Part 2

Vastasään väkevän antoi, vaati miehen mittasille, voiman voittokilpasille. Nyt ei tuulesta tukea eikä aalloista apua, nytp' on miehen mahtaminen, tarmon taival soutaminen, maalle noita noutaminen Sammon saatuja muruja.

Antoi talven, antoi taiston, soi kaiken karaisevaisen, pienet kylmivi kypenet, suuren liekin suurentavi, sepon valkean väkevän sydämessä syttynehen; paljon polttavi poroksi, kestävimmän kirkastavi. Meilt' otti olevan onnen, kaiken tuumivi tuhota: pohjan alta, päivän päältä, jäämättä jalansijoa.

Niinp' on onnen ottaessa mies itse enemmän antoi, jaksaja jalommin jaksoi, korkeni koetuksessa. Mink' on maa masennetahan, pyhät rannat raiskatahan, senp' on seisovi lujemmin Suomen linna liikkumaton, suojamuuri sortumaton Suomen sulhojen povessa, sydämessä sykkivässä.

27.II.1914.

PEKKA HALONEN

Sähkösanoma 50-vuotiaalle

Paljon on Paavoja Savossa, siinä Pekkoja sivussa. Yksi on meidän mieli-Pekka, mieli-Pekka, maali-Pekka, Pekka kuin mäen petäjä, Halonen kuin harjun honka. Niinp' ole kauan oikeana, pystylatvana pysyös: sata vuotta työn tekijä, työ itse tuhannen vuotta!

23.IX.1915.

JEAN SIBELIUS

Sekö mahtaja vain, ken käskee kansoja, maita kenen tahto miljoonille on pakkopaita?

Sekö suuri vain, jota kantaa suitsutuspilvet, ja korkea, jolla on kalskuvat kantakilvet?

Sekö rikkain, jolla on kukkurapäisin kulta? — Miks sitten tunnustaisimme taivaan tulta?

Sa terve, seppo, mahtaja soiton sorjan! Sun valtas vapaudeksi on mannun orjan.

Miss' ikään säveleinesi läsnä lienet, siell' ei ole seinät ahtaat, ei pirtit pienet.

Vaan holvit nousee, heljät kuin ilman pieli, on juhlan loisto, hartaus, haltiomieli.

On avaruuksiin aurinkolennon siipi, on kauneushekkuma hengen, mi maassa hiipi.

Sa terve, soiton mahtaja Suomen mailla! Ei Pohjan loihtu viel' ole pontta vailla.

Se vielä voi, mitä kullat ei kuningasten, iki-iloksi helkkyy se heimolle ihmislasten.

Sotapursin Pohjan urhot ulkosi ammoin, verot vei, maat valtasi, kansat täytteli kammoin.

Nyt soiton pursi kauemmat rientää rannat, vaan ihastus on vero se, jonka sa kannat.

On kansakuntain riemu sun kaukoretkes, ja aarre aikakautten sun sointuhetkes.

Sa voittosaatoin saavut, ja liikkuu linnat, ja aukee ihanuudelle ihmisrinnat.

Ei voi ne vastustaa sävelvaltikkaasi, ja maailmaks on kasvava valtamaasi.

8.XII.1915.

TULI TUTKIJAN AKKUNASTA ...

O. E. Tudeerille, 70-vuotiaalle

Tuli tutkijan akkunasta yö yölt' yhä tyynenä tuikuttaa. Väsy mieli ei mittaamasta olevaisien ongelmaa. Kuin nousee ja laskee laineet, sukukunnat uupuvat unheeseen, ja ihmismahdit ja maineet kuin kupla on virran veen.

Ne nopsaan vaihtuu ja vaipuu, mut uuvu ei elon virran vuo. Iankaikkinen iäisen kaipuu tomuss' elää ja etsii ja luo. Maan raskas, raukea multa ylös irti maast' yhä ikävöi, tuta tahtoo se taivaan tulta, se henkeä heilimöi.

Tuhat vuotta ja taas tuhat vuotta sama voittelo voimien nousevain, ettei ois nähtyjä suotta näyt suurien unelmain. Maan lasten taistoa tuota, sitä mittaa tutkija mielessään: maan kenttiä missä ei juota veret, kyynelet kylläkään?

Sitä miettijä mittaa ja vaakaa: kova ihmisen kohtalonkoulu on, on maata ja mieltä raakaa ala raivata rannaton. Mut halki vaarain ja harhain on taistellen päästy, mi päästy lie, on karttanut kaunein ja parhain, on eestynyt ihmisen tie.

Humanistia hopeahasta ei allepäin elon ankeus saa: niin ollut on, niin on vasta: vain kilvoitus kirkastaa. Sama voima vieläkin voittaa, mi ammoin Persian laumat löi, ja vapaus korkea koittaa, jota vuossadat ikävöi.

Taru Hellaan viel' yhä toistuu, — se mieleen lämpimän tunnon tuo. Maan polkijat maasta poistuu, ja kahleensa kansa luo. Ja alla kun pohjantähden yön kaiheest' astuvi armain maa, sen aamun, sen aamun nähden »Tosi ollos!» hän toivottaa.

»Älä käännä kasvojas meistä, pyhä vapaus, valkeus ylhä maan. Suo voimasi Suomen seistä ja varttua vaiheissaan. Oi maa, joka niinkuin Hellas idän laumat lannistetuksi sait, mitä versoa tanterellas suo kohtalon korkeat lait?

Kuki untani kultaisemmin, kuki aavistustani armaammin, kuki kuntoa maa, jota lemmin, jonk' aamua tervehdin. Jätä muisto soipa ja sorja ajan kaukaisuuksihin kaikumaan: ei ollut kansasi orja, oli vartia vapaan maan.

Kuki sointua, Suomen saari, väki elvytä Väinämön kantelon, luo helkkyvä laulun kaari yli Pohjolan pimennon; kaje ylhempi yötä ja turmaa jätä jälkees aikojen aallokkoon, kuin raunioinakin hurmaa jalo, hohtava Parthenon!»

30.8.1918.

MUISTOJEN PÄIVIÄ

YLÖSNOUSSUT

On tullut valkeus, ja väistyy yö, ja korkealla hohtaa huomenkoitto, ja elämälle voiton hetki lyö. Vaan kuka mittaa, kuink' on kallis voitto?

Ken tuskan mittaa, mit' on tunteneet sydämet kalleimpansa, kaikkens' antain, ken ahdistuksen, josta auenneet on vihdoin avaruudet aamun rantain?

Kokea saimme pienen tuokion, mit' urhot halki muinaisuuden harmaan; sen taistelojen taival ollut on valottomampi, vaikeampi varmaan.

Nyt ankaruutta tuhatvuotisen me ehkä aavistamme taattoin taiston, sen uskallusta aamuun uutehen ja voimaa, väkevyyttä elonvaiston.

Ikuinen Kaitselmus, mi kansan tään asetit kuokkijaksi pohjan korven! Sai tuntea se tuiman vastasään, sai kuulla torahdukset vainotorven.

Nyt mitä tuntemaan sen tulla suot, asua suotko päivän kasvoin alla, ja kevään kirkastusta mieleen luot, niin että väistyy väijyväinen halla?

Sen otsalla jo voiko kimmeltää vapaus, kärsimysten kallis helmi? Suur', oikea suo sille määränpää, sen riento ettei harhateillä telmi.

Sen voiman, joka voitti vastasään, sen innon, jok' on meissä isäin juurta, äl' anna hervota, kun heitetään nyt vastaisuuden valta-arpaa suurta.

Isäimme altis mieli meihin luo, on aika etsikon, on hetki enteen. Nyt kylvö tehdään, joka kasvun tuo pojille kauas polveen kymmenenteen.

Sen sydämemme ääni todistaa: ne touon kantaa, toivojemme kunnaat, surujen Suomi lohdutuksen saa niin kalliin, kuin sen kallihit on lunnaat.

Oi aavistuksen kauko-aika uus, kun armahamp' on päivä päällä maamme! Me — kohta muistumaton muinaisuus — ilomme korkeimman me siitä saamme.

Siit' aatoksemme suureks avartuu, on meillä pääsinpäivän riemu pyhä. On tullut Suomen korkein toukokuu, käy elon kutsu: ylemmäksi yhä!

Oi ylösnoussut, ylhä synnyinmaa, ylemmäs yhä valkeutta kohti se voima ikuinen sua koroittaa, mi ihmeellisesti kaikk' aikas johti.

Keväällä 1918.

SANKARIEN HAUDALLA

Valitut kohtaloista korkeimpaan, eest' ihmisyyden uhrikuolemaan, nyt teillä jälkeen hyvän taistelon iäinen rauha voittonanne on; iäisen suojan Suomi helmassaan suo teille, teiltä suojan saatuaan.

Työ tehty on, ja urhot uinuvat, jaloimman kruunun nuoret voittajat. — Se suurta on, kun voiton riemu soi ja urhot kunnialla kukkuroi, kun sankareill' on ylväät saattueet ja maine heille sitoo seppeleet; mut suurempaa, kun nukahtavi noin työn jälkeen kasvoin tyynen kalpeoin, vain kuolon hurmekukka rinnassaan, mi rikas, altis kaikk' ol' antamaan.

Elämän eestä kuoloon tienne vei. Muit' urhot muisti, itseänsä ei, kun vaati voima vastustamaton, kun viehti viime lyöntiin valtimon, ei viha vastaan vihan riehuntaa, vaan rakkaus väkevämpi kuolemaa, kun viime siinto silmään sammuvaan ol' aamu kirkas aavistuksen maan, jot' oma jalka astua ei saa, sun aamus, Suomi, sydäntemme maa.

Se korkealle hurmeruskostaan kohotkoon kummuillenne hohtamaan, vapaiksi rannat meille rakkahat valaiskoon, armaiksi kuin unelmat, joit' urhon sydän syttyin unelmoi, kun synnyinmaalle uhrinsa se toi.

Niin, mullasta, kuss' urhot uneksuu, vapauden taittumaton tammipuu se varttukohon valon korkeuteen ja syvin juurin Suomen sydämeen. Sen latva halki aikain laulakoon, kuink' urhot astui aamuvartioon. Kun sammaltuu jo hautain paatereet, vihannat vielä tammiseppeleet iäti lehvistään se luokohon teolle, josta puhjenneet ne on.

Nyt eron maisen raskas hetki lyö: työ elävälle, teille tuonen yö! Vaan te, joit' emme enää silmin nää, iäksi sieluumme nyt siirtykää. Siell' ainaiset te olkaa asujat, siell' omaisista meille omimmat.

Siell' eläkää, vaikk' ette silmään näy, kuin pyhä kutsu: kohti määrää käy! Meit' ohjatkaa, tien päähän ehtineet, ett' eksy ei, ei uuvu askeleet, vaan että voima kasvaa, karaistuu, työn suuren mittaan mieli suurentuu, ett asehensa henki aateloi ja kuolevaiset kuolotonta voi.

Lausuttu Helsingin vapautuksessa kaatuneiden haudalla.

AURINKORATSASTUS

Bukephalos, Bukephalos — ken sillä ratsastaa? Ei suvaitse se suitsia, ei salli satulaa.

Se nuori on, se sorja on, mut villi, virmapää. Kuin monta miestä maassa lie, se suistajatta jää.

Ken yritti, sen tehneensä ties katumoiksi kai: vain kyljet, raajat ruhjotut siin' uskalikko sai.

»Pois viekää villi potkija!» niin tuomio jo soi. »Ei konsaan tulla ratsua tuost' elukasta voi!»

Mut ruhtinainen ryhdiltään mies nuori astui luo: »Mun ajaakseni antakaa viel' äksy varsa tuo!»

Ja orhin ohjiin tarttui hän, mi teiskui temmeltäin, hän suostutellen suoraan vei sen päivän terää päin.

Hän ymmärsi, mit' urhot muut ei voineet ymmärtää: vain omaa säikkyi varjoaan tuo varsa vauhkopää.

Ja äkkiä kuin leimaus hän selkään leiskahtaa, ja raisu ratsu kiitämään kuin nuoli kimpoaa.

Kuin jyske saattaa salamaa, niin tanner jytisee, ja katsojat ne kauhusta jo kaikki kalpenee:

Koht' auttamatta murskattu on uljain toivo maan! Ei, aurinkoa kohti vain hän rientää ratsullaan.

Niin nopsana, niin norjana nuort' ohjaajaa se vie; sen päästi varjonkammostaan jo päivänkirkas tie.

Niin kauniisti se kaartelee, kuin siivet sillä ois; ja riemuisa on hämmästys, jo häipyi pelko pois.

Ja varsa, äsken vauhko tuo, jo toisin tuomitaan: moist' orhia, moist' ohjaajaa ei nähty milloinkaan!

Ja konsa leikki leikitty ol' uljas, lennokas, ei ilon kyynelt' estää voi maan vanha valtias:

»Tee, poikani, jo maastasi jalompi valtamaa; sun liian pient' on ohjata vain Makedoniaa!»

KEVÄÄN VALTA

On suotu vihdoin Suomen kevät, on toivon aika, touon työ. Kevättä silmät säteilevät, sen syttymystä sydän lyö.

Se koittaa korkealta, kaukaa, ja syvältä kuin suonet maan. Sen valtakuntaan valmistaukaa kaikk' astumaan ja asumaan.

Sen kauas viittaa vainen viiri on aamun kultaa, purppuraa. Niin kauas käy sen valtapiiri, kuin aate mielet avartaa.

Nyt etelästä tuulet tuulee, on läsnä lämpö auringon. Nyt oraan nuoren nousun kuulee se, jolla korvat kuulla on.

Kuin väkevä on maassa kaiho päin päivää, elon heilimää, sen kertokoon nyt kevään laiho, ja kerran täysi tähkäpää!

PÄIVÄNMAA

Elämän ihme, armo auringon väkevä meille välkähtänyt on: Maa nousi alta pohjan yön ja jään, päin päivän kirkkautta nosti pään. Maa, masennettu pitkään pimentoon, vapauteen, aurinkojen aurinkoon, pään nosti, käänsi rinnan routaisen, joi taivaan tulta, tulvaa valkeuden.

Niin koitti, Suomi, suurin toukokuus, niin sydämeesi vuoti voima uus. Niin katkoit kahlehesi, jääsi loit. Mit' unelmoit, sen uskalsit ja voit. Mi sadoin talvin täyttynyt ei ois, sen täytti nuori, nopsa kevätkois. Kuin päivän kaari kasvoi maahan yön, sa miestä kasvoit mittaan miehentyön, ja voimaa kilpaan hyvin kilvattuun, maan valituita valon taisteluun.

Niin kevät. Entä kesän tähkäpää? Täys, ihanainen Suomen suvisää? Vapaitten miesten vauras, armas maa, miss' ihmis-onni, -kunto kukoistaa? Ois suvi kirkas, sorja, suloinen maan tään kuin soitto luojan sormien: suot sulaa, leikkii aallot, lehdikot; mut maassa haastaa haudat, rauniot ja murha, murhe, murros suunnaton, ja viha Suomen suvivilja on. Ja yöhön päin maan otsa painuu taas. Jaloimman kasvun kade halla kaas. Oi, että tuhoisimman turman tuo kotoinen, raaka, raukka korpisuo!

Syys maassa on ja sydämissä syys. Välähti, sammui kevään väkevyys. Maa, verell' urhoin lunastettu maa, mielt' eikö muuta mullan-matalaa? Kuss' astui kuoloon altis sankaruus, jäi eläjäksi kaupin kataluus, ja kussa kulki jalopeuran tie, shakaalit luihin saakka saaliin vie. Ja maa, mi päivänmaaksi päästä pyys, siin' että kukkis, kypsyis ihmisyys, taas vanha vain on roudan, riidan maa, miss' ihmispeto valtaa vartoaa.

Ja aatos kolkko mieltä kouraisee: Siis suotta vainko Suomi taistelee? Meit' ilkkuuko vain ilve loputon, ei kirpoo kirot Suomen kohtalon? Maan valkeusko nähtiin, jotta pois se katoais ja kahta öisemp' ois polomme taival, uus kun sortaa yö? Vain yökö määrämme, ei päivän työ?

Oi aatos ange, noin mi kapinoit, oi kuuntele, sa äänen kuulla voit, ei vaienna sit' yö, ei surman suu, ei tyrmä, rovio, ei ristinpuu, katoovan kaiken kadotessa soi elämän kutsu, jok' ei kuolla voi.

Kuss' ikinä on tehty uljas työ, siit' eikö syttyin sydän myötä lyö? Kuss' ihmisyytt' on mataloissa maan tulella tullut henki kastamaan, siell' eikö niinkuin tulenpatsas näy päämäärä, päivä, jok' ei mailleen käy? Siit', ihminen, kautt' aikain eikö vie vapahtajaisi, tietäjäisi tie? Sielt' eikö kirkas, vieno viesti soi: maa, näytä, mitä päivän valta voi!

Min vihan vallat voi, se nähty lie, lie nähty, minne veri, rauta vie. — Ja mahdettu mik' ois maan ihanuus, mi kukoistuksen kultakausi uus, jos rakasti ja rakensi ja loi niin sydämet, kuin vihata ne voi!

Maa raadeltu, vaikk' yltää yö ja syys, sua viel' yks ihanne, yks ihmisyys valaisee, kutsuu valo kuoloton: maan mahti, liity päivän liittohon, sijansa että auringossa saa sydänten kaipaavaisten kasvinmaa, ett' yhä uudet armaat vyöhykkeet vapautuu, kauan kaiheess' uinuneet. Sydänten maa! Se päivänmaaksi tee! Siell, elon lähteet silloin solisee; kuin maasta nousee sorja palmupuu, siell' aatos suurta kohti suunnittuu; ja latvaa tuutii tuulet suviset, hedelmät kypsyy kullanhehkuiset; ja valtakunta miesten valkeain avartuu aurinkoisin voittomain. Ja kansa, kuolemassa pystypää, myös oikein elää, olla ymmärtää.

Lausuttu Turun yliopistoseuran juhlassa Suomen Kansallisteatterissa, syksyllä 1918.

|

HUOKAAVAT KORVET

Runo Karjalalle Kalevalanpäivänä 1921

Mitä huokaa raskaasti Karjalan kaukokorvet? Ken tuskan raastamatta sen kuulla voi? Yön vallat uhkaa, vankuvi vainotorvet, miss' ammoin armas, kaikuva kannel soi. Nyt laulun maassa mielet on alla miekan, ja missä kukkinut on runo kuoloton, nyt varjoo kuolema kansan jo kannelniekan. — Oi kohluja heltymättömän kohtalon!

Sill' ansainnutko se iskut on ilkivallan, ett' ihmisyytt' ikilauluin se seppelöi, ett' aurinkoisena, neljänä mailla hallan sen hengenvilja virsikäs heilimöi? Siks onko tuskain maljan se pohjaan juova, ett' ainaisen ilon heitti se helkkymään, siks itse sortuva, että sen loihtu luova loi aarteen ainokaisen all' ilman tään?

Jos Suomen surra, jos riemuita suonee aika, kuin vangituin sävelsoinnuin se ilmi sois, kuin valjuna, ellei Karjalan kanneltaika sen sielulle lennon siipiä suonut ois! Ja kauniimp' ihmiskausi kun kerran koittaa, kun katseen avartaapi sen aamu uus, kun suuriaan suku ihmisen kunnioittaa, ei pienin Karjalan lie runoruhtinuus.

On toisin tuomios kuin tähän aikaan raakaan; vaan nyt, oi Karjala, raskas on kahlevyös. Nyt murhan miekka ja pistin on pantu vaakaan. Ol' unta aamusi, totta on turman-yös. Eik' auttajaa! On heikko heimosi kunto, — siks Suomen otsatähden jo vieras vei. Ei turvaajaa! On turta heimosi tunto, oman etsikkonsa aikaa se tiennyt ei.

Ja kuurot, kuurot on sorrolle Vienan suiston § maan kansat muut. — Toki kerran ol' aika kai, jona syttyä voi sydän puolesta Hellaan muiston ja säihkymään vapauttajasäilän sai. Nyt sorjan sorruntaa väkivalta ilkkuu, vuoks saaliin kamppaillaan, mut ei kauniin muun, ja ryöstökullat kiehtoen korvaan kiikkuu, ei Karjalan kannel, virret ei Vienansuun.

Siis yksin kohden kolkkoa kärsimys-yötäs, sa heimon helmi, armas Karjala, käyt, vain heimohenkesi hehkuva liekki myötäs, vain kaukomielesi kalpenemattomat näyt, syvä sydämessäsi vain väki Vainolainen, mi Tuonen yöstäkin syntyjä noutain nous, sa, joll' yli-inhimillinen, yksinäinen on taisto, niin totta kuin joustaa henkesi jous.

Kuin kärsijän ylvään, jonk' ikituskan ammoin näki Kaukason kalliot tai Hyrkaanian hyyt, niin Pohjan korvessa valtaan kaikkien kammoin sun henkesi syösseet yht' ovat ylhät syyt: siks säätty on kärsintään se ja vainoon, vaivaan, ett' ylhäisiin sen kuoloton kutsu on, ett' yöhön Pohjan se tuonut on tulta taivaan ja mullan orjasta muovannut inehmon.

Sua sitoo, myös sua, kultaista kultaisempi iankaikkinen kahle Pohjolan kallioon, sun rintasi riemu ja polttava tuska, lempi: maa taattojen maire on kehdosta kalmistoon! Repi rintaas, kappaleeseen raateli kahteen väkivalta, mi kotkankouransa syvään lyö. Mut viel' ehyt Äänisjärvest' on Pohjanlahteen unes suuri — on ennustähtinen ylläsi yö.

Titaani, mut lempein ja hurskain ja herkin heistä, päin pystyin, korkeampana kohtaloaan — niin seisot yksin, missä on kohtalos seistä, niin kärsiä, kestää ol' arpasi ainiaan. Ja syyttävästi, synkkänä rintas huokaa, jot' ei voi rietas sortaja suostuttaa: Emo Maa, pyhä kaikenkatsoja Aurinko, luokaa en tuskaan katse, ken vääryyttä kärsiä saa!»

TIETÄJÄN MUISTO

Lausuttu M. A. Castrénin muistokiveä paljastettaessa, 25.VI.1921.

Kivi, kerro, julista julki sa, vakuus vasken, suur' ett' oli kerran raataja Kalevan kasken. Sa vaipumatonta kuuluta valloitusta, jota saattanut ei punahurme, ei murhe musta, ei uhrit murtuvat muut, ei muun veren hinta kuin sen, jota altis rientäjän hehkui rinta. Sa todista toista kuin ajan houre houkon, mi vannoo kaikkivaltaan lauman ja joukon. Tuo ilmi kutsutun, korkean hengen voima, työn hartaus, sankaruus, valon haltioima, tie mahtajan, mittaeltava main ja manterin, tie aava, kuin konsanaan oli tie Aleksanterin.

Mitä Suomi ois, mitä Suomesta missään tiettäis, jos tääll' ei työ, vaan velttous voittoja viettäis? Karu Pohjan kulma vain polon alla ankeen, yön pitkän peittämä, taintunut talven hankeen. Sen haaveet haipuis kuin suohallojen sumuun, sen voima kuin kohu koskien korpien humuun. Sitä kaikki tuivertais vihatuulet Turjan, se nauruna ois ja saaliina naapurin nurjan. Ja heimomme muu — kuin Sammon särjetyt pirstat — on veljestä veljeen tundraa tuhannet virstat — mi heist' ois maine, jos tietäjähenget ei heräis, ikitietoja tois, suvun kehtomuistoja keräis?

Pojan kasvoi pohjoinen maa, petun maa ja tervan, jalon jaksajan, joll' oli johdatus ylhän Minervan, oli kaukomieli, mi kannusti kaukomääriin, valon into, mi loi valon yön tuhatvuotisen ääriin. Vain hetken hehkua sai syke polttavan suonen, pian viihti sen tumma ja viileä virta Tuonen. Mut ei mene Manalle mahti mahtajan myötä, kuin Väinämön miekka se halkoo usmaa ja yötä. Vaikk' uinuu uupunut valtias mullan unta, uus ihmistiedon valkeni valtakunta, näköranta laajeni, korkeni Pohjan pieli, ja suureni Suomen aate ja Suomen mieli.

Jalot muistosi, kansa, vaskisin patsain vaali, teot poikies, joitten suur' oli suunta ja maali. Sa niitä juhlin ja virsin ja seppelin vietä. Mut suuremmin vietät seuraten suurtesi tietä. Ei pojilta pois ota alaa isien voitot. Vain alhot on ahtaat. Nouse, niin määräs on loitot! On vielä vallata maita, on maailmoita: sa korpien routa ja rintojen routa voita. Kevätvainiot kiirehtii, valo korkea vaatii. Käy vastaan valtoja yön. Lain voittaja laatii! Valon sotaa käy, niin vapahdat sorretuita, niin korkenet itse, niin nostat, et polje muita, niin kasvusi karttuu, vainios viljavoituu, niin henkesi valta varttuu ja avaroituu, sen äärilt' ettei mailleen vaipua saata, ei Jumalan päivän valkeus konsaan laata.

PORRASSALMEN TYÖ

Täyttäös, synnyinmaa, mitä vartiopaikkasi vaatii, kuin sen on täyttänyt työ kunniatanteren tään.

Porrassalmen muistokivessa.

Niinkuin kirkas kellon malmi maine kauas kaiuttaa sanomaasi, Porrassalmi, aikain takaa aikain taa. Synkkää, mykkää murheen yötä vainko Suomen muinaisuus? Yöss' ol' ylhät tähdet myötä, työssä tyyni sankaruus.

Vyöryi lauma kymmenverta päin kuin tulva vaahtopää. Vaan kuin luoto vasten merta Savon jäyhä joukko jää. Luoto nosti tuiman töyrään tulvan vimmat torjumaan, suostunut ei sopuun nöyrään, paennut ei paikaltaan.

Urkittu ei vaali-uurnin, onko suunta noin vai näin. Yrjö Henrik Jägerhornin huuto kaikui: »Miehet, päin!» Suoran suunnan, selvän kannan kansan terve vaisto ties: rauhaa rakkaan kotirannan ei tuo meille vihamies.

Siksi raikuin vastaa rauta viekkahasen viettelyyn. Siks ei vilpin vehkeet auta, kosto kohtaa synkän syyn. Muuri, jot' ei mahdit murra, vakuus altis, kohtaa: seis! »Koirat voi sit' omat purra», vieraan vitjaan ken ne veis.

»Miehet päin! Ei mieltä arkaa! Saalis varma vartoaa. Vihollinen pakoon karkaa, voitto toista valmistaa!» Kymment' yksi — vanha suhde torjui illan, torjui yön, toisen päivän iltapuhde päilyi päättyessä työn.

Vaan se ilta sees ol' enne aamuun avaroituvaan. Sorjempaa ei tietä menne maineen valo-maailmaan. Kasvoi maa, mi verin kastui, jalon viljan kypsyttäin: Döbeln, Adlercreutz jo astui suurta päivän työtä päin. —

Niin on ollut, niin on vasta: aina Suomen syöjät syö! Sortuis Suomi maailmasta, osamme ois unhon yö, tuvistamme jäis vain tuhkaa, viljan vainovieras veis, ellei vasten vaaran uhkaa raiu rautaisesti: seis!

Vain, jos miehuutta on jäyhää ilkivallan torjumaan, kun sen laumat riehuu, räyhää ylväät ylivoimastaan, jos — kuin vasten tyrskyselkää seisoo seinä kallion — joukko pien' ei vaaraa pelkää, vahva Suomen suoja on.

Turmaa miel' ei torju melto, torjuu tarmon teräs vain. Suomen pirtti, Suomen pelto jää ei valtaan vainoojain. Pojat seuraa taattoin tapaa, toistuu Porrassalmen työ. Suomi valvoo, Suomi vapaa, ettei toistu sorron yö.

MUISTOJEN MUURIT

Olavinlinnan 450-vuotisjuhlaan, 29.VII.1925

Niin aikakaudet, vallat vaihtuu kuin aaltojansa virta vie. Pois kaikki heikko, halpa haihtuu; mi sorru ei, se suurta lie. Käy valtavammin vain se esiin, kun unhon yöhön uppoo muu, kuin tornit tumman virran vesiin se korkeana kuvastuu.

Uutt' elämää uus uhkuu aamu, mut ylhäisenä, yksinään tuo muinaisuuden muunhaamu sen keskelt' yhä nostaa pään. Sen paadet haastaa sammalharmaat: näin taatot sulle suojelleet, laps Suomen, nää on rannat armaat Näät isäin työn. — Mit' itse teet?

Mit' itse teet, mi Suomen rantaa ei raasta, mutta rakentaa, mi turmat torjuu, turvan antaa, mi korkealle kohoaa? Kun vaihtuu vuosisatain sarjat, mi muuri vankka muisto jää ja ilmi tuo kuin torninharjat: Näin suurta mahtoi aika tää?

Näin uhmasi se vainon uhat, näin nosti suojamuurit maan, näin vapaan Suomen vuosituhat saa koota kultatoukojaan; näin kuvastella Suomen vesiin ne kunniakkaat muurit voi, ja Suomen kukkiviin ne kesiin näin kauneutta kukkuroi.

Mit' itse teet? Laill' isäin vastaa: vakaasti vartioitse maas, laill' isäin käytä muurilastaa, rakenna, liitä paateen paas. Ja valpas mieli, valmis miekka työn vartiossa vanhallaan! Ja kallio, ei hauras hiekka, on kanta, jolle muurataan.

Rakenna, missä vainorajat maan rintaa vielä ratkovat, miss' ahtaat, matalat on majat, majoissa mielet matalat, miss' ontuu kahtahalle kansa, ei käy kuin suora Suomen mies, ja viettelevi viekas ansa ja viehättävi vieraan ies.

Rakenna, ett' ois ehyt kerta ja terve, suuri Suomen maa, ja kansa kaunis, maansa verta, todeksi untes Suomi saa! Saa armahaks se päivän alle, kuin sielus silmihin se nous, tee suurta, tähtää korkealle, kuin kultanuoltaan Savon jous!

Rakenna, että muisto, maine näin työsi kerran seppelöis, ett' ajan virran vinha laine sen ylle koht' ei umpeen lois, vaan kauneuden holvikaari sun asuinmaas ett' aatelois, suloinen että Suomen saari kuin helmi Pohjan otsall' ois.

31.VII.1925.

MOLIÉRE

300-vuotismuiston päivänä, 15.I.1922

Ne yhtyi, ylhä kirkkaus ja herkkyys hengen palon, mi Gallian on kaunistus, maan mainehelta jalon; ne miehen mielen ahjokseen sai suuren, aurinkoisen, ei ihmisyyttä inhonneen, vain leimaa mullan loisen.

Ne voittelohon voiman soi, mi leikitellen voitti. Mies yksi ylivoimin voi, ja tuhat turhaan koitti. Vain käydä voittosaattonaan hän käski kiusain, kiukkuin, ja kuulun jäljet kukkimaan jäi riemun mettä tiukkuin.

Jäi voittajaksi voimakkain, ken sorjan kilvan kesti. Pois hetken kuplat kuolee vain, suur' elää ikuisesti. Viel' areenalla uljas on, viel' iskut viuhuu vinhat päin laumaa, jok' on luvuton kuin ihmis-eljet inhat.

Kuin petoparveen pystypää käy mies, ei väisty, lymy, ja aseenansa välkähtää vain salamainen hymy. Se lauman karsaan lannistaa, on vimma voimaa vailla, ja monta päivän leijonaa pois hiipis hiiren lailla.

Ne hyppelee, kuin turkissaan ne tuntis tuliruoskaa, kuin taltuttaja tahtoo vaan: hei, tepastelkaa, juoskaa! Sua, ilkeys, sua, epattuus, sua, itse suuri tyhmyys, ei auta, vaikk' on luja luus, saat reiän otsakyhmyys.

Miss' itse ikivaltain lie työ turha vastaan kiistää, mies sotisorja voiton vie, pois naamarinne riistää. Ja nähdään, mitä sattuvan niin harvoin nähdä saatiin: hyv' asia hyvän ajajan sai korkeimpaan raatiin.

Ja maassa hengen ylhän on viel' äänivalta vakaa, se virkkaa viime tuomion, se oikeutta jakaa. Kuin soihtu, heljä hengen työ kautt' aikain kauas hohtaa... soi lyyry, nuolet kohti lyö, kätt' itse Phoibos johtaa.

LEHMUKSEN ALLA

LEHMUKSEN ALLA

Walther von der Vogelweide

»Lehdon on vienon nurmikolla, miss' alla lehmuksen levättiin, päät heinän nyt hienon kuopperolla — siin' uinutti kulta mun kukkasiin. Lehto ja laakso ne vihannoi, rallalalei! sorjasti niin satakieli soi.

Mun saapuvan salaa nähdä sai vaan, jo varroten ystävä rientää luo ja hellii ja halaa, Neitsyt taivaan! ett' onnen ja riemun se rintaan tuo. Suikkasi kai tuhat suudelmaa: rallalalei! Huulteni hohtoa katsokaa!

Hän kukkia taittaa, niistä armaan nyt vuoteen allemme laittelee. Jo kelpaa ja maittaa nauru varmaan, jos siitä ken sivu kulkenee. Eiköpä vaankin hän siellä nää, rallalalei! miss' oli ruusuilla mulla pää!

Jos tiettäis maanneen siellä mun — sietää ken vois, hyvä luoja, sen häpeän! ja lempeä saaneen — kuunaan tietää sit' ei saa muut kuin minä ja hän ynnä pikkuinen lintu vain: rallalalei! ei sitä kulje se kuuluttain.»

TITANIA

Fröding

Kuin helkettä viulujen pienten humu heikeä koivun ja seljan soi. On yö yli metsän nienten, mut niittyä kuu hopeoi. Mik' on häämötys kutrien häilyvien? Kisa vallaton käy, utuvarpahinen. Ti-ta! Ti-ta! Ti-ta!

Kuin harsoja, nilkkoja leijuu, helokaulat kaartuu ja olkapäät. Ohi vilkkuen kiepuu ja keijuu sirot anturat siivekkäät. Ken keijuja tuo kera karkelohon, yön tanhuat kuun hopeoissa kun on? Ti-ta! Ti-ta! Titania.

SÄRKYNYT MALJAKKO

Sully-Prudhomme

Tuon kukkamaljan viuhka särki — jäi kukka kuoloon riutumaan — vain hiukan hipaisi sen kärki, ei kuultu risahdustakaan.

Mut kristalliin nyt hieno viiru yöt, päivät uurtoansa syö; salassa varma, vaikk' ei kiiru, tapahtuu, täyttyy tuhotyö.

Pois tihkui vesi raikas, juomaa on vailla kukka maljakon; sen vammaa viel' ei silmä huomaa, vaan varokaa, se rikki on!

Noin usein kätten rakkahitten kovalta tuntuu kosketus, ja sydän murtuu, murtuu sitten, sen kukka kuolee, rakkaus.

On ehyt vielä ulkomuoto, vaan hiljalleen jo hiuduttaa salainen, syvä haavanvuoto, — on vamma tullut, varokaa!

SAPPHON LAULU

Sen ma taivaisten tasaverraks arvaan miehen miekkoisen, joka kasvotusten kanssas istuu, sun sulo-äänes soinnun luonasi kuulee,

naurus helkkeen hempeän. Siitä multa kohta sylkähtää sydän, rinta syttyy. Sillä silmiis jos minä katsahdankaan, niin puhe puuttuu,

kieli kangistuu, tulivirta vieno kautta suonten soutavi kaikkianne, silmä himmentyy, kohisee ja soipi korvani silloin;

kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä kaikk' elon karva.

Vaan on kestää pakko, kun niin on säätty

VAELTAJAN YÖLAULU

Goethe

Vuorten yllä rauha on sees; ei liiku lauha henkäys ees, ei riemukkaat soi laulelot latvojen alta. Kohta jo, malta, myös levon saat.

KULTAISET TORVET

KULTAISET TORVET

Sävelkuorot korkeat ilmoja kukkuroi, kevät kenttiä maan tuhat tuhatta kirjavoi.

Iankaikkinen, ruhtinaallinen runsaus — runon pienet piirrot ei sitä virkkaa voi.

Oli raikkaampi laulu leivosen siivekkään sinikirkkaudessa, kun kimmelsi kevään koi.

Oli lauhempi läntinen kuulla, mi kuiskaillen suvi-illan kukkalehdoissa leikamoi.

Oli raskaampi, lentäissä lehtien kelmeäin, syystuulen huokaus, vaisummin vaikeroi.

Oli ylhempi tuike talvisen tähtiyön, tulikeijut kun Pohjan kaarella karkeloi.

Jyly jylhempi myrskyn, mi murskasi vyöryissään, mitä alla arkaa ja vienoa vihannoi.

Oli kuumempi suur' elon kutsu, mi rientämään sotarintaan sen myriaadeja haltioi.