Part 2

("Kukkuvan kellon" ravintola; kehnonpuoleinen kolmannen luokan kapakka. Perällä ja vasemmalla ovi; oikealla taka-alalla tiski, jolla lepää jalkain päälle asetettu soikiomainen viinatynnyri, voileipätarjotin sekä oikeanpuoleisessa päässä kokonainen armeija olutpulloja ja laseja. Tiskin takana hyllyillä on pulloja, laseja, tupakkaa, tarjottimia y.m. Oikealla akkunan edessä jykevä pöytä vankkoine selkänojattomine tuoleineen; vasemmalla toinen ja samalla puolen perällä kolmas samanlainen pöytä. Tiskin päässä kassassa istuu tarjoilijatar, jota vieraat kutsuvat "Jordanin neitsyeksi". Peräpöydän ääressä istuu epäiltävännäköinen mies olutpuolikas edessään. On myöhäinen ilta.)

I kohtaus.

Hannu. Heta, Janne. "Jordanin neitsyt".

HANNU (noin 60-vuotias jykevärakenteinen mies; paksu kuin sillitynnyri, punainen nenä ja viinabasso. Harmahtava tukka hullunkurisesti pörrössä, rasvoittuneilla kasvoilla ainainen hyväntuulisuus jai harmaissa silmissä viekas älyllisyys. Istuu akkunan luona pöydän ääressä, oikea jalka tuolille nostettuna, ja lukee sanomalehteä).

Kuuleppas Heta pulmuseni, lennätäppäs tänne pari purkkia kaljaa! Tämä henkinen työskentely raukasee.

HETA (lihava jykevännäköinen eukko, seisoo selkä kenossa tiskin takana kuivaillen laseja ja puhuen torailevalla äänellä) Enkä tuo, sinä iankaikkinen laiskuri! Vielä minä juottaisin sinulle olvenikin, mokoma!

HANNU. No, no, Heta, vieläkö sinä yhä kiukuttelet! Ei saa antaa auringon laskea vihansa yli. — Tuo sitten kunnon napsu!

HETA. Juokse kaivolle ja vedä nahkaasi, senkin ruoja! Et sinä kumminkaan maksa.

HANNU. Maksa!... Ähs, sinä olet paksu materialisti, Heta! Maksua kaikesta! Aivankuin ei tosi ystävyys maksaisi enää mätää munaa!

HETA (vimmastuen). Minäkö paksu! Että sinä kehtaatkin! Olet laiskotellut minun kustannuksellani jo vuosikausia; isännöinyt täällä, syönyt ja juonut kuin piispa pappilassa. Ja silläkö tavalla sinä palkitset minun hyvyyteni?

HANNU. Eihän hyvyys ole mitään hyvyyttä, jos se palkitaan. Silloin se on vain mitätön liikeasia.

HETA. Mutta kenenkä varojen sinä luulet sellaista hassausta kestävän? Vedät nahkaasi päivät päästään kuin pesusieni! Onko se siivoa?

HANNU. Sen vaikuttaa tämä kevytmielinen ympäristö, Heta, kevytmielinen ympäristö! Pitäisikö minun elää kieltäymyksissä kuin katumuksentekijä tällaisessa talossa, jossa ruokitaan isoovia ja juotetaan janoovia; jossa vallitsee ainainen jano. Jos juominen on rikos, niin silloin ei täällä maailmassa ole muuta kunnollista kuin kameeli, joka juo vain kerran kuussa.

HETA. Mutta kuka sen maksaa, sinä iankaikkinen viisasteIija?

HANNU. Kylä maailma maksaa! Älä sinä sure, kun en minäkään sure! En ole, näetkös, tahtonut haavoittaa sinun tunteitasi tunkemalla maksua. Se olisi ollut rumaa näin ystävien kesken.

HETA. Rumaa!... Syöt ja juot minut vielä kadulle, senkin viheliäinen juopottelija! Vielä minä rupeaisn elättämään sinua iankaiken! Jopa minä sitten hullu olisin! E-ei!

HANNU. Sinä olet kiittämätön kapine, Heta; vailla kaikkea jaloutta ja moraalia!

HETA. Ja mistä minun pitäisi sitten kiittää sinua, hyvä herra?

HANNU. Miehekkäälle luonteelle on vastenmielistä muistuttaa ansioistaan. Mutta noin huutavaa kiittämättömyyttä vastaan ei voi muuta. Muistelehan, Heta, mitä minä olen ollut sinulle!

HETA. Ja mitä sinä olet ollut? Et kerrassa mitään! Roskaa! Vai vielä sinä tässä rupeat komeilemaan! Kiität kun saat olla!

HANNU. Enkö ole hankkinut sinulle monta hyvää kundia? Jollei minua olisi ollut, niin olisit saanut torkkua täällä torakoittesi kanssa kilpaa!

HETA. Sellaisia vieraita! Tyhjiä kuin kirkon rotat! Tekevät viidenkymmenen pennin ostoksen ja viiden markan vahingon! Kauniita vieraita! Hankkivat minulle maistraatin varoituksenkin, heittiöt! Kaikki tyynni paljaita pinnareita, roistoja!

HANNU. Jollei minun arvokas olemukseni olisi luonut tähän lafkaan jonkinlaista yhteiskunnallista vakavuutta, niin tämä olisi jo aikoja suljettu jonain paheiden pesänä!

HETA. Paras syntipukki sitä sanoikin! Olet häpeäksi koko talolle!

HANNU. Kunniaksi, Heta, kunniaksi! Näin edustavaa miestä et löydä koko Suomen maasta!

HETA. Tuollaisen nyt aina löytää! Tällainen tyttö saa parempiakin kuin tuollainen lopenkulunut haaska!

HANNU (kiihtyen). Sinä... sinä, norsu!

HETA. Minä lyön laudalta monta nuorempaakin, kun pahan pään eteeni otan!

HANNU. Ainakin laudan. Sinä voisit lyödä!

HETA (raivostuen). Mitä?.. Uskallappas siellä vielä ilvehtiä, taikka! (Uhkaa pullolla.)

HANNU (lepytellen). No, no, Heta! Hittojakos me toraillaan! Sovitaan pois! Sinä olet hermostunut.

HETA. Olenko minä hermostunut! Mikä hävyttömyys se taas oli? Vai hermostunut!... (Lapuan Kalle ja muita sällejä tulee.)

HANNU (rauhoittaen). Kas niin, Heta! Ei kiistellä enää. Mitä sinä olisit ilman minua? Hento, turvaton nainen kuin kaisla myrskyssä!

HETA. Mitä sinä uskallat! Olenko minä mikään hento kaisla!... Ja sen minä sanon sinulle, että saat mennä! Jollet siivoa täältä vanhoja luitasi siksi, kun palaan, niin minä heitän sinut ulos raamit kaulassa! Se olkoon sanottu! (Menee kiukkuisena perälle.)

II kohtaus.

Edelliset. Janne. Kalle.

KALLE. Hei, Hannu! Onko nuoripari taas riitaantunut, koska hän näytti niin äkeältä?

HANNU. Älä laske leikkiä vakavassa asiassa! Tuhattulimmaista, tämä vie miehen suoraa päätä hirteen!

JANNE. Mitä on sitten tapahtunut?

HANNU. "Ollakko vai ei olla? Siinä pulma!"... Perhehuolia, perhehuolia!

JORDANIN NEITSYT. Neiti Heta sanoi juuri Hannun irti todistajain läsnäollessa ja Hannu saa mennä!

HANNU. Hitto vieköön, tämä on traagillista! Minä en ole kahteen päivään saanut varsinaista humalaani, puhumattakaan ylimääräisistä, jotka tällä kehitysasteella kiistelevät varsinaisten kanssa tärkeydestä. Ajatelkaas, minä, joka en ole 30 vuoteen selvää päivää nähnyt, olen aivan veden jälkinen. Ajatelkaa ja heltykää kyyneliin!

KALLE. Onpa ikävääkin, jos hän totta on!

HANNU. Se on järkyttävää! Se on lopun alkua, sanon minä! Minun henkinen joustavuuteni luopuu minusta ja minä aivan hiudun olemattomiin.

JORDANIN NEITSYT. Näkeehän sen!

HANNU. Vielä toinen mokoma tällaista paastoa ja minusta on tullut aineeton ihminen; henkiolento, jota saatte lähestyä vain mediumin kautta.

JANNE. No, miksi sinä suututit häntä!

HANNU. Lempo hänen tiesi! Tulin epähuomiossa ryypänneeksi Hetan "jamaica-rommin" ja siitä hän hurjistui.

KALLE. No, se on vain myrskyä vesilasissa.

JANNE. Toisinaan sadetta ja väliin päivänpaistetta! Niinhän se on rakastuneitten!

HANNU. Hittoja kanssa! Se ei olekaan myrskyä vesilasissa, kun on Hetasta kysymys! Tämä myrsky on kestänyt liian kauvan!... Ja minne minä sitten menen? Ymmärrättekö, mitä sellainen muutos merkitsee minulle, joka olen nykyajan mukavuuksiin tottunut mies. Suoraan sanoen, puolittain perheellinen mies!

JANNE. Sinun asiasi ovat hullusti, perin hullusti.

HANNU (huoaten). Niin, ei niitä ole joka nurkassa, jotka pystyvät sisarellisesti jakamaan leipänsä... ja...

JANNE. Yhtä ja toista muuta!

KALLE. Eipä juuri. Sinä tarvitsetkin niin hiton paljon!

JANNE. Se kai siihen syynä onkin, miksi hän ajaa sinut pois.

KALLE. Sinä olet paljon pulskistunut siitä ajasta, kun makasimme propsipinojen välissä!

HANNU. Vaiti, Kalle! Älä muistuta minulle siitä. Se kuuluu minun alennustilaani.

JANNE. No, voithan sinä jonkun aikaa elää paljailla rasvoillasi. Ja sitten etsit uuden Hetan!

HANNU. Hävyttömintä kaikesta on, että minun täytyy kestää tämä vastoinkäyminen selvin päin!... Mutta niinhän se aina on, että koettelemukset eivät tule yksi kerrallaan eikä silloin, kun ihminen on vastustuskykyisin. — Eikö teillä ole mitään keinoa, pojat?

KALLE.. No, aina vähän! — Hei, Jordanin neitsyt, yksi napsu ja purkki kaljaa miestä kohden! (Tarjoilija vie miehille pyydetyt juomat.)

HANNU.. Sinä olet kunnon poika, Kalle! Vielä sitä on sentään toveruuttakin maailmassa!

KALLE. No, ainahan sitä sentään senverran pitää miehellä pyöreätä olla, ettei koira kintuille laske! (Asettuvat pöydän ääreen.)

JANNE. Kas vaan, Hannu alkaa kirkastua!... Kippis, sinä vanha veijari!

HANNU (surullisen filosoofisesti). Ei, Hannu ei voi enää kirkastua! Tämä maailma huononee päivä päivältä! Hameet lukevat housuille lakia ja nero kiertelee agitaattorina. Ystävyyttä ja tunteita myydään rahasta kuin flanellia narikassa... Hyve on pukeutunut vormuun ja kauppaa "Sotahuutoja!" Ja suostunnat nousevat vuosi vuodelta!... Tämä on lopun alkua, sanon minä!... Lähde pois, Hannu tästä kylmästä maailmasta isiesi luokse! Sinä kuulut siihen aikaan, jolloin vielä kunnioitettiin miehen kuntoa ja hyveitä. Sinä et sovi tähän turmeltuneeseen aikaan!... Kippis! (Juo.)

KALLE. Hannu on surullinen. Millä me ilahutamme häntä, pojat?

HANNU. Minua on syvästi haavotettu tänä iltana. Mutta minä asetun yläpuolelle kaiken ja annan sen anteeksi.

JANNE. Parasta onkin, että asetut Hetan yläpuolelle, niin kaikki tulee hyväksi taas.

HANNU. Ystävät... lauletaan joku kevytmielinen laulu. Minä, kuten kaikki kulttuuri-ihmiset, olen herkkä sävelille. Ne herättävät minun paremman 'ihmiseni!

KALLE. Se on päätetty, pojat! (Edvin ja Arvo tulevat valepuvuissa, viittoihinsa kääriytyneinä ja hatut silmille painettuina. Istuvat vasempaan pöytään. Miehet vaikenevat ja katselevat tulijoita epäillen.)

III kohtaus.

Edelliset. Edvin. Arvo.

EDVIN. Luulenpa totisesti, että olemme osuneet oikeaan paikkaan!

ARVO. Aivan varmaan. Ja joll'en erehdy, niin tuolla on etsimämme henkilö.

EDVIN. Tuo rasvakäärykö tuolla pöydässä?

ARVO. Hän juuri.

KALLE (epäluuloisesti). Noilla miehillä ei näytä olevan välit oikein selvillä poliisin kanssa!

HANNU (huoaten). Paha omatunto, paha omatunto!... Sanoinhan, että maailma yhä turmeltuu.

JANNE. Näyttävät olevan parempaa väkeä!... Opintomatkalle lähteneitä liikemiehiä.

KALLE. Kenenkähän kassa on lähtenyt luistamaan.

EDVIN. Totisesti, tämä ympäristö ei kehoita juuri jatkamaan tuttavuutta! Nämä uudet ystävämme näyttävät miehiltä, jotka voivat kääntää taskun nurinpäin. Ainakin on heitä näin ensi näkemällä vaikea hevosvarkaista erottaa.

ARVO. Hst! Puhu hiljempaa! Eiväthän nuo mitään salonkileijonia olekaan, mutta en luule heidän pitävän sellaisesta tittelistä.

EDVIN. Entäs sitten?

ARVO. He voivat tarttua puukkoon uskomattoman äkkiä.

EDVIN. Pelkäätkö heitä sitten?

ARVO. En, mutta en halua myöskään mitään tarpeetonta reikää nahkaani.

KALLE. Mitähän maitonaamoja nuo oikein luulevat olevansa.

JANNE. Niitä pitäisi vähän kutittaa, että näyttäisivät naamansa.

HANNU. Ainakin niiltä pitäisi' kiristää muutama purkki olutta pöytään. Se olisi vähintäinkin heidän siveellinen velvollisuutensa!

JANNE. Menemmekö hiukan tomuttamaan noita kulkureita, että saadaan aikaan kunnollinen tappelu?

KALLE. Mennään tunnustelemaan niitä hiukan. (Menevät Edvinin ja Arvon luo ja pyörivät kädet syvälle housuntaskuihin työnnettyinä ja niska kyyryssä heidän ympärillään.)

JANNE (härnäillen). Herrain silmät eivät kai ole yhtä paria, kun ette kehtaa niitä näyttää.

EDVIN. Mitä te tahdotte?

KALLE. Vai oletteko niin myöhään joutuneet nenävarastolle, että häpeätte haistinvaajaanne? (Sällit räjähtävät nauramaan.)

EDVIN. Ei ensinkään! Mutta te voitte menettää haistinvaajanne, jollette pysy loitommalla.

JANNE. Herrat eivät varmaankaan ole koskaan ennen haistelleet nyrkintomua, kun olette niin suurisuisia.

ARVO. Olisi parasta, jos oman etunne tähden pysyisitte etäällä.

HANNU (yllyttäen). Hei pojat, muu ohjelma on jo suoritettu ja tappelu alkaa tavalliseen aikaan!

KALLE (siepaten hatun Edvinin päästä ja lyöden sen lujasti lattiaan). Tuossa on tuo! Siitä on vähän aikaa, kun se putosi!

EDVIN (hypähtäen kuohuissaan ylös). Mitä te sitten oikein tahdotte?

JANNE. Tapella luonnollisesti!

KALLE. Nylkeä kaksi kettua, herra. (Pyörähtää kyykistyen Edvinin edessä.) Herran pojat!

EDVIN (heittäen pois viittansa). Miksette sitä heti sanoneet? Olemme vain hukanneet kallista aikaa! (Iskee nyrkillään muutamia hyvin tähdättyjä iskuja Kallen rintaan, jolloin tämä kaatuu selälleen, ja hyökkää Jannen kimppuun lyöden hänetkin kumoon. Arvo sieppaa tuolin ja nousee pöydälle seisomaan.)

KAIKKI (hypähtävät ylös; kuuluu huutoja). Hei pojat! — Tuleen, pojat! Lamput sammuksiin!... Lyökää niitä! — Paukuttakaa niitä tuolilla!

KALLE (kömpii ylös yskien). Si-si-sillä mie-hellä on pi-piru nyrkissä. Kun sa-salpasi mi-minulta hengen!

HANNU. Hei, pojat! Eläköön kunnollinen tappelu! Se oli kaunis alku, nuorimies! Minä tunnen alaa, minä!

JANNE. Tuhat perhanaa! Pankaa toimeksi, miehet'... Mitä te töllistelette, senkin aasit! (Kömpii rintaansa pidellen ylös.)

KALLE. Eteenpäin, pojat! Kyllä me kaksi miestä suolaamme! (Huutoja; melua; miehet hyökkäävät pullot käsissä.)

EDVIN (vetää esiin revolverin. — Miehet peräytyvät epäröiden). Älkää pelästykö, miehet! Minä kutsun vain tarjoilijan! (Laukasee kerran tiskillä olevaan juomalasikasaan, niin että lasit helisevät. Hannu lentää säikähtyneenä istumaan ja miehet peräytyvät hämmästyneinä.)

JANNE (melkein ihastuneena). Se on koko perhana mieheksi!

HANNU. Tuhattulimmaista! Siinä miehessä on ruutia! (Lähestyy varovasti.) So, so nuorimies! Kas niin, pistäkää pyssy piiloon! Me olemme itse asiassa rehellisiä ja sävyisiä miehiä! Kas niin, sovitaan pois koko juttu. Se oli kaunis alku, sen voin vakuuttaa. Ja minä tunnen alaa jonkun verran!... Mutta lempoko teitä riivasi, kun paukautitte niin että olin pyllylleni lentää! (Heta hyökkää miesten keskelle heiluttaen mahtavaa kumipamppua.)

IV kohtaus.

Edelliset. Heitä.

HETA (raivoissaan). Te lurjukset ja hulikaanit! Vai tänne te tulette tappelemaan ja häpäisette minun siivon ravintolani, jota vastaan maistraatti on vain kerran muistuttanut. Jollette ole ihmisiksi, niin jumaliste minä voitelen teidät niin, ettette elämässänne terveeseen suuhun syö. Vai tänne te kelvottomat tulette mellastamaan ja elätte kuin villit! Viette minulta vielä ravintolaoikeudet, senkin kulkurit! Saatatte minut maantielle ja häpäisette hyvän nimeni ja maineeni, joita vastaan ei yksikään elävä sielu voi muistuttaa! Jos te vielä uskallatte lujaa yskäistä, niin minä pehmitän teidät, että saadaan lakanoilla nostella! Onko tämä mikään markkinapaikka.

HANNU. Henkäise nyt jo välillä.

HETA. Mitä täällä on tapahtunut? Miksi ette puhu lurjukset!

HANNU. Se on sula mahdottomuus, hyvä ystävä! Sula mahdottomuus!

HETA. Kuka täällä ampui?

EDVIN. Minä... ja ammun vastakin, jos silmilleni hyökätään.

HETA. Kuka teitä on sitten häirinnyt?

EDVIN. Kysykää näiltä kantavieraitanne, jotka te näytätte tuntevan niin hyvin nimeltä.

HANNU (rauhoittaen). Nämä toverit tahtoivat vain hiukan motionia! Kun he näkevät eheän takin jonkun yllä, niin vaikuttaa se hieman ärsyttävästi heidän yhdenmukaisuuteen tottuneeseen silmäänsä. Muuten oli se hyvin viaton juttu! Perin viaton, Heta!

HETA (uhkaavasti). Jos te käytte vieraiden kimppuun, niin varokaa korvianne!

EDVIN (hilpeästi). Antakaamme sen jutun olla!... Ja te, rouvani, heittäkää pois tuo pamppu, vaikka se pukeekin teitä niin oivallisesti!... Laittakaa sen sijaan näiille reippaille pojille juomaa pöytään. Minä maksan kaiken!... He saavat sietää hiukan eheääkin takkia.

HETA. No, se on toinen asia. Sitävartenhan tämä paikka onkin.

KALLE. Se on miehen puhetta!

HANNU. Se tuli kuin minun suustani ja sielustani.

JANNE. Näkihän sen jo ensi iskuista, että siinä on mies!

ARVO. Ehkä tästä tulee vielä hyvää perässä, kun niin vihainen alku oli!

(Miehet asettuvat pöytiin ja Heta ja tarjoilijatar lennättävät heille juomia pöytään.)

HANNU (mennen Edvinin pöytään). Anteeksi, nuoret herrat. Te olette sivistyneitä miehiä. Ja minä toisinaan kaipaan sivistynyttä seuraa, että saan keskustella hiukan syvemmistä asioista... Nämä toverit ovat kyllä kunnon poikia, mutta heidän kasvatuksensa on hieman laiminlyöty. Ja heidän henkiset harrastuksensa liikkuvat enemmän arkipäiväisillä aloilla. — Kas niin, minun nimeni on... mutta eihän se kuulu asiaan. Otaksun, että herratkin haluavat mieluimmin unohtaa omansa.

ARVO. Siinä osasitte oikeaan!

HANNU. Arvasin sen! No, mitäs nimistä! Tällaisissa paikoissa rehelliset miehet tuntevat toisensa vain naamasta... Manullakin oli nimi... No niin, olen tehnyt voitavani unohtaakseni sen.

EDVIN. Koska te näytätte olevan noin reippaita poikia, niin kai te kunnollista palkintoa vastaan otatte suorittaaksenne erään pikkutehtävän?

HANNU (hyväntahtoisesti). Vaikka kaksi, nuori herra; vaikka kaksi!

EDVIN. Sen pitäisi tapahtua jo tänä yönä.

HANNU. Minä tarkoitan: jollei se ole lakia ja yleistä moraalia vastaan. Katsokaas, me olemme sentään jossain määrin kunniallisia miehiä, vaikkei meistä kaikki kelpaakaan juuri lapsenkummiksi.

EDVIN. Siitä voitte olla rauhallinen! On kysymyksessä vain naisenryöstö, josta on tytön kanssa jo edeltäpäin sovittu. Hauska ja aivan kunniallinen seikkailu.

HANNU (innostuen), No, silloin te käännyitte oikean miehen puoleen. Se on juuri minun erikoisalani. Minä nimittäin janoan ritarillisia tekoja! Se istuu veressä, nähkääs... Mutta eihän se vain ole vaarallista?

ARVO. Ei ollenkaan! Me tulemme mukaan. Ajamme sinne autolla.

EDVIN. Morsiameni omaiset juonittelevat ja tahtovat pakottaa hänet menemään toiselle miehelle.

HANNU. Lurjukset! Kyllä me tytön sieppaamme, että suit sait vaan! Missä hän on?

ARVO. Onpahan vain eräässä kartanossa tässä lähistöllä. Pyhäjoen kartanossa.

HANNU (ällistyen). Py-pyhäjoen!... Minä tunnen sen paikan. Hm!... Siksi te kai käännyittekin minun puoleeni.

EDVIN. Aivan niin... mutta vaikuttaako se asiaan, vaikka se onkin sukulaistalo?

HANNU. Eikä hitossa! Sitä parempi!... (Innostuen.) Minulla onkin tuolle herrasväelle hiukan vanhaa hapatusta, ja nyt minä sen maksan. He ovat kohdelleet minua koiramaisesti, sillä ilman noita helliä sukulaisia minä olisin vielä isäntänä Pyhäjoessa!... Siitä tulee saakelin lystikäs leikkaus! Samalla kuin autan tuota tyttöraukkaa saan nolata noita rakkaita sukulaisia! Mikä verraton jutku!

EDVIN. Onko asia päätetty?

HANNU. Päätetty, tuossa käteni! Tulimmaista, siitä tulee sukkela temppu! Saakelin hauska leikkaus, jossa tahdon minä olla mukana!... Kas niin, jättäkää tämä asia minun huolekseni. Minä otan mukaani vain pari ripeätä nuorukaista...

ARVO. Onko se tarpeellista, kun me tulemme mukaan?

HANNU. Se on välttämätöntä jälkien peittämiseksi, On parempi, ettette näytä siellä naamaanne. Teidät voitaisiin tuntea! Minulla on loistava suunnitelma; luottakaa minuun!

EDVIN. No olkoon sitten niin.

HANNU. Mutta suokaa anteeksi, herrat...

ARVO. Noo, sanokaa pois vain!

HANNU. Te ymmärrätte, herrat... hitto soikoon, te käsitätte, ettei ihminen elä paljailla hyvillä töillä! Minä olen puolittain perheellinen mies. Sentähden pieni vippaus... pieni etulaukaus ei tekisi pahaa... Yö on kylmä ja tarvitsee hiukan lämmitystä. Nähkääs, herrat, hieman evästä mukaan.

EDVIN. Mutta jos se pilaa hyvän yrityksen.

HANNU. Ei mitään vaaraa, herrat! Ei mitään vahinkoa! Minun normaalitilani on alituinen humala; ainainen hieno huimaus. Se voi kyllä huiputtaa unikoita, muilta näin monivuotista toveriaan se ei petä!

EDVIN (antaen muutamia seteleitä). No, tuossa on ensi hätään. Miehenne saatte itse valita, kunhan he vain ovat kunnollisia.

HANNU. Kerrassaan uskollisia ja kunnon poikia, herra!... Kiitoksia, herra, tämä on ruhtinaallista!... Te voitte luottaa meihin! — (Huutaa.) Janne ja Kalle! (Miehet lähestyvät.)

JANNE. Mistä on sitten kysymys?

HANNU. Tällä nuorella herralla on meille eräs tehtävä! Oikein hiton sukkela jutkaus, sen voin vakuuttaa!

KALLE. Onko se tehtävä kuumaa?

HANNU. Ei kuumaa eikä kylmää, vaan siltä keskiväliltä, pojat. Seikkailu, oikein hiton kuosikas seikkailu!

JANNE. Tarvitaanko siinä muuta kuin nyrkit?

EDVIN. Ei missään nimessä aseita! Sen pitää käydä hiljaa!

KALLE. Tietysti tuppirauta mukaan. Puukoton mies on kuin hännätön koira!

EDVIN. No niin, me tulemme sitten puolen tunnin kuluttua teitä hakemaan. (Menee tiskin luo maksamaan.)

HANNU. Voitte luottaa meihin, herra!

EDVIN. Mutta muistakaa: ei mitään väkivaltaa eikä aseita:! (Poistuu Arvon kanssa.)

V kohtaus.

Hannu. Heta y.m.

HANNU (heiluttaen rahoja Hetan edessä). Mitä sanot näistä, Heta pulmuseni? Rotannahkoja, aivan uusia rotannahkoja! Sellaista se on, kun on hyvää sukua ja ylhäisiä tuttavuuksia!

HETA (hyvillään). No ole jo tuossa! Paljonkos noita nyt on!

HANNU. Niin sitä käy, kun ihmisellä On entisyyttä ja sivistystä! — Mutta minunhan pitääkin tänä iltana lähteä talosta. Niin kuului tuomio.

HETA. No otitko sinä sen nyt niin vakavalta kannalta. Ole höpsimättä tuossa! Et sinä kotoasi minnekään lähde!

HANNU. Mutta entä jos pistäisi päähäni lähteä. Sinä olet hiukan pirunnahkainen heilu, Heta. Ja sinä olot haavottanut minua syvästi.

HETA (hyvitellen). No, mitä sinä tuosta iäkseen kaivelet! Suuttuuhan sitä toisinaan ihminen tällaisessa elämässä!

HANNU. No, olkoon! Kun on ihmisellä luonteen aateluutta, niin sitä unohtaa helposti loukkaukset. Mutta sinun pitää laittaa kunnolliset eväät matkalle. Juomaa ei saa puuttua.

HETA. Sinä saisit heittää vähemmälle nuo juomat. Vai vielä matkalle, se on jo liikaa.

HANNU. No, no, Heta! Älä nyt turhia intoile, vaan laita mukaan! Yö on kylmä ja autossa voi vilustua. Kas niin, Heta, pikku puimiseni, älä nyt nökötä. Laita Hannu pojalle oikein rennosti evästä mukaan! (Taputtaa häntä.) Se on päätetty, eikö niin?

HETA (hyvillään). Ole siinä!.. Vanha mies!

HANNU (kiertäen kätensä Hetan kaulaan). Mutta nuori sielu!

KOLMAS NÄYTÖS.

(Pyhäjoen kartanon puutarhaportti. Kauempana taustalla näkyy osa kartanon vanhanaikaista, kaksikerroksista päärakennusta parvekkeineen. Rakennukseen johtaa portilta leveä puistokäytävä, jonka molemmin puolin on puita, pensaita ja nurmikkoa. Etualalla näkyy automobiili käännettynä oikealle johtavalle maantielle; vasemmalla toinen auto suunnattuna samalle taholle. On kirkas kuutamoinen yö.)

I kohtaus.

HANNU (tulee perältä juosten ja langeten; on hyvin hengästynyt ja peloissaan). Hitto periköön koko immenryöstön!... Minä olen jo aivan lopussa ennenkuin ollaan edes hienossa alussakaan! Talon entisenä isäntänä minun piti suostutella koiria, mutta sainkin sangen koiramaisen vastaanoton. Vanha "Farao" tunsi kyllä minut ja heittäysi ystäväksi. Mutta sitten tuli muristen uusi farao, joka ei Joosepista mitään tiennyt, näytti kaksi riviä kauhistavia hampaitaan ja aikoi pistää minut yhdeksi suupalakseen... Jollen olisi ottanut sääriä selkääni niin olisinpa nyt mennyttä miestä... Niin, niin, vikkelyyttäni saan kiittää, että yksi vihreä vesa vanhasta sankarillisesta sukupuusta säästyi maailmalle... Huh, kun jokainen jäseneni aivan ui kylmässä hiessä ja vapisee kuin haavanlehti. (Istuu tien vierelle ja huoahtaa.) Jospa nyt olisin "Kukkuvassa kellossa" ja pari purkkia olutta edessäni. Heta ei tosin ole mikään sulotar, mutta joka tapauksessa enkeli kahlekoiraan verraten... Jospa vain pelastun täältä ehjin nahoin, niin lupaan pyhällä aatelismiehen sanallani, että omistan kaikki jälellä olevat parhaat vuoteni yksinomaan hyväntekeväisyystarkoituksiin. (Kuuluu askeleita; Hannu piiloutuu kauhistuneena pensaan taakse.) Joku tulee!... Minä olen hukassa!... Olen mennyttä miestä...!

II kohtaus.

Hannu. Kalle.

KALLE (tulee kiireesti). Mihin sinä pakenit senkin talitynnyri? Paneppas toimeksi!

HANNU (ihastuneena). Jumalan kiitos, ettei tosi miehuus ole aivan sukupuuttoon hävinnyt maailmasta!

KALLE. Mitä sinä höpiset?

HANNU. Minä jo luulin, ettei ole muuta kuin yksi uljas mies Suomen maassa... Ja häntäkin alkaa haitata liika lihavuus.

KALLE. Ole vaiti, mitä sinä siitä tiedät! Juokset, kun joku lujaa yskäisee!

HANNU. No, no, Kalle! Tuo ei ole urosten eikä hyvien toverusten kieltä!

KALLE. Se on suoraa kieltä! — Missä ovat toiset?

HANNU. Tikapuita etsimässä... jolleivät ole paenneet kanaljat.

KALLE. Nahjukset!... Mitä me nyt teemme?

HANNU. Alistumme ja odotamme. — Mutta kuuleppas, Kalle, joll'ei inhimillisyyden kipinä ole sinusta tykkänään sammunut, älä jätä minua yksin.

KALLE. Pelkäätkö sinä sitten jotain?

HANNU. Pelkään!... Kuule, mies, älä puhu niin halveksivasti aatelismiehestä! Minä en totta totisesti tiedä mitä pelko tahtoo sanoa! Mutta kyllä kai minä olen mieluimmin tekemisissä järjellisen ihmisen kuin järjettömän luontokappaleen kanssa.

KALLE. Tarkoitatko sitä koiraa?

HANNU. En... Minä tarkoitan oikeata hirviötä... Se oli kerrassaan norsu koiraksi! Leijona on vain karitsa tämän rinnalla.

KALLE. Ole rauhassa, vanha narri! Minä tein koiran äänettömäksi.

HANNU. Mitä?... Teitkö sinä koiran äänettömäksi? Älä puhu niin kevytmielisesti siitä hirviöstä!

KALLE. Minä kutitin sitä hiukan puukolla ensimäisen ja toisen kaulanikaman väliin ja se herkesi äänettömäksi.

HANNU (innostuen). Jos se on totta, niin sitten ei ole hätää! Äänetön tässä tapauksessa merkitsee samaa kuin vaaraton... Huh, se rauhottaa minua suuresti! Se ruoja iski minua suoraan lihavimpiin osiin ja repi housuni;. (Tarkastelee.) Tuhat sarvipäätä! Eikös loistakin paljas messinki reijistä! Nämä housut saa luutnantti maksaa, taikka sitten ei ole lakia eikä oikeutta maassa!

KALLE. Älä pulise turhaan! Keskustellaan ennemmin, mihin nyt ryhdymme.

HANNU. Saat suolata minut elävänä anjovislaatikkoon taikka etikoida kuin kurkun, jos sen tiedän! Minun kaikki loistavat suunnitelmani haihtuvat kuin lievä takahumala sen koiran kanssa otellessa.

KALLE. Sinä tunnet talon.

HANNU. Tunnen, tunnen kuin omani! Mutta se juuri ei kehoita minua hyökkäämään esi-isieni sukukartanoon näin öiseen aikaan.

KALLE (halveksien). Sinä pelkäät, senkin humalasäkki!

HANNU. Katsos, minulta jäi tänne niin monta oivallista pyssyä. Entäs jos nuo tekevät meidätkin äänettömiksi? Mitä sanot siihen?

KALLE. Roskaa! Jos koko suku on yhtä rohkeata kuin sinä, niin minä en pelkää vaikka heillä olisi mörssäreitä!

HANNU (katsellen ylös puihin). Jospa olisi omenain kypsymisaika, minä en olisi hetkeäkään epätietoinen.

KALLE. Sinä varastaisit omenia, lurjus!

HANNU. Se olisi ainakin vaarattomampaa!... Oikein järjellisesti punniten asiaa, minulla ei ole mitään sisäistä kutsumusta immenryöstöön. Mitä pirua se mies ajattelee!

KALLE. Miksi niin?

HANNU. Ikäänkuin ei sitä lajia elintarveainetta olisi tarpeeksi ryöstämättäkin. Minulla on aina ollut hameväkeä tarjona niin paljon, kuin tieltäni pois työnnän.

KALLE (ivallisesti). Sinä olet sinä ja luutnantti on luutnantti!

HANNU. No niin, luutnantin laita voi olla toisin. Niillä heilakoilla on aina ollut käsittämätön heikkous minuun. Ne heiskaleet osaavat panna arvoa miehen ominaisuuksille. Ja kuka uskoisi!

KALLE. Luutnantti kai tahtoo valita.

HANNU. Mitä valitsemista niissä on? Itse pääasiassa ovat kaikki samanlaisia. Ihminen on uusi vain yhden kerran ja sitten ovat kaikki yhtäläisiä!

KALLE. Ja mitä hittoa se meille kuuluu! Luutnantti maksaa ja me toimimme.

HANNU. Siinäpä se mutka juurii onkin, näetkös! Onko ylimalkaan viisasta sotkeutua tähän koirankuriin? Luutnantti maksaa ja se on perin hyvä asianhaara. Mutta millä hän maksaa nahkamme, jos joudumme klusteriin? Ja se on hemmetin nolo asianhaara. Onko yleensä viisasta tehdä mitä tahansa edes maksustakaan?... Ajatteles poika, se on tarkoin punnittava asianhaara... Ergo harkitkaamme asiaa.

KALLE. Vai niin, sinä aijot jänestää!

HANNU. No, no, poika! Älä ole noin hävyttömän kiivas.

KALLE. Sinä olet kurja pelkuri!

HANNU. Aatelismies ei ole koskaan pelkuri, tiedä se!... Mutia jos hän on viisas, niin hän on varovainen. Sillä varovaisuus on viisauden lapsi... Hän ei mene älyttömästi hukkaamaan pois sitä, mikä hänellä on, tietämättä, mitä hän sillä voittaa. Sillä hän tietää, ettei ihminen ole kuolematon. "Parempi on elävä aasi kuin kuollut keisari", sanoo Caesar. Siis se, mitä kutsutaan rohkeudeksi, onkin vain jonkinlaista aistiviallisuutta, eräänlaista järjen vajanaisuutta.

KALLE (kiukkuisesti). Ymmärränkö oikein sinun kieroilemisesi, sinä elävä aasi! Sinä aijot petkuttaa luutnanttia, mitä?

HANNU. No, no, sitä en ole sanonut! Minä vain punnitsen asian periaatteellista puolta.

KALLE. Minä annan pitkän peevelin sinun periaatteillesi. Ja sen sanon sinulle suoraan, että älä luikertele mies, jos nahkasi on sinulle kallis!

HANNU. No, no, älähän kiivastu mies!

KALLE. Minä en tiedä, mikä sinua oikeastaan uhkaa täällä. Mutta sen minä tiedän ja toivon sinunkin tietävän, mikä sinua odottaa meidän piloteilta, jos vilpistelet. Pitää sitä toki sen verran olla kunniantuntoa, maailmassa. Emmehän ole roistoja!

HANNU (alakuloisesti). Se on juuri se, josta minä en ole niin vuoren varma kuin sinä. Sivistynyt ihminen ei ole milloinkaan varma mistään. Hän on epäilijä; ja siinä onkin juuri korkeamman ja alemman kehitysasteen eroitus.

KALLE. Älä lörpöttele! Mitä se tähän kuuluu?

HANNU. Perhana, jos hyveistä maksettaisiin ihmisille, niinkuin tällaisista kollikissan töistä pikkutunneilla, niin tekisinpä elämänkäänteen ja toimitteleisin vain paljaita hyviätöitä. Ja pelkäänpä, että meitä ahkeroitsisi aika paljon ihmisiä tällä kauniilla elämänuralla. Mutta kun hyvää pitää tehdä hyvän itsensä vuoksi, on siihen vaikea järkevän ihmisen antautua. Siitä syystä sillä alalla työskenteleekin vain paljaita amatöörejä eikä yhtään ammatti-ihmistä. Siis kun kaikki ympäri käydään, on ihminen pohjaltaan hyvä. Mutta puhtaasti taloudellisista syistä ei hän voi harrastaa niin laiminlyötyä elämänalaa!

KALLE (kävellen levottomasti). Mutta missä hitossa nuo toiset nahjustelevat! Heidän olisi pitänyt jo olla täällä tikapuineen... (Kuuluu askeleita.) Hst! Siellä tulee joku!

HANNU (asettuu kauhistuneena Kallen taakse). Pysy edessä mies, jos toveruus ja hyvä omatunto ovat sinulle jonkin arvoiset!

III kohtaus.

Hannu. Kalle. Janne, 1 ohjaaja.

JANNE (tulee kantaen ohjaajan kanssa tikapuita). Tässä ovat tikapuut.

KALLE. Viimeinkin! Teittekö ne uudesta vai missä viivyitte?

JANNE. Emme tahtoneet löytää sopivia. Toiset olivat liian raskaita. Olemme hukanneet väin aikaa.

KALLE. Ryhdytään sitten toimeen.

HANNU (uljaasti). Minun tehtäväni on johtaa hyökkäystä. Lyökää telki ulko-oven eteen, niin eivät pääse kimppuumme, vintiöt! Ja pystyttäkää tikapuut vasempaa balkongia vastaan. Eteenpäin mars, kanaljat!

JANNE. Ja Hannu saa kiivetä ylös! Hän on rohkein meistä ja tuntee talon.