Part 4

Öin hän nousee vuoteeltansa, taijatkaan ei tautiin auta, katsoo, katsoo kirkkomaalle, vait kuin yö on, vait kuin hauta.

ISON TALON POIKA.

Hän on ison talon poika ja tuhlaajapoika, saa manttaalit kerran ja mannut, isä raatoi ja raahasi, kylvi ja kynti, tämä tikkua ristiin ei pannut.

Hän on hulivili hurja, on remseän reima, lyö nakkia, pöydällä olvet, yötansseissa hihkuu otsalla tukka, käsi puuskassa, puhdissa polvet.

Hevoshuijari on hän ja markkinamies, humun höyryssä mieltä ei karmi, mitä sanoo pappi ja vallesmanni, — mut isästä aina on harmi.

Olis ukko jo rahju ja raihnas ja kuuro, sais vaarina näppiä nuolla; ja kerran jos luovutti mannut ja maat, niin saisi se vaikkapa kuolla!

Tukit samppanjavirrassa silloin uis ja mäiskyisi männikönlaidat; olis pojalla vitjat ja ankkurikellot susiturkit ja simsettipaidat!

Joka yö sitä talossa mässättäis, että kuuluisi kirkolle saakka! Joka juomaripoika se yösijan sais, joka maantien naikko ja naakka!

Niin vintiö vieraille kerskailee, mut toista hän tolkkaa koissa: isä pellolle ajaa pampullaan, pojan röyhkeys on nyt poissa.

Hän on pelko, kun piiat pilkkailee ja nauravat, katsoen kirnuun. Mut annas, hän ruoskalla kostaa sen, kun orhi se maantiellä hirnuu.

Kun ukkeli kuollut ja kuopattu on, niin riemulla ei ole rajaa: Pois alta, te loiset ja lenkarit, hii, hei, ison talon herra kun ajaa!

VANHASSA PAPPILASSA.

On iltakellot jo hiljaa soineet, on pappilassa jo melu laannut, ja rovastilla on hyvä mieli, hän saunass' äsken on kylyn saanut.

Hän keinustuolista leposohvaan ja leposohvasta keinustuoliin nyt siirtyy arkana arvostansa ja vaipuu sunnuntaisaarnan huoliin.

Hän miettii, miettii, mut järki seisoo, on elo syntiä, kuonaa, kaarnaa, hän saunass' aatteli helvettiä, niin usein laittoi hän siitä saarnaa.

Mut vaikka kuinka hän siitä pauhaa, ei seurakuntaa saa tunnonvaivaan, ei piinaa helvetin usko kukaan, ne hylkää senkin kuin ennen taivaan.

Hän kuulee... iltaista valmistellaan, sais saarnan valmiiks jo kohta puoliin, taas siirtyy rovasti leposohvaan ja leposohvasta keinustuoliin.

Ei hiisku kyökissä sisäpiiat, kun vanha ruustinna varpain kulkee, hän pyyhkii miehensä lipereitä ja vaatekaappien ovet sulkee.

Mut kirkkoherra vain hikoo hiljaa, on paljon huolta ja virkavaivaa, hän tylsän kynänsä kastaa tolppoon ja vanhat paperit esiin kaivaa.

Hän haistaa ovesta paistinkäryn, hän keinustuolissa kiikkuu, kiikkuu, ja vanha kello se hiljaa naksaa, niin aatos raskaasti lepoon liikkuu.

Niin, — yhtä samaa ja yhtä samaa, hän loppuun saarnas jo kaikki aiheet, hän lapset kastoi, hän naitti, hautas, niin vieri vuodet ja ihmisvaiheet.

Mut hiljaa ruustinna kyökkiin kulkee, hän varoittaa ja hän hyssyttääpi: »hys, hiljaa, rovasti kyhää saarnaa, mut teidän työnne vain kesken jääpi!»

Mut rovastilla on mieli muussa: ois aika saada jo pala suoliin, taas levotonna hän siirtyy sohvaan ja leposohvasta keinustuoliin.

Mut onhan hänellä vanha saarna, jos sitä muuttaisi tekstin mukaan, jo siit' on vuosia —, ken sen muistaa, ja tokko sitä ees kuulee kukaan!

Hän hymyy kuvalle Melanchtonin, sen saarnan käänsi hän postillasta, — hän kynän laskee ja huokaiseepi, ja tuoli lakkaa nyt liikkumasta.

Ja alas otsalta »lasit» liukuu, jo uni raukea silmät sulkee, kun piiat kyökissä kuiskuttaapi ja varpain ruustinna yhä kulkee.

Soi paistinpannujen riemun räiske, ja vanha kello se käy ja kukkuu, kun vanhan pappilan vanhaan tuoliin nyt ukko kuorsaten hiljaa nukkuu.

MUISTOJEN LAULU.

Soi sielussani kotiseudun kieli, kuin kansa sen nyt olen umpimieli ja kärsin kaiken hiljaa yksiksein ja mietin, mit' en tehnyt, mitä tein.

Ja kun ma kohtaan kotipuolen miehen, taas aatokseni eksyy umpitiehen, ne koitin maailmalla unhoittaa, taas mieleni ne vanhaan myrskyyn saa.

Ma laulan kotiseudun säveleitä vaikk' yksin kuljen vieraan väen teitä, mua, umpimieltä, vieras vieroaa, mun haaveissani hohtaa jäämein maa.

Sen harmaat kylät, luhdit, tanhut, tuvat mun mieleeni kuin ennen kangastuvat, nään valkeana kotikaupungin, min polut puolet ikää harhailin.

Nään sinikunnaiden sen ympäröivän, sen järvein illoin nään mä ikävöivän, sen vanhat talot, vanhan kirkon nään, min kultanirkko välkkyy hämärään.

Nään pyhäpäiväin hartaat harmaahapset, nään arkiaskareissaan ihmislapset, käy elo hiljalleen, on uuras työ, niin lempeästi tuutii lepoon yö.

Ja korkeimpana yli taloin muiden nyt kohoavan yli vanhain puiden ma kummullansa tiedon templin nään kuin ruusulinnan valon välkkeessään.

Sen nuorukaiset näki nuorta untaan, sai aatos avartua ihmiskuntaan, sen nykykohtaloihin, muinaisiin, yötaivaan tähtihin, maan uumeniin.

Siell' oltiin leikin satukuninkaita, suur'haaveet harhas meriä ja maita, mut kalleimmaksi kävi isänmaa, sen entisyys ja mik' on tulevaa.

Niin nousee mieleen vanhat, rakkaat kuvat, ne läpi aikojen vain kirkastuvat kuin oudon kiintotähden näkisin, mi välkkyy yli kotikaupungin.

Se loistaa kera taivaan tähtisarjan, se välkkyy ohi joka talon harjan, kun ilta pimenee, se rauhan tuo, se maiseen eloon ikikatseen luo.

Te Hämeen metsät hiljaiset, kuinka rakastankaan teitä, te ootte mulle soittaneet maan alkusäveleitä, te ootte mulle kertoneet vuossatain tarinaa, se tarina niin vanha on kuin vanha on tää maa.

Teiss' asuu vielä koskematon rauha, pyhä suuri, teiss' sykkii kaiken kauneus ja elon syvin juuri, ja voimaa mulle humisseet on korven jättipuut, kun ei ymmärtänyt maailma, ei ihmiset, ei muut.

Ma nousin vuoren myrskyihin ja etsin jyrkänteitä, te metsät, kaipaan kalvettanne, rauhan säveleitä, oi, koska, salo sininen, taas kuulen huminaas, maa-emo kallis, koska painan pääni syliis taas!

On maailman meno levoton ja siellä myrskyt pauhaa, te metsät, metsät hiljaiset, ma teiltä etsin rauhaa, ma tahdon, tahdon nukkua kun poika metsämaan, ma tahdon, tahdon herätä taas honkain huminaan.

* * *

Aamuni maa! Siellä lasna mun kehtoni häilyi, siellä nuorena vuorelle nousin ma kamppailuun, siellä miehenä suvantoon sousin hohdossa kuun, siellä päiväni kirkkaina päilyi.

Lempeni maa! En sua unhota, unhota milloin, näin harmaat luhdit ja pellot, maat karjojen, kuulin niemies kalkkavat kellot kylän karjojen, kävi polkua impeni illoin.

Unteni maa! Siellä miettien painuin ma yöhön, sain tahdon, tiedon ja taidon, syvän syntyjä hain; maa-emo, sun rinnoistas maidon ma juoda sain, sain voimia miehen työhön.

Ehtooni maa! Sain kuin äidiltä hellän nuhteen, sua kiitän, kun kestin ja voitin, maa lauluni loi. Soikoon hiljainen, sammuva soitin, sulle soittoni soi tullessa elämän viimeisen puhteen!

HYVÄSTIT HÄMEELLE.

Hyvästi, hyvästi, kulkuset soivat, hevonen kiitää jo ylitse jään, rannalla männyt nyökkää päätään, kartanon päädyn vielä mä nään!

Hyvästi, keinu, mi kuurassa mäellä seisot ja muistelet kesääsi nyt, hyvästi, hanget ja metsäiset polut, joill' olen hämyssä hiihdellyt!

Hyvästi, Hämeen hämyisät illat, kaukaiset vaarat ja vehkaiset suot, joita ma erässä kiertelin aamuin, tuuli, sä sieltä nyt viestisi tuot!

Hyvästi, kylä, mi harmaana uinut rannalla, missä mä ikävöin, hyvästi mylly, mi rannalla puron jauhelit jyviä, joita ma söin.

Hyvästi, kuja, miss' illoin ma kuljin, impi, sun kanssas ja unelmoin, neitsyytes nuoruuden elämännesteen kun minä huuliltas juopuen join.

Vielä nyt haikea valkea tuikkii, impeni ikkunan välkkyvän nään ohitse niemen, nyt se jo sammui; hevonen hölkkävi hämärään.

Ympäri metsät huokaa hiljaa, luminen holvi ja kristallipuu, kiidän kuin ohitse valkean kirkon, urut kun soi ja on joulukuu.

Hyvästi, ehkä nyt viimeisen kerran heitän ma lapsuuden muistojen maan, kauvan ma sielussa kuvasi kannan, en sua unhota milloinkaan!

KORVENKÄVIJÄN UNELMA.

Niin ma soisin elämäni käyvän, kun yön myrsky sielussani pauhaa, kadotuksen kaupungeista lähden, etsin metsäin suurta, syvää rauhaa.

Majan rakentaisin järvenrantaan, missä yksinkertaisena kansa elää omaa luonnon elämäänsä tyynnä, tasaisena tavoiltansa.

Majan eessä pihlajani kukkis helluntaiksi, kun on tyyni ilta, talven tullen siinä tilhit tirskuis, toisi viestin Lapin tunturilta.

Sorja sormikannel polvellani laulelisin vielä, mitä voisin, kaikki korulaulut kuolettaisin, uusin, suorin soinnuin tarinoisin.

Voimallisna vanhuuttani oottain katsoisin kuin suureen satulehtoon, päivä majan yli vaeltaisi kunnes löisi hetki elon ehtoon.

Saisi paistaa korkein pyhäpäivä, tähkät terää nostais kesän kultaan, vuosisataisvanhat kellot soittais rakkaan kotiseudun pyhään multaan.