä _ei_ ole sellaisia tuttavuuksia. Teidän tulee suoda minulle anteeksi, että puhun avoimesti ja koristelemattomasti — sellaisissa olosuhteissa, joihin nyt olemme joutuneet, on parasta käydä suoraan käsiksi asiaan. Poikani on aivan yksinkertaisesti hairahtanut suunnattomaan hupsuuteen, ja soveliainta olisi kenties ollut minun lähettää kutsumaan isäänne, mutta erityiset asianhaarat saivat minut kääntymään mieluummin teidän puoleenne suoraan..."

"Mylady", keskeytti Dorothy matalalla ja aluksi epävarmalla äänellä, "suokaa anteeksi, kun sanon teille, että on tarpeetonta haastaa tästä asiasta pitemmälti. Kun sir Jasper eilen illalla puhui minulle — tuosta asiasta — vastasin hänelle, että olisi julkeata minun vastaanottaa niin kunniakasta tarjousta, Hän tietää, ettei minulla ole milloinkaan ollut suostumisen ajatustakaan. Ei ole mitään aihetta enempään selittelyyn, mylady."

Dorothyn ääni vapisi, ja väri vaihteli hänen poskillaan, mutta hän nousi ylös päättävästi ja niiasi keveästi kuin hyvästiksi, ja hänessä ilmeni tyyntä arvokkuutta, jonka lady Harrington täysin hyväksyvästi pani merkille. Dorothyn sanat olivat antaneet hänelle odottamatonta toivoa. Jos nuoren tytön oikeudentuntoon voitaisiin vaikuttaa, niin selkkauksesta kenties selvittäisiin mutkattomasti — ja Jasper kyllä pian tointuisi pikku vastoinkäymisestään.

"Erittäin hyvin sanottu, lapsi", virkkoi mylady ystävällisemmällä sävyllä kuin hän tähän asti oli käyttänyt. "Te olette sillä osoittanut, että teillä on sekä arvostelukykyä että oikeudentuntoa, ja sitä minä en unohda. Me koetamme nyt yhdessä saada kaikki kuntoon, ennenkuin poistutte. Olkaa hyvä ja istuutukaa vielä siksi aikaa kunnes minä palaan."

Dorothy ei tahtonut enää istuutua paikalleen. Hänen sydämensä oli niin täynnä; että se tuntui melkein olevan pakahtumaisillaan. Voi — mitä olikaan hän tehnyt joutuakseen kokemaan kaikkea tätä samalla kertaa katkeraa ja suloista, tätä surua, jota hän ei voinut toivotella olemattomaksikaan! Hän ei kenties enää ikinä saisi vaihtaa sanaakaan Jasperin kanssa, mutta tämä oli kuitenkin rakastanut häntä, sanonut häntä elämäkseen, sielukseen. Mikään ei voisi ottaa häneltä pois sitä, mikä oli ollut — ilman sitä kävisi elämä liian murheelliseksi...

Juuri silloin kuului ääniä ulkopuolelta — ääniä ja nopeita askelia. Ovi kiskaistiin auki, ja Jasper riensi sisälle äitinsä kanssa. Myladyn käsi oli hänen käsivarrellaan, mutta Jasper vapautui siitä ja kiirehti Dorothyn luo.

"Armahin neiti Flemyng — rakastatteko minua?" kysyi hän suoraa päätä.

"Mutta tämähän on..."

"Suokaa anteeksi, mylady", keskeytti Jasper kääntyen nopeasti äitinsä puoleen, "tämä kysymys koskee ainoastaan neiti Flemyngiä ja minua. Sittemmin voi muita kysymyksiä tulla puheeksi, mutta minä tahdon nyt vastauksen tähän kysymykseen. Ja te, sydämeni lemmitty, ette suinkaan kieltäydy vastaamasta minulle", lisäsi hän mitä hellimmällä ja suostuttelevimmalla äänellä.

"Minä olen sanonut myladylle, että..." sopersi Dorothy.

"Vastatkaa minulle! Minä en tahdo, että salaatte totuuden. Oletteko te voinut sanoa, että te ette tunne mitään hellyyttä minua kohtaan, vaikka tiedätte, että minä rakastan teitä lämpimästi, kaikesta sydämestäni?" tiukkasi hän kiihkeästi.

"En, en, sir! Mutta..."

"No — se on riittävä vastaus. Asia ei siis ollutkaan niin kuin te sanoitte, mylady."

"Sinä hourit, Jasper! Minä en ole koskaan tehnyt sellaista kysymystä."

"Et, mutta sinä sanoit, että hän on valmis luopumaan kaikesta. Mutta sitähän te ette tahdo tehdä, Dorothy."

"Ei ole ollutkaan mitään, mistä luopua", selitti Dorothy, koettaen puhua päättäväisellä sävyllä.

"Sen te sanotte vain luullen, että teidän pitää sanoa niin! Mutta minä tiesin kyllä, että voin luottaa teihin, vaikka äitini tahtookin särkeä sydämeni."

Hän oli niin täynnä vastakohtia — niin rakastunut, niin ärtyinen, niin miehekäs ja samalla kertaa niin lapsellinen, että lady Harrington ei voinut pidättyä hymyilemästä, niin pahoillaan kuin muuten olikin. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Jasper taas hänen vieressään sadoin vilkkain vastalausein, ja koko ajan sai pienoiskuva — jota hän piteli kädessään — hänet ajattelemaan Charlesia ja tämän kaunopuheisia silmiä. "Mitä hyvänsä — kunhan se vain ei eroita meitä!" Siitä oli jo neljännes vuosisata kulunut, kun nuo sanat lausuttiin, ja kuitenkin hänestä tuntui kuin se olisi tapahtunut eilen.

"Jasper, sinä käytät hyväksesi minun heikkouttani sinua kohtaan", sanoi mylady hitaasti.

"Oh, sinusta tulee anoppien rakkakin ja parhain, etkä joudu milloinkaan, milloinkaan katumaan suostumustasi. Dorothyni — sano hänelle, ettei hänen tarvitse milloinkaan katua sitä."

"Mutta se voisi tapahtua ainoastaan erinäisillä ehdoilla."

"Vaadi mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Dorothy uhraa tietysti kaikkensa minun tähteni, niinkuin minäkin kaikesta kieltäytyisin hänen vuokseen... Vai kuinka, sydämeni lemmitty?"

"Hiljaa, Jasper, ja kuule minua loppuun asti", sanoi lady Harrington kääntämättä katsettaan hänestä. "Neiti Flemyngin nykyinen asema olisi yli pääsemättömänä esteenä. Hänen täytyy siis katkaista kaikki välinsä menneisyytensä kanssa. Koulu on saatava unohduksiin — ja sentähden pitää herra Flemyngin viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta."

Tällä kertaa ei Jasper puhjennut kiihkeään mielenilmaisuun, vaan Dorothy.

"Isäni — rakas isäni — pakotettaisiinko hänet siirtymään paikkakunnalta? Luuletteko te, mylady, että minä uhraisin hänet voittaakseni mitään tässä maailmassa? Oh, minua hävettää, että olen voinut kuunnella teitä näin kauan! Hän, joka on niin hyvä, niin ylevä! Miten tulisi hän — ja miten tulisi Harriot-täti toimeen ilman minua? Uskoitteko te todellakin, että minä niin kelvottomasti kääntäisin selkäni heille? Ei — en koskaan, en koskaan, mylady!"

Lady Harringtonin katse oli nyt kiintynyt Dorothyyn, ja hän silmäili nuorta tyttöä jotenkuten ihailevasti. Tytön selitys liikutti hänen mieltänsä, ja kuitenkin oli kenties aivan luonnollista, että hän käytti hyväkseen täten tarjoutunutta veruketta.

"Sittenhän meillä ei ole sen enempää puhumista asiasta", hän virkkoi kylmästi.

"Mylady!" huudahti Jasper nuhtelevalla äänellä. "Dorothy! Sinä et tarkoita, mitä sanoit, äiti — ja te ette kuullut kaikkea, Dorothy."

"Minä olen kuullut kylliksi", vastasi Dorothy mielenliikutuksesta vavisten. "Kuulin isääni loukattavan, ja täällä ei ole ketään muuta kuin minä puolustamassa häntä. Pidättekö te Flemyng-sukua niin tuiki halpana, että katsotte oikeudeksenne kohdella meitä noin ylenkatseellisesti? Minä en ole milloinkaan tavoitellut teidän rakkauttanne, sir!"

"Mitä? Ettekö siis tahdo uhrata mitään minun vuokseni?... Äiti — sinä et voi tarkoittaa, mitä sanoit!"

"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata ketään. Mutta muuten olen mennyt niin pitkälle kuin minulle on mahdollista, Jasper. Sinulla on vapaa valinta!"

Jasper kumartui Dorothyn puoleen ja virkkoi hiljaa:

"Olen tehnyt valintani — minä luovun kartanosta."

Dorothyn rinnassa raivosivat myrskyävät tunteet. Hän katsahti nuoreen mieheen ja vastasi samalla ylpeällä sävyllä kuin hänen äitinsä:

"Ei saa milloinkaan sanoa Dorothy Flemyngistä, että hän on eroittanut teidät oikeudenmukaisesta perinnöstänne. Ja muuttaminen tältä seudulta olisi myöskin isäni hylkäämistä."

"Ette suinkaan voine rakastaa häntä enemmän kuin minua?"

"Hän on minulle niin rakas, etten jätä häntä milloinkaan."

Jasper kääntyi hänestä pois kiivaan suuttumuksen vallassa.

"Tämä on kaunista rakkautta, tämä!" mutisi hän.

"Alanpa uskoa, että olitte oikeassa, mylady — ja minä en tavoittele sellaista sydäntä, jossa minä olen toisella sijalla."

"Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä!" sanoi Dorothy. Hän hengitti nopeasti ja taisteli miehuullisena kyyneliä vastaan, joiden pelkäsi tunkeutuvan esille. Lady Harrington, joka nyt näki kaiken kääntyneen hänen tahtonsa mukaan, katseli nuorta tyttöä mielenkiintoisesti ja ihaillen.

Jasper sitävastoin oli kuvitellut, että Dorothy ihan lennähtäisi hänen syliinsä, ja hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi, kun Dorothysta kaikki uhrautuvaisuus oli tuntunut järjettömältä. Hän tiesi itse olevansa valmis uhraamaan hänen tähtensä hyvin paljon, ja hän oli odottanut, että Dorothy vastavuoroon olisi tahtonut tehdä samoin. Kenties olisi ollut enemmän kuin kuolevaiselta voipi vaatia, ellei hän olisi ottanut lukuun omistamiansa etuja. Hän rakasti Dorothy Flemyngiä — niin, varmastikin — mutta eikö hän ollut sir Jasper Harrington, nuori, rikas, komea ja hemmoteltu? Kyllä tytön olisi pitänyt ainakin antaa arvoa kunnialle, mikä hänen osalleen oli tullut!

Lady Harrington soitti, ja Jasper saattoi Dorothyn vaunuihin. Tämä ei uskaltanut katsahtaa häneen eikä huomannut hänen syvää jäähyväiskumarrustaan. Hyvästi, hyvästi! Palvelija kiipesi ajoistuimelle, ja vanhat kuomuvaunut vierivät pois.

Oliko nyt tämä kaiken loppuna? Rakkaus, joka oli muuttunut vihaksi — ja Dorothy vanhoissa vaunuissa sulamassa kyyneliin. Täällä ei nyt ollut lohikäärmeitä eikä korpia tien sulkijoina, vaan prinssi itse kääntyi pois. Ja niin he erosivat, ja varjot venyivät yhä pitemmiksi, ja pilviä nousi, ja puiden välitse suhisi surullinen valitus. Hyvästi, hyvästi!

VII. KOETTELEMUKSEN PÄIVIÄ.

Myrskyn jälkeen tulee tyyntä ja hiljaista, sanovat lohduttajat. Mutta he unohtavat, että sellainen hiljaisuus usein saattaa olla vaikeampaa kestää kuin itse myrsky. Jokainen ankara ja vihlova suru tuottaa sielunjännitystä. Laiva on vajoamaisillaan, mutta ken ja mikä pääsee maihin? Hirmumyrsky raivoaa hurjana vuorenkuvetta pitkin, ja ihmiset taistelevat suojellakseen asuntojansa. Vasta perästäpäin, kun kaikki on ohi, hävitys tuntuu pahimmin.

Dorothylle oli ollut hyvin tuskallista lähteä kartanoon ylpeän lady Harringtonin luo — ja sitten ajaa sieltä takaisin tietäen, että hänen ja Jasperin välille oli äkkiä avautunut vieläkin vaikeampi juopa kuin varempi syntyperän ja varallisuuden eroavaisuus. Mutta hänen urhoollinen pikku sydämensä ei ollut vielä silloin niin masentunut kuin hänen päästyänsä rauhallisen ja epäkauniin kotinsa suojaan, noiden ilmeettömien ikkunarivien taakse, joita vaahterat varjostivat, ja nähdessään taas pöydällään röykkiön mustetäpläisiä ainevihkoja. Tämä hiljaisuus oli satakertaisesti painostavampi kuin mikään pyörremyrsky olisi ollut. Se puristi surmaavana taakkana hänen sydäntänsä, kun ei ollut ketään jakamassa kuormaa hänen kanssaan, ja se levittäytyi hänen eteensä kuin hellittämätön painajainen loppumattomina päivinä ja öinä.

Paljon kidutusta häneltä kuitenkin säästyi senvuoksi, että hän oli ylevämielinen ja oikeudentuntoinen. Hän ei tuntenut mitään katkeruutta lady Harringtonia kohtaan, ja tuskin Jasperkaan hänessä herätti moitteen ajatusta. Mitä he olivat sanoneet, se oli aivan luonnollista heidän kannaltaan katsoen, ei voinut olla toisin. Mutta että Jasper oli pyytänyt häntä uhraamaan isänsä, se oli jättänyt karvautta hänen sydämeensä.

"Kuinka hän saattoi ajatella, että minä olisin uskoton isääni kohtaan, ja kuitenkin luottaa minun uskollisuuteeni?" mietti vakaa pikku tytär itsekseen, ja häneen koski kipeästi, että se, jota hän rakasti, oli tahtonut houkutella häntä sellaiseen halpamaisuuteen. Mutta ei tarvitse luulla, että herra Flemyngillä tai rouva Harriot-paralla oli mitään ikävyyksiä hänen kärsimyksistään. Hän päin vastoin osoitti heille nyt kaksin verroin hellää huolenpitoa, ja hän hymyili heille urhoollisesti, vaikka olikin vakuutettu siitä, että hän omasta puolestaan ei enää milloinkaan elämässään tuntisi myhäilyn halua.

Eräänä päivänä koulutyön päätyttyä huusi isä häntä puutarhasta. Dorothy arvasi heti, että kysymyksessä oli jokin pula, josta hänen kanssaan tahdottiin neuvotella, jokin selkkaus, joka hänen tuli selvittää. Hän laski käsistään musliinihuivin, jota oli laittamassa laskoksille, ja riensi alas portaita, ja sitten kun isä oli katsahtanut häneen hellästi hymyillen ei hän näyttänytkään enää kiinnittävän huomiota Dorothyn läsnäoloon.

"_O fallacem hominum spem, fragilemque Fortunam_!" kuuli tämä isän sanovan puoliääneen. Dorothy oli tottunut näihin hajamielisyyden kohtauksiin, jolloin koulumestarin sielu oli kiintynyt vanhoihin foliantteihin, se kun alituiseen eli näissä. Dorothy odotti hetkisen ja sitten hän laski kätensä kevyesti isän käsivarrelle.

"Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin, isä — eikö niin?"

"Minäkö, lapseni? En", vastasi herra Flemyng lempeällä äänellä.

"Mutta sinä huusit minua!"

"Huusinko? Sitten oli kai jotakin — kyllä, kyllä. Kenties sisareni tietää, mitä se oli."

"Koskikohan se ehkä poikia?" koetti Dorothy johdatella.

"Minä luulen, että se oli jokin kirje — niin, aivan oikein", lisäsi herra Flemyng äkkiä varmistuen. "Tässä se on. Sinä varmaan tulet pahoillesi, kun joudut eroamaan eräästä oppilaastasi — niin herttaisesta ja lahjakkaasta pikku pojasta. Siitä minä tietenkin tahdoin puhua kanssasi, sillä kirje saapui juuri äsken. Ja odotahan hiukan, oli jotain muutakin, josta Evans kertoi samalla kertaa — jotakin sir Jasperista, luullakseni — mutta se ei koskenut meitä niin läheisesti, ja nyt se on häipynyt mielestäni."

Dorothy seisoi siinä kultareunainen paperi kädessään ja katseli isäänsä. Hänen huulensa vapisivat.

"Se on ihan kerrassaan haihtunut mielestäni", kertasi koulumestari hajamielisenä ja jatkoi sitten: "Barbara", — siten hän usein puhutteli tyttäriä äidin nimellä, — "Rolston oli täällä tänä iltana ja aikoi viedä pikku Dickin mukanaan. Se olisi paha, sillä poika on ihmeellisesti edistynyt viime aikoina. Mutta se riippui jotenkuten vuodentulosta, sanoi Rolston — en enää muista millä tavoin. Hän ei voi pitemmälti maksaa pojasta, ja minä ajattelin parhaaksi sanoa hänelle, että Dick saa kaikessa tapauksessa jäädä tänne."

"Ilman mitään korvausta?"

"Niin, lapseni, kai me silloin tällöin voimme kustantaa jonkin ihmisystävällisen teon. Mehän saamme aina maksun nuoresta Mortonista ja nuoresta Harringtonista..."

Dorothy piteli kirjettä hänen edessään sanaakaan virkkamatta. Herra Flemyng otti sen ja katseli sitä ymmällään.

"Oh — sen minä olin unohtanut", sanoi hän, "mehän emme saakaan pitää pikku Harringtonia täällä enää. Pelkäänpä toimineeni hiukan ajattelemattomasti Dickin suhteen. Mutta jos he nyt ovat köyhiä, lapseni — jos he ovat niin köyhiä, niin hän saanee toki tulla kaikessa tapauksessa. Emme kai häviä siinä mitään. Ja jos häviämme, niin varmaankin saamme siitä lopuksi korvauksen."

Lady Harringtonin kirje uhkui vilpitöntä kiitollisuutta siitä ajasta, minkä hänen poikansa Stephen oli viettänyt koulussa, mutta hän ilmoitti päättäneensä nyt ottaa hänet pois sieltä. Hän kiitti herra Flemyngiä sydämellisin sanoin. Dorothy käsitti myladyn tehneen päätöksensä sen johdosta, että hän katsoi parhaaksi katkaista kaikki suhteet kartanon ja koulun välillä. Ja hän tunsi, että siinä todella katkesi ketjunsilmu, sillä jos Stephen olisi jäänyt kouluun, ei ero Jasperista olisi tuntunut hänestä niin täydelliseltä.

Eikä siinä kaikki. Paitsi suurta surua tuntui myös satoja pikku pistoksia kohdistuvan häneen, toisarvoisia ja ilkeitä, mutta silti paljonkin merkitseviä. Sillä maksu Stephenistä oli varsin tärkeä tekijä heidän pikku taloudessaan, ja samalla kun he menettivät sen, jätettiin Dick Rolston heidän armeliaisuutensa varaan. Dorothy oli menettää kärsivällisyytensä, kun hän ajatteli Rolstonin epäluotettavaisuutta sekä Dickin hyvää ruokahalua ja töhryisiä kirjoitusvihkoja.

Ja mitä lieneekään Evans kertonut sir Jasperista? Saisikohan hän enää milloinkaan nähdä häntä? Voisiko hän kestää sitä näkemistä? Oi, kyllä — hän kestäisi mitä hyvänsä, jos vain saisi tyydyttää sydämensä kaipuuta silloin tällöin näkemällä hänet vaikkapa kaukaakin. Huomenna oli sunnuntai, ja silloin olisi hän äitinsä kanssa kirkossa. Oh, kunhan vain huominen päivä jolloinkin tulisi!

Ja se tulikin vihdoin — — ihana kesäpäivä kirkkaine sinitaivaineen ja riemuitsevine leivonviserryksineen ja kukkivine orapihlajapensaineen — ja maalaisia vaelsi joka suunnalta pientä muurinvihreän peittämää, kaunista, kosteaa vanhaa kirkkoa kohden. Dorothy, rouva Harriet Foster ja herra Flemyng, puolentusinan pikkupojan seuraamina, saapuivat kirkon portille juuri kun kartanon vaunutkin vierivät sinne. Pikku Dorothy-parka! Jos hän edes olisi voinut vajota maan alle, tai jos isä olisi jouduttanut askeliaan! Mutta ei — hän talutti sisartaan toisessa käsivarressa ja tytärtään toisessa, ja hän vetäytyi päinvastoin hiukan taaksepäin, kun mylady astui ulos, ja nosti hattuaan hänelle herttaisen kohteliaaseen tapaansa.

Stephen seurasi äitiään, punaiseen takkiin puettuna, ja Dorothyn nähdessään koetti hän riuhtaista itsensä irti, mutta mylady piteli häntä lujasti kädestä. Armollinen rouva hymyili ystävällisemmin kuin koskaan tuolle oven luona seisovalle pikku ryhmälle, ilmeisesti tahtoen osoittaa Dorothylle, että asia nyt oli täydellisesti loppuun ajettu ja että hän, joka oli suoriutunut taistelusta voittajana ei kantanut enää mitään kaunaa. Voittajana, niin! ajatteli nuori tyttö punastuen. Se oli ollut tosiaan ylen epätasainen taistelu, hänen ja tuon ylhäisen naisen kesken, jolla oli arvoa, rikkautta, kauneutta ja välkkyviä jalokiviä... Dorothyn silmät sumentuivat kyynelistä, kun hän niiasi ja ajatteli, että lady Harrington hymyili hänelle ja että Jasper ei ollut siellä.

VIII. LUJA RAKKAUDESSAAN.

He astuivat pieneen kirkkoon toinen toisensa perästä. Voisiko Dorothy milloinkaan unohtaa tätä päivää? Hän oli luullut, että Jasper mahdollisesti matkustaisi pois, ja nyt hän oli varma siitä, että niin oli käynyt. Mutta pelkällä otaksumalla ja todellisuudella on ero, jonka me kaikki varmaan olemme huomanneet.