Part 1

language: Finnish

SYDÄNPÄIVÄN LAULUJA.

Kirj.

Larin-Kyösti

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

Sydänpäivän lauluja:

Sydänpäivän laulu. Laululaaksossa. Sanattomia sointuja. Laulurastaan iltalaulu. Yöperhosten tanssi. Vanha kutoja. Äidin muistolle. Isän haudalla. Pojalleni. Kehtolaulu. Näin unta. Kuoleman kynnyksellä. Iltasperho. Sääli. Vanhus ja lapsi. Kuurojen laulu. Mietelmä. Laulu narreista. Maireen kyyt. Sähkön säveliä. Etelämaalainen unelma. Serenaadi. Valoa kohden. Syksyinen laulu. Eteenpäin! Kaiho. Pääsiäislauluja. Kevätsurinaa. Uusi kevät. Unelma. Näkemys. Maan kukkia ma ihmettelen. Valpurin yö. Rauha.

Kertomarunoja:

Poika ja Manalainen. Laulajan mananmatka. Kalma kirvesmiehenä. Lapin joulu. Aslak Smaukka. Sigtunan palo. Orjan tarina. Tarina joulukuusesta. Kuolemaa kyydissä. Hollantilaisen hauta. Nuori Nandor. Kaliifin unelma. Raatikellarin mellakka. Kirkonhiirien joulu. Korven kuningas.

Hämeessä:

Tutuilla teillä. Metsämiehen syyslaulu. Talvi-iltahämärässä. Valkeassa metsässä. Vanha joululaulu. Tapanin taikaa. Kevätpolska. Kesäisiä kuvia. Suvisia sointuja. Suvinen saaristomaisema. Syyssäveliä. Mustalaissointuja. Kirkonaidalla. Illan ilkaa. Kesä-ilta. Menneitä muistoja. Yksinäiset sielut. Kuutamolauluja. Öisellä tiellä. Tuurlit, tuurlit... Hullu-Hilppa. Ison talon poika. Vanhassa pappilassa. Muistojen laulu. Hyvästit Hämeelle. Korvenkävijän unelma.

SYDÄNPÄIVÄN LAULUJA:

SYDÄNPÄIVÄN LAULU.

Suuri sydänpäivä mulle paistaa, elon maljan sain ma pohjaan maistaa, syliin suljin maisen lemmen, kunniassa kuljin yöstä elämään, missä kyllyyttään kaikki runsautta hedelmöitsi, missä täyttyi ihmeet, joita sielu ikävöitsi.

Tunsinko ma koskaan itseäni? Vaiherikas oli elämäni, kamppailusta sain vain elinvoimain uudistusta; korkeen sunnuntain kaaren nähdä sain kimmeltävän riemuportin lailla, sielun hirmumyrskyn jälkeen unelmien mailla.

Elon erheitäkö vielä kadun? Elinhän kuin prinssi suuren sadun, lauluin loitsin, hengen maailmoissa hekumoitsin. Kenen onnen vein, synninkö mä tein, rikoin, minkä sain jo anteheksi, mutta kaikki sain kuin lahjaksi ja ilmaiseksi.

Tuhlasin, mut elo aina täytti, mitä ruumis, sielu liikaa käytti, henki nousi, aatos pingoittui kuin jäykkä jousi, voimain pimeäin voittajaksi jäin, riemun tieks loin tuskan tanteereeni, luonnon alttarille lasken voitonseppeleeni.

Suuri luonto, joka yhteen liittää ikikuoroon, sua ma tahdon kiittää, hymnit soikaa, suurten metsäin urut huminoikaa, kuink' on kaunis maa, kun saa rakastaa sitä voimaa, joka onneen ohjaa, riemun suuruutta, joll' ei oo mitään määrää, pohjaa!

Kaikki kesän kyllyyttänsä huokaa, pyhin lauluin uhrimaljat tuokaa; aurinkoihin nouskoon aatos, henki haltioihin yli kaiken maan sointuun suurempaan, kun on hohdon ylin hetki juuri, elämä niin kirkas, kaunis, korkea ja suuri!

LAULULAAKSOSSA.

Luonnon henki hiipi huulillani, kuulin sielussani uudet soinnut, kalman kartanoita kulkeissani, tieltä eksyin enkä kuolla voinut.

Suuren arvoituksen portin kiersin, tiesin elämäni turhan juoksun, itsepalon, sammumisen määrän, silloin tunsin taasen kumman tuoksun, sitä kohden kuljin, silmät suljin en kuin kuoloon tuomittu, en tiennyt, että laulun lumolaaksoon kuljin.

Taasen linnut mua tervehtivät, luonnon satasoinnut täytti rinnan, päivän kultaamalla kunnahalla kaukaa näin mä Runo-ruusulinnan, pyhät pylväät, kaaret kuulakkaat, lemmen lehdot, ilon ihmemaat.

Tuli vastaan silloin Runotar helovalkeassa puvussansa, ikivalo väikkyi silmistään, kun hän helkytteli kanneltansa, joka loisti niinkuin kimmelkimppu laakson yllä sytyttäen säteen, joka sielun soppeen sisimpään. Ja hän katsoi, sanoi hellän hiljaa tielle ohjaten ja koski käteen:

»Katso, ihminen on ihmeellinen, yhä uusiintuu hän niinkuin kevät, suurin suru vaihtuu vastaiseksi, ikuisuuden kaihot väreilevät, ja sun voimas, jonka luulit kuolleeks, katsees kaste, jonka loppuun asti kaikki kuiviin luulit itkeneesi, ne sun toivos taimitarhaa kasti. Katso, sielus on kuin kedon siemen, vaikka pedon jalka sitä tallaa, sikiää se iduks ikipuusta, uhmaa yötä, kuolemaa ja hallaa.

Nouse, nosta pystyyn nuori pääsi, sielus syvimmästä sointus kerää, säiky, laula, käy ja kuohu, häikäise ja kasva, kohoo, herää! Liitän kanteloosi uudet kielet, nostan sielus aamus alkuvoimaan, ilon tunnet, kun luot ilon muille, riemuks ihmisten luo soittos soimaan!»

Haastoi hiljaa suuri Runotar, antoi käden valkean kuin maidon, valoi uskon hehkun sydämeeni, antoi mulle taasen laulun taidon. Lauhkeasta ruusuin laaksomaasta kädestä hän jumaljuhliin johti kohden korkeata, pyhää vuorta, missä valkeana templi hohti.

SANATTOMIA SOINTUJA.

Te näitte mun soittoni riemun, te näitte vain elämän murun, hymyn näitte ja silmäni hetkisen hehkun, mut näittekö, näittekö surun?

Ja tokko te näitte sen kaihon, mik' ei muuttunut elämän mukaan, mun rintani taistojen hurmeen ja huudon jota kuullut, kuullut ei kukaan.

Ne sisäiset äänet ja sanat ja salaperäiset soinnut yön mailta ja auringon asunnoilta, niit' en koskaan ma soittaa voinut.

Kun kerran mun lauluni loppuu, kun en enään voi soitinta käyttää, oon itse ma Luojani koruton laulu, kun mun sanaton sävellys täyttää.

Ja ehkä, kun saavutan kerran sen suuren ja sisäisen voiton, ma sieluni äänistä yhteen soitan mun eloni suurimman soiton.

LAULURASTAAN ILTALAULU.

Muut linnut ovat laanneet laulamasta, räkätit, närhit nukkui rääkymästä, ma väsyneenä istuin oksallani, ma sairas olin päivän hälinästä.

Ma kaihdoin tätä sekalauluseuraa, mua vihloi nämä rumat sorasoinnut, en surujani voinut soinnutella, en ilojani ilmaan päästää voinut.

Nyt lasken ilolaulun lehtoon lentoon ja lennän koivikkoni lempipaikkaan, pois huokaan pitkän päivän harmaat huolet ja laulan laulun lempeän ja raikkaan.

Nyt unhoitan ma rumat remu-äänet, nyt leppeästi lehdikossa tuulee, ma tiedän, ystäväni mua oottaa, mun ystäväni kyllä kaiun kuulee.

Hän lentää liihätellen toiseen puuhun, hän etsii ääntäni, hän lentää vastaan, hän kuhertavi hiljaa kumppanilleen, hän palkitsevi surut laulurastaan.

Ma laulan jostain sadun sinimaasta, miss' sopusoinnut koko luonnon täyttää, miss' ei oo kadotuksen kauhistusta, miss' Eedeniltä vielä elo näyttää.

Maan kukat kuulee, puhuu puut ja pensaat, siell' on kuin helotyyni ikisilta, ja hartaan hohtavana suvitaivas luo ihmeheijastuksen seutuvilta.

Siell' on kuin lepo lepäis puiden yllä, maan yrtit sovinnossa unelmoisi kuin ennen muinoin, niinkuin luoja maan uudestaan nyt uuteen iloon loisi.

Jo kuule, ystäväni, ylistykset, jo lennä luoksein kaukaa koivikosta, kun laulan lemmen, onnen, rauhan maasta ja riutuvasta ilta-auringosta.

Ja yhdy, ystäväni, samaan sointuun, jo lennä vierelleni samaan puuhun, suo meidän raueta nyt rakkauteen, suo viime soinnun sulaa illansuuhun.

YÖPERHOSTEN TANSSI.

Kun yö jo vetää verhon ja varjoon vaipuu maa, niin kaiho valtaa perhon, ei enään se rauhaa saa, se virvatulta kohden nyt iloiten karkeloi, kuin unta hienot silkkisiivet, soi, soi, soi.

Miks kohtalo ne johti vain yöllä tanssimaan, kuin aurinkoa kohti ne kohoo lennossaan? Mut korkealle eivät ne koskaan lentää voi, kuin onnettomat henget siivet soi, soi, soi.

On päällä valetulta, mi aina eksyttää, on alla musta multa, sen tahra siipiin jää, mut lentämähän Luoja ne vapaina valoon loi, uin unta hieno silkkisiivet soi, soi, soi.

Kun vihdoin aamu koittaa, ne vangitsevi maa. Kun suuri päivä koittaa, taas vaijeta ne saa. Ne väsyy, vaipuu, eivät ne enään nousta voi, kuin kalman unta utusiivet soi, soi, soi.

VANHA KUTOJA.

Ma nään sen vanhan, vanhan vaimon, kun yksin harhaan vieraan kujan perää. Pää painunut on yli kudontansa kuin purkaisi hän muiston lankakerää.

Ma silloin muistan vanhan, vanhan äidin, mi aina yksin illoin sukkaa kutoo, hän miettii mua, kujan kulkijata, ja silmukkahan surukyynel putoo.

Ja silmut sekaantuu ja sormet puutuu, ja pitkin lattiata puikko kierii. — Niin valuu yksinäiset kyyneleensä, niin yksinäiset viikot, vuodet vierii.

Hän puolisokeana hiljaa kutoo ja näkee hellän, aina alttiin vaivan. Kuin silmun silmuun, muiston muistoon solmii niin kunnes lanka kerran kätkee aivan.

ÄIDIN MUISTOLLE.

Mitä olen, sit' en tiedä, mitä olit, tiedän hyvin, tiedän, ettei meiltä viedä sitä, mik' on meissä syvin.

Tunnen, että vainaat elää sielussamme, muiston mailla, vielä hellä äänes helää vaikk' oot aineen kuonaa vailla

Korkeen kuvan muistos manaa ylös valoon haudan yöstä, sana salaa tapaa sanaa, kertoo jättinaisen työstä.

Kuka katsoi palkkapiikaa, kuka vaali köyhän lasta, mikään työ ei ollut liikaa, kuolema sen voitti vasta!

Kuinka olit suuri, syvä, määrätön kuin valtameri, niinkuin suven henki syvä, rauhallinen rintas veri.

Sulta sain ma työhön voimaa, seppelöitsi elo pääni, turhuuksista mua soimaa sisäinen ja lämmin ääni.

Varoitat kuin eloss' oisit, erheen kurjan kuilun suulla, on kuin vielä tarinoisit, vastauksen voisin kuulla.

Muistan niinkuin suuren sadun, rakkauttaan vainaat jakaa, monta kovaa sanaa kadun, ahdistain ne ajaa takaa.

Mutta tunnen anteeksannon, riemuun riutuu kaikki kaipuu, elämäni valoon vannon, sovitukseen sielu vaipuu.

Perintösi käskyt käyttää tahdon viime hetkeen saakka, mitä rikoin, tahdon täyttää vaikka kasvais tuskain taakka.

Kuolon verhoa en nosta, nään kuin läpi aamun sumun pienen pilkun auringosta, kuulen äänten heljän humun.

Ja ma tiedän, ain on taivas kirkas pimeen pilven päällä, kuulen: kulje, kestä vaivas, elo siell' on, elo täällä!

Ja ma kuljen, etsin tietä läpi lempeen yrttipuiston, ei se polku yöhön vietä, ja ma siunaan suuren muiston.

Siunaan sekä silmän suljen, harhaan kohden päivän pohjaa, haudallesi hiljaa kuljen, näkymätön käsi ohjaa.

Haudan rikkaruohot kitken, näinkö omat syyni salaan, haudallas nyt vasta itken! — Kuinka, koska tänne palaan?

ISÄN HAUDALLA.

Iloinen, suuri, isä, oli sydän sulia, sain aamuraikkaan, hilpeen älyn sulta. Sinulta, äiti, sain ma hempeen iltamielen, sulta, min sydän on kuin puhtain kulta.

Siks, isä, en ma itke hautakives luona, siks rikkaruohoakaan en ma taita, kasvakoon kaikki, min on Luoja kasvaa suonut, kirkasta, ilta, viileen Manan maita!

Unohtaa tahdon synkät sielukellot, hymise iloisesti, kalmanpuisto, iäti suhise, sä lehmus, suvisoinnuin, suhise sielussani rakkain muisto!

POJALLENI

(jos minulla sellainen olisi).

Väiky helmenä valkeassa kehdossa, leiki nuoruutes lempeässä lehdossa, käy kamppailuun, tunne itses ja ties, ole vakaa, vahva ja lämmin mies, ja kun saavutit onnen, murheen ja maineen, niin muista, se katoo kuin läike laineen, ja muista, vain alkaa, kun täyttyi työ, uus päivä nousee, kun loppui yö!

KEHTOLAULU.

Heijaa, heijaa veikkaa nukkumaan, siskon laulu leijaa, nuku, nuku vaan!

Peipot piipii, puissa soitto soi, unen henki hiipii, keijut karkeloi.

Tontut kurkkaa kiikun käärön taa, tanssii pitkin nurkkaa, muuriin katoaa.

Luokse laukkaa unen heppa, hei, kaviot ne paukkaa, nyt se veikan vei!

Katsos veikkaa! Heppa siivet saa, pilviin lennon leikkaa, kauvas kuljettaa.

Ruusutarhain luona levätään, aamulla jo varhain kotiin käännetään.

Ethän putoo, anna kätes vaan, sisko sulle kutoo kultakangastaan.

Heppa huiskaa kultasatulaa, sisko korvaan kuiskaa, veikka uinuaa.

Heijaa, heijaa, armas aurinko, unen mailla leijaa, nuku, nuku jo!

NÄIN UNTA...

Näin unta, että suuri pimeys mun koko katsantoni yöhön peitti, pois sammui päivän viime välkähdys, niin kummaan paikkaan minut uni heitti.

Ja juuri äsken aatos karkeloi maass' iki-ihanassa, auringossa, nyt tyyni tyhjyys ympärilläin soi, ma istuin yksin yöllä katsomossa.

Kuin jälkeen elon juhlanäytännön pois valo liiti lailla valkeen perhon, kuin kautta oudon näköhäiriön näin himmeästi mustan vaateverhon.

Ma tyhjät, tummat tuolirivit näin ja niissä ne, mi sortui elävinä, siell' istui vainaat, joukko ystäväin, mut yksin elävänä istuin minä.

Ja elon kuvat kiersi kulkuaan, en muistanut ma enään paikkaa, aikaa, ma kuulin soiton niinkuin alta maan, ja näyttämöllä oli ihmeen taikaa.

Soi kello kolme kertaa kumahtain, mut esirippu ei vain nousta voinut, kuin näkymätön soittokunta vain yön sävelmyrskyjä nyt oisi soinut.

Ja kiihko, kammo kasvoi veressäin, ma tuskantäysi olin, niinkuin jäästä, ma haamut yhä hiljaisina näin, ei, minun täytyy, täytyy täältä päästä!

Ma nousin, näyttämölle haparoin, kuin tahmeus nyt kahlehti mun kieltäin, en nähnyt mitään, minne katseen loin, ma esiripun tempasin nyt tieltäin.

Mut vasten rautaesirippua ma alas kompastuin kuin kalman ukseen ja yhä syvemmälle syöksyin ma — ja heräsin niin omaan kiljahdukseen.

Taas pimeätä silmä oudoksui, mut vielä kaukaa soi kuin soittokunta Niin uni, todellisuus sekaantui, ah, oisko elämä vain öistä unta!

KUOLEMAN KYNNYKSELLÄ.

Oi, elämä ja työ, oi, hauta ja yö, mik' on lopulta lepo ja lohtu?

Kun on selvä jo tie, maan multaan se vie, maa-emo, ootko kaiken kohtu?

Maan toukkako oon, joka aurinkoon pois kuoresta kiitää kuin perho?

Aina yöhönkö jään, onko kaikki, mitä nään vain elämän valhe ja verho?

Kuka kylvömme kaas? Ylös noustako taas, töin uusin, mi kesken jäivät?

Uuden sielunko saan, uuden onnenko maan näen korkeemmat, kirkkaammat päivät?

ILTAPERHO.

Sä leijut näyttämöllä niinkuin keiju ja hetken hurmioissa elät silloin, ei mieles perhona nyt enään leiju mun luokseni, kuin ennen suvi-illoin.

Yleisön suosio nyt huumaa mieltäs, on heistä hymyilysi armon suomaa. Sä poimit runsaat tekoruusut tieltäs, kuin taitos oisi suurta taideluomaa.

Käyt sadun seikkailuihin seikkailuista, nään onton loistos, aatos ahdingossa; sua hiukan muovasin, sit' et nyt muista, kun katsojana istun aitiossa.

Sanaton kaiho rintaa kouristavi, ma katson niinkuin syvän kuilun juovaan. Sä olit kerran muokkaamaton savi, nyt rikon usein sen, min yksin muovaan.

SÄÄLI.

1.

Ma tahdon nähdä rauhan suurta unta ja unta, että kerran ihmiskunta päämaaliin kohoo kauvas korkeaan ja levon löytää, lunastetun maan.

Kun kiistaa, kateutta kaikkialla on kaikki tämän taivaankannen alla, niin toiset tuijottavat taivaisiin ja toiset tulivuorten uumeniin.

Kun maailmoiden rantaa samoo sauhu, ja raunioilla asuu tyhjyys, kauhu, niin Aave ratsastavi yli maan, ja Nälkä nauraa hänen takanaan.

Hän hevon kylkeen painaa kannuskärjen, on niinkuin, koska hulluus huumaa järjen, kun ihmisrinnan peto raivoaa, käy päivä pilveen, on kuin häpeis maa.

2.

Mies sairas maassa vaivaa vaikeroi, auringon iloon hänet Luoja loi, nyt kentän ääreen vaipuu veriin mies, nyt tulee turma, iki-yö kenties.

Hän vaipuu horrostilan unelmiin, hän vaeltaa nyt pieneen kaupunkiin ja kylään, veräjän hän aukaisee ja tuvan ikkunasta katselee.

Siell' istuu vaimo, kehrää lankojansa, hän hiljaa laulattavi lapsiansa, ne rukin ympärille kokoontuu, ne kuuntelee, ne kummaa oudoksuu.

Ja vaimo nousee, puita pesään lisää, ja on kuin lapset hiljaa kutsuis isää, ja on kuin aukeis silmän autereet, ja helmaan hukkuis ujot kyyneleet.

Ja katseet kysyy, vaimo karttaa lasta, pois kääntyy, katsoo ikkunasta kuin näkis yössä haamun, kiljahtaa ja lattialle kaatuu, raivoaa:

»Oi, maailma, tuo rauha tuskan tiellä, oi, kuinka kauvan kirot kestää vielä, oi, lapset, leipää, leipää, rukoilkaa — jo sammuu aurinko ja hukkuu maa!»

Ja ilmass' suihkaa, pommi viiltää valoon, maanjäristyskö iski kotitaloon, ei naisten, lasten sydän enään lyö, ja kaiken peittää pimeys ja yö! — —

Mies hourekauhuistansa hetkeks havaa, ei, ei, hän ei voi jäädä, oven avaa, hän ehkä vielä pelastaa ne voi! Taas kuulasade yli kentän soi.

Mies herää, luonto vihdoin levon tuo nyt, kuin äidin rinnoilta hän jotain juo nyt, hän avaa silmät, syliin vaipuu pää ja — sisar Sääli hälle hymyää.

VANHUS JA LAPSI.

Kalpea vanhus, mi tietäsi kuljet, yksin vaappuen vastaani käyt, rauhanko, myrskynkö rintaasi suljet, kuultaako sielussas nuoruuden näyt?

Hautaas jo kuljet, harmaahapsi sauvaasi nojaten, huokaillen, jalkaisi juurella leikkii lapsi, sauvasi tarjosit leluksi sen.

Matkien lapsi sun käyntiäs näytti niinkuin vanha ja viisas se ois, oi, mikä murhe sun sielusi täytti, sauvan sä tempasit lapselta pois!

Pistikö elämän pilkka sun mieltäs, samean silmäsi kyyneleen näin, taittoiko kohtalo kukkaset tieltäs käydessä kehdolta hautaasi päin?

KUUROJEN LAULU.

Elämän äänet meiltä iäks haihtui ja riisti sanojen ja soiton soinnut, kuin öinen mykkyys meitä ympäröipi, maan riemuja ei korva kuulla voinut.

Me emme kuule linnun viserrystä, mi kaikuu kesäilloin lehdon puulla, me saimme laulun äänen niinkuin muutkin, mut emme lahjaa omaa ääntä kuulla.

Me emme kuule armaan askeleita, ei armaan kuiske vastaa kuiskeeseemme, meit' eivät petä kielen kavaluudet, mi myrkyn syövyttäisi sydämeemme.

Me emme kuule myrskyn hirmu-ääntä, ei hätähuudon, kuolon kamppausta, ei ihmisitkun syvää nyyhkytystä, ei luomakunnan kurjaa valitusta.

Mut syvimmällä meidän rinnoissamme soi kauniit äänet, joit' ei kuule kukaan, me salasävelistä rauhan saamme, ja mieli tuutii tahtiin niiden mukaan.

Me kuuntelemme omaa maailmaamme, mi on kuin kaiku jostain korkeasta, mi leijaa alas sieluun auringosta, kuin jostain kanteleesta kirkkahasta.

Me kohoamme kaiken kurjuudesta pois toivon taivoon maasta epäluulon, muut kuuroina käy sille maailmalle, mut me, me saamme uuden kirkkaan kuulon.

Me kuulemme ne suuret syntysanat, mi syttyi ennen ilon Eedenissä, ne sovun iki-ilon suuret soinnut, mi sykki luomisajan ihmisissä.

Niin sadoin soinnuin syntyy sävelluoma, mi kaikki rumat sora-äänet voittaa, se ihanuudellaan yön hetket hurmaa, ja itse Luoja sitä meille soittaa.

MIETELMÄ.

Toiset on luotu luojan töihin, toiset on luotu myyrän öihin, toiset nostavat taiteen puun luomaan kirkkaita kukkiaan, toiset sen kaluu niinkuin luun juuria järsien alla maan.

LAULU NARREISTA.

Mä istuin illoin kanssa narrien, kun mua ne kehui, kylmänä mä pysyin, kun niitä kehuin, pöyhistyivät peikot, ja naamat venyi, kun ma syytä kysyin.

Kas tosi valheen taakse takertuu, ei ihmiset nää kuolinnaamioita, ja nahass' istuu pieni, rakas minä, on monen aatokset vain numeroita.

Ne toivoo usein toisen kuolemaa, ne eksyy monen sielun salamurhaan, käy konna niinkuin suuri valtaherra, muut vankilastaan heille huutaa turhaan.

Ne näyttää kauniin kuvan itsestään, ne ruman, rivon kultakuoreen peittää itsensä nostaakseen näin yli muiden ne toisten maineen tunkioilleen heittää.

Vain elämän, sen kasvun vuoksi vain ma siedin näitä pikku tunkioita, en koskaan laskenut; kun kysyin syitä, ne näytti mulle aina numeroita.

Nuo vaakamestarit ja laskijat kai syntyi rahoina ja niinä pysyy. Kas rahoilla on aina kaksi puolta, ja viisas vait on, hullu liikaa kysyy

MAIREEN KYYT.

En tahdo runoillani ruikuttaa, en muita säkeissäni syytä, vaikk' kauvan syötinkin ma povellain niin monta myrkyllistä maireen kyytä.

Ne kutkuttivat pahaa povessain, ne sanoi sitä hyväilyiksi, kun maireen myrkyks sitä sanoi muut, en niitä tuntenut ma silloin kyiksi.

Ma ivan atuloilla iskin taas, ja nousin taasen voimin uusin, maakuoppiinsa ne kaikki kiemuroi, kun niille inhoni ma julki huusin.

Maan alla nyt ja päivää karttaen ne pohtii pimeyden töitä, ei tähdet sammu eikä huku maa vaikk' kyyt nyt käyvät yöllä käräjöitä.

SÄHKÖN SÄVELIÄ.

Ma kuljen kujaa yksin illansuussa, huvilat, talot, mökit taakse jää; kuin sairas valittavi tuuli puussa, ja metsä kallioilta häämöittää.

Ma katson taivaalle ja katse kohtaa yön tähdet tuhannet ja miljoonat, ja etelässä taivaanranta hohtaa, siell' lepää kaikki suuret unelmat.

Ma katson heijastusta kaupungista, min sähkölamput iltaan loiston luo, ma herään vanhan kujan unelmista, kuin perhon luokseen vetää valon vuo.

Kuin sähkö sielussani syttyy, palaa, ma kumman kutsun tunnen veressäin, ma tahdon hengittää, ma tahdon alaa, en tahdo käydä kauvan yksin näin.

Ma tahdon tulikaupunkiin ja valoon, ma tahdon huveihin ja huimuuksiin, ma tahdon mennä siihen kivitaloon, miss' usein armaan kanssa yhdyttiin.

Ma tahdon avata nyt armaan oven, ma tahdon nähdä silmäin nauravan, ma kaipaan lämpöä sen nuoren poven, min suonten suloisuutta rakastan.

Ma tahdon sinne suureen tulimereen, mi kaupungista ilmaan aaltoaa, ma tahdon raukenevan levon vereen, mi kuumat kaipaukset sammuttaa.

ETELÄMAALAINEN UNELMA.

Ma astun ohi kesähuviloiden, Alhambran, Eldoradon ja Sevillan, käyn ohi puutarhojen ihanoiden, kun ruusut sulotuoksuin täyttää illan.

Soi mandoliini jossain ikkunassa, kun taivas kuultaa kullass' oksain takaa, ja on kuin oisin jossain Espanjassa, kun ilta viileyttään mailleen jakaa.

On ikkunoilla villiviinin uudin, ja katse verhon takaa katseen kohtaa, ma trubaduurin unelmihin tuudin, kun parvekkeella kattolamppu hohtaa.

Ja illalle ma laulan ylistyksen, kuin lempis tuntematon, tumma donna, suon itsellein sen pienen pettymyksen, kun veri vielä sykkii levotonna,

kun hohtaa kattolampun harsopoimut, ja tumma katse kiehtoo ikkunasta, kun vielä lumoo iltataivaan loimut, kun viel' en havaa harha-unelmasta.

Kuin lienen eksynytkin tarhain tuoksuun, te, mandoliinit mulle vielä soikaa, te, kuumat naiset, käykää tanssin juoksuun, te, villiviinit, vielä vihannoikaa!

Oulunkylässä 1913.

SERENAADI.

Oi, herää, armas, kuule lauluni, mi hiljaa hiipii ruusukammioon, soi soinnut sieluusi, kun katseesi luot illan kaihon kultakuutamoon.

Kuu valaa siltaa taivahan ja maan, se ikitoivon, maisen onnen luo, kun sulle tähdet syttyy tarhoissaan, ja iltakasteen lemmenkukka juo.

Jo herää, impeni, kun sydän lyö ja sykkii rajatonta riemuaan, oi, kuinka ihana on iltatyö, kuin perho kiitää laulu kuorestaan.

Se kohoo taivaan tulikukkasiin, oi, kuule, armas, illan laulajaa, ja nuku sydämeni säveliin, kun taivas valvoo, uinuu öinen maa!

VALOA KOHDEN.

(Ivar Aroseniuksen taulun johdosta)

Ma nään sen vanhan, kummallisen talon, kun iltahämy hiipii kaupunkiin, nään verhon läpi kellertävän valon, mi tuutii utuisihin unelmiin.

Ma seisahdun ja vaivun haaveiluuni, ma katson huoneen hämyyn himmeään, min taustalla kohoo valko-uuni, sen reunuksella kynttilän mä nään,

ja vanhan kellon, joka mittaa aikaa. Elämän liekki, lämmin kotilies, ne luo mun muistooni kuin lapsuustaikaa vaikk' en oo lapsi, oon jo aikamies.

On kuin ma kuulisin tuon kellon rapseen, kun kynttilästä valo lankeaa tuon uunin eessä seisovahan lapseen, mi liekkiin lumottuna tuijottaa.

Kai äiti äsken perhepuuhiin hiipi, mut lapsi sitä ei nyt huomaakaan, on lapsen sielu niinkuin perhon siipi, jok' ei voi vielä luoda lentoaan.

Hän tuijottaa kuin elon arvoitukseen, on kirkas kimmel sinisilmissään, hän syntyikö vain ikikaipaukseen vai riemuntäyteen, suureen elämään!

Kun kerran silmiltänsä väistyy verho ja elon raakuus rikkoo unelmat, voi polttaa siivet niinkuin pieni perho, kun lemmen virvaliekit lumoovat.

Hän onko lapsi yön vai päivänvalon, hän ehkä itse leikkii tulellaan ja surmaa sydämet — ja kotitalon hän suruun suistaa omaa pahuuttaan.

Hän ehkä palon jälkeen yhä paatuu ja maailmat näin syöksee turmioon tai omaan onnettomaan tekoon kaatuu vaikk' oli luotu iloon, aurinkoon.

Nyt ihmetellen katse liekkiin vaipuu, luo onni rusohohtoon pienen pään, on silmiss' elon korkein, kirkkain kaipuu, hän katsoo omaa elon liekkiään.

Kuin sydän sykkii kello suurta rauhaa, elämä kulkee, kiitää kiihkeään, ulkona elon raaka ratas pauhaa, luo valo varjon huoneen hämärään.

SYKSYINEN LAULU.

1.

Niin vinhasti viimat ruutuhun lyö, on kolkko ja kalsea syksy-yö. Ma mietin tullessa tuulen, kun lapsen itkun kuulen.

Siell' ullakon lapsi ei unta saa, oi, koska sen kätkevi syksyinen maa ja kelmää sen hohtavan huulen, kuin enteen yössä kuulen!

Ja tuuli se viiltävän viestin vie, pian loppuu sen lapsen vaivainen tie, niin mietin ja tullessa tuulen kuin rintani itkun kuulen.

Ja vinhasti viimat ruutuhun lyö, mun kynäni seisoo ja taittuu työ, ja verille puren ma huulen, kuin kuoleman kulkevan kuulen.

Ja tuuli se viiltävän viestin vie, jo elämän taistelu loppunut lie, niin mietin ja tullessa tuulen mä ääneni yössä kuulen.

2.

Lensi, lensi lehti, kun se maahan ehti, kysyi emo maa: »etkö lentää saa!»

Lehti vastas ensin: »vapauteen lensin, tunsin, siivet sain, miksi maata hain?»

»Etsit jotain suurta, nyt sä verhoot juurta, emos voiman saa», vastas vanha maa.

»Joko syksy ehti?» kysyi pieni lehti, »tahdon tanssimaan, taas ma siivet saan».

»Kasvanut et hukkaan, kohoot uuteen kukkaan, nyt saat nukahtaa!», vastas vanha maa.

ETEENPÄIN!

Käyn elon juhlakulkuun, jälkeen jäin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin, ja kaukana on vielä määrän pää, mi vuoren takaa mulle häämöittää.

Ma surusaattoon saavuin oheen tien, pois muistoni ja murheeni ma vien, niin monen sortuvan ma yöhön näin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.

Mun nuoruuteni hetket kuluu näin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin, en oota oppaita, ma itse käyn, ma itse tahdon nähdä vuoren näyn.

Käyn tietä, jot' ei käynyt yksikään, oi, mitä vuoren tuolla puolen nään, maat ihanuuden, ihmeet etsijäin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin?

Näin käynkö vuoren yli hautaan päin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin, ma tahdon kerran kauvas katsahtaa ja tietää, mit' on elo, tämä maa.

Ma taakse katson, mitä eessä lie, nään uuden vuoren, joka loitos vie? En saa ma viivähtää, oi, elämäin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin.

Mun täytyy langeta ja nousta näin, mun täytyy, täytyy rientää eteenpäin, vaikk' ei ois mitään määrää rientäissäin mun täytyy rientää, rientää eteenpäin!

KAIHO.

Niinkuin sairas lintu lentää yli metsän lentää aatos yli elon erämaan, yksinäisen linnun kummallinen kaiho ajaa sitä kauvas yli oudon meren, kauvas tummaan tuntemattomaan, missä ilta-pilven kultaruskon takaa hohtaa unelmien suuri ihmemaa, miss' on aina kevät kukkineen, toivoineen ja lemmentaruineen, miss' ei yötä oo, ei kuolemaa. — Siellä jossain loistaa lepopuu aamu-aurinkoisen sätehissä, luona paratiisinihanaisen lammin, lotuskukkain kelluessa, hiljaa kimmeltäin siniväreilyjen vanaveessä, johon suuri, harmaa siipi heijastaa.

Siellä nukahtaen laulun lepopuullaan näkee lintu unta matkastansa laulaaksensa päivän koittehessa, virkistyen valon väikkyessä kaiken ikivoiman alkulähteen luona, laulaaksensa laulun elämälle muiden lintuin vienoin viserryksin säestäissä sydänsävelillään siellä unten, uskon, toivon maassa.

Lennä, lennä, sairas lintuseni, löydät ehkä vihdoin lepopuusi elon meren yli päästyäsi kirkkaan korkeampaan maailmaan, matkoiltasi yli vilpoisien vetten. — —

PÄÄSIÄISLAULUJA.

1.

Räystäät tippuu vettä, sotkuinen on tie; pitkin syvännettä jäitä virta vie.

Öin käy viima jäinen, tummuu salmensuu; nyt on pääsiäinen, puhkee piilipuu.

Paista päiväkulta, kyll' ois aika jo, sulata jo multa, armas aurinko!

Päästäjä, oi, päästä vedet virtoinaan, elonpuutain säästä kukkiin kohoomaan!

2.

Nyt kirkot loistaa, urut humisee, ja pääsiäistä helein hymnein juhlitaan, on ilmassa kuin joku ihme, ilmestys, kun kevään nuori henki liitää yli maan.

Ma kammiossa istun itseksein, niin harmaan raskaaksi jo ilta hämärtyy, ei humise ees hongat uniuruillaan, on yksinäistä näin, ei oo se muiden syy.

Oi, yksinäisyys, hyvä vieraani, mi ennen lohdutit ja tuudit lepohon, sä liian, liian kauvan viihdyit majassain ja muistutit, on elo ontto, onneton!

Kuin puhdas neitsyt ennen hiivit luo ja loitsit huolet hiudehienoon haaveeseen, sun henkes aatoksiini kumman kaihon toi, raukeena rauha laskeutui sydämeen.

Kuin vanha, vakaa vaimo nyt sä käyt, sä ankarana kuiskaat mulle kuolemaa: jo vanhenen, sen sairas sydän sanoo myös, mua hiljaa puoleensa jo vetää harmaa maa.

Mut kun ma kaukaisuuteen katseen luon, ma yksinäisen, kevätkirkkaan tähden nään, ma nousen, tunnen uuden voiman veressäin, ja nuorrun, hämärästä nostan pystyyn pään.

3.

Ma kuulen korvissani kummat kellot, ne kuulen vain, en nää ma soittajaa, ne kaukaa avaruuden aavikolla heiluu, ne taivaan kantta pitkin kumajaa.

Ken soittaa mulle pitkääperjantaita, maan heräämistä, uutta elämää? En näe häntä, syvyydessä yössä seison ja läpi sielun soitto heläjää.

Ken olet, soittaja, sun soittos kutsuu, se täyttää tyhjän kolmisoinnuillaan? Ihanan ikikevään kirkkauteen kohoo nyt sielu kaukaisuuteen yli maan.

Ja kärsimyksen kuilut alas vaipuu, taivaiset näyt silmiin kangastaa, hiutuva hyminä soi kantain kaikkisuuteen, kun kirkkauden kellot kumajaa.

KEVÄTSURINAA.

Surisee pieni kärpänen talvi=ikkunalla, kohta sulaa kova maa ikkunani alla.

Pieni, kurja kärpänen, kevään säästä laulat, siipiäs vain väsytät, kun et voi ulos päästä.

Pieni, kurja kärpänen, soitat mulle kesää paremmin kuin lintunen, joka laittaa pesää.

Pieni talven kärpänen, tääll' on hyvä olla, yksin laulaa lauluaan unten ullakolla.

Unelmista elämään, uuteen voimaan havaan, annas kevään tulla vaan, ikkunani avaan.

Silloin lentää, liitää saat, minne mieli mennä, silloin siipes vahvistuu, vapauteen lennä!