Part 1

language: Finnish

SAARRETUN NÄKYJÄ

Runoelmia

Kirj.

LAURI HAARLA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

Hurmio. Saarretun näkyjä. Taisteluiden lomassa. Nyt viime rynnäkköön! Kunnia ja kurjuus. Väsymys. Kunnian miehet. Keikari. MÖkkiläisfilosoofi. Kaksi talonpoikaispäällikköä. Orjalaulajan rukous.

HURMIO.

Es'isät rakkaat, härmän-hämäräiset, pedosta pedon siittäneet kautt' aikojen! — Es'isät kaikki, taatot taikojen, te jäärät, ilvekset ja myyrät möyriväiset ja sudet kaikki maassa vainaitten — teen teille kunniaa kuin vahvemmalle heikko — Mut yks vain mieleen mulle sielujenne peikko, vain yksi kaunis on ja laulun aihe — —

Oi peto Hurmio, sa silkinkarvallinen! Sun omain suontes viini juovuttanut on, sa kiidät alla hurman auringon, vaikk' ootkin elon patto pannahinen ja tuhon tulva allas summaton — — Kuink' onkaan solevat ja sorjat jäntereesi, kun saavuttaissas viime jyrkänteesi ne hukkumisen hurjaa riemastusta ja tuokseen vimmahisen juopumusta päin päivää väräjöivät, maahan vaipuen.

Teit' esi-isät kaikkein autuaallisimmat pedosta tästä lauluin kiittelen! — Tuo ikiperintö ja hurma sen pois peitti veljesvihat, kammot, kimmat, sep' yksin hymyin, anteeks antaen tuot' elon hourupäistä katsoi näytelmää, miss' ihmislapset haihtuvaiset temmeltää, kaikk' onnen antimia anoellen.

Tää hurma sielussain ja surma vuorotellen mun suotiin nousta hurjat harjanteet, nuo pitkät käydä riidan taipaleet — — Mut enpä käynyt Manaa etsiskellen: Hain elon kukkeutta hautuumailta, alati muistain rauhan pientareet, joit´' ihmehenä peitti illan hämäryys, joill' uinui lempi, leikki ystävyys.

SAARRETUN NÄKYJÄ.

Mit' autuudesta haasteletkaan, kaunis lapsi, tuonpuoleiseen noin taivut nuorin kiharin ja uskoani tutkaat silmin totisin — Taa hämärripsieskin katson, kultahapsi, — niin katsonkin — ja nään kuin silmäs pettää sun.

Niit' ei tok' kuolonsairas kelmä kaihdakaan. Kuin katve virran vuoltehessa kutsuu aurinkoista, lomitse lehväin kaipaa: tänne loista, loista, ja ensi sätehestä läikkyy hurmissaan — niin immytharsoistaan sun silmäs riemuhun.

Kun raskain suudelmin viel' ennen aamua nuo silmät hukutan ja päivään herätän taas paahteiseen ja runsauteen elämän, kas silloin naurelet kuin vaimo valkea, jok' kylpenyt on salaa rannall' autuaalla.

Niin silloin autuaaks näät riemus maallisen, ett' tulevaiset taivaatkin niin hohtaa vastaan kuin lainais loistonsa ne täältä ainoastaan, ja onnes maallinen ois iankaikkinen — — kuin ain, mua suuteleisit suulla riemukkaalla.

Ja kerran jos sun tummuu, sammuu katsehesi, sinertäväin jos suontes hurma jähmettyy, kun kantapäähäs pistää nilja kalman kyy, se silloin autuutesi, että kukkeutesi sa muistat mulle sieluin nuorin tuhlannees.

Niin minäkin vain sun ja maisen riemun muun, — mi huntuna sun peitti jäsenesi armaat — näin silmilläin, kun kerran kuolon kasvot harmaat mun luoksein mustin huulin pyrki suuteluun — kas silloinkin ma vaivuin nuoreen kauneutees.

Ja tyhjää mulle oli taivaat tulevat, vaikk' omaa rintaa vastaan teroitin jo miekkaa. — Noin itsekin sa tiimalasis Heljää hiekkaa pian naurain tuhlaat, vallatonna kiharat, ikk' kerran haihtuvan sen tiedät kokonaan.

Kuin päivä paistaa sulle usko ihanin, kun vien sun kukkulalle kuolon saartamalle, sielt' ennen yötä hehkuvaista hohtavalle taas pilvenpaltehelle, jolta suudelmin sun sitten nostan nurmitanterelle maan.

Viiskymmentä miest' oli meitä kylän laidassa kummulla voiton — Oli vallattu kylä ja hyökätty sinne juur hetkenä auringon koiton. — Nyt ristiin ja rastiin juttelu kulki kuin hangella sätehen läikky. Vain harjuilta kaukaa pakenevaisten viel' ärhensi voimaton kuoleman räikky.

»On tottakin hauskaa tappelu tää, vain kimmalla juosta ja kummulle syöstä. Ja ryyppyjä riemun ja mainehen maljat saa mies mokomastakin työstä.» »— Ja kaunistuu toki silmät tyttöjen vain kun itkevät meitä murhetta kantain. Taas voittojen jälkeen me saavummehan kuin prinssit ja herrat luo kotirantain.»

»Ja kuolema kurja koikkivin säärin jo vuorien taakse pakohon saa.» »Mutta raapaisi mustalla kynnellään, jotta Harjulan poikaa noin horjuttaa —.» »No kostuupa siitä kun laastari pannaan ja tään kylän tyttäret hellästi hoitaa. — Ja sitten kun vielä se Rait'ojan tyttö ikilemmellä haavat ja jäsenet voitaa.» — Näin einettä söimme me jutteluin —. Koko laakson päivä jo kirkkahaks liehtoi, radan raiteet ja asehet joukkoimme kiilsi. Se säihky se vasta silmiä kiehtoi!

Mut hetkellä tällä, kun maa-elo jälleen noin Sinikki-silmin vastahan loisti, kun mieleni riemun ja uskon sun silmiis tämä huomenen armaus toisti, juur silloin laukesi kuoleman ansa ja kurkkua kuristi huohottavaa: Vihamiesten nyt saapui pantsarijuna, ryömi keskelle laaksoa riemuisaa.

Väet pirstaksi löi tuli turmahinen, pian ammotti laakso kuin auennut hauta, meit' eestä nyt saartoi harjut ja takaa tuo mylvivä pantsarinauta. Niin yksin me jäimme kuin tuomittu koppiin. Ja kuolema äsken pilkattu palas, kuin haudasta julmuri nous ja kostaa nyt pilkkamme halas. Se ryntähät nosti, ja taivasta vasten välkkyi sen kuparirystyt ja luut, käsvarsina harjut ja lyijyä kynnet, vihasilminä tykkien suut. — —

Niin taistelu hurja ja toivoton syttyi. — Makas maassa nyt kummulla hohtelevalla miesten mustien repalerivi. Taas pystyhyn ponnahti karjaisemalla, rivin täydeltä lyijyä syöksi. Täällä armoa pyydetä ei! jok' ainoa laukaus harjulle huusi. Mutta hetki jok' ainoa miehiä vei. — — Niin kiirettä työt' oli tuo, ett' aatos ei kuolon, ei elämän koko päivänä tunkenut sieluun. — Mut illalla saapuissa hämärän oli tauonnut touhu ja työ.

Panos jäljellä ainoa, viimeinen, sitä tuhlata ei, sepä vapahtaa, kun saapuvat saartajat hyökäten.

Tätä hetkeä vartoissa nyt ma ihmeitä laella kummun näin. Näin riitelevän minä hurman ja turman sielusta miehen mun ympärilläin. Minä katsoa koin mitä tuleman piti, päin mustia varjoja kuoleman maan. Niin nöyränä katsoin ja totisin silmin: kadotusta en nähnyt, en autuuttakaan — Miten katsoinkin yhä pyrkien selvyyteen, vain varjoja tyhjyys heitteli autiuteen. En tuntenut voimaa, en voimattomuutta, en silmissä kastetta kyynelveen. — Penseyttäkö kylmää on vain, että hätään en joudu nyt sieluni tähden? Oman sielunko tyhjyys on syy, näin köyhänä että ma lähden? — Miss' on sinun riemusi nyt, sinä riemun mies! näin huutelin hurjana ma. Miss' aattehes on, sinä aatteen mies? niin kyselin kurjana ma.

Välähti, tärähti tantere silloin, räjähti turma ja huumasi mun. — Ja noustua sielu kuin ruumihitonna taas vaivahan vaipui tutkistelun: Kalman mies, sinä kauhujen mies. Vielä kerran sun puolehes käännyn. — Minä armoa en, vaan selvyyttä tahdon, mut tyhjähän mykkyytees minä näännyn. Jos sulia ei muuta sun tahtosi kieltä, sa pelko ja kauhu sieluhun aja! Tää tyhjyys aarteilla noilla sa täytä ja helvetin lieskoin maalaa sen raja. — — — Hohotti vastaan kaiuton mykkyys — Minä näin, oli huutaa mun turha: Ei auennut taivas, ei itkujen kuilu, vain saarrettu mies sekä itsemurha.

Silloin, silloinpa sai säde kirkkauden! Se tunkihe kulmaini katveeseen kuin silmies hiilakka sini nyt riemuni runsauteen. Olkapäitse se kuoleman saapui. Kalman heitti se peittohon illan. Mutta päin elon puistoja, nurmikkokenttää se loistavan nostalti sillan! Ja kaikki, jotk' oli riemua suoneet, nuo armaani viehkeet ja sorjat, luo mun, yli sillan he astuivat. — — Oli kulmilla kullakin riemunsa korjat! Ja jos joku murhetta suonut ja saanut, se peitetty harsoin ol' liehuvin. Kuin ensi iltana kaikki he katsoi, ei ykskään erojaiskyynelin.

Tuli tumma, se alkaja riemun, ens hurma, mi haihtui kuin tuuli. Nyt kukkeudessansa saapui tuo kaino ja hehkuva huuli. — Tuli hän, min tähtinen silmä niin kaunihin valaisi taipaleen, mutta pois joka sammui kuin onneni tähti, kun hukkui mun polkuni hurjuuteen. Kuin onnea kantaen jälleen mulle hän vieläkin kantoi kukkia noita, joit' yhdessä hiljaisna poimittiin, ens' kerran kun kuljimme nurmikoita. — Ja kuin kukkien tietä asteli hänkin, joka myrkkyä lemmen maljasta joi. Hän ylpeä, ihana kaunokainen nyt helmen sen kalkin pohjasta toi. Hän tarjos sen mulle kuin etsijä aarteen erämaasta tois kallihin armaalleen.

Minä näin, minä tunsin: toisella puolla se helmi mun nostaisi kirkkauteen — — — — Mut tuoko, tuo nainenko seuraava mun helmeni pirstaksi lyö? Hän ainoa pettäjä mun, nyt taasko mun riemuni syö? Mutta ei, joko ihmeitä nään minä taivaan! Vaikk' yllänsä kärsimyshelle ja allansa nielevä liekki, hän riensi kuin tyttönen lähtehelle. Ja kun silmästä silmään ma tutkin, mistä riemu tää syntyä mahtoi, näin puhtahan katseen ja toivon: hän kuolla mun kanssani tahtoi.

Suli viimeinenkin nyt syyttely pois — — Kaikesta mennehestä jäi kauneus vain. Niin paljon kuin maallista riemua hain, niin paljon nyt autuutta sielussain!

Tään rauhani ylevän tullen viel' lohdun korkeamman ma löysin kuin koskaan on annettu ihmiselle, jok' on kytketty kalmaisin köysin: Sinut näin, sinut loin, sinut kirkastin! Pohjalta rauhani kuultelevan, sielt' alta satojen sylten sinun nousevan näin, sinun ainoan. — Oli kauneus ylitse kaikkien rajain, yli kaiken sen mik' on korkehin muilla, sun laskettu päähäsi seppeleeksi. Ripa otsan kuin puhtaus kulmaluilla.

Et käyden tullut, sa seppelepää, tulit harjalla välkkyvän laineen. Etkä yksin sa tullut, oi kiharapää. tulit saatossa kunnian, maineen! Sen maineen, nuoret mit' unelmoi, sen seurassas täytenä toit. Ja loiston, jot' tyhjyys ei kuoleman kiusaa, sen kunnian loiston selvänä soit. Sun ja sun saattosi eessä oli hauta kuin tanhujen tarha, ja kaikki nuo lemmet kaunihitkin vain hoippuvan askelen harha. — Mutta muistatko vierasta mua? Sinut saattiko tänne sielusi kaipuu? Vai ohitse käytkö kuin jumalatar, alas maahan jotta mun voimani vaipuu?

Voi, tämä sieluni kuplako vain! Oi ei, sepä ei ollut valhehaamu: kuin kotoniittyjen kastehen yllä on vehmas ja kukkiva aamu, Sulla veen sekä maan oli kauneus kaikki! Kultaa ja lieskaa ja vihreyttä maan sun hipiäs silkkinen pinta, ja hurma sen alla löi poltteissaan. Et ohitse käynyt, et taammaksi jäänyt, tulit luo, kehän piirtelit kaikkeuteen, valtakunnan loit kultaisin muurein ja vierelle hurmanpuut elonihmeineen. — Ajasta irti löit hetken, vai kaksiko, tiedä en lain. Mut tunsin ett' autuutta määrättömyydet sun armostas matkalle sain. Näkeviksi mun silmäni aukes sun silmäisi maailmat nähden. En kurjana, köyhänä nyt, nyt riemulla, rikkaana lähden!

Mut yltymistään tuli yltyi vain, unenmailta se äkkiä riisti nyt mun. Niin turhalta tuntui tuo tohina, touhu, niin turhalta vimmakin taistelun. —

— Mutta untako vieläkin nään? Joko taas tämä maailma vaikenee? Tuo tuli syttynyt meitä ei varten, saartajoita se tähtäelee! Ja tuollahan mies! Hän kukkulan alta hurjana huutaa, lakkia heiluttaen: »Hoi veljet! Nyt joutuin omien luo! Lyöty aukko on ketjuhun saartajien!» Ketjuun! Mars! yli peltojen päin! Läpi laakson voi ehjänä ennättää, ken maahan ei syöksy nyt kertaakaan. Ken jälkehen jää, se surmahan jää. —

— Elon tuuletko lyö noin kasvoja päin, lemu mullanko sieraimet laajentaa! Saaliinko saan minä valtahisen, sekö nopsiksi askelet taajentaa — — — Se saalis on mun, se täytyy mun saada! — Nyt toveri auta ei toveriaan, kas lyödähän arpaa saaliista nyt. Jos kaatuvi ken, yli harpataan! Mun voimaani tallata ei! Tässä elämä kirmaa mylvivin karjoin, kiiltävä-, joustava-jäntereitä tässä petoja laukkaa liehuvin harjoin.

Tuhat välkettä silmihin lyö, läpi laakson kun parvi noin ammahtaa. Kun kummulla turvan se saa, niin maahan sen voimakin sammahtaa. Läpi riutumusverhojen nään, miten patteri laaksoa raivaa. Mun riemu ja riutumus humaltaa, mut ei mikään, ei mikään mua vaivaa.

Sen muistin, sen muistin ma vain, ett' elämä-äiti, min jättävä olin, taas sylkytti lastansa helmassaan, että taas minä maisia polkuja polin.

Sen tunsin, sen tunsin ma vain: Sen verran tääll' autuutta kerään kuin hurmaten katsoa saan sinun sinisten silmies terään.

TAISTELUIDEN LOMASSA.

Vielä täytenä mulla on rypälemalja, vielä kerkeä silmä on syttymään, vielä vyölläni kalskuva kalpa — — Nytkö miekasta riemu ja maljasta nalja! Oi, ei — ystävät ette lie sittenkään — — Lienet virralle viinin sa, säilä, vain salpa?

Sinut heitänkö pois sekä taistelun tuokseen, sitten viiniä juonko ja nauruksi lyön! — Vaiko nostan ma jällehen päänmeno-miekan? Tutut kirjani tuolla mua kutsuvat luokseen — siellä ystävät on monen valvotun yön, siellä kuiskehet kaukahisen runoniekan.

Valtakunta on tää ani-ainoa mun, valtiaallensa riemut se runsahat tarjoo! Tämän kaikenko kaihoten heitän ma pois? — Oi ei! Hymyten heitän ma elämä sun! Tätä päätä ei synkeys peitä, ei varjoo, ensi taistelu vaikka jo kuoleman tois.

Sulle kunniaa teen, sinä riemujen maa! Mutta kerjurin lailla en antejas ano, enkä köyristy alle ma kuoleman pelon, vaan tää leikkipä leikiten loppua saa. — Jumaljuomin kai tyytyy sun viinies jano, suuri, ihana maa, leikki kuolon ja elon.

25.III.18.

NYT VIIME RYNNÄKKÖÖN!

Kysyitpä kerran, kulta, hämärtyissä ehtoon, tien polveillessa kylän liepeheltä lehtoon, mitenkä silloin miehen mieli ailakoi, kun sanantuoja illan suussa käskyn toi: Ens yönä rynnäkköön ja surmaan taikka voittoon on ennen päästävä kuin päivä aamunkoittoon. Udellen kiedoit mun! — Käsvarsin anovin, ihasteluin ja suudelmin vain vastasin.

Olinhan saapunut juur kuolonretkeltäin ja toivuin elämään, kun kirkkautes näin. — Mut nyt on hetki tullut, hetki muistoin, juhannusyötä kuunnellessa heljäin puistoin, kun yön ja päivän polut käyvät rinnakkain ja yhtyen kuin jäljet polkuin haihtuvain.

Nyt kotoparvekkeella seison ypöyksin, maa kerjää korkeudelta kainoin viettelyksin povelleen alkuaikain ihmesuudelmaa, jok' aihe, rahtu turha alku-unelmaa. Kas silloin suur' on pientä, ahdas avaraa: pisarten pienet helmet, kaikkeus ja maa, ne kaikki ovat maailmoita autuaita. Ja kerran päättyköönkin élontie tää kaita! Mies eipä huomaakaan, miss' on tuo mykkä raja, niin uljas soittomies on kuolon kuuluttaja.

Nyt tänne kaikkialta virtaa laulunaiheet, kaikk' oikut, sattumat ja elon huiman vaiheet — — Juhannus kerää mulle sieluun ahnaaseen kaikk' kohtaloni ihmevirrat vuolteineen: Sua, armas, muistain siintää lemmen kimmelveet kuin virta, jonk' on rantamalla riemuilleet kaikk' immet ihanimmat kevättansseissaan. Syvältä, tunnen, voimannesteet kiertää maan — Mut ylähältä räikkä sotatorvi soittaa ja muistoist' ylevintä pauhuin kunnioittaa! Sep' elon voimaa toitottaa, mi hurmassaan voi kieltää itsensä ja käydä kuolemaan.

Tuo soitto, herättäjä tuulten nukkuvain. se vie mun täältä parveen miesten rohkeain ja iltahetkeen yhtä ylevään kuin nyt. Ol' aurinko myös silloin illaks himmennyt mut tuntui meistä kuin se yönkin paistaisi. — Ens yönä kaikki surman pohjaan maistaisi: elonpa kajo kaunis, niinkuin silkkiseitti, se kalmankasvot loistevaipallansa peitti. Sen rintaluille loihti povet ihanaiset ja kypärpäähän onttoon töyhdöt liehuvaiset.

Olento ihme tää se viittoi niinkuin päämies, me valmistuimme seuraamaan kuin saattoon häämies.

Ja kentätkin se loiste loihti kokonaan juhannushämärällä, viime paisteellaan, kuin nytkin kertoissani kotoparvekkeella, kuin kuoloon valmistuttiin sotatantereella.

* * *

Kuin viikarit vain teikkaa heittäis kevätsäällä, niin teikaroitiin huolta vailla Hatanpäällä. Tosinpa vinkui, vonkui Tampere kuin naapurissa porsas häkissään, mut eipä siitä haittaa leikille, jos sätkikin, kun sätki säkissään.

— Jos saivat suutuksiin, kas silloin ammuttiin kuin villit ryssänkirkon sinikupooleita, mut ylipäänsä tehtiin muita askareita. Kanoja ammuttiin ja voissa paistettiin padassa taitavasti. Sitten maistettiin ne herkut tarjotessa mestarkokin, sen jämsäläisen paistitaiturin, ja hanurilla aivan sikinsokin myös soittaessa Laulais-suutarin. Tytöistä Esko lauloi, Tallis-poikaa kauloi — —. Mut arvonsa tok' komppanian jääkär saa, hän kamarissa seurueineen illastaa.

Näin läikkyi leikki sotaveikkoin silloinkin, kun saapui käsky sanoin selvin, ankarin: Kaikk' asemiin, kun kello kaksi lyö, päin Ratinaa te sitten rynnätkää, kun tunnin päästä päättyy tykkein työ ja yössä valopallot välkähtää. — Nyt kuntoon kiväärit ja remmit, rensselit! Ja miehet, päälliköt, he juhlamielin herkin sylistä kuusiston nyt noutaa taistomerkin.

Tuo raisu Eskokin siell' leikkaa kirkkain puukoin. — Välähti mieleen silloin, kuinka kuumin suukoin hyvästi jätti kotikylän armas: »Niin kerran viimeisenpä lemmessään tuo huokui kullan tyrskiväinen parmas, jos hautahavun kikkaan kypärään!»

Miel' autiona niin jäi poika mietelmiin — — Mut tuokiossa taas hän karjuu Tallis-poikaa, jok' keikkuu oksallaan ja ampuu jotta roikaa.

Käy ilta pimeäksi. Joukko palajaa nyt töyhdöin ylpein taas, ja kohta illastaa valossa tuikkutulen upseerit. On siinä talonpoikaa, maisteria, on asemestarit ja vääpelit ja jääkäri, tuo miehist' uljaimpia. — Kuus miestä illastaa nyt viime atriaa — — Mit' tuolloin tunsi, tahtoi aatteen mies ja miekan, sen näinpä maister lausui suulla runoniekan:

»Niin kauvan kuin mun ruumiissani suonet sykkää, en sietää taida, veljet, seuraa kuolonmykkää. Me emme liene hirteen tuomituita, jotk' ahmii viime rokkaa kauhuissaan. Me oomme sotilaita naurusuita, jotk' eron saavat kohta armaastaan, elosta ihanasta, jok' on kaunein vasta, kun kaikkoo, hukkuu meiltä sineen taivaanrannan. — En lohtua, vaan kauneutta teille annan! Te muistakaa, oi lapset suuren Päijänteen, kuin nuojuu koivu himmehine varjoineen. Se nähkää, itkekää kuin lempiväiset sen alla kerran eroiltanaan. Ken kaunihille viittaa jäähyväiset, värähtää, huoahtaa saa murhettaan. — En voi ma kyynelettä muistaa Päijännettä! Mut aatellaan: nyt Päijänteestä taistelemme, niin kuollaan niinkuin siell' ois viime tanteremme.

Mut vääpel parka — nään ma — ennen ryyppyä jo liikutetuks saa ja aju ymmällä tää asemestar puhkuu, tuhajaa. — Kai mestar taaskin nähnyt uniansa ja kohta taivaan merkeist' ennustaa, ens yönä hukkuu muka maa ja kansa. § — No hulluus haihtukoon ja viha vaihtukoon vain mureheksi, min vuoks lyömme Suomen miestä, jok' itseänsä aikois solmuruoskin piestä.

Mut omaan sieluhun nyt, veljet, takaisin ja testamentti pöytään lyödään vakaisin. — Kenellä maat ja konnut karjoinensa hän saitureille maan ne heittäköön. Kenellä päivän vaivat varjoinensa, tomulla maan ne unhoon peittäköön. Ja laitaan pergamentin lain ja reklementin viel' liitämme: meit' aivan täyteen suruvuosi akileijoin muistakaa, kuin vaatii hurskas kuosi.

Ja miehen tään lie pesä helpoin selvittää: Kas aikeet lapsensuurekkaat vain jälkeen jää, ja yhtä toista pientä rihkamaa, kuin lemmenmurhetta ja haikeutta, mik' aarre ei tok' kauvan kalvaa saa mun armaitteni nuorta kukkeutta. Mut kultakirjaimin tää piirto totisin te arkun, testamentin kanteen painakaa: Sinikki viime suudelmani hurjan saa — —.

No, totta totisesti, niinkuin naulan kantaan nyt paiskas jämsäläinen paistinsa, ja rantaan pääs saarnatulvan alta seura tää. Sytytti sikarinsa maisteri. — »No, pojat, kanan niskaan iskekää» — isäntätoimen alkaa luutnantti — »ja tuimaan ryypätkäätte, jotta oitis näätte, siell' oisko kohmeloa tanterilla taivaan.» — »Vai veiskö helvetissä juopporattein vaivaan.» Näin liitti muka nokkelana vääpeli.

»Aut' armias», nyt karjas vastaan jääkäri, piloillaan puoliks, puoliks vakavana, »sa komppanian äiti ämmäkäs, tää paina mielees taivaallinen sana: Jos kunnia sun säikkyy säilälläs, oot vapaa, pelvoton, sua alle tuomion ei lannistaa voi jumalatkaan. Pelkur-räähkä! Sep' yksin tuomiolla kurja syntis-käähkä.»

»Pois oppiriita!» alkoi vuoro maisterin! — »Mut asemestaria pöyristyttävin tuo uni viimeöinen yhä vaivaa — No, kerro, mammutti vai louhikäärme sua ahdisti, ken meistä ohjas laivaa, min purje valkea ja mustapäärme?» Mut mestar ilveeseen vain vastas harvakseen: »No varmaa on: ens yönä se mies keikahtaa, ken huomenna ei voitonmaljaa juoda saa. —»

Niin jatkui juttu, pilkka, taikka peitti joukon taas joskus hiljaisuus kuin tahtois joka loukon se etsiä, siell' oisko sielua, jok' kyllin ei ois ylpeä ja jalo.

Juur kesken hetkeäpä tuollaista nous jäakär katseessansa kaunis palo — Hän havun kiinsi lakkiin sekä toisen takkiin. — Pian kaikki seisoivat he töyhdöin ylpehin ja kädessänsä malja, malja viimeisin.

Juhannuksena v. 1918.

KUNNIA JA KURJUUS.

Tääll' elon mutkikkailla kujasilla käy kunnia ja kurjuus erillään — On kurjuus matkasauva lurjuksilla, ja kunnia, sep' ajaa kääseissään.

Mut tiellä suoralla ja ankaralla, jot' elon hurma astuu turmaa päin, parissa kalman, Via appialla ma kurjuudenkin kunniassa näin.

Sinikki harras, pois nyt kammiosta, soraisten kumpuin kesken Ratinaan! Siell', armas, haastan miehen turmiosta, jok' uupui lokaan, vereen, kunniaan.

Ylpein uhkamme kukkula tuo, min harteilla havuinen harja. Tulessa, tuulessa taisteli siellä Hämehen poikien sarkainen sarja. — Se joukko kuin suoninen nyrkki löi uhmana valkean maan. Se kärkenä rintaman tuiman löi vieläkin vaipuessaan.

— Miehiä syö tuli eestä ja takaa, vain rippehet riutuen taistaa. sora jäätävä jänteret kangistaa — — — Kyllä ties joka mies miltä kuolema maistaa. — Ja takana notko on kuoleman rotko, sinne vyöryvi ruumisten ruhka. Missä taittuvi petäjät vankat, siellä turha on urhojen uhka!

Jalo päällikkö kaatuvi nyt! Sana vietävä on, sana kiireinen, yli tien, läpi lyijystä räiskyvän loan. Kuka uskaltaa, kuka viepi nyt sen? — Tään käskynpä kuulevi mies, joka luona tuon nuortevan männyn vertansa hiekkaan olasta vuodatti haavoittuneesta. Puun runkohon tarttui kuin tarttuisi miekkaan, kopristi kouran ja tuimana tärski: »Ei kontoon käy tämä kuolema tälleen, tää vitkahan jäytää kuin näivetystauti! Tästä täytyvi sotahan jälleen.»

Niin sai sanan kallihin viedäkseen, niin suorihe tarkasti taipaleelle. Kiersi notkoa hiljaista vainajien, tuli kauhujen jyrkälle penkereelle. Kuolonpa kelmä ja loka ja veri siellä sankarit peittävi kalvenneet, kaihisin silmin he katsovat pilviin. Käy raskahaks astujan askeleet. — Mut ankara uoma tuo kaartavi yhä, pian tietä se leikkaa kuin ympyrän rata. Tiell' autiollapa viuhuvat matkalaiset, käy ilmoja soittain kuin lintujen jata. Ne tervehtivät, nepä huutelevat: Kuka uskaltaa! Kuka sankari on! Ne syöksyvät maahan ja sinkovat pois, ja riemunsa turma soi talttumaton: Mies, arpa lyö kuolon ja kunnian nyt, verta me juomme ja mainehen luomme. Kenties ohi käymme, jos onnekas liet, ja surmatta kunnian suomme. — — Mut ilmoissa soi jyly tykkien näin:

Pois pelko nyt, mies, elon notko jos tapaa sen tien, jota ykskään ei vältä. Vain pelvoton mies elon kuonasta vapaa. Viel' askele, tiellä on hän! Vain tuokio tuima, kaas luoti jo miehen. — Taas nousi kuin hämyä haparoiden — Mutta luotipa kolmas löi tiehen. — Löi runnellen ruumiin, löi kasvot päin lokaa. Näinkö kärsimys rietas jo uhrinsa heitti? Yks taasenko sarjahan vainaja, min hautakumpua kunnia peitti — — Mutta nyt! Mikä kumma? Hän liikahtaa — Kuin olkaa kouristais, niin työntyy hän ryntähilleen, jopa polvilleen. Ja kuin isketyn teuraan, niin hukkuu sieluton huutonsa huokaukseen.

Hän katsoo maahan, hän katsoo kauas, sielt' ihmeitä kertyy silmähän himmenevään: Hän varhaiseen kevätaamuhun astuu ja oikoo nuoria jäseniään. — — Kotivirtapa tulvii ja mylläri vanha jo tärkkinä tokeita nostelee. On touhua nyt, pärehöylästä tuolta päreitä valkeita, puhtaita lentelee. Noin — ihan tuhansittain ja miljoonittain, — hän miehille nyt sanan leikkisän heittää. — Miten ryskii ja räiskää se noin! — Tuo lastujen singonta päivänkin peittää. — — Peltoja, peltoja määrättömiin — Kas, lahtipa tuo kotipoukama lie — — -- Mutta polkuni vei läpi paistavan haan! Mihin vie tämä kolkko ja autio tie?

Ylt'ympäri täällä on harjanteet, pilvihin saakka vain jäätä ja soraa! Ken huutaa taas, mikä jyske ja pauke! Tuolla miesjoukko hullu! Se jäätähän poraa. — He viittovat mulle ja kutsuvat luo. — En jouda ma sinne, en uskallakaan, te outoja kaikki ja muotonne hurja. — — Lien joutunut portille kauhujen maan! Pystyyn karkaa ja horjuen seisoo. Verinen tukka kuin piikkinen vanne, kasvoihin ruoskittu tuhannen haavaa kuin reväisty pois ovat olka ja lanne!

— Vihdoin nyt kuin kurjalle armo löi luoti, jok' upposi paikalleen, se kärvensi vaatteen ja raateli rinnan. Niin puri kuolema sydämeen. —

Kauvan viel' lakaisi tietä tuo kuoleman lyijyinen luuta, ja jok' ainoa hetki söi vainajaa kuin kirves syö kaattua puuta.

Vain sininen kärsimysliekki sen tien yllä ehtoolla leijas. — Mut aamulla noustessa auringon ikikunnia loisti myös seijas.

VÄSYMYS.

Miks saavuit juuri nyt, oi kalvas nainen, mun luoksein tiellä tällä — miks saavuit tilintekoon synkeään näin yöllä kuolon himmeällä.

Nyt kaikki onhan turhan turhaa, niin mennyt lempemme kuin murhe sen, ma oonhan peto nyt, en ihminen, ja kaikki tääll' on synkkää veljesmurhaa.

Oi turhaan tutkaat mua! Et taida tietää, armas muinainen, sun silmäis ylle lemmentuska luonut on itkukaihen, härmän talmaisen.

Jo niihin katsoakin kaihdan ma — Ja ympärilles silmää, armas! Näät kaikkialla härmän kalmaisen. On huurre puissa noissa kuin käärinliina kalmistoissa.

Ja viti viimeöinenkin sen liepehenä peittää tien ja mykän härmälakki-joukon, jot' yössä verityöhön vien. Ja katso: mulla hartehilla on kumarilla, huurteisilla tuo sama härmä, kuura kuoleman.

Min' enkö vapaa syyttelyistä sun muistos ihanan ja katkeran, näin marssiessain surman suuhun! — Ojenna kätes, kierrä tuskan puuhun, niin miekan kaksiteräisen lyön sydämees — En jaksa lain, en jaksa selvittää sydäntä kuumaa, päätä hurjaa, en kohtaloa hullua ja nurjaa, mik' iski eroon sun ja mun — — —

Mut niin jos selkeneisit muistohoni nyt, ett', armas, kätes kierrät ristinpuuhun yht' armaasti kuin kesäyössä syleili kätes kerran miehustaani ja luottaen kuin silloin suudelmaani teräistä miekkaa vuotat sydämees, oi silloin niinkuin Neitsyelle se salama sun iskee puhtautees, mik' otsan puhtaan antaa syntiselle, pyhyyksin uusin siunaa maailman.

Oi silloin, armas, kaihet himmeät pois pyyhkäistään sun silmistäsi — sun murheen ahavoima hipiäsi niin kirkastetaan niinkuin valkeus. Ja silloin, silloin nähdä saat! Tään miehen sielu kaltaisekses niin kirkastuu kuin päivän maat on kirkkahia lailla auringon — Niin nöyrtyy etehesi sielu tää kuin palvomalleen sielu palvojan — — Niin itsensä se sulle selvittää kuin ensi synnin vuoksi nuorukainen eess' armahansa sydämensä avaa ja kalpein huulin syntiänsä tavaa.

Jos näin sun henkes kohdannut mun ois nyt tällä muistoin yöllisellä tiellä, niin aamun tullen mies tää kuolla vois kuin Hellaan mies, niin kirkkahalla miellä!

Ei väsyneenä näin mun täytyis taivaltaa nyt tietä härmän, kohti kuolemaa. — —

KUNNIAN MIEHET.

Päin pohjaa rynnätkää tai etelää, idästä marssikaa tai lännen tanterilta, mua vastaan taikka rinnall' iskekää, teit' tervehdän ma, miehet kunnian! Jos hohtaa hapsenne jo, urhot, harmajilta tai kullassaan nään niiden liehuvan, iältä yhtä nuoret ootte kuitenkin — teill' elo nuortehin on hetki viimeisin.

Teill' aate olkoon hurja, hirmuinen tai oppi lempeä kuin marttyyrein ja naisten. Koruksi päähän piikkiseppelen he suokoot teille hautaan tallattuun tai kantamina voittoratsuin kirmaavaisten te syöskää onnenmaahan vallattuun — Kuink' käykin teille täällä, miehet kunnian, te yksin multa saatte laulun hartahan.

Mut ylväät miehet puhtaan taistelun, miks teillä vastakkain nuo iskee kirkkaat miekat! Sit' onhan syytä syvään surra mun. — Miks yhteisen tuon onnen rantaman te verin rusketatte valkeet rantahiekat? — Oi, tunnettehan, miehet kunnian, kun lauennut on tuoksinassa surmaajanne, ett' yhtä ootte niinkuin veljet vereltänne.

Niin suurt' ei synny vihaa maailmaan, niin myrkkyinen ei katkeruus syö lyödyn mieltä, ei julmuus voittajaa, ett' toisiaan ei ymmärtäisi miehet kunnian, vaikk' ankaraa he haastais surman räiskekieltä. Tään näin ma kerran työssä surmaajan! Näin heistä kaksi ylvähintä vastakkain yön saapuessa äänetönnä, armahtain.

* * *

Hämärä yltyy. Voima ryntääjäin jo murtuu. Turhaan aamust' asti iltaan hamaan he hyökänneet on hurjin kiihkoin päin. Tanassa seisoneet on puoltajat ja ryntääjältä sielun, ruumiin lyöneet lamaan.