Part 2

_Kaisu_. Olkoon vain, mutta Eero on kunnon poika — sen päälle uskallan vaikka mitä.

_Junnu_. Joko sinä taas rupeat —

_Kaisu_. En rupea — mutta sen vain sanon —

_Junnu_ (lepytellen). No, no, no! Eihän minulla oikeastaan ole yhtään mitään Eeroa vastaan — nyt enää, kun sinä olet luvannut, ettet veikistele hänen kanssaan. Minä en puhu hänestä koskaan — (tekee kädellään tyhjää osoittavan liikkeen) tuon vertaakaan.

_Kaisu_. No, sitten on hyvä! Ja nyt minun täytyy mennä sisälle Annan luo.

_Junnu_. Kuule, Kaisu! — Minä toin sieltä juhannusmarkkinoilta muutakin kuin esiliinan, vaikka —

_Kaisu_. Niin toit — sokurisydämen.

_Junnu_. Niin, niin — ja virsikirjan. Mutta vieläkin — (Kaivelee liivintaskuaan.)

_Kaisu_ (uteliaana). Mitä sinä vielä —?

_Junnu_ (löytää sormuksen taskustaan, laulaa).

Ei nyt enää vierahitten suosittelu auta! Hei heipparalla lalla laa, ei suosittelu auta!

(Panee sormuksen Kaisun sormeen.)

Rakkaus on kiinnitetty kultaringin kautta! Hei heipparalla lalla laa, sen kultaringin kautta!

_Kaisu_ (laulaa).

Vedellä ei ruusunkukkaa saisi koskaan pestä. Hei heipparalla lalla laa, ei saisi koskaan pestä!

Hulivilityttöin rakkaus ei koskaan kauan kestä, hei heipparalla lalla laa, ei koskaan kauan kestä.

(Kun Junnu työntää huulensa suudeltaviksi, nipistää Kaisu häntä nenästä ja juoksee nauraen sisään.)

_Junnu_ (seisoo vähän aikaa nolona, katsellen hänen jälkeensä ja ottaa kiinni nenästään). Ai, ai! — Ja tätä hän sanoo uskolliseksi ystävyydeksi. — Se oli sentään vähän nenäkkäästi tehty! Mutta sama se! Se oli kai semmoista rakkauden esimakua. Mutta kyllä minäkin hänelle vielä näytän — esimakua —

_Eero_ (tulee oikealta). Ahaa Junnu! — Missä Kaisu on?

_Junnu_ (terävästi). Kuinka niin?

_Eero_. Niin vain! — Onko hän sisällä?

_Junnu_ (epäluuloisesti). Minä luulen, että hän on siellä.

_Eero_ Vai sinä vain luulet. (Nauraa.) Sinäkin vastailet aivan kuin eräs toinen mies siltavoudille. — No, no, älä pelkää! Tahdoin vain tietoa Kaisusta, että olisin teille molemmille saanut sanoa yht'aikaa, että te ette saa enää katsella kierosti toisianne. Ennen minun tuloani oli teillä ollut hyvät välit, sanottiin. Enkä minä tahdo olla syypää teidän epäsopuunne.

_Junnu_ (pöyhistellen). Noo — ellei sulla muuta ole, niin ole huoletta. Kaisun ja minun kesken on kaikki reilassa. Olisitpa vain äsken ollut näkemässä, kuinka —

_Eero_ (keskeyttää). Niin, niin! Kyllä minä näin, kuinka hän nipisti sinua nenästä. Ja juuri sentähden minä arvelin —

_Junnu_ (kiireesti selittäen). Se oli vain pelkkää ystävyyttä se!

_Eero_. Sepä hyvä! Sittenhän ei sinullakaan ole enää mitään kaunaa minua vastaan.

_Junnu_ (yrittäen hyvin miehekkäästi). No, ei sitten mitään! Ei kerrassaan — tässä saat kämmenen sen päälle! (Antaa kättä.)

_Eero_. Kiitos, Junnu! (Puristaa.)

_Junnu_. Ai, ai, ai! — Sinähän kouristat kuin karhu!

_Eero_. Sehän oli vain pelkää ystävyyttä se!

_Junnu_ (itsekseen). Aivan kuin Kaisu nenää. Mutta minä tulen kyllä vielä muistamaan tämän ystävyyden. (Katselee kättään.)

_Eero_. Vielä kerran kätesi, hyvä ystävä!

_Junnu_ (kiirehtii portista oikealle). E—ei! Kiitos vain!

_Eero_ (yksin). Sainpas hänet pellolle! — En ole koko päivänä saanut puhutella Annaa. Näin isännän menevän kylälle — ja kiirehdin kotia. Niitylle lähtiessäni hän näytti niin onnettoman surulliselta. (Menee ikkunan alle.) Minun täytyy tehdä selvä peli, sillä minä pelkään — (Kurkistelee ikkunaan.)

_Ville_ (tulee sisältä pyhävaatteissa, nauraa). Mitäs sinä siellä ikkunan takana kurkkailet? Yöjalkainenko keskellä päivää?

_Eero_ (poistuu ikkunasta). Kuules! Minä aion matkustaa heti!

_Ville_ (leikillisesti). Ikkunanko kautta — Annan kamariin?

_Eero_ (naurahtaa). Vaikkapa savupiipusta!

_Ville_. Mene sisään vain! Isä on poissa! — Minun täytyy kiirehtiä. Hevonen on valmis, ja Elsa odottaa.

_Eero_. Minäkin lähden heti kun olen saanut puhutella Annaa.

_Ville_ (antaa kättä). Hyvästi siis — huomiseen! Alatalossa on hevonen valmiina sinua varten. Ajatteles, mikä riemun päivä huomenna!

_Eero_ (pusertaa Villen kättä). Niin — huomenna!

_Ville_. Älä vain myöhästy!

_Eero_. Käskithän panna juoksijan?

_Ville_. Pitäjän paras on — (Kiirehtii oikealle.)

_Eero_. No, ei sitten —

_Anna_ (tulee sisältä). Eero! — Taaskin onnettomuus! Siltavoudin lisäksi kauppaa isä vielä Tarhalammin Taneliakin. Pakottaa minut jommallekummalle. Minun on valittava siksi kun hän tulee kotia.

_Eero_ (syleilee Annaa). Rauhoitu, pikku Annaseni! Kaikki käy kyllä hyvin. Ei sinun tarvitse valita kumpaistakaan! Ole nyt vain levollinen — minä kerron sinulle —

_Manu_ (tulee portille, pysähtyy hämmästyneenä). Tämähän vasta on kaunis näky! (Tulee tulisesti esille ja erottaa Annan ja Eeron.) Senkin lurjus! Näinkö sinä käytät väärin minun luottamustani ja hyvyyttäni — kun olen antanut sinulle olinpaikan ja —

_Eero_. Hyvä isäntä! Minä —

_Manu_ (ankarasti). Vaikene! (Annalle.) Ja sinä kelvoton lapsi! Kuinka voit näin alentaa itsesi! Etkö sinä tiedä, kuka tämä veijari on! (Eerolle, joka aikoo keskeyttää.) Niin juuri! Siltavouti oli oikeassa, kun käski minun tarkasti varoa, ettet saisi mitään nipistetyksi! — Eikä vähistä mitään! Tyttäreni tahdot viedä! Varastat tyttären isältään! — Paikalla pois talosta! Mene heti, tai —

_Anna_. Isä!

_Eero_. Manu Mahlamäki! Minä en ole se, joksi olen itseäni sanonut, minä olen —

_Manu_ (kiivaasti). Minä tiedän sen! Ja sentähden, vielä kerran — mene! Muuten en vastaa, mitä tapahtuu! — Äläkä koskaan enää tule näkyviini! (Annalle.) Ja sinusta olen tehnyt päätökseni. Huomenna on kihlajaiset Tarhalammin Tanelin kanssa.

_Anna_ (vaipuu penkille). Älä, isä! Älä!

_Kaisu_ (on tullut). Anna! Anna hyvä! (Menee Annan luo.)

_Eero_. Minä menen, isäntä! Mutta minä tulen myöskin vielä takaisin. Toivon, että teidän vihanne siksi lauhtuu. (Annalle.) Ole rohkea! Minä tulen takaisin. Kaikki tulee vielä hyväksi.

_Manu_. Vaiti! Ja mene matkaasi!

_Eero_. Minä tulen, Anna! (Menee kiireesti oikealle.)

_Manu_ (huutaa perään). Et meille! Sen saat nähdä! (Kävelee kiivaasti edestakaisin). Tämä oli tosiaankin kauniisti tehty! Rikas talon tyttö! Hävetä sinun pitäisi! — Isäsi puuhailee yötä päivää saadakseen sinulle hyvän miehen — ja — sinä alat hyväillä mokomaa kulkuria! Olisi edes kunniallinen renki, mutta — miestä, joka on — on — on lempo ties, mikä on! (Menee suuttuneena huoneeseen.)

_Kaisu_ (hyväilee Annaa). Isäsi on nyt hyvin ankara, mutta kyllä hän lauhtuu. Älä nyt näytä noin toivottomalta!

_Anna_. Vieläkö Eeroa näkyy? Mihin hän meni?

_Kaisu_ (menee portille katsomaan). Huudanko takaisin?

_Anna_. Älä! Isä näkisi!

_Kaisu_. Hän juoksee tuolla Alatalon ahteessa. (Tulee takaisin.) Minä en voi uskoa Eerosta muuta kuin hyvää. Näitkö, kun hän sanoi: »Minä tulen takaisin, kaikki tulee vielä hyväksi!»

_Anna_. »Minä tulen, Anna!» Eikö hän sanonut niin?

_Kaisu_. Sanoi vissistä! — Usko minua, Anna! Eero koettaa keksiä keinoja pehmittääkseen isäsi kovuutta. Ja sinulle hän sanoi vielä: »Ole rohkea!» Et saa sitten surra! Sinun pitäisi olla niinkuin hän tahtoo.

_Anna_. Olet oikeassa, Kaisu! Tule sisään kanssani! (Natisee.) Tarvitsen lohdutustasi! (Huokaa.) Vaikka en usko sitä kauan kaipaavani! (Menevät kuistia kohti.)

_Kaisu_. Ennenkuin aavistatkaan, on Eero täällä taas! (Menevät sisään.)

TARHALAMMIN TANELI (pyöreäsilmäinen, pitkätukkainen, tyhmän näköinen tassuttelija, tulee oikealta, vilkuillen taakseen). Se Mahlamäen uusi renki — kylällä puhutaan, että hän kiertelee Annaa — tuolla hän — Alatalon aitan seinustalla Junnun kanssa — antoi Junnulle jonkin paperilapun — »toimita tämä perille!» sanoi hän — no, no! Saadaanpas nähdä! Kukapahan voisi antaa rukkasia rikkaalle Tanelille? Ei kukaan! (Tulee esille.) Pitäjän kauneimman tytön saat, Taneli! Hih, hih! — Kuka voisi antaa rukkasia Tarhalammin rikkaalle — — niin, noh! Lautamiehen Kirsti ja Kuotilan Eeva ja sitten Maijaliisa ja sitten — (Menee portille katsomaan.) Sieltähän Junnu jo tulee — (Tulee takaisin.) Ja sitten pitkä Miina ja — — äh! Mitäs heistä! Olivat siksi tyhmiä — — Ai, mutta nyt kun Junnu tulee — se kirjelippu — antaisikohan tuo — jos — tarjoisin tupakkaa

_Junnu_ (tulee). Kas vain! Tarhalammin isäntä! Päivää!

_Taneli_. Päivää, päivää!

_Junnu_. Ettekö käy sisälle? Mitä täällä pihalla —

_Taneli_ Noo — eihän tässä — hm! — (Saa jonkin ajatuksen.) Tuota — tuota — odottelin — kun näin sinun tulevan — ajattelin — tuota — aiotko jäädä taloon vielä ensi syksystä?

_Junnu_. Minäkö?

_Taneli_ (ottaa tupakkakukkaron). Onko sinulla piippua? Minulla on oikeata ruusukartuusia —

_Junnu_ (rupeaa etsimään). Pitäisi mulla —

_Taneli_ (seuraa hyvin tarkasti Junnun taskujen etsintää). Olisi paikka meilläkin —

_Junnu_. Pitihän se olla — piippu — (pudottaa taskustaan kirjeen) — menenköhän pirtistä —

_Taneli_. Mene, mene — saat ruusua —

_Junnu_ (menee sisään). Aina sekin nysä hukkuu —

_Taneli_ (sieppaa kirjeen heti, kun Junnu kääntää selkänsä ja lukee päällekirjoitusta). »Anna Mahlamäelle» — arvasinhan — kun on viisas, niin arvaa sen, mitä ei tiedä — (Aikoo avata.) Mutta onkohan se oikein? — Pyh! Vieläpä asiakin! Annastahan tulee minun vaimoni ja — miehellä on oikeus — (avaa ja lukee.)

_Junnu_ (tulee hädissään). Mihin ihmeeseen minä sen Annan kirjeen? (Etsii pitkin pihaa.)

_Taneli_ (on selin, itsekseen). Olipa onni, että avasin tämän. Jos se olisi joutunut Annan käsiin, niin peijakas tietää, miten tässä olisi käynyt! (Aikoo pistää kirjeen taskuunsa.)

_Junnu_ (huomaa sen). Ahaa! Tehän olette löytänyt Eeron kirjeen. Antakaa se minulle, minä pudotin sen!

_Taneli_ (hölmistyen). Tämäkö! — Niin — minä — löysin — ja lakka oli — tuollainen suulakka — oli irtaantunut ja — ja — minä luin sen —

_Junnu_ (hämmästyneenä). Oletteko lukenut sen?

³_Taneli_ (on yhtä hämmästynyt. Ei tiedä, mitä sanoisi. Katselevat toisiaan yhtä ympyriäisillä silmillä). O-o-o-len.

_Junnu_. Mitä siinä oli?

_Taneli_. Eero siinä tunnustaa Annalle, että hän on — — — rakastunut — ja on — (Katselee kauhistuneena avattua kirjettä, ja häntä alkaa peloittaa.)

_Junnu_ (uteliaana). Että hän on — — —?

_Taneli_ (pyyhkii otsaansa, puhuu puoleksi itsekseen). Postivaras — — —!

_Junnu_ (hypähtää pelästyksestä, parkaisee). Postivaras!

_Taneli_ (hypähtää pelästyksestä, kun luulee Junnun häntä tarkoittavan). Mitäh — — —

_Junnu_. Vai on Eero — postivaras!

_Taneli_ (selviää pulmasta, rauhoittuu). Eero — niin - on — tässä kirjeessä —

_Junnu_. No, herra isä! Eero postivaras! — Kuka sellaista olisi uskonut —

_Taneli_. Ajatteles — jos Anna olisi saanut sen tietää — ei kenenkään pidä koskaan saada tuota kauheata kirjettä! (Repii kirjeen.)

_Junnu_ (pelästyen). Ai, ai! Mitäs te nyt teette? (Rauhoittuen.) Niin noh! Parasta taitaa olla niinkuin on.

_Taneli_. Onko isäntä sisällä?

_Junnu_. On.

_Taneli_ (kiireessä). Menen sinne, hänen puheilleen! (Menee kiireesti sisään.)

_Junnu_ (yksin). Annalla ja Eerolla oli siis kuitenkin jotakin keskenään — vaikka en sitä huomannut — hm! — Kaikki siis hyvin — mutta — postivaras! Ai, ai, ai!

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama paikka. Vasemmalla katettu pöytä, jonka järjestämisessä Kaisu ja Junnu puuhailevat.

_Junnu_. Tänä iltana sitä sitten saa syödäkseen ja juodakseen ja —

_Kaisu_. Ja tanssiakseen —

_Junnu_. Voi lempo sitä mylläkkää, mikä täällä nousee, kun kylän tytöt —

_Kaisu_. Ja pojat tulevat — niin —

_Junnu_. Niinpä tietenkin — pojat myös! — Ajatteles — että kokonaista kolme kihlajaisparia — (Laskee sormillaan). Ensiksi minä ja —

_Kaisu_. Höpön pöpö! Sinäkö tässä olet mielestäsi ensimmäinen ja tärkein!

_Junnu_. Jos en nyt ihan ensimmäinen, niin sangen tärkeä silti. — No — ensiksi sinä ja —

_Kaisu_. No, tartupas kiinni nyt! (Nostavat pöydät paikoilleen.)

_Junnu_. Niin — ensiksi sinä ja —

_Kaisu_ (tiukasti). Kuules, Junnu! Teet viisaimmin, jos lasket minut mukaan — niin viimeisenä kuin suinkin voit. (Kääntää selkänsä.)

_Junnu_ (ymmärtämättä). Jahah! No, pannaan Ville sitten ensimmäiseksi Elsan kanssa. Toiseksi Tarhalammin Taneli ja Anna. Ja kolmanneksi minä ja —

_Kaisu_. Pöllö!

_Junnu_. E-ei — vaan sinä. — Ajatteles, että yhtaikaa tanssitaan kolmen parin kihlajaisia. Siinä se vasta juhla syntyy. Eikös synnykin, Kaisu?

_Kaisu_. Ketä huvittaa — se tanssikoon! Minä en. — Kun vain ajattelenkin Anna raukkaa, niin nousee kyyneleet silmiini. (Toruen.) Mutta mitäs te miehet! Teillä on sydän puusta! Kun vain on syötävää ja juotavaa, niin on lysti! Mutta meillä naisilla on sydäntä toistenkin suruille, meillä. — Ja kyllä Anna raukkaa surra saakin. Hän kun tänään kihlautuu kuolemalle —

_Junnu_. Mahlamäen Tanelillehan —

_Kaisu_ (tiuskaisten). Eipäs — vaan kuolemalle! Minä tiedän, että Anna ei voi elää ilman Eeroa.

_Junnu_ (kiukustuen). Eero, Eero, Eero! Niinkuin ei Taneli olisi mies siinä, missä Eerokin. Ehkä vähän toisempikin. Eero ei ole mikään muu kuin kavala naiskoinari. Onni, että isäntä ajoi hänet tiehensä. (Salaperäisenä.) Ja hän voi olla vielä suurempikin kelmi. Minä kyllä tiedän jotakin, minä.

_Kaisu_. Junnu! Jos sinä et lakkaa puhumasta pahaa Eerosta — niin tulee meistä ero, tiedä se! — Olisitkin sinä sellainen mies kuin Eero!

_Junnu_ (pilkallisesti). No, ei kestä kiittää! (Yritellen arvokkaisuutta.) Minä olen sentään rehellinen ihminen — mutta Eeron kunnian laita on vähän niin ja näin. Minä tiedän, mitä tiedän.

_Kaisu_ (panee kätensä hänen suulleen). Pidätkös suusi kiinni — taikka minä —! Onko koskaan nähty mokomaa pölkkyä! Nyt minä sanon sinulle viimeisen kerran, että kaikki on lopussa meidän välillämme. (Irroittaa esiliinansa ja heittää sen Junnun silmille.) Siinä saat takaisin esiliinasi! Virsikirjan ja sokurisydämen saat myöskin. Sinä olet häijy, ilkeä, kateellinen ihminen!

_Junnu_ (nolostuneena). Älä nyt Kaisu — oma Kaisu. En minä tahdo saada sokurisydäntä — sinut minä tahdon. — Ota nyt takaisin esiliinasi, muuten itken sen ihan liko märäksi. . ...

_Kaisu_ (olevinaan). No, jos tapasi parannat, niin otan vielä kerran. (Ottaa esiliinan.)

_Junnu_. Jestapoo, kun sinä olet kultainen. (Laulaa.)

Mulla on kulta kuin kielon kukka ja notkea niinkuin heinä. Kun kultani kukkuu kankahilla, soi maailma säveleinä.

(Tarjoo taas huuliaan suudeltaviksi, puhuu.) Suikkaapas nyt sovinnoksi — mutta jätä nenä rauhaan!

_Kaisu_ (laulaa ja keimailee).

Vain pilkallani tykkäsin — enkä mitään muuta! Lystikseni leikin vain ja Suikkasin joskus suuta.

(Suutelee Junnua ja keikahtaa ympäri.)

_Junnu_ (maiskuttelee). Nam — nam — nam! Ai, ai! Kuinka makeata! — Koska olet noin kiltti, niin sanon sulle jotakin, josta aioin olla kokonaan vaiti.

_Kaisu_. Mitä sitten?

_Junnu_. Kun Eero ajettiin pois — (Hätkähtää.) Ei, ei! En minä puhu pahaa hänestä. — Mutta silloin kun Eero lähti, niin — hän tapasi minut — ja — ja antoi mulle kirjeen ja markan ja — sanoi, että vie se Annalle — se kirje nimittäin — markka oli mulle. Sitten hän sanoi, että jos toimit hyvin ja vaikenet, niin saat enemmän palattuani.

_Kaisu_. No, onko Anna saanut kirjeen!

_Junnu_ (venytellen). Ei — onneksi —

_Kaisu_. Kuinka ei?

_Junnu_. No, kun tapasin sen Tanelin ja hän tarjosi ruusukartuusia — ja minun piippunysäni oli jäänyt pirttiin —

_Kaisu_ (keskeyttäen). No, mutta mitä se tähän kuuluu?

_Junnu_. Se juuri kuuluukin. Tuota nysää — (kaivaa taskustaan piipun) — tätä näin — etsiessäni minä pudotin Eeron kirjeen.

_Kaisu_. Mitä? Hukkasitko sinä sen?

_Junnu_. Hukkasin. Mutta kaikeksi onneksi Taneli löysi sen — ja — ja luki sen.

_Kaisu_ (huudahtaa). Taneli on lukenut — ja sitä sinä sanot onneksi!

_Junnu_. Niin sanon. Kuka takaa, kuinka Annan olisi käynyt — Anna kun niin pitää Eerosta — siitä maankiertäjästä — (pelästyen) siitä kunnon Eerosta — tarkoitan. Oli onni, ettei Anna saanut —

_Kaisu_ (kiihkeästi). Miksi oli onni? Sano!

_Junnu_ (hiljentää ääntään). Taneli kertoi, mitä Eero oli kirjoittanut?

_Kaisu_. No, mitä sitten, mitä?

_Junnu_. Pitävänsä sanoi ja —

_Kaisu_. Ja?

_Junnu_. Että — että — että —

_Kaisu_. No?

_Junnu_. Lupaa minulle ensin — ettet anna esiliinaa takaisin — muuten en sano ainoatakaan sanaa.

_Kaisu_ (kiireesti). Lupaan, lupaan! Mutta sano nyt pian!

_Junnu_. Muista nyt myös — että juuri itse käsket — pakotat sanomaan — että — että — että hän oli postivaras!

_Kaisu_ (hirmustuneena). Postivaras! — Sepä kauheata!

_Junnu_. Niin, eikös olekin?

_Kaisu_. Minä en ikinä ole voinut kärsiä sitä inhottavaa otusta.

_Junnu_. Eiköhän se nyt ole vähän niin ja näin —

_Kaisu_. Eikä ole! — Siitä kai hän on rikkaaksikin tullut.

_Junnu_. Eihän hän, tietääkseni, ole rikkaampi kuin minäkään.

_Kaisu_ (hämmästyy). Kuule! Ketä sinä tarkoitat?

_Junnu_. Eeroa tietysti. Sitä postivar — sitä kunnon Eeroa, yritin sanoa —

_Kaisu_ (saaden selväksi). Ja minä tarkoitan Tanelia — sitä valehtelijaa — hän on kaikki keksinyt ja valehdellut ja syöttänyt sinulle. — No, antoiko hän kirjeen sinulle takaisin?

_Junnu_. Ei. Hän repi sen palasiksi!

_Kaisu_ (tulisesti). Kyllä olet ollut aasi! — Mutta palaset — missä ne ovat?

_Junnu_. Palaset? Jaah! (Katselee ympärilleen maahan.) Tässähän se ne repi — eiköhän tuossa ole yksi — (Ottaa maasta paperipalasen.) On siinä joitakin koukeroita — — mitä lie —

_Kaisu_. Näytäs!— Annas katsoa — (Yrittää lukea.) T-u—tu—l-e—le tule — tu-. Ei — en saa selvää, mutta minä näytän Annalle. (Kiivaasti Junnulle.) Mutta mitä minun oikeastaan pitäisi antaakaan sinulle, Junnu, kaikesta tästä?

_Junnu_ (nopeasti). Kiitoksia vain, Kaisu! En minä tahdo yhtään mitään — en edes sokurisydäntä.

_Kaisu_. Kyllä olet hyvä— sokurisydän. — Minä menen nyt ja kerron Annalle kaikki. Jos hän antaa sinulle anteeksi, niin annan minäkin. (Tulistuu taas.) Mutta kyllä sinä niin sietäisit, että — mutta eihän se enää mitään auta. (Menee sisään.)

_Junnu_. Ei! Ei se auta yhtään mitään! (Yksin.) Ei sentään antanut esiliinaa. — Olisikohan se Taneli ollut sellainen klippari miehekseen — petkutti näin ... — Kyllähän minulla on ollut vähän omantunnon kolotusta, kun sen Eeron asian ajoin tällä lailla. Mutta nyt on sentään hyvä, kun Kaisu tietää kaikki — ehkä vielä selviää. (Ottaa rahan taskustaan.) Tässä on tämä Eeron markka. Ei minulla kai nyt ole siihen oikeutta. — Mutta eiköhän sentään 50 penniin, saihan Anna osan kirjeestä. Toisen puolen annan takaisin, kun Eero tulee. (Naureskelee.) Kun tulee, niin — (Laulaa.)

Markka mulla on taskussani, toisen otan velkaa:,: Kysy tyttö mammaltasi, ai, ai, ai, mammaltasi:,: tokko vävyks kelpaan.

(Menee vasemmalle.)

_Kaisu_ (Annan kanssa tulee sisältä). Anna, sinä, joka osaat lukea kirjoitusta — en viitsinyt siellä sisällä — kun se Taneli siellä — katsos, mitä tässä paperissa on — (Antaa paperin Annalle.)

_Anna_ (lukee). »Tulen ennen huom — kanttori tuntee minut — pitänyt lupauksensa — myöntyy, sillä minä olen rikkaampi kuin — toivo!» (Tulisesti Kaisulle.) Mikä paperi tämä on?

_Kaisu_. Eero oli kirjoittanut sinulle kirjeen, ja Junnun piti se tuoda, mutta pudotti sen. Taneli löysi sen ja luki ja repi. Ainoastaan tämän palasen enää löysimme.

_Anna_ (riemuiten). Oi, olisinpa saanut koko kirjeen! — Luetaan tämä vielä ja koetetaan arvailla.

_Kaisu_. Niin — koetetaan!

_Anna_ (lukee). »Tulen ennen huom —»

_Kaisu_. »Ennen huomeniltaa», ihan vissiin. Siis tänään, koska se on eilen kirjoitettu.

_Anna_ (lukee). »Kanttori tuntee minut —»

_Kaisu_. Jahah! Se merkitsee, että hän on kunnon mies.

_Anna_ (lukee). »Pitänyt lupauksensa —»

_Kaisu_. Se on kai jotakin kanttorista. Luehan eteenpäin.

_Anna_ (lukee.) »Myöntyy, sillä minä olen rikkaampi kuin »

_Kaisu_ (nopeasti). Kuin Taneli! Se on ihan selvä. Se on pannut sen siihen sentähden, kun tuntee isäsi saituuden ja tietää, että vain rahalla on arvoa hänen silmissään. — Mitä vielä?

_Anna_ (lukee hiljaa). »Toivo »

_Kaisu_. Näetkös! Paras pohjalla! Iloitse, Anna! Kaikki päättyy hyvin. Mutta jumala armahtakoon Tanelia, joka on avannut toisen kirjeen. Hän se on oikea postivaras! Minä menen varoittamaan Junnua, ettei kerro koko jutusta kellekään — ei ole tietääkseenkään. (Menee vasemmalle.)

_Anna_ (yksin, istuu kuistin puolelle). Uskaltaisinko vielä toivoa — ihan yhdennellätoista hetkellä — (Laulaa.)

Murheen mailla kuljeskelen, kun kultani yksin heitti. Jos vain viipyy kauvemmin, niin nurmen nukka mun peitti!

(Painaa päänsä käsiinsä.)

_Taneli_ (tulee sisältä). Kas — täällähän se Anna! — Ajattelin jo, että minnekä se — (Menee pöydän luo.) Kylläpäs on jumalanviljaa, jos mitä — on ruokaa — on juomaa vieraitten valita. Kalliiksihan se suotta — mutta onhan sitä tavaraa sekä täällä että meillä. (Katselee Annaa.) Mutta surullinenhan se Anna — vaivaako mikä —?

_Anna_ (ei vastaa).

_Taneli_ (menee lähemmäksi). Ehkä ei kuullut —

_Anna_ (nousee, väistyy).

_Taneli_. No, no! En huoli lähestyä — (itsekseen) — ennenkuin olet omani. (Menee portille päin.) Kas vaan — jopas kanttorikin —

_Kanttori_ (tulee). Jumala antakoon!

_Taneli_. Hyvää päivää ja tervetuloa!

_Anna_ (menee vastaan). Terve tuloa, hyvä kanttori!

_Kanttori_. No, Annaseni? Isäsi kutsui tänään juhlille. Olet siis valinnut itsellesi elämänkumppanin?

_Anna_. En minä — vaan isä.

_Taneli_ (yskii). Se nyt on niin, että — minun silmäni on iskenyt Annaan — ja Manun kanssa olemme päättäneet —

_Kanttori_. Entäs sinä, Anna?

_Anna_ (huoaten). Minä tottelen isää.

_Kanttori_. Vai sellaista juhlaa täällä — hm! hm!

_Taneli_ (menee avaamaan ovea). Tahtooko kanttori käydä sisään —?

_Anna_ (hiljaa kanttorille). Tahtoisin puhua kanssanne — kahden kesken.

_Kanttori_. Jään hetkeksi tänne! Taneli sanoo vain isännälle, että kohta tulen.

_Taneli_. Kyllähän — (Itsekseen.) Mitähän hän Annalle —?

(Menee sisään.)

_Kanttori_. No, mitäpä nyt —?

_Anna_ (ujosti). Tehän tunnette Eeron, joka palveli meillä?

_Kanttori_. Palveli? — Eikö hän sitten enää ole täällä?

_Anna_. Ei! Isä on ajanut hänet pois.

_Kanttori_. Minkätähden?

_Anna_ (hämillään). Sentähden, että — että — me pidämme toisistamme. — Kanttori hyvä! Tehän tunnette Eeron — sanokaa — kuka hän on? Isä luulee, että hän on hylkiö, joka ei ole saanut olinpaikkaa, ja siksi te olette suositellut häntä, kun — hänellä ei ole minkäänlaisia papereita. — Mutta minä olen varma siitä, että hän ei ole mikään pahantekijä.

_Kanttori_. Siinä olet aivan oikeassa, Anna!

_Anna_ (kirkastuen). Olenko? Oi, sepä ihanaa! — Mutta minkätähden hän sitten tällä tavalla —?

_Kanttori_. Hm! Hänellä on ollut jokin päähänpisto. Minulle hän sanoi vain, että hän tahtoo työskennellä vieraissa oloissa, nähdäkseen vähän, miten täälläpäin taloja asutaan. Ja pyysi minua välittämään häntä isällesi päiväläiseksi. Tein sen mielelläni — olen nimittäin hänen isänsä kanssa lapsuudentuttava. Hän omistaa mahtavan talon ylimaassa. Näin paljon voin sulle ilmoittaa, vaikka olenkin luvannut Eerolle — Eero kyllä itse kertoo kaiken muun.

_Anna_. Olen sen koko ajan tuntenut, että Eero on kunnon mies.

_Kanttori_. Niin on. — Seuraa nyt minua isäsi luo, niin rupeamme vähän selvittelemään tätä — (naurahtaa) — tätä Egyptin pimeyttä. He, he, he!

_Anna_ (jo myös naureskellen). Kanttori ei voi arvata, millainen pimeys minulla todellakin on ollut parina viime päivänä.

_Kanttori_ (naureskellen). Arvaa sen — oikea Egyptin pimeys — arvaa sen. — Ja nyt minä alan myös arvata, miksi sillä Eerolla oli niin palava halu päästä juuri teille — (nipistää Annaa korvasta) — sitä pimeyttä tekemään.

_Anna_ (tuskaisesti). Mutta jos se ei valkenekaan?

_Kanttori_. Valkenihan se ennenkin, se — — mutta onko Ville jo kotona?

_Anna_. Kaupungista ovat jo palanneet, mutta Ville on kai vielä Alatalossa.

_Kanttori_. Olen tyytyväinen, että holhokkini saa sellaisen miehen kuin Ville. — No, mennäänpäs nyt isäukon luo! (Menevät sisään.)

_Kaisu_ (tulee Junnun seuraamana). Sen vain sanon, että Taneli on panettelija! Sanoo rehellistä ihmistä postivarkaaksi, vaikka itse ei ole hitustakaan parempi.

_Junnu_. Kyllähän se on vähän sopimatonta —

_Kaisu_. Vähän? Se on paljon! Ja yhtä sopimatonta on levittää sellaista, mitä muut ovat keksineet.

_Junnu_ (itsekseen). Se oli minulle se. Mutta parasta on vaieta, muuten lentää taas esiliinat ja sokurisydämet —

_Kaisu_ (kuuntelee). Kuuletko laulua? (Juoksee portille.) Siellä tulevat jo kyläläiset — Ville ja Elsa etunenässä —

_Junnu_ (toimessaan). Mennään mekin sinne! Meidänhän myös pitää kulkea — etunenässä. (Ottaa vastustelevaa Kaisua kädestä ja vetää perässään oikealle. Hetken kuluttua tulevat sisältä Kanttori ja Anna, Manu ja Taneli, asettuen pöytien puoliiselle sivustalle, sitten tulevat portista Ville ja Elsa, Junnu ja Kaisu sekä joukko poikia ja tyttöjä, laulaen:)

Sulho kulkee morsionsa vierellä ja nauraa — Hei heipparalla, naurakaa, kun sulhanenkin nauraa.

Kun on päästy pirttiin, aletaan kättenkiertäminer. ja lauletaan:

Karkelossa mielitietyn neito nuori kohtaa — Hei heipparalla, laulakaa, jo poian silmä hohtaa!

Kättä minä neitoselle — — anna ilomielin! Hei heippralla, tanssikaa, jo poian silmä hohtaa!

Morsian se riemumiellä sulhostansa laulaa Hei heipparalla, kullastansa, kun morsiankin laulaa.

KYLÄLÄISET. Eläköön! Eläköön! Eläköön!

_Manu_. Tervetuloa! Tervetuloa vain, hyvä väki! Ja kiitoksia vain — että toitte iloa tänne Mahlamäkeen — kun täällä nyt vietetään kaksiakin kihlajaisia.

_Ville_ (hiljaa Annalle). Eikö Eero ole saapunut?

_Anna_ (tuskaisena). Ei — ei ole.

_Ville_. Sepä merkillistä! (Menee portille.)

_Manu_. Naapurit kai tietävätkin, että Ville ja Alatalon Elsa ovat sellaisissa hommissa. Mutta vasta äskettäin on päätetty, että tänään myös menevät kihloihin tyttäreni Anna ja Tarhalammin Taneli —

_Ville_ (huutaa portilta). Katsokaas! Me saamme vielä enemmän vieraita. Tuolla on tulossa kaksi miestä kiireellä taloa kohti. (Nauraa.) Kiirehtivät, aivan kuin pelkäisivät myöhästyvänsä.

_Eero_ ja _Erkki Einola_ (tulevat).

_Manu_ (ihastuen). Mitä minä näen? Vanha ystäväni Erkki! (Menee tervehtimään.) Tervetullut! Tervetullut!

_Anna_ (huudahtaa). Eero!

_Eero_ (menee Annan luo). Tässä jo olen, Anna!

_Manu_. Mitä lempoa! Mitä sinä täällä teet! Tiehesi — senkin' junkkari!

_Erkki_. Maltahan nyt, Manu! Kyllähän me voimme lähteäkin, jos sikseen on. Mutta sitten lähdemme yhdessä. Tämä on minun poikani Yrjö.

_Manu_ (hölmistyneenä). Mitä lempoa tämä merkitsee? Kuinka se on ymmärrettävä?

_Eero_. Tämä on hyvin yksinkertaista. Näin Annan kevätmarkkinoilla ja päätin silloin, että hänestä se tulee Einolan emäntä. Kun tulin kotiin, ilmoitti isä, että hän oli valinnut vaimon minulle. Minä vastasin, että olin jo itse valinnut vaimon itselleni, enkä sen tarkemmin ottanut selkoa, ketä isä tarkoitti. Lähdin kotoa ja tulin tänne palvelukseen kanttorin välityksellä.

_Manu_. Mutta miksi tulit palvelukseen?

_Eero_. Että saisin tutustua Annaan ja että — (hellästi Annalle) — että tulisin rakastetuksi — itseni tähden.

_Kanttori_. Tulit ja laitoit täällä senkinlaisen — Egyptin pimeyden! He, he, he! (Menee tervehtimään Erkkiä.)

_Erkki_. Terve pitkistä ajoista! — Eipä juuri hassumpaa ole kuultu. Poika tuli kotia yöllä sellaisella touhulla ja kertoi, mitä täällä oli tapahtunut. — Mutta olisittepas nähneet hänen naamansa, kun sai kuulla, että se minun valitsemani oli juuri sinun tyttäresi, Manu. — Eikä minun auttanut muu kuin lähteä mukaan, sillä hän pelkäsi, että Anna kihlattaisiin tänään jonkun toisen kanssa.

_Taneli_. Kyllä se niin on! Anna on minun — — —

_Erkki_ (Manulle). Entä meidän suostumuksemme?

_Manu_. Mutta itsehän sinä kirjoitit, ettei poikasi —