Part 5

AARNO. Minä katson tämän asian koskevan siksi läheltä yksilöllistä vapautta, että tämän kokouksen puuttuminen siihen olisi sulaa mielettömyyttä. Kun nuoret — niinkuin näyttää — pitävät toisistaan, kuuluu se asia heille eikä kenelläkään syrjäisellä ole oikeutta sekaantua siihen. Meidän on kerta kaikkiaan heitettävä ennakkoluulot ja alettava katsella elämää sellaisena kuin se on. Meidän on yritettävä itse osottaa, mihin kykenemme eikä rappeuduttava menneiden sukupolvien laakereilla. Ehdotan, ettei asia anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

HANNU. Oikein, keltanokka! Sinä puhuit kuin Sokrates! — Kuka tahtoo vielä puhua?

NATHALIA. Ei kukaan, kun kokous on saanut tällaisen käänteen.

HANNU. No, Taavi... tuo sinä esille syvä maahenkinen viisautesi! Näytä näille heiskäleille, että sinulla on muutakin kuin maannousua päässäsi.

TAAVI. Min oon täss asiass sitä mieltä, että kun nuorill on semmoi iili mennä yhteen, niin antaa pojan saada plikan. Vanha sananlasku sanoo, että ennen hallittee kapallisen kirppuja kuin kaksi rakastunutta. Ja kyllä se niin on. Ei siitä hangottelemisesta kumminkaan sen valmiimpaa tule. Antaa nuorten ruveta yksiin leipiin.

HANNU. Sinä puhuit kuin itse Salomo!

ROUVA. Tämä on ennenkuulumatonta!

HANNU. Hyvät naiset ja herrat! Minä suvun päämiehenä luovutan tytön luutnantin rajattomaan nautinto-oikeuteen, käytäntöön ja hallintoon ilman vastalauseita, prosesseja tai muita metkuja, kuitenkin erinäisillä ehdoilla. (Tuomarille) Notarius publicus, kirjoittakaa!

LEMMENHEIMO. Mitä minä kirjoitan?

HANNU. Pro primo: että luutnantti kustantaa minulle vuosittain minun säätyäni ja arvoani vastaavan viftin; — puolipiste... Pro secundo: että luutnantti kustantaa minulle, paitsi tätä lakimääräistä, vielä moniaita muita ylimääräisiä viftejä, — piste... Minä olen puhunut.

NATHALIA. Luopio! Roisto!

ROUVA. Sukunsa häväisijä!

SEBASTIAN. Sinä kurja myisit hänet epäsäätyiseen avioliittoon viinaryypystä!

HANNU. Moni on saanut tehdä sen vielä vähemmästä.

NATHALIA. Näinkö pitkälle on jo tultu!

HANNU. Hiljaa, narrit! Millä te oikeastaan ylpeilette muulla kuin tyhjällä! Mitä merkitsevät perityt nimet ja arvot muuta kuin ei mitään!

SEBASTIAN. Sinä valehtelet, lurjus!

HANNU. Minä todistan sen.

SEBASTIAN. Sitä et voi!

HANNU. Kun minä myin tälle herralle nimeni, en huomannut myyneeni siinä mitään. Kun myin sinulle päämies-oikeuteni ja tuli yksikamarinen eduskunta, en huomannut menettäneeni siinäkään mitään. Ja kun minä aamulla herään putkan lattialla, on minun mahdoton itseäni moukista erottaa. Joko sitten moukat käyttäytyvät kuin aatelismiehet taikka aatelismies käyttäytyy kuin moukka. Mitään eroa en siinä vain huomaa.

SEBASTIAN. Tämä on suunnatonta häväistystä!

OSVALD. Ennenkuulumatonta konnuutta!

HANNU. Vai niin, sinäkö täällä korkeimpana kukkona laulat! Sinä irroitit itsesi elinvoimaisesta sukupuustasi ja ymppäsit itsesi vieraaseen runkoon. Mutta et huomannut, että ajan virta oli vienyt maaperän sen juurien alta pois; ja että se runko oli laho. Jollei sulfiittitehtaasi ja raha-arkkusi painaisi sinua maaperään, niin saisit nyt huitoa tyhjää ilmaa kuin seinälle ripustettu paperiäijä.

ROUVA. Mikä sinä sitten oikeastaan olet?

HANNU. En kerrassa mikään! Mutta se johtuu vain siitä, että luulin jotain olevani. Minä perin kaiken sen, mikä nykyajan ihmisen on itsensä hankittava. No niin, koska kakki on näin valmista, niin juhlitaanpa hiukan, minä ajattelin. Mutta kun en ollut mitään itse hankkinut, en osannut mitään säilyttääkään. En nimeäni enkä omaisuuttani. Ihmissuku tarvitsee nuorennushakkausta, herra forstmestari, ja minä jouduin leimattujen joukkoon!... (Lyö nyrkillään pöytään.) — Koska kaikki puheenvuorot ovat käytetyt, ryhdymme äänestykseen!

SEBASTIAN. Tarpeetonta! Se tulos on selvä liimankin!

HANNU. Siis kokouksien enemmistö on sitä mieltä, ettei asia anna aihetta toimenpiteisiin... (Lyö nyrkillään pöytään. — Edvin ja Arvo tulevat.)

VII kohtaus.

Edelliset. Edvin. Arvo.

ROUVA (kiivaasti). Minua kummastuttaa teidän suunnaton julkeutenne, luutnantti! Te rohkenette astua vielä silmieni eteen!

ARVO. Anteeksi, rouva ja kunnioitettava herrasväki, että rohkenimme tunkeutua tänne! Mutta Edvin on taipuvainen sovitteluun!

HANNU. Ei miltään sovitteluja, sanon minä! Kun minä asetan asiat jetsulleen, niin sitä ei voi petrata kukaan muu kun valtiokirkon pappi!

SEBASTIAN. Jos luutnantti vakavasti katuu rikostaan, niin sovittelu voi vielä olla mahdollinen.

HANNU. Ähs, sinä jesuitta! Panisitko itseäsi paremman miehen ryömimään säkissä ja tuhassa!

ARVO. En voi sanoa, missä määrin Edvin katuu tekoaan tai katuuko hän sitä ensinkään...

HANNU. Joka tuskin on luultavaa!

ARVO. Mutta hän tahtoo vedota teidän äidintunteisiinne, rouva.

ROUVA (katkerasti). Joita hän on niin liikuttavasti kunnioittanut!

ARVO. Ei pidä olla sovittamaton, rouva! Tunteet juuri saattoivatkin nämä rakastavaiset siihen! Ja heidän iällään ovat ne ihmiselle koko maailma! Vanhemmilta ovat ne jo ohi ja siksi ei heidän pidä asettaa omia tunteitaan etusijaan. Teidän paras osanne on menneisyydessä, mutta heille kuuluu tulevaisuus, rouva.

ROUVA (epäröiden). Luutnantti on minua katkerasti loukannut!

ARVO. Epäilemättä! Mutta unohtakaa loukkaukset, rouva! Unohtakaa ennakkoluulot! Uusi aika tuo uusia arvoja, ja uusia katsantotapoja! Mikä teidän nuoruudessanne näytti toiselta, on nyt aivan poikki! Uusi aika on tullut; vaakunat häviävät ja tilalle astuu todellinen mielen aateluus! Olisitteko te, rouva, vanhan suvun kunniakas edustaja, viimeinen omaksumaan tätä aateluutta?

HANNU. Perhana, kun puhuu kauniisti! Jollen olisi jo aikoja tätä aateluutta omaksunut, niin hän aateloisi pian minutkin!

ROUVA (huoaten). No niin, minun täytyy kai: alistua siihen, mitä ei! voi auttaa!

LEMMENHEIMO. Jos saan sanoa ajatukseni, on rouvalla siihen juridillisesti pätevät syyt. Se on, kuten tieteellisesti sanotaan, "Force majeure" eli ylivoimaiset syyt.

NATHALIA. Älä ole heikko, Klara!

SEBASTIAN. Minä en ymmärrä sinua, Klara!

HANNU. Pyydä ratsumestarin valistamaan hiukan järkeäsi. Hän pystyy kyllä siihen!

SEBASTIAN. Minä en puhunut sinulle!

HANNU. Mutta minä puhuin sinulle, senkin kapaturska! Sinä kai tahtoisit juhlallisesti kirota tytön vanhaan hyvään tapaan! Mutta et kai ole romaaneista lukenut, että holhoojan kirousta otettaisiin vakavalta kannalta yläilmoiissa. Ja nyt sinä tahtoisit saada äidin siihen hommaan, narri!

ROUVA (päättävästi). En voi sille mitään, että olen ensisijassa äiti! Tahdon nähdä tyttäreni! Missä on Cecilia?

EDVIN. Hän ei ole kaukana! Minä tuon hänet heti. (Poistuu.)

NATHALIA. Tule Sebastian! Me emme sovi tähän seuraan eikä tähän aikaan!

SEBASTIAN. Keneltä tahansa olisin odottanut tätä, mutta en sinulta, Klara!

ROUVA. Enhän minäkään voi olla enempää kuin ihminen!

HANNU. Hitto vieköön, siinä onkin tarpeeksi vaimosta syntyneelle! Te ette ole edes sitäkään, vaan muumioita, paljaita muumioita!

ROUVA. Kenties se niin on, että aika on elänyt meistä edelle! Olen huomannut, että kehitys on mennyt maailmassa eteenpäin, mutta me olemme jääneet katselemaan taaksemme!

OSVALD. Tämäpä nyt oli noloa!

HANNU (lyöden häntä olkapäälle). Heitä hiiteen nuo houreet sinäkin ja elä kunnon porvarina! Ennen kehittyi aatelismiehiä ruutinsavussa, mutta mikään historia ei kerro sulfaatinhajusta!

SEBASTIAN. Menkäämme siis! (Sebastian, Nathalia ja Osvald poistuvat.)

HANNU. Saatte mennä, sanoi Malmberg köyhille!

TAAVI. No, ei sitten muuta kuin hyvästi vaan! (Poistuu.)

HANNU. Tulimmaista, ratsumestari! Te olette oikea helmi miesten joukossa! Saarnasitte kuin ensi luokan prelaatti ja ne, joita ette voinut kääntää, löitte käpälämäkeen sanan voimalla! Sellaisesta minä pidän!

ARVO. Niinkö?

HANNU. Mutta miksette hitossa soittanut noin loistavasti suutanne heti alussa, niin olisimme säästyneet kaikesta tästä lemmon touhusta?

ARVO. Minun aikani ei ollut vielä tullut. Epäilemättä se olisi ollut järkevintä.

HANNU. Aivan niin... Mutta, täällä maailmassa olisikin hyvin vähän heilumista, jos täällä tehtäisiin vain sitä, mikä on järkevintä.

VIII kohtaus.

Edelliset. Edvin. Cecilia.

CECILIA (rientäen äitinsä syliin). Äiti!

ROUVA. Sinä paha, paha lapsi! Minkälaisen tuskan minulle tuotit.

CECILIA. Suo anteeksi, anteeksi, äiti! En voinut muuta! Minä en voinut, äiti! .. Ethän tahdo enää eroittaa meitä, ethän äiti?

ROUVA. No, koska se on sinun järkähtämätön tahtosi, niin täytynee kai minun alistua!

AARNO. Siinä teette kauniisti, rouva!

ROUVA. Ota hänet ja tulkaa onnellisemmiksi kuin minä olen ollut!

CECILIA (riemuiten). Edvin! Edvin, äiti suostuu kumminkin.

EDVIN (hämillään). En tiedä, kuinka teitä kiittäisin! Minua... hävettää...

ROUVA (liikutettuna). Tee hänet onnelliseksi. Siinä on minulle tarpeeksi!

EDVIN. Sen lupaan, äiti! Vai kuinka, Cecilia rakas?

CECILIA. Minä olen niin onnellinen, äiti! Niin sanomattoman onnellinen!

ARVO.. Toisen voitto on toisen tappio! Te voititte elinkautisen toverin, neiti, ja minä menetin monivuotisen ystävän! Sallikaa minun onnitella teitä! (Puristaa heitä kädestä.)

LEMMENHEIMO. Pyydän saada onnitella herrasväkeä! Ja ehkä saan tarjota palvelustani avioehtovälikirjaa laadittaissa.

ERNST. Samoin minä pyydän onnitella! Ja eikö herrasväki suvaitse ottaa elinkorkovakuutusta tämän iloisen tapahtuman johdosta? Esimerkiksi C taulun mukaan...

ARVO. Ja sallikaa minun myöskin kiittää teitä, rouva, ylväästä päätöksestänne! (Puristaa kädestä.)

ROUVA. Sitä on niin helppo sanoa! Heitä odottaa onni ja päivänpaiste, minua yksinäisyys ja ikävä, sillä tätä eivät sukulaiset koskaan anna anteeksi minulle.

HANNU. Eikös hitossa! Kaikki paremmanpuoleiset näytelmät päättyvät kahteen tai kolmeen kihlaukseen. Rouva ottaa miehen! On tässä saatu aikaan suurempiakin asioita.

ROUVA. Oo, säästäkää minua pilastanne!

HANNU. Te ratsumestari voitte yhtähyvin pelata skruuvinne ja nukkua päivällisunenne Pyhäjoessakin kuin muualla. Ottakaa rouva! Siinä on teille ihmistä tarpeeksi ja riittää vielä kokonainen hevoskuorma kirkkomaahankin, kun aika joutuu!

ARVO. Olette liian nopea toimissanne! Onko rouva niin vain otettavissa sitten?

HANNU. Kaikki ovat otettavissa, kun vain on oikea ottaja! Eikä hänkään kuulu olevan enempää kuin ihminen... Siis tämän urhoollisen ratsumestarin nimessä minä pyydän kättänne, rouva!

ROUVA. Narrittelija!... Ja mitä tekee urhoollinen ratsumestari sill'aikaa?

ARVO (kumartaen). Yhtyy hengessään samaan pyyntöön, koska tämä suuri mies tahtoo väkisin onnellistuttaa koko maailman!

ROUVA. Siihen pyyntöön on vaikea vastata näin yhtäkkiä. Mutta Pyhäjoki tarvitsee miehisen hoitajan... (Ojentaen kätensä.) Siis jos ratsumestari suvaitsee!...

ARVO (ottaen häntä kädestä). Kaikesta sydämestäni, rouva!

HANNU. Toinen pari! Eläköön! Ja jos emme tämän johdosta laita pöytää koreaksi, niin olemme suuria nautoja! (Heta tulee hengästyneenä ja hikisenä.)

IX kohtaus.

Edelliset. Heta.

HETA. Missä on se Hannu rakkari? Mitä sinulla on oikein tekeillä, senkin porsas? Se Korpilahden äijä sanoi täällä hierottavan naimiskauppoja!

HANNU (peräytyen). No, no, Heta! Älä unohda, ettei nyt olla "Kukkuvassa kellossa"!

ARVO.. No, nyt saa Hannukin omansa! Nyt naitetaan Hannu!

HANNU. Kostaisitteko hyvän pahalla, hunsvotit?

HETA. Jos sinulla on jotain "kuuskapia", niin varo korviasi!

ARVO. Tehän olette tämän herran kanssa salakihloissa.

HETA (kiukkuisesti). Mitä se teihin kuuluu? Ja kuka te olette?

ARVO.. Tahtoisin vain auttaa teitä yhteen päin!

HETA (innostuen). Jestas tuota herraa! Suokaa anteeksi, herra! Mutta näin yksinäisen naisihmisen täytyy olla miehiä kohtaan — kuinka nyt sanoisin — hiukan ylpeähkö. Eihän sitä tiedä mitä niillä on mielessä!

ARVO. Onko se totta, että te asutte yhdessä tämän herran kanssa?

HETA. Kyllä se on totta, Jumala paratkoon! Ei siitä pääse ylös eikä ympäri! Mutta syy ei ole minun. Minä olen pohjaltaan siveellinen ihminen enkä tahtoisi olla silmätikkuna kenellekään elävälle sielulle.

ROUVA. Ja kummiinkin vietätte sellaista elämää!

HANNU. Kuulihan rouva, että hän on siveellinen ihminen... Vai kuvitteletteko, että me olisimme vajonneet johonkin — sanokaamme — helmasyntiin? Minä kummastelen teidän mielikuvitustanne, rouva!

ROUVA. Tahdotteko te uskotella, että tuo elämänne on niin viatonta!

HETA. No, enhän minä juuri sitäkään tarkoittanut! Liha on lihaa, herra nähköön; varsinkin kun sitä on siunattu ihmiselle näin paljon. Sen kai rouvakin tietää, kun menee vain omaan itseensä.

ROUVA. Oo, kelvottomat! Minkälaista elämää te elätte!

HETA. Sanokaas muuta, rouva! Minä olen sen aina sanonut hänelle! Mutta saakos tuota raatoa tottelemaan! Puhukaa rouva sille haaskalle järkeä. Minuakin tämä elämä tuskastuttaa; olen jo kääntynyt kirkkoraadinkin puoleen ja lupasivat ne ottaa asiaan kiinni. Aivan tässä pitää pelätä Jumalaa ja hävetä ihmisiä!

HANNU. Tulimmaista, vai kirkkoraadin puoleen! Niin tyhmä sinä et ainakaan ollut, Heta!

HETA. Olin niinkin, ja lupasivat oikein poliisivoimalla ryhtyä asiaan!

HANNU. Aina ne kulkevat kirkko ja syntinen vaimo käsikädessä, kun on joku kunnon mies hirtettävä, korkealentoinen ihmishenki kuristettava. Oletkos miespolveen käynyt kirkossa, Heta? Tiedätkös, miltä kirkko sisältäpäin näyttää?

HETA. Heittiö! Tiedätkö sinä mikä on miehen velvollisuus vieteltyään turvattoman naisen? Vai vielä sinä rupeat tässä minua halveeraamaan!

ARVO. On parasta, että menette yhteen, niin ei tule mitään harmia.

HANNU. Sitten ne harmit vasta alkavatkin tavallisesti! Vaan jos te tahdotte yhdistää synnynnäisen sivistyksen alkuperäiseen raakuuteen, niin tässä seison enkä muuta voi. Mutta minä en takaa, tulenko minä onnelliseksi. Ja minä pesen käteni, kuten kerran eräs minua paljon tyhmempi mies töki.

HETA (mielistellen) No, mitä sinä Hannu turhaan juonittelet! Tee niinkuin herrasväki sanooi. Kyllä minä sinut hoidan vanhoilla päivilläsi eikä sinulta tule mitään puuttumaan. (Tarttuu Hannun käteen.)

HANNU. Minun täytyy kai alistua. Se on aina kaikkien suurten miesten kohtalo.

ARVO. Oikein Hannu!... Nyt on kukin saanut leiviskänsä.

HANNU. Mutta minä sain liian suuren.

EDVIN. Kullekin mitataan ansionsa mukaan täällä maailmassa.

HANNU. Jos ansiot tulevat kysymykseen, niin olemmepa aika aaseja, jollemme kata pöytää koreaksi tämän kolminkertaisen kihlauksen johdosta. On sitä monasti ryypätty vähemmästäkin syystä.

ARVO. Oikein Hannu! Eläköön Paksu-Hannu! Eläköön!

KAIKKI. Eläköön Hannu! Eläköön!