Part 3

Kivahti nyt miesten mielet, raatiherra käski piestä, miekat lensi huotristaan, tulet sammui, kujan suusta tuli kuusi palomiestä, teinit kutsui tuttujaan.

Pimeässä iskut sinkui, merimiehet, sällit, souvit kadunpäässä mellakoi; Aurajokeen kuu loi varjon, heilui mastot, viirit, touvit, rummun pärrytys nyt soi.

Krouvari nyt salaa päästi, raatiherrat hiipi kujaan Aninkaisten tulliin päin. Teinit, sällit vietiin linnaan miettimähän miekkailujaan, niin ne pidot päättyi näin.

KIRKONHIIRIEN JOULU.

Kirkonsakastissa pöydän päässä Huojui hiirivaari hajasäärin, pitkää nälkää nälvi hiirimuori, poijat rippisaarnaan vastas väärin.

"Hohhoo", huokas vanna hiirimuori, "muinoin jouluks saikin kyrsää, Kuhaa, nyt saa jyrsiä vain kirjankantta, tääll' ei muuta saa kuin yskää, nuhaa".

"Jättihän se ennen ristirahvas kirkonpenkkiin jonkun leivänmurun, huono aika...", virkkoi hiirivaari, "lapsistaankin saa vain vaivan, surun.

"Rusthollien laiskat rotat lihoo, niill' on herkut sekä herranpäivät, hengen hiiret saavat purra kynttään, ihme sentään, että henkiin jäivät.

"Pistä sentään tulta kynttiläämme, veitsin, lautasin saat kattaa pöylän, syödään suntiomme kangänkorko, kas kun etsin, ehkä jotain löydän."

Hiirenpoijat virskui viluissansa, jyrsi messupaitakaapin laitaa. Muori mutisi kuin itseksensä: "Koi nyt syököön vanhaa messupaitaa!"

Hiirivaari lahti käymään Kirkkoon, nuuski nurkat, palas, päätään puisti sakastissa muori tuoliin nukkui, vanha pitsimyssy niskaan luisti.

Haaratalituikun liekki leyhyi, pitkä varjo tarttui seinänrakoon. Pikkuhiiret hiljaa vikisivät, kuin ne kiihtyneet ois saaliinjakoon.

"Hiljaa, lapset", kuiskas hiirivaari, "eikö rauhaa saa ees jouluöisin, kaikki ompi ollut turhuus, vaiva, vaikka hiirenloukunkin nyt söisin!"

Muori heräs, nosti harmaan päänsä: "Kuules, miksi siellä lapset hummaa? Vaikk'on hervoton jo hajuaisti, haistan kaapista ma jotain kummaa...

"Nyt näät unta, muori... siit'on alkaa jolloin joulukinkun sait sa paistaa, oisi ees nyt vanhan kissan kynsi, sepä veenkin kanssa saattais maistaa.

Ei lyö leiville tää nälkäjoulu, täällä pakkanen vain nuijii nurkkiin, pappilaan ma muutan sunnuntaina, salaa puikahdan ma papin turkkiin."

"Heis ja his ja vik, vlk, vii ja vii", vinkui hiirenpoijat purren puuta: "Tääll'on piispavainaan patalakki, tiimalasi sekä jotain muuta...

— Tääll'on viiniä ja juuston pötky, jonka kirkkoväärtti salaa kätki!" Muori pystyyn nousi, vaari nauroi, poijat säärillänsä seinää sätki.

Herkut kannettiin nyt pitopöytään, vanha messupaita liinaks tuotiin, vanhan jouluvirren vaari alkoi, joulun kunniaksi sitten juotiin.

Muorin posket paisui, myssy heilui, vaarin viikset liikkui liukkahasti, pienet hampaat kirskui, hännät heiskui, kemut kesti myöhään iltaan asti.

Sitten poijat tanssi joulupolskaa, vaari laliatteli pöhnäpäissään, muori istui kuin ois kruunu päässään, kuin hän vielä notkui nuoraa häissään.

Tornin taulu näytti kahtatoista, makuulle nyt lähti pariskunta, pullein vatsoin, silmät sirrillänsä poijat nurkassaan jo kiskoi unta.

Sammui tuikku, kuu jo paistoi kirkkoon, kiljui kerran kirkon kukkoviiri, kissa naukui jossain naapurissa, tyynnä nukkui köyhä kirkonhiiri.

KORVEN KUNINGAS.

Käy tarina, yössä' yksin salon sydämessä vuossaan vanha uroskarhu asustaa, yhdeksän miehen voima siilon kämmenessä. ja sadan sisu, kun se kerran raivoaa.

Viimeinen Hämeen karhu, jot' ei kaada luoti, kun muut jo kaatui keihäänkärjet rinnassaan; korpien kuningas, min veri hankeen vuoti, kun suojeli se emoa ja pentujaan.

Siell' yksin karhu uinuu unhon pitkää kesää, pään orjantappurat kuin kruunu kimmaltaa, suot suuret, rujot rämeet suojaa piilopesää, sen huurut huumaa, laajat letot suitsuaa.

Siell'on se eläinkunnan onnen salasaari, jot'ei oo nähnyt Ihmissilmä milioinkaan, on rajaton sen rantain räkämäntykaari, sen kaihon-kyllyys riutuu rauhaan raukeaan.

On kulta-aika, lepää koko luomakunta, ikuinen kesä-yö siell' leijaa yllä veen, siell' urhon taisteluistaan näkee uros unta, kuningaskumppania kaipaa kupeelleen.

On lepo ihanaa, niin kylläistä ja lauhaa, taas mykkä luonto laulaa alkusäveltään, ken rikkoo Luojan luonnon suuren pyhän rauhaa, saa hullun heikkouden maksaa hengellään.

Ken tarinasta yltyy karhunkiertoon saloon ja aikoo keihäinensä voimanmittelöön, hän harhaa vihreen virvatulen taikavaloon ja eksyy rämeenrannan rotkon ryteikköön.

Puun limajuuret niinkuin hiiden sarvet kiiltää, yö saartaa silmän, mustat mudat viekoittaa, mieletön möly suolta selkäluita viiltää, katkeaa lahot oksat, pettää vieru maa.

Jos onneton sielt' yksin pääsee pakoon salaa, yön kammo iäks sairaan sielun pohjaan jää, tai ei hän enään koskaan omaan kotiin palaa, suon silmään sortuu, himerrykseen häviää.

HÄMEESSÄ.

TUTUILLA TEILLÄ.

Tää tie on tuttu mulle ennestään, mi kylän ohi kiertää järvenrantaa, soi aallot ulapalta mulle muistojaan, ne onnelliseen aikaan haaveet kantaa.

Ma riihen tutun louskeen kuulen taas ja tunnen maltaan miedon, hyvän hajun, nään mäkikeinun, missä illoin ilakoin, kun tunsin suonissani riemun rajun.

Ja puro niityn läpi luikertaa, kuin ennen tietään etsii järven helmaan, ja pienen, harmaan myllyn vesirattaat käy, se saa mun kummalliseen kuvitelmaan.

Kai vanha mylläri on kuollut jo, kai ajan ratas kaatoi miehen työssään, ja kirkkomaassa lepää monet, monet muut, ja toiset vuoroansa oottaa yössään.

Mut on kuin vanha myllynhaltija viel' eläis kotiseudun siunaajana, hän illoin kuutamolla tielle kurkistaa ja luukustansa katsoo punakkana.

Ma hymyilen ja päätä nyökytän, pois kuljen, askeleeni hämyyn hukkuu, ma vanhat, mykät talot, kaivot, aitat nään, miss' immet keväännuorta untaan nukkuu.

Hän yksinkulkijalle nyökyttää, kun hiljaa sataa syksyll' ensi lunta, tuo vanha, hauska ukko, punapipopää, hän viljaa vartijoi ja neitseen unta.

Kuu puron kupliin kylvää hopeitaan, luo kullan kimmellyksen pitkään partaan, sen ikäkö vai kylän jauhot valkaisi, ma ukon silmissä nään hohdon hartaan?

Sä myllymiesten, lasten ystävä, mies naimakepposten ja joulutaikain, sä mulle varmaan hyvyyttäsi hymyilet kuin osin vanha tuttus entisaikain.

Ja kumma rauha täyttää mieleni, lyö sydän tyynnä täynnä kaipausta, tää kaikki onko syysyön sadun unta vaan tää onko nuoruuteni kangastusta?

Sä kysyt ehkä, miksi yksin käyn, miks kumppania ei oo kuutamossa, kas aika rientää niinkuin puro mereen päin, niin veren kosket tyyntyy suvannossa.

METSÄMIEHEN SYYSLAULU.

Lehti hiljaa putoo puusta, yli metsän käy kuin väike kuusta, sumu soilla, päällä vaahteroiden, läpi tummain kuusikoiden koivupuut kuin kultajuovat kirkkaan väriloiston luovat.

Mikä raikas, kylmän kuulas aamu! Soilla suitsuttavi hanhenpaju, pursu märkää maata tuoksuaa, sekaan tuntuu lepän hapan haju.

Hau, hohoo! Soi kaiku: hau, hohoo!

Aita ryskää, kun ma yli nousen. Alla vuoren, kivilouhikossa nuori Ranni haukkuu täyttä rintaa, punahäntä heiluu pensastossa. Männyn punasuomuoksaltansa vaanii vanha, musta metsokukko, niskahöyhenharja harallansa, siivet, purston viuhka leväällänsä katsoo punaluomisilmillänsä vihaisena rauhanrikkojaansa, vimmattuna koira alla haukkuu. Hiivin, ryömin yli ryteikköjen, yli puolan varsien ja juurakkojen, huumaa metson sekä koiran taisto, veress' soi kuin muinaisaikain vaisto, esi-erämiesten elo vapaa. Puiden piiloss' seison kumarana, mieli on kuin jännitetty hana, kiivas katse kiivaan saaliin tapaa, kumeasti haulikkoni paukkuu, raskas metso maahan rotkahtaa, koira hampain niskaan hyökkää, korpi korvissani humajaa! Metsän kuningas on kuollut, verkkorepussani vanhus riippuu, suolta tuuli soittaa pyssynpiippuun syksyn kirjavia säveleitä niinkuin rosorinta metsänpeikko, kuljen mietiskellen metsäteitä, eellä kiertää koira, eräveikko.

Nousen vuorta, nousen päivän kanssa, silmiin säteet tanssii yli polun, voiman alkusäveltulvat tempaa, sykkimään saa suonten joka solun. Korven raukeet rannat kimmeltää, poutahaukan ääni kimeä soi ja usvass' uinuu metsälampi yksinään ja vailla nimeä kuin sen rantaa kiertäis mykkä kauhu, mutta ujon luhdan takaa jostain nousee torpan aina altis sauhu, mieltä lämmittäin se hakaan heijaa, aitast' astuu vaimo lastaan nostain, kuulee teirinsoiton korvensuusta, silmiin lampi, vuori, taivas leijaa, lehden lentäessä pihapuusta.

Hau, hohoo! Soi haukku vastaa maa, kauvas korpeen pauke kajahtaa!

TALVI-ILTAHÄMÄRÄSSÄ.

Päivä mailleen hiljaa vaipuu, korkealle kohoo kuu, on kuin metsäll' oisi kaipuu, taivaanranta kullaantuu.

Iltapäivän tulipalo vihrein reunoin raukenee, niinkuin hiillos hiipuu vala, taivaan seiniin heijailee.

Valkeana metsä hohtaa, päivä sammuu uinailuun, hyvästiksi vielä kohtaa lumikelmeen puolikuun.

Iltakajeen kulta heijaa vihreen metsän hämärään, kuu kuin valkokehto leijaa avaruudess' yksinään.

Kehto leijaa, kehto kulkee yli järven, metsän, haan, taivas kaikki syliin sulkee, kehto tuutii unta maan.

Välkkyy taivaan tähtisilta, luonnon sydän tyynnä lyö, niinkuin hiljaa hiutui ilta hiljaa tulee tumma yö.

VALKEASSA METSÄSSÄ.

Valkeana vanha metsä hohtaa, kiiltää, kuultaa lumitähtineen, puista puihin sinisiimat johtaa, oksain hilseet hajoo hiljalleen.

Kaikki on niin lempeää ja lauhaa, honkain heloholvit kaareilee, kaikki henkii suurta jumal'rauhaa, maassa joulun valo vallitsee.

Vanha metsä pyhää untaan nukkuu, tikka synnyinpuutaan naputtaa, valkee metsäkana hämyyn hukkuu, jänön jäljet kiviin katoaa.

Hanki peittää pientä muuraispesää, kannot katoo villavaippoihin, on kuin koivu miettis viime kesää, liikkumatta miettii mäntykin.

Ei näy kyttää missään pensaan takaa, ei käy koiranhaukku haassakaan, vanha myrskyhonka maassa makaa, tuulenpesät huojuu hajallaan.

Yksin metso pistää päänsä siipeen, marjamättäistänsä unelmoi, oravainen käpy-aittaan kiipee, hiljaa metsän humuharppu soi.

Ja sen kielet soivat syvää unta, rikos riistaa on nyt pyydystää, lepoon pyhitetty luomakunta jumal'hengellensä hymyää.

Metsä on kuin vanha, pyhä taru, josta tuuli hiljaa tarinoi; kaukaa kaartaa korpi karu, siihen päivä säteet viistoon loi.

Salo hämärtyy ja varjot lankee, mutta iltarusko loiston luo latvoihin ja aukeen ahon hankeen, vaaran yllä väikkyy valon vuo.

On kuin näkymätön käsi täyttäis joulukynttilöillä kirkkaan puun, taivaan silmä sammuessaan näyttäis ilmestyksen yli himmeen kuun,

Joka luomisaikana jo nähtiin, jolloin taivaankansi kirjailtiin, tähdet sytyttävät säteet tähtiin, uppoo avaruuden unelmiin.

Niinkuin jättihaamut seisoo vaarat, luonnon kirkonpylväät portaillaan, niinkuin hartauteen oksain haarat kohoo rukoukseen korkeaan.

Revontulten suihkeet valon vyössä suhisten käy yli tyynen maan niinkuin Luojan sormet jouluyössä siunaa rukouksen kuultuaan.

VANHA JOULULAULU.

Jo joutui joulu turkeissaan, jo porokellot kaikuu, hän kuistin oveen kolkuttaa, kun lasten nauru raikuu.

On puhtaat pirtin lattiat, ja seinän päreet kiiltää, kun takan lieska loimuaa ja nurkkiin vilu viiltää.

On pappi saanut saatavat ja kirkko kynttilöitä, on voinsa saanut lukkari ja laulaa pitkin öitä.

Ei nikkar' ruumislautaa tee, ei suutar' rupee lestiin, nyt joulukannut kumotaan ja kilvan käydään kestiin.

Nyt avain kakkuun kierretään, nyt kaltiaista syödään, nyt pahnoilla me painitaan ja kallot kattoon lyödään.

Mut, miekkoset, te muistakaa, nyt joulutonttu huokaa, siis valkeaa te vaalikaa ja viekää rakoon ruokaa!

Niin suojaa hyvät haltijat, ne hyvän sadon suokoot, myös oman onnen neidoille, sen onneks pojat juokoot!

Kun joulutulet sammuvat ja jäähtyy kuuma kuppi, niin tulee härkäviikot taas ja knuuti, knuutinknuppi.

Mut nyt on täynnä tynnyrit, hei, heittäkää siis jalkaa, kun vielä vuosi kestetään, niin uusi joulu alkaa!

Joulu 1915.

TAPANIN TAIKAA.

Tahva, tarkka tallipoika asuu tallinylisillä, tallitonttu, hyvä henki; kun on hyvä tallirenki, ilo siit' on isännillä.

Kun on joulu joutumassa ja kun ruunat rouskii kauraa, survoo Tahva suolat suppuun, sitten painaa päänsä huppuun, nurkastansa työlleen nauraa.

Illoin itkee tarkka Tahva, piiskanpää kun varsaa viiltää, mutta hommallaan on huuli, taputuksen kun hän kuuli, ja kun varsan karva kiiltää.

Kiusan tuo hän kiusaajalle, juosta saa se kuorman eessä unessansa Lappiin saakka, raskaammaks vain tulee taakka, hepo on kuin herra reessä.

Jos on hyvä haltijakin, säästää vanhat, ruokkii rammat eikä piiska ain oo vyöllä, kantaa kaurat joulun yöllä, viihtyy varsat, varsoo tammat

Tapanina runnun aikaan, koska pöytää kiertää leili, varsat pihaan piehtaroivat, tumpelit ja tiuvut soivat, talli loistaa niinkuin peili.

Hei, nyt antaa varsan lentää, kulkusta on hauska kuulla, antaa mennä kirkkoon asti komiskassa komiasti, soihdut hulmuu pulkkapuulla!

Harjat heiskuu, silmät säihkyy, kaviot lyö kipeneitä, vonkuu jää ja länget laulaa, hevot hirnuu, kaartaa kaulaa, lumi sinkuu pitkin teitä!

Virstantolpat, viitat huilaa, kilvan kylän parhaat ajaa, tuskin enään näkee puita, ken nyt ehtii ennen muita, riemull' ei oo enään rajaa!

Katsos Tahvaa, tallipoikaa, kiertää tallin joka kolkkaa, piirtää vanhat taijat seiniin, ylisiltä hyppii heiniin, tanssii vanhaa joulupolkkaa!

KEVÄTPOLSKA.

Suomessa kevät koittaa taas, nyt sulo käki soittaa taas, nythän on meillä helluntain valkea yö! Nuoret ne liikkuvat, keinut ne kiikkuvat, nurmella sirkkakin leikkiä lyö!

Tuuli se tuli etsien ylitse metsien, lähteellä lensi perhoset, mettänsä joi. Pilvet ne päilyvät, korret ne häilyvät, nyt sinikellot keijuille soitella voi!

Soitti jo paimen huilullaan, kaiku se hyppi kuilullaan, pois yli sinivetten, salosaarien luo, oksapa onnahtaa, orava ponnahtaa, nauraen nuorikon häihinsä tuo.

Vuorilta alas hyllyillen rientäen kylän myllyillen, laulaen ilolaumansa virta nyt vie; vihreillä partailla katseilla hartailla kukkaset kuiskivat: auki on tie!

Oraita maalle pellot loi, karjankin kellot soi, nyt talonpoika toukonsa tehdä jo saa. Voi, päivän tuloa, voi, Suomen suloa, aivan kuin morsian kaunis on maa!

Neito, sido kukat viirihin, käy kanssani piirihin, harjulla helavalkea loimunsa lyö! Armahin kultani, taltuta tultani, nythän on helluntain vihkimä-yö!

KESÄISIÄ KUVIA.

Heleänä hehkuu päivä heinäkuun yli talon harmaan pärekaton, yli saunan, läpi pihan saarnipuun säteet siivilöiden yli riippumaton, jossa alkuasukkaana lekotan, pilakuvaa piirtäin värit sekotan.

Pihall' laiskat rouvat loimillaan lukee kunnes kirja maahan putoo, pieni tyttö pitää sateenvarjoaan yli maalaismummon, joka sukkaa kutoo, kukko lätin luona kera haaremin siipi maassa kanaa kiertää kaaremin.

Ilma autereisna rasvaa värehtii, kärpäset ne kiimaa, hyppii seiniin, niityll' lehmät niinkuin tädit märehtii aamujuorujaan, kun sarvet uppoo heiniin, missä soipi sirkkus heinäpukkien, klovnein pyllyheitot, leikki lukkien.

Alju varis miettii varkaan vehkeitään ihmeissänsä kaupunkilaisnäystään, niinkuin kriitikko se kyyryllään halveksien katsoo mua yli räystään, rääkyy: l'art pour l'art, luo tekotapojaan, tappaa tyhmän täin, taas noukkaa lapojaan.

Nuori espisherra niinkuin kaakkuri kauluskahlein uimarantaan kulkee, konttoristineitiparvi pulskuvi, kiljahtaen uimahuoneen oven sulkee, kaakattain kuin hassut hanhet paostaan, sitten tirkistellen oksanraostaan.

Puolivillasivistystä naurahtain runokoneeni ma kiinni väännän, hetken heijastuksen kankaalleni sain, sekaseuralle ma raukeen seljän käännän, lasna uni taitaa syvä olla näin, hyvää yötä, hupsut, hyvä olla näin!

SUVISIA SOINTUJA.

1.

Lokkien leikkiä.

Saarikalliolla auringossa lepään alastonna kuin mun Luoja loi. Taivaan huimentavaan helokkuuteen uppoo katse, ihmeen ihanuuteen. Korvissani luonnon sadat soinnut soi niinkuin jymeässä jättikantelossa.

Yli pääni korkealla kirmaa kymmenkunta lokkia, ne leijailee kilpalentoon ilmass' ilakoiden yli uinuvien ulapoiden; rinnan riemu paisuu, siivet suhisee kiihtäin ylös, alas vauhtiansa virmaa.

Korkeemmalle ilmaan yli muiden nuori lokkipari kiitää kaarestain päivän säteilystä kuin ne päihtyis, yli saarten suven sineen häihtyis täyttäin kiimassansa luonnon lain, kylläisnä taas kelluen ja rantaan uiden.

Mutta toiset kisailuaan jatkaa niinkuin lapset kirkuu, luikkaa leikeissään. Uusi sädevirta tulvaa auringosta, soi kuin kiivas ääni piccolosta, sulaa ilmaan, hiutuvahan hyminään, suuret sadun linnut kaukomaille matkaa.

2.

Suvi-ilta.

Kuuluu kellon kalke seutuvilta, tyyni, suloinen on suvi-ilta, ihanana juhannuksen puu mökin eessä uneksuu.

Järven takaa kuuluu käen kukkuu, neidot aitoissaan jo varmaan nukkuu, jostain ikkunasta torvi soi, vuori kauvas kaiun toi.

On niin hiljaista ja lempeen lauhaa, kaikki henkii rakkautta, rauhaa, kaikki riutuu sointuun suloiseen niinkuin henki yli veen.

3.

»Kiimavuorella.»

Yöss' yksin seisovi Kiimavuori, jo on vaijenneet karjankellot, Jäminjärveen kuultaa talot ja aitat, helovihreät niityt ja ruskeat pellot. Sydän talttuen, tyyntyen lyö, on valkea juhannusyö.

Käyn vuorta, sen taakse mun muistoni matkaa, en kiihkoa tunne, en kiimaa. Näen kaukana korkeemman, viittovan vaaran, yö kutoo kuin viitaksi siinteistä siimaa, yön vuori ei valtaansa saa, pois katson taivahan taa.

Sinne kirkkauteen minä kerran astun, mua lempeät laakson haltijat suojaa, kaks harjua kunniaportteina hohtaa, siellä kiitän ma luonnonlauluni luojaa, sinne yksin yöstä mä käyn, ma aavistan aamuni näyn.

Kesällä 1915.

SUVINEN SAARISTOMAISEMA.

(Sisämaan näkemys)

Kesäinen päivä länteen lankeaa, luo ruskon mereen, suvisaaristoon, kaukaiset purjeet puuntain lepattaa kimmeltäin ulkoluodon louhikkoon, miss' uivat haahkat, nousee hylkeen pää, ja rantatyllin ääntä itkettää.

Kaupungin ääriviivat kaarestaa, kun tornit taittuu sauhuun tehtaiden, huvilat hohtaa, jahdit kelluaa, ikkunat loimuu ilmitulehen. Ja niemen päässä mänty köyrtyy vain, muinoinen merkki merenkulkijain.

Kuin suuri peili meri heijastaa taivaiden pilvilinnat vuorineen, sen syvyyksiin kuin uneen uppoaa, kuin ikuisuutta heijain hiljalleen; korkeella merikotka kirmaisee, sen aavevarjo veessä väreilee.

Ja kullanvihreänä illansuu kuin paratiisi loistaa porteillaan, ihanat ruusutarhat kangastuu, etäiset rannat kohoo yli maan, ja luodot lepää yllä vihreen veen kuin suuret, harmaat hylkeet poikineen.

Käy meren rinta, tyynnä hengittää suolaista voimaa jättikeuhkoillaan, maan ääriviivat yhä kauvas jää kuin ihmisunelmatkin uupuissaan, niin rauhanraukeeks kaikki käydä voi, kuin katse kuolevaisen sammuu koi.

Mykkinä mainingit vain hiljaa käy, vain yksinäinen laine luotoon lyö, ei ihmishahmoa nyt missään näy, ja on kuin luomisajan alku-yö, ens tähti on kuin arka aavistus, ylitse kaiken kaartaa kaikkeus.

SYYSSÄVELIÄ.

1.

Maalla.

Yötä päivää sataa, sataa, ei nää päivän, kuunkaan rataa, kaikki, mikä pyrkii aurinkoon, kalmankelmeeks kuihtuu, kellastuu, tuuli ulvoo ullakkoon, värjyy vanha pihapuu.

Märkä varis puussa keikkuu. Loppui heinän, elon leikkuu, loppui riihitanssit talkoineen, niinkuin suruun vaipui aitanpää, niinkuin miettis itsekseen syksyiltain hämärää.

Tuvan lämpöön kömpii vaarit: täynnä nyt on myllyt, laarit, mieli täynnä illan ikävää, takan tuli toivon tuikkeen tuo, joskus huuli hyrähtää, mykkä katse loiston luo.

Kaikki laululinnut lähti. Läpi sumun syttyy tähti, häilyy tupain tulet hämärään, vilahtain vain hahmoo kalju kuu avaruuden pimeään niinkuin ammottava suu.

Maailmoita kiertää kauhu. Tyynnä nousee tuvan sauhu, tyynnä onneansa oottaa maa, kerran päivä sulattavi jään, vedenpaisumuksen taa kyyhky kantaa lehteään.

2.

Kaupungissa.

Sade vihmoo, viima viiltää, lyhtyin alla kadut kiiltää, märät muurit varjon luo, viemärit ne vettä juo.

Yöt on kylmät, harmaat aamut, ihmiset käy niinkuin haamut kotiin teiltään, toreiltaan talven valtaa uhmaamaan.

Vihreet siniliekit hohtaa, sähkö ilmass' sähkön kohtaa, syttyy ihmissydämiin, laulu laukee säveliin.

Alkaa kiihko kaikkialla, muuraistyö nyt pesän alla, voiman unta lisää yö, heelmän kantaa kesän työ.

Kapse kiitää, kellot soivat, lehdet katuun karkeloivat, sähkö syttyy kaupunkiin, työn ja taiteen temppeliin.

Yössä uinuu meri musta, hautoo suurta arvoitusta, pieneks muuttuu kaikki muu; yli templin kohoo kuu,

apostolit kättään nostaa: paha pahan teon kostaa, rikos sortuu sortaissaan, pyhä totuus perii maan.

Ilmassa on työtä, taikaa, enteet uurtaa uutta aikaa, sekasorron luotaan lyö, nousee aamu, vaipuu yö.

Pusulassa syksyllä 1915.

MUSTALAISSOINTUJA.

Kohtasin tiellä mä mustalaisen, mustaa hevosta kaivolla juotti, valkea oli mieli kuin taivaalla pilvi vaikka haikea oli nuotti.

— »Ken sinä oot, joka lauluni kuulit, tahdoit mun luokseni tuttuna tulla?» — »Laulaja oon, ei hevosta oo mulla eikä valkoista vaimoa mulla.

Valkea oon minä mustalainen, niinkuin sun heimosi illoin ma itkin, nuotti on naurava, mieli on musta, matkalla mieroa pitkin.»

— »Jos olet valkea mustalainen, jos sun on kylmä ja kalsea olla, laulele mieron laulusi mulle, niin lämpenet nuotiolla!»

KIRKONAIDALLA.

Ja kirkonaidalla istui kaks neitoa sunnuntaina, ja aina, aina kun neidot aidalla istuu, niin sunnuntai on aina.

Ne neidot kuiskutti hiljaa, ne jutteli yöstä ja kuusta ja paljosta muusta, jota kuiskutellaan hiljaa eikä juuri paljosta muusta.

Kaks poikaa raittia ramppasi, ne katseli kirkonaitaa. Ja mitä taitaa nyt tehdä? — ne raitilla mietti: mitä hittoa tehdä taitaa?

Mutta hiljaa kuin kirkonhiiret tytön tylleröt vuotti ja vuotti, se tuskan tuotti pojanrunteille kirkonhiiret päänvaivan ja tuskan tuotti.

Yks sanoi: »on kaunis ilma, mitä sanoo Tilta ja Hilma?» — »Niin, kaunis on ilma!», tytöt tirskui: »kaunis on ilma!», pojat mietti: on kauniimpi Hilma!

Esiliinaansa neitoset nyppi, eikö kohta ne nahjukset nappaa, tämä tuska tappaa, esiliinaa kun nyppii, nyppii, tämä tuska ja tauti tappaa!

Pojan jullit jäykkinä jumppi, niit' ei kylliksi sättiä saata. »Kai mennään maata!», ne sanoi ja vilkuen taakseen ne menivät myllylle maata.

ILLAN ILKAA.

Illan minä ilakoin kera neitten hakamaissa, karjan kotiin kulkiessa, ammui Ruusu, ammui Tessa karjankellon kalkattaissa; heiju, veiju, heiju, hei, kuka neidoista sydämeni vei!

Neidot nauroi, metsä soi, tartuin lettiin kunnon, kiltin, tumman Veeran, syttyi riita, sotaan syöksyi Haukan Iita kateeks kauniin Puupon Hiltin; heiju, veiju, heiju, hei, kuka neidoista sydämeni vei!

Niin ne oli katsella kuin on kolme ruusupuuta, veräjällä sain ne paulaan, kädet kiersin kaikkein kaulaan, meinasin viel' antaa suuta; heiju, veiju, heiju, hei, kuka neidoista sydämeni vei!

Kutti, kutti, kutti, hoi, neidot katsoi salavihkaa alta huivin punaraidan naureskellen luona aidan: pyh ja pyydä, pih ja pihkaa! heiju, veiju, heiju, hei, kuka neidoista sydämeni vei!

Silloin suuta suikkasin, pistin päänsä aidanrakoon, mikä maidon, marjan tuoksu, siitä sota, riita, juoksu, kaikki juoksi kylään pakoon, heiju, veiju, heiju, hei, kuka neidoista sydämeni vei!

Oottakaahan yöhön vaan, näyttäkää vain pitkää nenää, aittaan suljen enkä säästä, enkä koskaan karjaan päästä, ettekä te teekkään tenää, heiju, veiju, heiju, hei, nuorin neidoista sydämeni vei!

KESÄ-ILTA.

Ma muistan vielä iltahämärän, mi kiersi harmaan kuistin, räystään kaaren ja vinttikaivon, aitat, karjapihan, sen alla järven, pienen koivusaaren.

Ja armas kesä-illan aurinko jo kultakaukomailleen hiljaa vaipui, ma kuistiin hiivin, missä hiljaa seisoit, ja pääsi tietämättään taakse taipui.

Ma olin nuori ylioppilas, sä seitsentoistias, kuin lapsi vielä, sä olit niinkuin rauhallinen ranta, ma tulin niinkuin myrsky riemun tiellä.

Sä olit ihana kuin ilmestys, kuin sydänsykintäs ma vielä kuulen, kun viinin huumaamalla huulellani ma tunsin maidonviileen neitseen huulen.

Ma tulin niinkuin halla hiipien, kun juuri puhkesit sä ensi kukkaan, ma tulin unelmies ruusutarhaan, kuin lehdet pudotit sä haavees hukkaan.

Ja kesä-ilta loisti lempeenä, vain karja hämärässä jossain ammui; kuin hyvästiksi riuduit rintaa vasten, ja silmäs itki, silloin päivä sammui.

Sun jätin yksin yöhön, hämärään, mun maailma taas kauvas myrskyyn heitti, miks suutelin, kun päivä juuri sammui, miks juuri silloin pilvi päivän peitti?

MENNEITÄ MUISTOJA.

1.

Oi, muistatko vielä hetken sen, kun lainehti kesäinen laiho, läpi laihon me kaihossa kuljimme, seeshieno oli se kaiho.

Yllä kultaiset korret kuin palmupuut meille kallisti kruunupäitään, ruisrääkkä se raijutti rakkauttaan, kimalaiset rummutti häitään.

Sit' ei tiennyt, tiennyt kukaan muu, kun me hiivimme piilopaikkaan, siellä lapsina häitä me leikimme, vielä muistan sun naurusi raikkaan.

Ja joskus kun laihon ohitse käyn, kun se aaltovi alla tuulen, ma säpsähdän ja seisahdun, taas nuoren naurusi kuulen.

2.

Miks salasin ma suuren suvilemmen, kun elon aamu alkoi loistavana? Miks oli sydän liian arka silloin, miss' oli vapahtava, suuri sana?

Elämän pyhään, suureen suviliittoon sun oisin vienyt valoon miehen voimin, nyt elämäni tarun tähtehistä kauneimman kaihon kukan sulle poimin.

Sen poimin sielun yrttitarhastani, rinnasta revin nuoren ihanteeni purppurakukan, lemmen veriruusun, jota nyt kastavat vain kyyneleeni.

YKSINÄISET SIELUT.

Puut kukissansa seisoi vierekkäin, ma kuljin kanssas illan käsityksin, ma suuren surun silmissäsi näin, ma tunsin sentään kuinka kuljin yksin.

Ja lehti irtaantui kuin tiennyt ois: jos liikkuis puut, ne ehkä rakastaisi. Silmäini ohi sielus liiti pois, myös oma sydän poissa olla taisi.

Ja välillemme nousi kummitus, kuin joku unohtunut murheen muisto, kuin ripsen alta kyynelkimmallus, kuin pilven alla pimennyt ois puisto.

Ah, miksei rakkaus mua sokaise, miks en saa suurta sanaa niinkuin muutkin, miks yksin käymme, ihmisparat me, kai kovaa kohtaloaan suree puutkin.

KUUTAMOLAULUJA.

1.

Kuu hohti huoneeseen. Ma hiivin hiljalleen sun luoksesi ja hiukses hajoitin, kuun kultaan välkkyvään ja silmäis hämärään ma vaivuin, kun sua salassa ma suutelin.

Niin hiljaa huojuttiin me kauvas unelmiin, kuu loisti niinkuin kuolinnaamio. Ah, kylmää kuolemaa me emme muistaa saa, kun huolillamme hehkuu, sulaa suutelo!

Kuu paistoi heleään. — Ken ajoi keveään, kun ulkona nyt kulkusia soi? On kuollut kylmä kuu, mut ikkunalla puu, mun armahani, talvessakin vihannoi.

Kuu paistoi ikkunaan, me unhoitimme maan, kun hiustes huumeessa ma hekumoin. Kuun välkkeess' silmäs näin, luo liian kauvan jäin, — kuu yhä kummitteli kuolinnaamioin.

2.

Kuu nyt meni pilven taa, taas on musta kaikki maa, kuu taas kulkee niinkuin avaruuden aave.

Kylmä käsi kiemuroi, kylmä ääni vastaan soi, minne lensi lempeni ja helein haave?

Mistä kylmät sanat sait, miksi itse oon niin vait, outo mielen mykkyys maailmani täyttää?

Kuu yön tyhjän paljastaa. — Miksen rakastaa ma saa, kuolinnaamiolta kasvosi nyt näyttää!

En usko ma lemmen kuuhun, mi välkkyi ikkunan puuhun ja uuvutti unelmiin.

En usko hymyilyihin, en sanoihin, en syihin, en käärmeen kyyneliin.

Ma uskon kuoleman kuuhun, mi välkkyy haudan suuhun, mihin rakkaus laskettiin.

ÖISELLÄ TIELLÄ.

Oli tumma tie, jota kuljimme, yötaivas peitti kuun, tien varrella varjomme yhtyi kuin varjot kahden puun.

Kuin varjot kahden paljaan puun, min lehdet on surmannut syys, niin kuljimme kahden ääneti yö eessä ja äärettömyys.

Mut äkkiä pilvistä puhkesi kuu kuin keltainen ruusupuu, min varsi kultaisen kukkasen luo, mi maahan kallistuu.

Maan lapsi, puoleeni kallistuit, kuu katseissas kuultaen yöhiljaisen lempesi ilmaisi, ma ääneti tunsin sen.

2.

Yön käsi yllättää mun varjoni, mun armahani! Tien valkolumi edessäni hohtaa, yön läpi katseeni ei sielus pohjaa kohtaa, mun armahani!

Ma tahtoisin sun etees paljastaa, mun armahani, mun sydämeni; syliis sitten nukkua, ma tahdon katsees syvään salakuiluun hukkua, mun armahani.

Mun sydäntäni varjot vartioi, mun armahani. Sun mykät huules sydänovet sulkee, oi, minne yössä kohtaloni tie nyt kulkee, mun armahani?

Yön käsi syleilee mun omakseen, mun armahani, on kuilu välillämme, sill' ei pohjaa, ei tuntematon tähti meitä onneen ohjaa, mun armahani.

TUURLIT, TUURLIT...

(Karjatytön laulu.)

Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi, missä Tessan kello soi, kirjokylki, kukkasein, hienon hauteen sulle tein jauhoista ja apiloista, suolasta ja voista!

Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi, mailleen meni päivän koi, metsä tummuu, tummuu tie, kaikki polut kotiin vie, kotiin, kotiin, maire marja, veräjäll' on karja!

Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi, kaukana et olla voi, kuljen kautta kaiken maan, kultaistain en löydä vaan, janoko sun suohon saattoi vaiko karhu kaatoi!

Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi, illan kaiku ilkamoi, tule ahon alalle, tule iltapalalle, tule tumman metsän takaa kohden kotihakaa!

Tuurlit, tuurlit, Tessa, hoi, kas jo Tessan kello soi, tähtiotsan sarvet nään, nyt ma laulan heleään, tule, tule, ruusunkukka, tule, Tessa rukka!

HULLU-HILPPA.

Hullu-Hilppa, hullu-Hilppa, kukas hullun tiet on tiennyt, Hilpall' oli kerran onni, rakkaus on järjen vienyt!

Kun hän tulee taloon illoin, etsii lämmöksensä takkaa, piiat pilkkaa penkin päässä, kun hän laulaa, nauru lakkaa.

Ei hän tiennyt tuskain syytä, kiersi niinkuin kiertää hullut, yöpyi yöksi, laulain lähti, Kärnään ei vaan koskaan tullut.

Mutta kerran pärttylinä tuli niinkuin oikku ajaa taikka muisto mieltä ohjaa, etsi, raukka, rauhan majaa.

Seisoi Kärnä kartanolla, viekkahasti silmä vilkkui, tunsi syynsä sydämessään vaikka irstas ääni ilkkui:

»Missä on nyt Hilpan heili!», niin hän pilkkas heikkopäistä. »Unta näin mä, tyhmä neitsyt, petollisen pojan häistä.

Miss' on Kärnän kultakruunu, silkkivyöni kultasolki!», houri Hilppa, Kärnä karjui, mustana hän maata polki.

Hilppa naurain kujaan juoksi, katsoi taakseen, tieltä kääntyi, kolme päivää metsää harhas, sinne rämeen rantaan nääntyi.

Siitä asti ei oo Kärnä monta tyyntä yötä maannut, käy kuin vanha valapatto, kirkoss' ei oo rauhaa saanut.

Kun hän sieltä kotiin kulkee, syrjään synkän katseen luo hän, vaimoltaan hän salaa syitä, yksin käy ja yksin juo hän.