Part 2

Juur silloin taittehessa päivän, yön löi isku saartajaimme selkään vihamiestä. Tää juoni outo ratkas verityön, se vainotuiksi muutti vainoojat, niit' alkoi kauhuraipoin pakoon hurjaan piestä.

Valossa tulipaloin riehuvain he tunkee laumoihin ja jälleen yöhön karkaa. Lyö tuskan parku ilmaan karjahtain, humahtain nielee liekit huudon sen. — Ei kuulu kuolevaisten valitusta arkaa.

Nuo kurjat maata mataa voihkien, laill' etanain ne ryömii pellon ojaa kohti, kuin tallattuina kesken uupuen. — Niin yksin jäivät. Kaikkos temmellys. Yön korvaan tohisten vain tulenloimut hohti.

On vaara pois! Nuo haudat vaienneet vain vallattava. Siispä raunioille sinne nyt voiton korjantaan käy joukkueet. Jo marssivat — jo kuuluu voihke vaisu — jämähti kuolonkaiuin silloin vastarinne.

Sielt' yrmy raekuuro räiskähtää — Lyö maahan miehet mutta joukkoansa kaiten viel' ärjyin päämies paikallensa jää — Hän vuorta tarkkaa eikä selvää saa, konetta kuoleman ken laulattaa noin taiten.

Mut ääni ärjä lakkaa — Hiljaisuus kuin ihmetellen kieltään ainoata soittaa — — jo tyyntyy liekkein riehu, polttavuus. Valossa paistavassa rinne nukkuu — Tuot' eikö hirviötä leikiten voi voittaa?

Ken siellä sittenkin? — Ken uskaltaa? — Kas tuolla jotakin. Luo kaatuneitten ruhkan mies sorahaudan ryömii reunamaa. Hän ruumihia tutkii, kääntelee kuin kiirein aarretta hän kaivais alta tuhkan.

Pelosta houruks tullut mieskö lie vai ahnas, tahmakoura ruumiinryöstäjäkö? Liet kumpi vaan — sun tiesi hornaan vie! Noin vimmaan vääntyi kasvot päällikön. Mut äkkiä taas vaihtui katsojalla näkö.

Tuo kumma haamu pystyyn karkajaa, hän lataa kiväärin ja nopsaan tyhjäks laukoo. — Luo vainajain taas kiirein kimmahtaa, sielt' etsii pyssyn panoksia täyteen. — Verihin vaipuu, nousee taas, ei työstä taukoo.

Valaisi riemu kasvot katsojan, ei muista joukkoaan, vaan katsoo herkeemättä. »Tuo totisesti mies on kunnian!» hän viimein huudahtaa ja veljen lailla koht' astuu miestä, ojentain jo kaukaa kättä.

Kuin kukat peittäneet ois raunion ja tulipalo paistais niinkuin aurinkoinen, kuin kaikki riita rietas, riemuton ois juhlalauluin maahan haudattu, silt' tuntui katsojasta sankarretki moinen.

Ja hän ken rinteheltä ampui päin, hän tunsi vertaisensa, seisomaan jäi horjuin. Häll' loisti kasvot, niinkuin kevätsäin taas suuteleisi tuulet vanhaa maata. Nyt taistoi hän vain omaa heikkouttaan torjuin.

Hän onhan vanhus, joka katsoo nyt kuin poikaa katsois kotikylään saapuvaista. Hänt' onhan kurjuus, vaiva heitellyt, yht' ainoaa ei ollut hoivaajaa! Noin tulvii kasvot liikutusta jumalaista.

Niist' elon pitkä riita haihtunut, ja kirvonnut on niiden juonteist' elon kourat. Siks ilme synkkä riemuks vaihtunut, käsvarret syleilyhyn auenneet, ja poissa sielustansa verikuvat hourat.

Mut alas katso, tarkkaa saapujaa, kun innoissaan, mut tuska huulten juontehissa hän huolekkaana luokse kiiruhtaa. — Kuin syytöntä hän suojais kärsimystä, niin kaunis oli kaiku ritaraskelissa.

Niin vastakkain käy miehet kunnian. — Mut toisin alahalla mietti salakyttä — Viils ilmaa luoti kurjan ampujan, löi maahan vanhuksen, jok' alas vierii kuin laho puu, päin miestä vastaan rientänyttä.

Mut tuli sammuvainen leimahtaa viel' liekkiin kerran, liekkiin kirkkaimpahan. Hän äänin heikoin korvaan kuiskajaa: »Mies kunnian, mua voithan kunnioittaa — vuoks onnen yksin — jaksoin näin — ma — kuolemahan —.»

Niin remuten jo saapuu joukkokin. Mut äänet äkin vaientuu kuin salamasta — — Nuor päällikkönsä silmin säihkyvin luo heihin katsehen kuin tutkien, ken sydämestä riemuitsee nyt katalasta.

KEIKARI.

Niin yöpyi komppania taaskin kerran kylässä vallatussa vankkaan taloon ja täältä niin löys merkillisen herran, ett' aihetta lie saattaa päivän valoon, mitenkä ränsistynyt keikari voi hurja olla sotateikari, jos synnyltään vain luotu miehen malliin.

Hän hartein kumarin ja pitkin säärin pihalle harppas luokse luutnantin ja tälle kumarrellen ylenmäärin näin haastoi elein teatraalisin: »Oon nero, armoitettu jumalten, — kai veijar jutteluiss' oon naisien — ja koetellut mont' uraa maailmalla.

Oon sankareita paljon näytellyt ja ensilempijöita — Romeota — Othellon käyrää miekkaa käytellyt — on mulle tuttu leikki miesten sota —. Vaikk' areenalla taidan ratsastaa, yl' aavain kiikarilla katsastaa kuin Wallenstein — sen ostin Pietarista —.

Kas sirkuksessa, herra kapteeni — —» »Laverrus pois nyt herra komeljantti! Oot urkkija tai veijarkulkuri, sun naamaas napsahtaa viel' lyijylantti! Mik ammattis? Mik olet miehiäs?» niin luutnantin soi ääni yrmäkäs. Mut vilhunut lie silmästänsä kelmi.

Niin uskalsihe vanhaan tapaan mies: »Myös parranajoon jalo taipumus — everstin leuka tarpeess' on kenties —? — Mut taistomaine kaiken kirkastus! Jo moukkain päitä haukkiloin ja kerin ma kyllin paljottain ja vähin erin, husaarihahmoon nyt ma tahtoisin.»

»Sull' onko taito selvään kaatua ja tarkkaan ampua?» — »Jos suvaitsette, vast' ampumisen jälkeen maatua on viisainta. — Siis pahaks panne ette jos ensin mainitsen ma kauniin Raian, jot' armastin kuin hullu hetken aian, hän sirkuksessa taiturampuja.

Hän kynttilästä liekin sammuksiin jok' ampumalla sai ja yhtä monta sytytti liekkejä taas sydämiin — niin monta riutui miestä toivotonta. Ma yksin nähkääs hältä lemmen sain, siks kunnes mullekin jäi muisto vain ja taito tarkkaan maaliin tähdätä. — —

Osaanko kaatua? Ei ylväämmin tok' Caesar kaadu Bruton iskemiin! Näin järjestän ma poimut manttelin ja kaartain kaadun henkihieveriin. Ja sitten mukaan sääntöin, plastiikan viel' lakkiani hetken heilutan, — myös lausuin jotain mieleenpainuvaa.»

»No, peijakas, on hauskaa hulluutes», hohotti päämies rehevästi vastaan, »saat tulla mukaan sirkustemppuines ja hoitaa kolme virkaa ainoastaan: Saat asehena kantaa partaveistä ja vastaan leukaani sit' taittaa peistä, taas muulloin muonarenki oot ja narri.»

Rähisten syyti miesten joukko pilkkaa nyt ottaissansa tulokkaan tään sakkiin. Mut äänessänsä sulavuutta silkkaa esitti itsensä hän tarttuin lakkiin: »Oon nimeltäni, herrat, maailmanmatti tai — jos niin suvaitsette — neropatti.» Sai sittemmin hän nimen Keikari.

Yön selkään läksi komppania taas päin pakkastaivasta ja taistelua. — Juur lähtöryyppyjä kun miehet kaas, nuor pappi saapui kesken maistelua. Hän meille hautaluvun synkän luki ja rykäisyin viel' uskon voimaa tuki, rekeensä nousi, Herran huomaan jätti.

Mut tielle komppanian päästyä nous kuormallansa keikar saarnaamaan: »Ei papin pakinoilta säästyä saa tässä maassa tiellä kuolonkaan! Meill' elonriemu lauluistamme soi, tomuksi maan hän meidät lapioi ja laukkaa riens luo nuoren rouvansa.»

»Se poika suustaan lemmonleikari, rovastin arvoon mies se nostetaan!» »Jo neljänteen pääs virkaan keikari», näin naurain miehet huus. Hän lauloi vaan: »Rovasti hiiteen! Min' oon reetori, husaari, sankari ja preetori!» Näin jatkui kulku aamuun, taisteluun.

Tapella nahjusteltiin iltaan asti. Mut mies ei lyijyst' elä päivääkään, sen totuuden he tunsi surkeasti jo keskipäivän heittäiss' säteitään. — No, eipä hätää, onhan kuormarenki ja tällä rinnassansa sankarhenki. Hän tammallaan tuo täyden puurosaavin.

Tien mutkaan vauhtia hän ajaa virmaa, mut tenää tekee silloin Liisa parka, kas laukaten ja hirnuin kuulat kirmaa, ja tamma kaino luonnoltaan on arka. »Pois tieltä, pois! Tuo pitkin peltoa, kuvetta vuoren pääset suojassa!» Noin kaikui miesten huuto asemilta.

Mut tempun teki hassun keikari: Hän tamman selkään loikkas, tietä laukkas kuin parhain, hurjin laukkaa ratsuri. Hädissään tamma tuskin ilmaa haukkas, se matalana, korvat luimissaan vain painoi päin min läksi kolvistaan. Vain puurosaavi reiän kylkeen sai. —

»Nyt tappi toinen vuolkaa, ukkelit! Emännät taiten kyllä puuron suolas, mut belzebubi paiskas pippurit ja reiän kiireissänsä laitaan vuolas.» Komensi keikar näin taas kieltä piesten, hörähti tamma, naamat nauroi miesten. Ja kourin, kahmaloin he puuron popsi.

Sill' aikaa keikar seisoo kukkulalla ja kiikarilla tarkkaa maisemaa. Hän hymyy, niinkuin neron harkinnalla hän taistelun tuon johtais tuoksinaa. — »Pojat! On tarvis kenttäjohtoon lankaa, kenellä teist' on kylliks selkärankaa, ken nousee pylvääseen ja langan leikkaa?»

Kajahti ääni näin nyt luutnantin. Mut tempas pyssyn keikar vierimmältään, luo astui kumarruksin nokkelin: »Jos suvaitsette, näytän pikimmältään ma teille tähtäyksen, taiturtaian nimessä lemmen, muistoks kauniin Raian.» Niin astui pylvään luo ja tähtäs tarkkaan.

Kaks kertaa ampui, luoti langan leikkas. Suut ammollaan kaikk' ovat ihmeissään. Levitti kädet hän ja niskan keikkas kuin akrobaatti tempun tehtyään: »Jos Raia täällä tähtäämässä ois, hän miesten päästä ampuis silmät pois, ja seulaks sydämet niin hienoin sormin.»

Ken sitten sotamies, jos keikat ei! Viel' iltaan mennen nähtiin monta kertaa, ket' ampui kerrankin sen piru vei, ei hassuudessa, uljuudessa vertaa. — No, pois siis kuormarengin halpa ies, ja keikarista tehtiin sotamies. — Sai sarkatakin hänkin nauhoineen.

Ja joka taistelussa uhkeemmaksi hän muuttui hontelolta varreltaan. Jo seuraavassa kiiltonapit raksi sinelliryssältä hän puukollaan. Eik' aikaakaan kuin kiiltonahkaiset hän saappaat sai ja helykannukset. — Mut ylpein sittenkin hän kiikaristaan.

Kylissä yövyttäissä nähtiin kyllä, ett' tytöt nuoret syntiin taipumaan hän sai juur nappiensa kiiltelyllä, ja lemmenmerkit kantoi korunaan. Niin kerran — kullan piirongilta kai — hän posliiniporsaan lakinnauhaan sai. — Vain siivet siltä Amorilta puuttui.

Mut taistelussa nimeen Raian vaan hän ampui huimin päin ja seisaallansa. Niin kerran taaskin kummull' ampuissaan jo kaksi jalkaa katkes porsaaltansa. Mut tällöin keikat sai myös kunnian, pääs arvoon hän nyt ryhmänjohtajan. Ja vyöllensä näin vyötti sapelin. —

Tät' uutta arvoa kun juhlittiin, hän pitkän puheen piti porsahalle ja itkein puheen päätti lauselmiin: »Kaksjalka porsas! Niinpä perhanalle möit jalkaa kaksi, jotta, peijakas, sa täysin oisit kuva kantajas — Sun veljeks tunnustan ja kanssas kuolen!»

Ja kuinkas kävi: huomen seikan ratkas — Kun hyökäten taas liejut talsittiin, kas silloin kevätvirta tiemme katkas. Ei sillast' apua, sit' ammuttiin. — Nyt yli vietävä on joukkueet, siis kahlaamaan, suo suojaa äyränteet. Mut nyrpeillänsä katsoo keikari. —

Hän kahdeksalle haastaa miehelleen: »Ei uinut Caesar Rubiconin yli, vaan arpaa heitti lausuin joukolleen: Meit' onnenpoikia ei onni höyli. Siis, Raatikainen, vedä tikku tästä, me kumpaa tietä päästään pälkähästä, kuin gentlemannit vai kuin koirat märät.»

Mies arvan veti, keikat julistaa: »Tää merkitsee: päin siltaa ryntö tuima, juhheijahei tää joukko painaltaa!» Näin hihkuu klovni, alkaa juoksu huima. He hurjaan koipiansa lennättää, jo sillalle, jo yli ennättää — mut äyränteelle keikat keikahtaa.

Hän suojaan tempaistaan ja huomataan, pahasti sattunut on rintaan luoti. Hän virkoo, etsii, katsoo lakkiaan ja lausuu nähdessään kuin veri vuoti: »Tää selvä — — hautaan — porsas peittäkää — — mun ruumihini ojaan heittäkää.» Löi yhteen kantapäät ja hervahti.

* * *

Kun muistan kaikkia sun temppujas en surra voi sua murheell' itkevällä. Mut kerran jos ma seison haudallas tään lasken lauseen hautas pengermällä: »Jos haastoitkin kuin veli porsaallesi, mun lausua suo, keikar, lohduksesi: sun veljeks tunnustan ja kättä lyön.»

MÖKKILÄISFILOSOOFI.

Tie mutkikas ja mökki kääntehessä tien — — Sen kynnyksellä letkuvarren tuprutessa isäntä itse, jonk' on nahka parkittu tään elon riitahisen räntäsatehessa — — — Levossa naama laiskan lempeässä — Vain nenä kärkäs sauhust' autuaasta niin riemuitsee kuin paratiisin yrttihaasta kaikk' ihanimmat lehvät tuoksuis tupakan — Niin autuus tuo ja keväthanki häikäisee, ett' tihrusilmät viiruihinsa peittyy — — Viis siitä tappelusten maailmasta! Isäntä omiin aatoksiinsa heittyy:

»Ka kelpaa kellettää ja tuumat tuumiskella — Pois torajava akka on ja kakarat — — heh — karkuun läksi sotarymyn alkaessa, vei hynttyyt mukanaan — — mut jäihän tupakat. — Isäntä kerrankin saa olla konnullaan — — ei muija äiski, pyssyt räiskii vaan. —

Ka tapelkoot — — lie syytä yllinkyllin, lie täyteen ryönää tullut vihan sappi. Joo, joo — — on kirjan peto noussut — — merestä kai — — niin saarnas hiljan pappi — Merestä, joopa joo — — ka tuopas käräjää — ja nytkös, senkin tursas, maalla temmeltää —.

Ain' aamun noususta on pojat tapelleet — Tuoss' ampuu rähmällänsä toinen joukko, ja myllyn takaa toiset vastaan mäiskivät. Käy siinä melu, kaikuu joka loukko. — Ja kiikaroivat kukkulalla herrat — on prameutta, onpa napit, vaatekerrat —

Ei kuulu mulle — — Vai ei tässä talollaan sais enää olla! — Mua käskivät myös pakoon — vai tässä akkain kanssa teitä talsimaan! He, tietäkööt, jos tässä käyn ja vihaan sakoon — — — Häh! Herra varjelkoon — — mua ampuvat! — — Ähäh — jo lakkas — — Senkin kelmit, pakanat.

Yhyh — — jo taaskin turisee — Voi ruoja sentään! Taas seinään napsahti — Jos morakan täss' äänen päästän! Senkin juuttaat, seinät tärvää — No mitäpäs — — lie nutistanut torakan — — raosta seinän — — Niinpä niin, kun kerta soipi ja napsahtaa, ei juokse silleen pitkäkoipi.

Kas — — sammui pesä — — Tätä tikun tuhlausta! Jaa, jaa — — on tässä rauhan mietteliäs mies — — ei suden eikä lampaan puolla — — Peljätä ei myös! Kas siitä vasta miehen mieheks ties. — Jymähti! — Hu — hu — humisee — Ka — kanuuna — Hiottaa — — vanhaa miestä — — jyly ankara.

Lie tupaan paras — — Hyvät pojat — poika kullat Tää liika hurjaa — Paras panna pötkölleen — näin laattialle — Matalalta kanuuna ei tapaa. Tähän, tähän ukko lötkölleen — — Tai tappavat mun, peijoonit, kuin torakan, ja eukko parka itkun päästäis morakan — —.»

Niin nenä kelmeänä, piiputonna suu — lie missä portahilla — kattoon tuijottaa nyt ukko, siunailee ja peijooneita hokee, näkyjä näkee, aivan ihmeellistä kokee. — Pelosta hourii, kuinka pauhaa, torajaa ylitse kansan Mooses — — Siinain kukkulalta.

KAKSI TALONPOIKAISPÄÄLLIKKÖÄ.

Missä Päijänne korkean kokkansa kääntää pyrkien vuoria päin, missä lahtehen tunkee sen avarin selkä armain tai myrskyvin säin, sielläpä syntyi etelän tuullessa rantamille poikaa kaks samanviikkoista naapuruksille.

Kuopus heist' oli toinen vaurahan talon, toinenpa toivottu esikoinen. Mutta kummallekin elon sarkapa aukes kuin syntymäsarkansa samanmoinen. — Jo ens elonaamunsa Mellon poika ja Samolan rinnan pitivät valtikkaa kotinotkelman.

Noro tummine virtoineen oli raja poikien konnun ja haan. Kirkonkylästä kivin ja seipähinkin turhaan sai viikarit sotimaan. — Mutta jos saapui he vieraiks tupahan rehtiin, silloin pillit ja huilutkin yksissä tehtiin.

Ja kun urkeni juhliva nuoruusaika, riemuhun nousta he tohti, niinkuin köynnökset korkeinta riukua kiertäin hattarapilviä kohti. — Niin kesät kulki kuin yöttömät yöt, yhtä nopsasti illat kuin päivien työt.

Miehuuspäivänsä nousi jo loitolta hohtain — Silloinpa taistelu alkoi! Toki tiettyä tuo, että Melto ja Samola nyt oman uransa halkoi. Rauhanpäivin he johtaneet oli toimissa muissa, siispä paikkansa päällikön myös nyt taisteluissa.

»Sata miestä kun marssivi Päijänteeltä, heilahti tanner ja pelto. Vie nyt ryssiä päin pojat tappeluhun Samolan poika ja Melto!» — Niinpä kierteli laulu ja välkkyvä retki, jylisten kaukaa tervehti taistelun hetki.

* * *

Niin saivat tulikasteen, löivät löylyn, viholliselle häkää tappion, mut itsellensä voittojuhlalöylyn, Käsistä sodan hirmun, rappion takaisin saatu puolet Päijännettä! Sen tiedon voitto toi ja hurmion, jot' en voi taaskaan muistaa kyynelettä.

Kuin koko maailman ois maahan lyöneet ja työtään ihmetellen katselleet, niin seisoi voiton eessä Samola ja Melto joukkoinensa. Niittäneet osansa hekin vihanviljaa lakoon — Kuink' ihanaa näin laasta mantereet, päin päivää marssia ja lyödä pakoon!

Niin helpolta heist' tuntui kuolon taito, noin sotilaana, tiellä kunnian. — — — Mut silloin juur kun käsky taipaleelle taas paisuin nosti povet armeijan, juur silloin saapui käsky toinenkin, jok' iski maahan Mellon, Samolan, kuin salamurha puhtaan sankarin.

Hämärtyi ilta. Viime hehkullansa viel' loisti kaukaisuus kuin houkuttain tulisten taistoin kautta ihmemaihin. Ja pihamaalla touhuin innokkain miesjoukko hihnat kiintää olkaan, sääriin, kuin aikois kilpaleikkiin juoksijoin tai marssia se tahtois maailmanääriin.

Juur silloin kutsun sai luo herrain Melto ja Samola. He viipyi tuokion. Kun astuivat taas portahille, toinen niin kalvas kasvoiltaan kuin miehell' on, ken äkkikuolon voitti taistelulla. Mut toisen kiersi suonet ohimon kuin mustat jäljet naamaan ruoskitulla.

Jäi kaidepuuta vastaan nojallensa tuo kalvas Samola. Luo miehien vetistetyin käy silmin Melto, jäykkään tärähtää leuat sanaan kahtehen: »Hyvästi pojat!» Kääntyy pois ja astuu kujalle päin. »Nyt paha riivas sen.» »Mit on tää, Juho? Meille anna vastuu!»

Niin tuimin kysymyksin ryntää joukko nyt portahille luokse Samolan. »Niin veljet, meidät moukat erotettiin virasta päällikön. Siks kunnian vei meiltä herrat, koska Ruotsin kielin ois käskyt kuultava nyt johtajan. Ei enää kuollakaan saa Suomen mielin.»

Vaelsi hurja lauma koivikkoon. Siell' istui Tuomas Melto murheineen samalla kunnahalla, jolta lähti hän jäämeineen ens kerran rynnökseen. »Nyt Tuomas syntyy meillä kapina!» rämähti huuto. Mutta seisaalleen kavahti Tuomas, lausui lauseensa:

»Ken räähkä täällä huutaa kapinaa, sen turpeeseen ma totisesti lyön! — Häväistiin meidät vuoksi Ruotsin herran, mut estää ei saa täyttymästä työn, min alkoi suomalainen. — Sanitäärin jos tekivät, ma valaniko syön? Ei veljet! Kuolla saa, ei tehdä väärin. —»

Niin ryntäs armeija koht' etelää kuin hyöky hurman paisteess' auringon. Mit' armaammin sen lemmest' uhkui maa sit' tulisempi taisto armoton. Söi kukkeutta, miesten rintaa nuoli tuo tuhathaara lieska taistelon. Ja tautiin soreaan mies moni kuoli —

Mut turhaan kahta miestä peittää koki tuo kuolonkasken kypeninen tuhka. Heill' lienee ollut murhe pantsarina tai yöltä saatu peljättävä uhka. He siellä teki työtään tuoksinassa, miss' suurin kertyi kuolevien ruhka, kuin työmies raunioita raatamassa.

Lomassa taisteluiden nähtiin kyllä, he enää eivät pitkään kiistelleet elosta tästä. Riutui Samola, kuin rintasairas, joskus silmiin veet sai soitto riehakka. Mut Tuomas Melto niin istui kuin ois raudat painaneet tai merten taakse häipyis kotipelto.

Heit' toveritkin melkein kaihtain katsoi kuin nuoret häpeillänsä kuolevaa. — — Mut ahdinkoon sai komppania kerran niin turmaisaan, siit' että pelastaa vain sankar saattoi. Silloin kahleet raukes! Sai talonpoika niittää kunniaa, ja viime panos ohimoihin laukes.

Taas lyötiin aamust' asti, kunnes kääntyi, juur seudun peittyessä hämäriin päin turmaa verityö. Sai sanantuoja: »Koht' oikealta lyödään saarroksiin, tuon kummun, taistelun se pelastaa, vihollisiin ken iskee ryntääviin ja meidän valtahamme harjun saa.»

Kuin tuomiolla joukkueensa eessä nyt seisoo päämies. — Uskaltaako tuo? välähtää haaste miesten kulmain alta. — Pudistaa päätään herra: Miehet nuo vain rippeet joukkueesta — — eikä monta yl' aavan kentän tuon voi päästä luo. Ei mikään päiväks tee yöt' onnetonta!

Tärähti silloin ääni jämeästi: »Mars, ketjuun! Seuratkaa nyt miestä tätä.» »— Meit' Tuomas, Tuomas johtaa!» kaikuu huuto. »Ei suomalainen koettamatta jätä, käy syteen taikka saveen. Jos teen väärin mun herrat ampukoot! Mua käskee hätä. Nyt isku lyödään, isku sanitäärin!»

»Ja kahden sanitäärin!» hurjaan huusi nyt sairas Samola. »Tää komeaa! On totta vieköön!» sinkoi sanoja. »Ikuinen peijakas! Tää naurattaa!» »Nyt maantie auki taivaaseen!» »Kuin nallit kivelle ruotsit jää, kun painaltaa nää suomalaiset takkukarva-hallit!»

Niin ryntäs jono. Joka mies ja katse vain tähtäs Tuomaan selkään leveään. Ei viuhuneet, ei vinkuneet vain kuulat! Humisten kiersi ympärillä pään kuin tulikehä säihkysäkenin. Päin rinnettä! Ja lakealta jään jo ryskii vastaan ryntö toinenkin.

Ken ennen ennättää, saa valtahansa se kuularuiskut sekä jyrkänteet — — Jo harjanteelle Tuomas ammahtaa, nyt Juho, muitakin. Mut ehtineet myös vihamiehet! Alkaa turmantuokse — —. Kuin muinoin nuijamiehet taistelleet niin hekin nyt. Ei ykskään pakoon juokse.

Rämähtää metsä, räikky kuolon laulaa! Ei onni hurja miehiänsä heitä: Lakaistaan rinne puhtaaks tuokiossa, yl' lähdenkin jo yltää ilman teitä tuo räiskeviesti vihollisen luo, ett' turmaan, alas kuolon penkereitä jo syöstiin toverinsa hurjat nuo.

Lysähtää maahan siellä rohkeus, ja sekasorroin laumat pakenee. On voitto meillä taas! Ja tappiot, ne suurta summaa eivät toki tee: vain kymmenkunta Hämeen miehistä — luvuista vääpelin se selvenee ja kaksi, kuuluu, sanitääriä

ORJALAULAJAN RUKOUS.

Oi, Afrodite liljankorkea, sa tytär maan ja päivänsätehen, ken kuljit kerran yllä tuskain meren sen daimonit vain hymyin valliten, sa, Afrodite riemun seppelöimä, pois heitä lempes synkkään Arekseen. Oi kuule jylinällä pauanteen tuo mustasukka Ares pakenee jo kauas, kauas mustaan Traakkiaan. Sa tiedäthän: jo murtui verikostokeihäs sen veljesmurhan inha ruoste söi, ja turhaan heiluttaa tuo hurja soihtuaan. Ei välkkyin lieska sen nyt enää näytä tuot' urhoin temmellystä valtaisaa. Punerrus räikkä sen nyt loimottaa vain yllä kalmankenttäin huokaavaisten. — Oi, jumalatar kirkassilmäinen, min katsehista parvi perhojen jok'ainoo hetki liitää riemuiten, pois käännä kasvos kauhun mailta noilta, pois käänny, pois, sua rukoilen, sun ettei kirjo perhoiltasi siivet näyistä yön sen maahan herpoaisi.

Nyt ruttohenkäyksin tuulet tohajaa ja karja Areksen yön varjoss' saalistaa. Reväissyt on jo sankareilta silmät tuo jumalainen korppi Areksen. Sen koira lieskakielin kiertää, ulvoo ja ilkein hampain jäytää sydämet. — Oi, Afrodite, sieltä käänny pois, mua yksin kuule nöyrää palvojaas. —

Mik' olenkaan, ma että yltäisin sun lempes aivotuksen, korkehin, vain oonhan sokea ja rampa ihminen. — Mut usko, kuumeiseksi liehtoi sydämen ne haavat ikuiset, joit' Ares löi.

Nimessä poltteen sen, ma sulle kuiskaan nyt: Salainen lempes julmaan Arekseen sun nääntää sielus liljahaaveineen, sun hipiältäs pantsar ruosteinen pois riistää myrtit, ruusut, narsissit.

Ja Traakkiasta tuoksuttomat tuulet alastomuuttas jäisin viimoin ruoskii, sun kauneutes ahavoittaa mustin juovin. — — Häväistä et voi jumaluuttas näin, et taivas-kauneuttas himmentäin sit' alttiiks anna riehujille maan. Oi tiesi käännä, toisialle käännä!

Oi jumalatar kukkain tuoksuvain jo herää horroksesta synkän yön! Povellas uinuvalla — tunnethan — jo riemun hyrskyt leikki leikkejään. Nyt herää lännen leyhkään lempeään! Yl' aaltoin astu, armas, Melokselle —.

Sua huokaavainen kevät tullut onhan jo meidän saarelmalle autuaalle. Sen rantaa kiertää valkeet valkamat ja kukkakentät, nurmet paisuvat. Ja tulivuoret villit, hurjat pois julmat aikehensa unohtain nyt hartehilleen nostaa rypäleiset maat.

— Hefaistos tullut on, tuo vanha lempes jo tulisinta rypälettä vaalii, sua varten kypsyttää — —

Jos kuulisitkin, kuinka Dionysos taas saapuu riemuin raikuvin, murattiköynnös, lehvät laakerin kuink' ukon nauraessa tutajaa, kuink' itkusilmin suuri herra tuo pojalle siivekkäälle kertoo lemmestään. Jos muistaisit tään kaiken, muistaisit, ken saapuu myös, ken nuorin, voimakkain, min vuoksi ainoan sa kerran itkit kuin nainen maallinen vuoks lemmenmurehen.

Oi herää, herää, vaahtosyntyinen, Manalta saapuvan näät purren kiireisen! Päin juhlasaarta keula hyrskyää, päin aurinkoa riemu tyrskyää! Ken sieltä saapuukaan? Ken voittanut on kauhut Manan maan? — Sun sulhos ikiherääväinen, sun suuri sulhos, kaipuun nuorukainen, hän jättänyt on rannat kuolon maan. Hän ylkäs lempeä ja ikivoittoisa, hän rauhankenttäin vilpas metsämies, hän kaunein rauhanjuhlain voittajista, hän poika Kinyraan löi surman metsäkarjun sarveikkaan ja saapuu nyt sun luokses juhlimaan.

Oi, Afrodite, kauneus tään saaren — alitse astu meidän riemukaaren — Oi ethän tulematta olla voi, kun adonian kuorolaulut soi —'

En itsein vuoksi saapumaan sua ano, vaikk' onkin suuri mulla riemus jano. Vuoks kaiken kansan, kaikkein kärsijäin sa saavu, jumalatar vakain lempeäin, vuoks voitettuin, vuoks saavu voittajain ja seppelkäsin, hymyin, armahtain jaa oikeuttas, loista kauneuttas. Sun tuomioosi yksin uskon, oi, valtiatar siintosilmäinen. Kun saavut, korkehin, oi saavuthan, sa seppelöit vain miehet kunnian, lie maahan lyöty taikka voittaja.

En itsein vuoksi kuulemaan mua ano, en itsein vuoksi rukoellen sano: Pois heitä lempes synkkään Arekseen, suo juhlariemus meille sydämeen. Ma enhän kauan riemuakaan kestä: löi sodan keihäs rammaks jänteret söi sodan koira multa jäsenet, vain säästi sulle sykkiväisen sydämen.

Sep' yksin sykkien nyt etsii lohtuaan, sep' yksin hehkuen nyt laulaa laulujaan. Sen rukousta kuule huokaavaista, se sama on kuin voimanpäivinään. Jos liekit löi sen kuinkakin, jos taistoin löi ja hurmehin, se sykki tahtiin ylhän näytelmän niin hurjistuin kuin mieli leikkijän, — mut vertyi julmuuksista synkän maan ja kaikkialla kauneuttas kaipas — Ja kenen puoleen huokas silloinkin tuo sydän hurja riemuin polttavin, kun jälkeen taisteluiden hehkui armahilleen? Sua yksin, ihme, kaivaten, sun kaltaistasi täältä etsien se aseetonna sydämiä surmas.

Nyt rinnassain kuin raunioitten yllä sen liekki sinerväinen yksin palaa. Sun adonias armaan nähdä halaa se vielä kerran ennen viime riutumusta. Ja riemahtain se silloin laulaa, kun liehuin liidät tälle rantamalle ja juhlan suot taas rauhan uskojalle. Juur silloin raikuessa nuorten rintain, kun miesten kuoro laulaa kunniaasi, ja nuoret naiset maata polkemaasi on huulin suutelemaan vaipuneet, unessa katse, sielu hurmissaan niin kainoin hartein etees taipuneet, juur silloin, Afrodite palaavainen, oot erottava äänen hartahan.

Eik' armohymystäsi kenkään huomaakaan, ett' ääni on se vainen orjalaulajan.