Part 1

language: Finnish

VIRRANTYVEN

Kirj.

O. Manninen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

VIRRANTYVEN

Virrantyven

ARAT ÄÄNET

Arat äänet Huhtikuun-aamu Kevätsävel Heinäkuunsää Kukkula Tuuliajolla Hiili Kultahääpari Onnellinen Uusi kohtaaminen Kentiesi Iltalaulu Syyslehdet Metsän kalmisto Hiljaisuus

RAUHANMIES

Rauhanmies Pyhä sota Erinaceus europaeus Alli ja telkkä Kiiski ja lohi Nokipojat

SEPPOJEN TULILLA

»Nel mezzo del cammin» P. E. Pavolinille Kalle Kajander Toisin antoi aika toinen Pekka Halonen Jean Sibelius Tuli tutkijan akkunasta

MUISTOJEN PÄIVIÄ

Ylösnoussut Sankarien haudalla Aurinkoratsastus Kevään valta Päivänmaa Huokaavat korvet Tietäjän muisto Porrassalmen työ Muistojen muurit Molière

LEHMUKSEN ALLA

Lehmuksen alla Titania Särkynyt maljakko Sapphon laulu Vaeltajan yölaulu

KULTAISET TORVET

Kultaiset torvet

VIRRANTYVEN

Virrantyven

Kuvastellen nuokkuu kurjenmiekat, kurjenmiekat kultakruunupäät, alla heijuvaiset, heljät hiekat, päällä päiväkorennoitten häät.

Alla virta auringossa vilkkuin, vetten keinu vilpas, kiihkoton, päällä lento poutapilven pilkkuin, kulku päivän kulta valjakon.

Pilven päällä, aallon alla taivaan silmin mittaamaton siintävyys, ihana kuin ihmislasten vaivaan ikävöitty rauhan iäisyys.

Niinkuin vipajavi virran kalvo, haave harhaa, aatos ailakoi, nuku ei, ei valppahasti valvo, kauko-autereihin karkeloi.

Sinikorentoinen siivet antaa liipotella, minne mieli lie, hattarainen haaksi kauas kantaa, kuultokuplanansa virta vie...

Suven suuri, runsas rauha yllä soiluvaisen virransuvannon, kestät, viivyt vain, sen tiedän kyllä, kirkkaan, kiitäväisen tuokion.

Ehkä vie jo ensi virranpolvi kuiluun kurimusten nieleväin, kuss' ei saata hohtavainen holvi kuvastella virtaa viihdyttäin.

Sopusointu, suurten vastavoimain viihdyttäjä lepoon lempeään, kuohut rintain, vaivan vartioimain, laula lailla virran viihtymään.

Tiedän, ettet särkymättä säily, kuultos on kuin heljä kupla vain. Siksi sielun pohjaan siinnä, päily, kons' on hetki valtain valkeain.

Siinnä kesän siunausta tiukkuin, ettei kalva aatos ajan muun: kulku kautta kurimusten kiukkuin, kautta viimeisimmän virransuun.

Että rientäenkin ihmisrintaan kuvastuksin kultaisin sa jäät, niinkuin kuultaa aallon päilypintaan kukat suuret, kultakruunupäät.

ARAT ÄÄNET

ARAT ÄÄNET

Arat äänet, kuin nousu oraan, ujot kuiskeet, kuulutte taas: »Säde päivän on päilynyt soraan, on haljennut haudan paas. Iäks eikö taistoon ja toraan jo tallattu taimimaas?

Kevät seurasi talven selkää, kevät seurasi sittenkin. Kevät viittasi: viherrelkää, yli hautojen vihreimmin! Kevät, ah, sun antejas pelkää suku kukkies kuihtuvin.»

Mitä vastaan, vienoiset, teille? Kevät tietää, ei kenkään muu. On koittanut nukkuneille ylösnousemus, kukkain kuu. Kevät vaatii: sen valvateille häävaattehet valmistuu.

Ei kehrää, ei tee ne työtä, vain hiljaa ne heijastaa sitä päivää, mi seurasi yötä, sen kulkua korkeaa. Sen nousette, vaivutte myötä, sen kutsua kuunnelkaa.

Pian, empijät pikkuruiset! Lyhyt hetki nyt kaikki luo. Ujot kuiskijat toukokuiset, kevät kukkia sallii ja suo. Sen säät sädehohteluiset kaikk' auringon armot tuo.

HUHTIKUUN-AAMU

On käynyt talven muoto juro jo leppoisampaan muhoiluun. Jo vääntää väkkäröitä puro, tuo huima poika huhtikuun.

Taas koivun kylki tiukkuu mahlaa niin makeaa, kuin mettä jois. Ja lätäköissä lapset kahlaa, kuin löytty onnen lähde ois.

Jo varikselta saappaat saivat he punaiset ja pulskat, hei! Ja uudet, uljaat kaarnalaivat jo vettä viiltämään he vei.

Tuoll' ojan vartta vainiolla käy nuori teini, kirjakoi. Ken kirjain kimpussa nyt olla, ken niitten pölyt niellä voi?

Ne sinne jäi, kun kutsun raikkaan toi kylätieltä riemu tuo, kun silmä sattui sinilaikkaan, mi pilviin pilkahduksen luo.

Ja ennenkuin hän itse huomaa, tuoll' ulkona jo uutteroi hän puhkoin puroselle uomaa, mi riemuin solisee ja soi.

Hän innoll iskee jäätä särkein, hän kevään suonta auki lyö. All' auringon nyt ainut tärkein on tänään hälle vain se työ.

Pois kaikki jäykät foliantit on kauas, kauas häipyneet, pois herrat Hegelit ja Kantit, vain helkkyy heljät kevätveet.

Vain pojan riemut, puuhat pojan nyt vallitsee, ja tuokion hän ourutessa kevät-ojan vain onnellinen lapsi on.

KEVÄTSÄVEL

Ja hiirenkorva herkin, mi puuhun puhkeaa, se meille antaa merkin: ei mieltä katkeraa!

Ja laine läikkypäinen se meille laulaa näin: viel' olin äsken jäinen, nyt läikyn kimmeltäin.

Ja aamun kiurut soittaa jo alta auringon: kuss' ikään kevät koittaa, siell laululinnut on.

Ne vaipuu, talven vallat, kuin niit' ei ollut ois. Ei yöt, ei hyyt ja hallat kevättä polje pois.

Se saapuu, uutta, uutta taas ihmett' eikö tee! Sen nuorta ihanuutta maat, ilmat iloitsee.

Pois kirpoo talven taakka sen koittoon kultaiseen. Povesi pohjaan saakka se saapuu saattoineen.

Ei estää eljet kateet voi tietä voitokkaan, ja laulut, kukkasateet on kosto laupiaan.

HEINÄKUUNSÄÄ

Päivä hehkuva heinäkuun, hervonnut tuulen tuntu, neitoja sotkina salmen suun, vartta ei varjele huntu.

Kukkea, ruusuinen kuultavuus helliä päivän paahdon, — Afroditenko synty uus helmasta aallon vaahdon?

Kaukana autere karkeloi, siintävi laivan sauhu. Höyrypilli jo pitkään soi — vallaton kiire ja kauhu!

Poiss' ovat, aaltoko vei ne vai ilmako, metsän lehto? Autuas aalto, jok' olla sai kuolematonten kehto!

Autuas ilma ja metsä, maa: Hellasta Pohjan mailla saivat hetkisen heijastaa, hehkua Hellaan lailla.

Helios orhinsa ohjaa päin korkeuden sinivuorta, kylmän maassakin kypsyttäin hempeä neitsytnuorta.

Maassa, min kohta jo kytkee jää, hankien alle mi haipuu, kauneus, kauneus välkähtää, maan ilo, ihme ja kaipuu.

KUKKULA

Humisevan holvin alla polku loiva, monin mutkin, polvin ylös kiemuroiva.

Virsta virstan jälkeen nousemista kestää. Näköalan välkeen metsän seinä estää.

Joskus oja, aita, oudompaa ei uutta. Mikään tien ei taita yksitoikkoisuutta,

tarjoo tavatonta, maksavata vaivan. Muistat tietä monta samanmoista aivan.

Astut, astut vitkaan, uupuvat jo jalat. Tuskin huomasitkaan, kun jo aukee alat.

Pälvipäihin hiiluu täys jo päivän terä, keltalainein kiiluu halme, pellonperä.

Taukoo tasamaaksi laki vaaran loivan, vainioksi, haaksi talon vankan, voivan.

Puunto pirtin seinän honkapuulta hohtaa. Pitkän pihaheinän halki polku johtaa.

Tanhualle sauvas tiellä vuoltu vaipuu, samoo katse kauas, kauas niinkuin kaipuu.

korvet, järvet jalot kimalluksin kirkkain, tanteret ja talot ihmisvaltaa virkkain:

kylät, kirkot vasten kaukaisuutta salon näkyy koossa lasten korttitornin, -talon.

Yks on suuri yhä, näyttää suuremmalta: kuultopylväs, pyhä korkeutten valta:

Etäisyytten ääriin näkyy estehettä peninkulma-määriin metsää, vuorta, vettä:

holvit humuisammat, korkeampi rinne, vallat vaurahammat taloittuneet sinne.

Pitkät pellot heillä, tähdet tähkäpäitä. Sieltä silmänneillä tiet ei seinäkkäitä.

Vaara vaaran päällä, laajempi sen laki. Vasta tunnet täällä, kunne haavees haki.

Laakson tuskaa tuimaa tunnet kukkulallas: huiput nuo sua huimaa, alangot ei allas.

TUULIAJOLLA

Vain heikko, hauras, vaappuva purren puu ja voimaton, pian pirstoiks särkyvä ruori, kun alla ammottaa syvä aallon suu ja vyöryy, viistäin pilviä, vetten vuori.

On taivas musta, kuollehet tähdet, kuu, on tuul'ajo toivos, onnesi, voimasi nuori. Nyt hengen hinnaks aaltoon jok' aarre muu, jott' alta ei ohut uppois pähkinänkuori!

Nyt, myrsky, suurta, selvintä selkää vie, miss' ei liki väijy liete ja matalikko, vaan kuolon viestinä korkea leimaus lie!

Nyt rannat, maat jätä, rientäjä henkirikko, on turva ainoa aallon ja tuulen tie, on laaja, raskas, rannaton lainehikko!

HIILI

Sysikuopan synkkä hiili, kuopast' ikävöitkö pois? — Peljästyä piimäviili moista mustalaista vois!

Niin, sen tiedän, mieles tulla sepon tult' on tuntemaan, hehkumaan on himo sulla, kirkastuksen kunniaan.

Varma vuoros vartoo, malta, kerran hehkuhetkes lyö, kerran nouset kiron alta, käyt kuin aamuhunsa yö.

Painaa seppo täysin palkein, tuo sun tulikoitoksees, sinut vaatehtivi valkein, henkää hehkun sydämees.

Silloin hiilut, hiili musta, untes suuren tuokion. Kenpä tuntis Tuhkimusta, joka juhlan tähti on?

Silloin, sysi synkkä, loistat, silloin tuomitset ja jaat: tulen voimin kuonan poistat, kunnes selvän kullan saat.

Poiss' on yltäs öiset verhot, pakkos piillä pimentoon, kipunas kuin kimmel-perhot lentää liekkikarkeloon.

KULTAHÄÄPARI

Kevätliitto nuor', ajat kullankukkurapäät, elon kutsuvan kukkahäät, ne tietävät, miten päilyä päivän koi, miten kukkia mieli voi.

Iän pitkän työ, yhä itsensä unhottain ja muistaen muita vain, se virkkaa voi, mitä alttius aikaan saa, mitä rakkaus rakentaa.

Ei mittaa nuorten mieli, miks on se niin; kuin marjoihin kultaisiin, joit' uhkuu kypsän, siunatun syksyn puu, vain kilvan he kurkoittuu.

ONNELLINEN

Hän onnea antoi ja onnea sai, oli onnen sunnuntailapsi hän kai.

Hän päivänpaistetta myötään toi, ilon kukkia kultainen lämpö se loi.

Säde silmässään, säde sielussaan oli hellä, mi kirkasti murheet maan.

Suli pilvet pois, suli jäisin jää, säde voi, mit' ei konsaan kolea sää.

Niin valitut valtojen korkeain väen saa avuks astua heikompain,

väen, innon, mi väsähtämättä vie, — lyhyt elämä, pitkä on etsijän tie.

Lyhyt elämä, iäinen kaipaus, tääll' autuainta vain aavistus.

Ah, koht' oli ranta jo tullut tuo, joka rientäjän vihdoin levätä suo,

tuta rauhaa suo sopusointuisaa, — on kaukana vaivan ja varjon maa.

Vain rakkautta hän saatoks sai. Oli sees, pyhä, päilyvä sunnuntai.

Oli suur', oli täys suven kukoistus, yli maan, meren juhla ja hartaus.

Pyhän virren hyminä vienoinen kohos soimaan kuorojen kaukaisten.

Ja mullan maasta hän muutti pois, kuin soinnut sointua vieneet ois.

UUSI KOHTAAMINEN

Ne vieri pois ne vievät vaunut ja niiden myötä matkamies, ja sydän, vaikka valmistaunut, vast' eron vakavuuden ties.

On kotoisissa kammioissa nyt hiljaisempaa, tyhjempää, ja luona sen, ken sielt' on poissa, alati aatos viivähtää.

Hänt', eronnutta, mieleen johtaa kaikk' esineet, kaikk' askareet; nykyistä elävämmin hohtaa nyt entishetket elpyneet.

Ne usein ilmi-todellistuu, kaikk' ero haihtuu, etäisyys: ei mennytkään hän, siinä istuu, hymyily vastaa hymyilyys.

Ja on kuin ensi tuokiossa ois soiva tuttu ääni taas, kuin hämyisessä kammiossa hyväilis sormet suortuvaas.

Sanoiksi saamasta min esti useinkin hetki soinnuton, niin läheisesti, lämpöisesti nyt soi kuin kuiske sovinnon.

Kuin saatto, jok' ei luovu luota, poismennyt mieleen palajaa, salaista tunnustusta tuota sanattomasti kuiskuttaa.

Ja kaipaus, mi kalvoi mieltä, ei tyhjyytt' enää tuta voi, jo kuuntelee se kevään kieltä, se odottaa, se unelmoi.

Kuin yöhön aamun ylhä sulo kuvastuu kohtaaminen uus, kuin lapsosille joulun tulo, kun laulut soi, kun syttyy kuus.

On pian mennyt aika pieni, — niin rinnan aatos riemuaa, — koht' ohjata jo oman tieni sen luo ma saan, jok' odottaa.

Miss' armaamman luo aamu säteen, maat heleämmin heilimöi, siell' yhdymme taas käsi käteen, niin sydämeni ikävöi.

KENTIKSI...

Kentiesi kevään säillä se totta ollut ois, kun maat on pälvipäillä ja lähtö järven jäillä on läikkyellen pois;

kun kutsui kevään valta, koi-luoja, kukkimaan runonsa roudan alta, tarulta, tai vahalta kun tuntui tarhat maan.

Ois noussut harjahirsi sydänten pyhättöön. — Jo kerkee syys ja kirsi, ei helky kiurun virsi, jäi ruusut jäätikköön.

Lie aika linnunmuuton, jo halla virvet vie syyslaakson laulupuuton, yö tähdetön ja kuuton koht' ympärillä lie.

Ah, kevään kukkakuita, kun mett' on metsä, maa, ja metsässä ei muita kuin linnun laulupuita, kuin aamun purppuraa!

Näe teit' en enää toiste, te kevään säihkysäät; pois tummuitte jo, pois te, se loppuu, kevään loiste, ne kestää, talven jäät.

Kuin haave kevät haipuu, sen kukka kuolee pois, sen valtakunta vaipuu, mut kuolla kevään kaipuu, ah, kuunaan kuinka vois!

Mi mieleen kevään hempi niin kuuman polton tois, mi loisto, loihtu, lempi? Oi uni ihmeisempi, kuin kevät itse ois!

ILTALAULU

Niin kultainen ja lämmin pirtin piisi on tulla luo, kun viiltää kolkko sää. Mut, sydän, ymmärrätkö ystäviisi sä yhtyä, kun synkkyys yllättää?

Lyö pirta, nopsaan nousee, laskee niisi ja helskyin kirjokangas kehkeää. Mut, elon kangas, missä katkelmiisi on langan laiminlyödyn liittäjää?

Vuoskymmentä jo vierähdellyt viisi! Kuin kaunis ranta, joka kauas jää, kuin mennyt, palaamaton paratiisi,

ol' aika kerran armaampi kuin tää. Ah, muistot kaiken kirkkaan, pois mi kiisi, kaikk' illan kullat maille kylväkää!

SYYSLEHDET

On routainen tanner tiemme, ei kukkia maassa näy. Kesän menneen lehtiä liemme. Vilu viime karkelo käy.

Tuta saamme tuulta ja hallaa. Kesän seppelet viima vie. Korot raskaat kulkee ja tallaa, mi latvoina laulanut lie.

Ei kuulla, kun uudet, suuret suvilatvojen laulut soi. Vain syvällä maassa juuret mehun meistäkin ehkä joi.

METSÄN KALMISTO

Ei kuolla metsän jalo voi tallijuhdan tapaan. Salaisin hautaa salo vaeltajansa vapaan.

Sen viime hengenvedon yö lauha ottaa vastaan. Kisoille unten kedon pois salo laulaa lastaan.

Väkevät sammuu vaistot, ja laukee voima jänteen. Taa vaipuu valtataistot, kuin päivänlasku länteen.

Vasaman tuiman vartta nyt punaa suonten kulta kuin liekki kasvain kartta — saa aarteen ahnas multa.

On juostu viime kiista, voi raueta jo raajat. Edemmäs riensi riista, kuin minne saapuu saajat.

Pää ylväs maahan vaipuu yön helmaan, rauhaan korven. Niin kauas, kauas haipuu kaikk' äänet ajotorven.

Pois tenhot teitten aavain unohtaa uskalikko; unt' yrtiksi jo haavain saa rinta nuolirikko.

Niin vienosti se raukoo, niin auttavaisin aikein, niin hiljaa taju taukoo: näin helppoako vaikein!

Soi tuuditellen tuoneen vain tuuli yön, puut jylhät. Yön tähdet ruumishuoneen on kynttilöinä ylhät.

Yö kuolinliinat kutoo, sen varjot vainaan pukee. Yön kastekyynel putoo, yön mykkyys haudan lukee.

Ja kukkia ja lunta kuut kulkee ylle kylväin. Maan unta, mullan unta all' uinuu metsän ylväin.

Ja peittynyt on pian iäksi ilmain alta, kuss' etsi kuolinsijan, kuss' uupui metsän valta.

Vain, kyltyin ihmiskyliin, jos eksyt joskus liian syvälle korven syliin, oi sisko sinipiian,

käyt helmaan hiljaisimpaan sen kätketyinten loukkoin, sen viitaan vihannimpaan, pois kauas teiltä joukkoin,

maass' ehkä mätäs hohtaa niin vehmas, tuoreen tumma, sisällä korven kohtaa sua kukkaloisto kumma.

Mont' ehkä muisteloksi sa poimit, poistut luota. Et metsän kalmistoksi sa tunne paikkaa tuota.

Et arvaa, mist' on nurmeen tuo noussut 'vehmas nukka, maast' että sydänhurmeen joi voimaa korven kukka.

HILJAISUUS

Hiljaisuus minun himoni, haikeus minun haluni, ilta tumma tuttavani, ystäväni yö sanaton; jäivät mulle, muut kun jätti, pelastivat, muut kun petti, auttivat vesiajolta, vaipumasta varjelivat, loivat luotosen merehen, uivalle utuisen saaren;

siell' on teltta terhenestä, nuotio sydänsysistä, yksinäisen yömajaksi, tuttavattoman tuvaksi, pyhäksi pysähtyäni, areksi asettuani, elon tuiman tuokioksi, vanhan päiväni varaksi: sana siell' ei muilta saavu, viesti multa muille vieri, meri on saarta saartamassa, syöverit syliämässä.

RAUHANMIES

RAUHANMIES

Miks suotta toista tokaiset, sopua oivaa sokaiset? Pois kaikki oksat okaiset, suo rauha, rauhan saat! Rakenna rauhan kappeli, se hullu mies, ken tappeli, mut viisas tieltä lappeli, mink' ehti lapikkaat.

Miks soittain lähdet sotihin? Tuo routa porsaan kotihin, tai suistut surman otihin, pääs puhki pusket vaan. Ei kuku onnenkäkesi, jos sonnustatkin väkesi, sun pieni pieksämäkesi se siellä peitotaan.

Jos tyhjistä ja vähistä ain' alkais räiskää, rähistä, jäis ruumenet vain tähistä ja lihoista vain luut. On julkeaa, jos valaiset sa saalispaikat salaiset. Jos missä veet on kalaiset, vie verkkos vain kuin muut.

Saat suvaita ja sallia, jos maass' on joka mallia; ei tasavallan tallia sun taikkos luoda voi. Ois työtä niistä talkoista: tuo punaista, tää valkoista, ja paikoista ja palkoista juur julma parku soi.

Suo halullisten hallita, maan valituiden vallita, vain rauhan virttä rallita: hoi-laari-laari-laa! Kyll' asiat ne hoitelee ja rattaat rasvaa, voitelee ja veroruoskin roitelee sun nahkaas naukuvaa.

Kun voit, niin nuku untasi, sun valvoo eduskuntasi. Vain turhat haaveksuntasi ne suista sukkelaan. Ei suotu sulle siipiä, et lentää voi, mut kiipiä, voit hissutellen hiipiä, — ties, minne saavutkaan.

Voi torat paljon tuhoilla, mut ruokituilla ruhoilla ne käy, jotk' osaa muhoilla. On »jomminkummin tai päinvastoin» varmin viitoista, ei potkita sua liitoista, mut lemmon hakkapeliitoista vain harmin, haitan sai.

Silitä, älä sivalla! Käy itsehes, jos ivalla toist' isket halveksivalla: lyö pökkö pökkijää. Jo pankkiiritkin pahoittuu, ja milläs sitten rahoittuu? Maas autioksi ahoittuu, ja hampaas naulaan jää.

Siis, veikko, mieles hillitse, ettei sua vimma villitse, ja viisauden prillitse vain katsele maailmaa. Pois luonto lyhytmalttinen ja paatos ylenpalttinen! Tie tasainen, asfalttinen on varmin vaeltaa.

PYHÄ SOTA

»Me riennämme taistoon, me lennämme, laulamme! Siis meillä on kaikilla päämme ja kaulamme.

Ajan uuden rintama Pohjolan äärillä! Ajat muuttuu, niin muoto myös muurijäärillä.

Mikä juopa, jos entiskausiin vertaamme rodun kukkaa, vihreintä vuosikertaamme!

Joka edistysvoitosta vaarin me otamme: monet meillä on olleet jo ilmasotamme.

Taktiikass' on varsinkin verraton mahtimme: mitä laajempi lauma, sen tarkempi tahtimme.

Univormu on laatua myös paki-parasta, ihan uus sävy-yhtymä verasta, sarasta.

Mitä meill' ei ois ajanmukaista asetta! Ota jos mikä vain omakarvainen gasetta:

on pyssyjä, tykkejä, kuularuiskuja, ne ei maar nakkele lentomuiskuja.

Joka ainoa ammoin jo perästä-laattava: miten sihti liekin, mut perä on taattava.

Tosin kyllä me itse ei keksitty ruutia, mut polttaa me osaamme, päivässä puutia.

Ja pommit ja miinat, voi jotain ne tehota. Ja kasarmi-flooramme — eikös se rehota!

Näet sota ei vaadi vain ruutia, terästä, vaan ennen kaikkea henkeä erästä.

Niin, oikea henki! Sill' itsesi sonnusta, kun on pyhä sota nyt kodista, konnusta.

Nykyaikainen sota on inhimillistä, kuten sivistyskansa on kaukana villistä.

Kera kristityn kun soti valkoinen kristitty, ain' onkin päät muotojen mukaan listitty.

Vain murhattu miehet, ei solvattu nunnia, pyhä ollut on ain' alakuntoisten kunnia.

Pyhät niin hyvin peuhaajat penikkatautiset kuin kuhnurit, tuhnurit maailmankautiset.

Mut entä kun vastass' on pimeä pakana? Niin, ei nisun nimeä ansaitse akana!

Siin' ei sovi ennakkoluulojen luulija: me armotta ammumme dum-dum-kuulia.

ERINACEUS EUROPAEUS

Luonnonhistoriallinen tutkielma

Se muistuttaa hyvin piikkisikaa, vain koossa on vika, ei sisussa vikaa.

Hyv' ei mennä silittämään sen selkää: se on peljättävin, kun se itse pelkää.

Kuten aurinko paistaa hyville, pahoille, sen on piikit tanassa kaikille tahoille.

Sano myyrälle: »Siinä on auringonkerä!» niin myyrä myöntää: »Voi olla perä!»

Se edustaa meillä Europan faunaa, ei korpea, Lappia, kotaa ja saunaa.

Se veisaa: »Kaikk' oomm' tääll' tuonen kauhass', mut pistinten takan' on taatuss' rauhass'.»

Sitä sikäli verrata voi suurvaltaan, kuten aurinkoon kerä-kippuraltaan.

Se kun pörhistää joka piikkisäteen, paha ottakoon hänet kintaatta käteen.

Sen on harja pystyssä harin-hurin, kuin piikkitynnyrin kääntäisit nurin.

Se on hyönteissyöjä, sen näkee suusta, sitä myöten sen tuomio ruoasta muusta.

Se uurtaa ja puurtaa, sill' on pihaheinässä sama virka kuin luteenmyrkyllä seinässä.

Sit' ei siis ole syy erikoisesti vieroa, jos ei ystävyyttä myös liioin hieroa.

Se kun aina varoo: Jos joudun kiikkiin! heti keräks se kiertyy ja turvaa piikkiin.

Kerä kiukkuinen! Sama kuin kuristusnuora hädän hetkellä sille ois selkä suora.

Mitäs teet, kun tuommoinen tuppaa eteen? Ota tikku ja sillä se vieritä veteen:

suurvallan alta maa katoo vankka, se on avuton veessä kuin maalla ankka.

Ala — myyränaurinko — potkia, sätkiä! Arat paikat paljastaa visu kätkijä.

Käy ilmi, mi piikkilinnassa piili, kerän keskus, sentimentaalinen siili.

Sinä ymmärrät Werthereitä ja Lottia, kun katselet uivaa iiliskottia.

Mitä tunsi Napoleon Waterloossaan, sitä siili kylmässä qvi pro qvo:ssaan.

Se huokaa: »Joudu, emo luonto, apuun, minun sieluni siirrä jo kalaan tai rapuun.

Tee siilistä silli edes jonkinlainen, — se on puustavin muutos vain pikkarainen!»

ALLI JA TELKKÄ

Lintutarina

Alli ja telkkä ne souteli suulla lahden, lauleli lainehilla ne kilpaa kahden.

Kiitteli kartanoaan, kovin kerskui telkkä: »Oikea on puupönttö, ei pehko pelkkä.

Valmistettu on mulle se vartavasten, tehty se on pesäpirtiksi telkän lasten.

Torjuu tuulen seinä ja katto sateen. Saa sitä katsoissaan moni mielen kateen.

Siit' ota sinäkin onnesi oppi ja malli!» — Vastasi soreasulka aaltojen alli:

»Mitä se pyhittää, jos pöntössä asut, jos munit munittajillesi täyteen vasut?

Eip' ole ääntä sulla, mi lauluun laukee, siellä, miss' aavat, ihanat ilmat aukee,

missä liikkuu veet syvät, selvät, väljät; sulla on poukamas vain ja sen pohjanäljät.

Pönttös on pökkelö tyyni, ei tuulien tuutu — sulle sen onnesi suon, en sure, en suutu!» —

»On maakynnessä maar olo oivin ja reiluin, ei vesill', ilmoilla irtolaisena heiluin.

aulaa saat sinä, panna taitosi paraan, teet tupas sillä vain tuulten ja vaahtojen varaan.

Ei, tosipohja on toista kuin haaveet hauraat, haihattelusta ei valkene päivät vauraat.

Asianpaikassa auta ei horunloru, allin ei allitus eikä joutsenen joru!»» —

Alli ja telkkä ne noin veti hammasnuottaa, näet kukin toistaan luulee ja omaansa luottaa.

Eip' ois tainnut allia telkkä taata, allista telkkä ja pökkelö yht oli maata.

Kiistivät, kinasivat tovin tuolla tavoin, tauotessa kiista ol' yhtä avoin. —

Kumpiko oppi ol' oikea, kumpi vale, kumpiko neuvo nisu ja kumpi kale?

Toinenko siin' oli rikas ja toinen köyhä, toinenko luja ja taattu ja toinen löyhä?

Toinenko vain oli viisas ja toinen houkka, toinenko heistä herra ja toinen moukka?

Vastatkoon se, ken kummankin loi ja laati! Itse he inttivät, kuin oma vaisto vaati.

Sill' eri eläjät on eri karvaa ja kaavaa, toinen ahdasta suosii ja toinen aavaa,

Ei voi ikinä, millään sovittelulla, telkästä allia, allista telkkää tulla.

Allille ilmoill' on ilo ja aalloilla autuus telkälle pesän teko ja naudalle nautuus.

KIISKI JA LOHI

Eläinsatu

Oli kerran kiiski lohennousukuussa, kiven rinnassa killitti virran suussa.

Lohi nousi uiskellen virran uomaa. Heti ketterä kiiski sen keksii ja huomaa.

»Hei, kuules, käydäänkö kilpaan, lohi? Minä näytän, kuinka sinust' uidaan ohi.»

Lohen mielestä siinä oli lysti jehu, mies pieni, mut oikea pippurin mehu.

Mikäs siinä, lähtivät kilpaa uimaan, lohi purstollaan kävi kuohuja puimaan.

Mut kiiski on kekseliäämpää miestä: »Saat yksin, eto venkale, vettä piestä!»

Lohen purstoon se haukkasi kiinni hampaan ja huusi: »Jo jääti Tule sukkelampaan!»

Lohi luuli jo, ett' on ihan tiukka eessä: »Sehän menee kuin viksari itse veessä!»

Lohi purstolla puiden meni kuohuja vastaan, mut kiiski piti kiinni kuin kunniastaan.

Vähät siitä, jos maailma silmissä pyöri, ylös herroiks se kulki kuin kupernyöri.

Yks kaks, yläpuolelle kosken niskaa on tultu. Lohi kääntyy, purstoa viskaa

ja lennättää samall' itse kiiskin taa kauas, sylimääriä neljä ja viiskin.

Lohi katsoo: eikö jo toinen ala tulla? »Hih», kiljuu kiiski, »on voitto mulla!»

— Mitäs opettaa tämä vanha tarina? Se neuvoo: Lohi, pysy lohelle parina.

Ota kelkkaas vaikka piru itse ennen kuin kiiski ylös kosken köngästä mennen.

Ole vasta viisas, älä koskaan viskaa sitä sinne yläpuolelle kosken niskaa.

Se kuskin lailla körökyydin maksaa: se takaa puree min pystyy ja jaksaa.

NOKIPOJAT

Noki meill' on nurmea, ruostekatot ruohoa, saamme iän nuoren savupiippua nuohoa,

harjalta harjalle vaappuen, viippuen, henki joka hetki hiuskarvasta riippuen.

Tiemme on saattama tuulten ja sauhuin. Astujat maassa ne katselevat kauhuin.

Päätä pois kääntävät, jouduttavat jalkaa: entä jos sieltä paha alamäki alkaa!

Tyyntyvät vasta ohi ensi nurkan ehtien: helpompi se hermoille palstoilta lehtien!

Säälivät siellä monet kelpo sielut kiltit: »Voi, te elon lapsipuolet, nuoret nokipiltit!»

Säälitte! Vielä me viipumme täällä tuulessa, päivässä, päittenne päällä.

Pohja on meille, mihin polkea jalka, missä ylin muilla on majan kattomalka.

Totta valkoenkelit ois nähdä halutummat, kuin on pienet hankopirut, harmaat ja tummat.

Liemme nokipeikkoja, joita lapset pelkää, mutta muuten tareta te talvi yritelkää:

kestäiskö kirkkaana lietenne lieska, kypsyiskö koreaksi kyrsä ja rieska,

vai elo ehkä vähän mustemmaksi muuttuis, muurienne huipulta jos huimat pojat puuttuis?

Päällemme ottaa meill' osana ja työnä ihmisten kaupungin kaikk' on nokiryönä,

kivisuonet kierrätellä, luotimme laskien, umpiporot pohjimmatkin raivata raskien,

tehdä tietä, että kävis estymättä henki, tuhmasti ett' isännöis ei tuli, reima renki.

Kenen haave hartaampi kesän marjamaihin, lepopäivän päilyntään ja suvisunnuntaihin

kuin sen, jolle talven viima veikoista taatuin, joll' on synkkä sydenkarva seisten ja kaatuin!

Oispa aina aurinko ja auttais kesän marjat, haikarojen hallita jo joutais katonharjat.

Kaikk' ois samankarvaisia, mustat kanssa muitten, viinapuitten vierellä ja alla leipäpuitten.

Vaan on jäinen talvenjänkä kestämistä kesään, paljon puuta, pökkelöä tarvis panna pesään.

Pian vilu viiltää ja näppäisevi nälkä, missä tuli vastaan ei väkevästi välkä.

Niin on pakko pakkasella, niin on tarvis talvella ihmisen tulta, tulen ihmistä palvella.

Turvaksi sen tuntee ja aarteeksi arvaa, kell' on iho ihmisen, ei Mikko-ketun karvaa.

Tuska olla tuletta ja valkeatta vaiva sen, ken julki vaeltaa, ei myyränteitä kaiva.

Saavat mustat muutamat hoitaa savuhormia, jott' ois muilla pitää vara valkeita sormia.

Kussa tuli tukahtuu ja tuhka hengen tukkii, liikumme, ja liedellä taas tulikukka kukkii.

Herttaista on herätä ja torkahtaa sen ääreen. Häkä päät' ei hämmennä, ei kiipee kihti sääreen.

Paha nokivalkea ei nousemahan kärky, palokellon pauhusta ei rakas rauha järky.

Hyv' ei järky järjestys, ei raiteet, ei kaavat, maurit työnsä tekevät ja maurit mennä saavat

Olo varma, valoisa on majakansan kauniin, valkonymfin valkeus se nojaa nokifauniin.

Muuttumatta, puuttumatta maass' on olo oiva, pyrkijänsä pysty saa ja luovijansa loiva.

Nokipojat nousta saa, on jyrkkä tie ja kaita, kupehiila kuilut, missä muilla tasamaita.

Oksa kutsuu oravaa ja huiput huimapäitä. Niitä kasvaa, kaikki säät on niille kasvusäitä.

Yksi kaatui, kaksi kasvoi, toiset homman hoitaa. Katot kansoittelemaan on monta nokinoitaa.

Ilmaiseksi niitä maasta marrostakin itää, huimapäitten heimosta Herra huolen pitää.

SEPPOJEN TULILLA

»NEL MEZZO DEL CAMMIN...»

Eino Leinolle elämän keskipäivässä

Nous ammoin maaliskuisten unten ummut ja välkkyi helkatulet toukokuun. Nyt kesää täyttä tähkii kedot, kummut, sen vehmain verho pukee maan ja puun.

Siis tuumitko: koht', armas suvi, tummut! Ei, lämpö vain nyt kruunaa loiston muun, ja rauhan virret soi, ei sotarummut, sua elojuhlaan kutsuu siunattuun.

Niin Luojan kesä kiirehtivi hiljaa, sen täyttyy ihmetyöt, ei kesken jää, se maasta nostattavi nuorta viljaa,

ikuista viljaa, virren heilimää. Ja täys kuin kesä kukkaista ja liljaa syys olkoon väri-, tähtivälkyntää!

6.VII.1918.

P. E. PAVOLINILLE

»Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla», ett' oisi koskaan Suomen säveleillä vaeltaa siivet laulun valtateillä ja Suomen virttä virkkaa maalla muulla:

kuink' immen hius helkkyy kannelpuulla, käkösen kullat kukkuu, kuink' on meillä runoinen rusko mailla pimenneillä, kun päiv' ei paista eikä kuuhut kuulla.

Nyt Suomen suvihaaveet niittää halla, on murhe maassa, mielet miekan alla. Mi jäävä lie, kun lankee laaja niitos?

Vaan uusin soinnuin, suloin kauas helää se syntylaulu, jossa Suomi elää. Sen siivittäjä, Sulle Suomen kiitos!

1911.

KALLE KAJANDER,

Tervehdys 60-vuotiaalle

Innon miestä, kunnon miestä, kynän miestä, kynnön miestä, seppoa sepon pajassa, Pellervoista pellon työssä kiittävi kera-eläjät, vaivastasi viljan saajat.

Heilivi heleä laiho aurasi vako-alalla; syvemmä vakosi syöpyi, siemen loitomma sirahti, konsa peltoa peräsit, kyisempätä kyntömaata, kansan korpisen sisua.

Oispa korpi kostuneempi, raatumpi karu kamara, kerkeämmin kiitteleisi, ylevämmin ymmärtäisi arvoa vaon ajajan, uran kaivun kauneutta, palvoisi palavin mielin, tulisesti toivottaisi noita paljon nousevaksi sukuasi Suomen soille, rotuasi roudan maille pitämähän pellon puolta liioilta vilun vihoilta, hallan töiltä haikeoilta.

14.III.1922.

TOISIN ANTOI AIKA TOINEN...

E. N. Setälän 50-vuotispäivänä

Toisin antoi aika toinen, lahjoitteli lapsillensa, myötätuulen toivehille, hankatuulen haavehille, kerran Suomelle suvannon, kesän armon, aamun kihlat. Nyt mitäpä miehellensä aika suopi antimiksi, suuret vai vähätkö suomat vaiko ei vähiäkänä?