Part 2
_Kalle_ (kurkistaa ovesta). Ahaa! Se on Anna. Kyllä minä... (Vetäytyy takaisin.)
_Siina_. Jos joku tulee kysymään, niin neuvo muualle!
_Maija_; Mihin?
_Siina_. Mihin tahdot. Raittiushotelleihin ja yömajoihin.
_Maija_. Kyllä ohjailen.
_Siina_. Jos tarvitset apua, niin ilmoita kassaan! Anna tai minä tulemme sitten.
_Maija_. Minä menen sitten —
_Siina_. Mene vain!
_Maija_ (katselee Siinaa ja hihittää). On teillä metkut! (Menee peräovesta. Siina ottaa pesukaapin yläpuolelta peilin ja tuo sen pöydälle. Istuu tuolille ja rupeaa asettelemaan naamiota. Kalle tulee hiljaa. Hän on puettu dominoon ja nenäliinasta tehtyyn naamioon. Yskäisee.)
_Siina_ (on saanut naamion paikoilleen). Onko se Maija?
_Kalle_. Ei ole.
_Siina_ (kääntyy katsomaan, parkaisee). Sus siunatkoon!
_Kalle_. Älkää pelätkö! Minähän olen vain samallainen kuin tekin.
_Siina_. Kuka te olette?
_Kalle_. Tuntematon — olemme tuntemattomia molemmat. Olen äveriäs herra tuolta salista. Ja te olette kukkasien kuningatar.
_Siina_ (hyvillään, keimaillen). Ah! — Minä kuulen, että te olette hieno herra.
_Kalle_. Vain tomua ja tuhkaa. Mutta te olette kuin potaatin kukkanen tupakkapellossa — kuin — saanko istua tähän viereenne?
_Siina_. Oi — istukaa! — Ellemme mene alas — toisten seuraan.
_Kalle_ (istuu). Tietysti menemme — jahka ensin olemme tulleet ystäviksi — hyviksi ystäviksi.
_Siina_. Tulemmeko me ystäviksi?
_Kalle_. Ikuisesti.
_Siina_. Te vain sanotte niin.
_Kalle_. Minä sanon mitä ajattelen.
_Siina_. Ettehän te tunnekaan minua.
_Kalle_. Tunsin heti teidän vartalonne — heti kun näin —
_Siina_. Olenko minä ennen nähnyt teidät?
_Kalle_ (siirtyy lähemmäksi). Olette, olette —
_Siina_. Herra vain puhuu pilkatakseen —
_Kalle_. En, peijakas vie, puhukaan. Näin vakavaa kieltä en ole koskaan käyttänyt.
_Siina_ (nousee). Herrat vain pettävät kauniilla puheillaan. (Menee näyttämön toiselle puolelle.)
_Kalle_ (on noussut). Mutta minä en ole sellainen herra, että minä pettäisin. Minä olen rehti mies.
_Siina_. Kuka sen tietää.
_Kalle_. Minä tiedän. Voi kirkkoveisu ja pyhäin miesten päivät... (Ottaa Siinaa vyötäisiltä.)
_Siina_. Mitä nyt? Miksi meluat?
_Kalle_. Kun tykkään. Saako tykätä?
_Siina_. En tiedä —
_Kalle_. Ja kun tykkää — niin tekee kovin mieli —
_Siina_. Mitä sitten?
_Kalle_. Uskaltaakohan — saakohan —?
_Siina_. Mitä nyt vielä?
_Kalle_ (pyytäen). Saako pussata?
_Siina_ (kallistaa päänsä). Ei saa!
_Kalle_. Yhden kerran vain —
_Siina_ (kääntää suunsa Kalleen päin). Ei saa!
_Kalle_. Mutta minä saan vain — yhden kerran — (suutelee) — yhden kerran — (suutelee) — yhden kerran. (Ovat ottaneet toistensa naamiosta kiinni, nähdäkseen kasvot.)
_Härjänheimo_ (tulee peräovesta). Herrasväki antaa anteeksi, mutta —
_Siina_ (parkaisee). Oih! (Irtautuu ja peräytyy.)
_Kalle_ (samoin). Ai — saakeli! (Molemmat jäävät jähmettyneinä seisomaan vastakkain.)
_Härjänheimo_ (tulee hitaasti heidän keskeensä). Älkää häiriintykö. Hauska nähdä, että vanha rakkaus ei ruostu. Minä vain haen tämän huoneen asukasta.
_Siina_ (Kallelle). Senkin — moukka! (Syöksyy alikerran ovesta.)
_Kalle_. Tämähän meni päin hemmettiä. (Sylkäisee.) Tpfyi!
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
Sama paikka ja samat asemat.
_Härjänheimo_ (nauraa). Miksi mies seisoo noin nolona? Minunko tähteni —?
_Kalle_. Enkä. Mutta kun pudota läiskähtää niin korkealta näin matalalle. (Kyykistyy vähän.)
_Härjänheimo_ (huviteltuna). No, mistä putosit sitten?
_Kalle_ (parkaisten). Eihän minun häntä pitänyt pussata.
_Härjänheimo_. Eikö?
_Kalle_. Ei — erästä toista minä — Ja olipa se ihme — etten sitä heti maistanut — tpfyi!
_Härjänheimo_. Tuntuuko nyt —' jälkimaku?
_Kalle_ (tointuen). Minä olen mieluummin puhumatta siitä. (Menee tervehtimään.) Terveeksi!
_Härjänheimo_. Iltaa, iltaa! — Sanottiin, että tämä on Pöllönkorven huone.
_Kalle_. On tämä.
_Härjänheimo_. Koko talo on aivan täysi. Tuon huoneen tuossa vieressä sain naisille, mutta itse olen ilman. Ajattelin jos tässä passaisi — koturina —?
_Kalle_. Pitää ilmoittaa vain Pöllönkorvelle.
_Härjänheimo_ (menee istumaan pöydän ääreen). Sen ovat jo tehneet. Minä rupean tässä odottelemaan. — No, ajeletko vielä Freckstedtin kanssa?
_Kalle_. Kauppamatkustajina kuljemme. Freckstedt asuu tuossa.
_Härjänheimo_. Vai niin. (Hymyilee.) Aivan tuttavien keskuuteen tässä joutuu.
_Kalle_ (riisuu dominon yltään). Minä luulen, että vien tämän mekon —
_Härjänheimo_. Eikö huvita enää?
_Kalle_ (pudistaa päätään). Ei huvita. — Tahtooko isäntä —?
_Härjänheimo_ (nauraa). En. En välitä.
_Kalle_. Parasta se onkin, sillä eihän sikaakaan säkissä osteta. (Menee Freckstedtin huoneeseen.)
_Freckstedt_ (tulee käytävänovesta sangen hyväntuulisena hyräillen). Sumppa ralla, ralla lallaa —! Terve, terve, isäntä — ja tervetuloa! Siellä alhaalla on rajattoman lystiä — jumalallista!
_Härjänheimo_ (nousee). Niin kai, niin kai! Oliko Pöllönkorpi siellä?
_Freckstedt_. Tietysti. Häntä etsittiin, mutta hän lähetti minut. Hän juo samppankaljaa siellä kaupungin herrojen kanssa, eikä — eikä sanonut ehtivänsä. Mutta eikö isäntä tule sinne alas?
_Härjänheimo_. Kyllä — mutta aioin ensin sopia tästä huoneesta hänen kanssaan. Talo on ihan täynnä.
_Freckstedt_. Tiedän, tiedän. Tämähän käy mainiosti. Sänky lisää — siinä kaikki.
_Härjänheimo_. No, sitenhän tässä sitten pärjätään.
_Freckstedt_. Kyllähän miehet aina — mutta entäs naiset? Ovipoika kertoi, että teillä on naisiakin mukana. Kolme kappaletta. Missä —?
_Härjänheimo_. Asuvat tuossa.
_Freckstedt_. Ketä naisia — tunnenko minä — jos saan luvan?
_Härjänheimo_. Pari vanhaa tuttavaa — viime kesästä —
_Freckstedt_. Ai, ai! Älkää puhuko siitä ikävästä jutusta! Mutta se kolmas? Kuka se on? Minulla on aina niin ääretön harrastus tuntemattomia naisia kohtaan. Tunnenko hänetkin?
_Härjänheimo_. Tuskin. Se on vaimoni koulutoveri — muuan savolainen.
_Freckstedt_. Nätti tyttö tietysti, kuten vaimonnekin?
_Härjänheimo_ (naureskelee). Kyllä — hyvin nätti.
_Freckstedt_. Ja rikas? — En voi kuvitella nättiä, köyhää tyttöä.
_Härjänheimo_. Hyvin rikas — voi sanoa; pohatta.
_Freckstedt_ (ottaa peilin taskustaan ja sivelee viiksiään). Ai ihmettä sentään! Ai ihmettä! Nuori, kaunis tyttö — ja pohatta. (Panee peilin taskuunsa.) Saan kai kunnian tulla tuttavakseen —?
_Härjänheimo_. Kyllä — sopivassa tilaisuudessa.
'Freckstedt. Ja savolainen. — Ai, ai! Mikä ihmeellinen harrastus minussa herää! — Te olette erinomainen mies — teistä en eroa koko iltana.
_Härjänheimo_. Ettekö? — No, ehkä siirrymme sitten alakertoihin.
_Freckstedt_. Mennään vain! Mennään heti!
_Härjänheimo_. Käykää vain edellä. Pistäydyn tuolta naisten kautta. Näkemiin! (Menee vasemmasta sivuovesta.)
_Freckstedt_ (yksin). Nuori — kaunis — pohatta — savolainen. Sumppatu riiatu rallalla lei. (Menee.)
_Kalle_ (tulee). Mitä ihmettä minä nyt — mistä minä sitä Annaa menisin etsimään —!?
_Anna_ (kurkistaa peräovesta puettuna dominoon ja maskiin). Maija!
_Kalle_. Häh!
_Anna_. Onko Maija siellä?
_Kalle_. Kuka Maija?
_Anna_. Etulainen. Maija Savolainen.
_Kalle_. Jaa — tuo — porstua-Maija —
_Anna_. Äsh! (Vetäytyy takaisin.)
_Kalle_. Eiköhän se ollut tuo — ryhti ja vartalo — ja — ääni — ja —. (Aikoo perässä.) Mutta jos taas pettyy — paha paikka —
_Anna_ (tulee sisään, puhuu käytävään). Hyvä on — Maija! (Aikoo alakerran ovelle.)
_Kalle_. Odottakaas!
_Anna_. Siellä on Maija.
_Kalle_. Minä viis Maijasta. (Astuu lähemmäs.) Teitä minä tahdon puhutella.
_Anna_ (on pysähtynyt). No? Mitä asiaa?
_Kalle_. Tuota — ettekös te ole —?
_Anna_. En ole.
_Kalle_. Olettepas!
_Anna_. En tunne teitä.
_Kalle_ (hädissään). Älkää nyt viitsikö! Tuntekaa pois vain, kun kumminkin tunnette. Ja minä tunnen teidät. Te olette Anna. Ja minun rakkauteni voima nousee niin ankaraksi, että —
_Anna_ (keimaillen). Rakastatteko minua?
_Kalle_ (pyytäen). Ottakaa pois tuo nokilappu silmiltänne! Enhän voi puhua teille, kun en näe ihmistä. Tunnen itseni kovin turvattomaksi. Olen aivan kuin alasti. Minua hävettää ihan kuin Aatamia paratiisissa.
_Anna_. Ettepäs Siinaa hävennyt.
_Kalle_. Se ryönä petti minut. Joko hän ehti kertomaan?
_Anna_. Jo — kertoi olleensa kuin tupakkakukkanen perunamaassa. — Vai petti poikasen? Se oli oikein! Miehet ovat luodutkin petettäviksi.
_Kalle_ (kiihkeästi). Ei pettänyt. Minä itse petyin. Luulin Annaksi — jota rakastan — ihan vissiin rakastan — ottakaa pois tuo rätti, niin minä näytän teille —
_Anna_ (veikistellen). Mitä te näytätte?
_Kalle_ (surunvoittoisesti). Minä olen vakava mies — ja puhun vakavasti —
_Anna_. Ei nyt olla vakavia — nyt on iloa pirtissä. (Menee nopeasti alakerran ovesta.)
_Kalle_ (nolona). Oi, oi, kuinka tuollainen nainen nostattaa sitä rakkauden ryönää — eikä sääli yhtään, nauraa vain — nauraa ja menee — ei se kai ole minun kylkiluustani.
_Pöllönkorpi_ (tulee perältä hyväntuulisena). Minne se nyt joutui?
_Kalle_. Katosi.
_Pöllönkorpi_. Minne?
_Kalle_. Ilopirttiin.
_Pöllönkorpi_. Mitä tietä sitten? Mistä ovesta?
_Kalle_ (ikäänkuin heräten). Häh?
_Pöllönkorpi_. Vastaa nyt toki!
_Kalle_. Kyllä.
_Pöllönkorpi_. No!?
_Kalle_. Mitä — no!?
_Pöllönkorpi_ (katselee Kallea ja rupeaa nauramaan hyvänsävyisesti). Tässä sen nyt näkee, että sinä et ole multa-aatelia.
_Kalle_. Jaa — kun hän nauroi minulle?
_Pöllönkorpi_. Sinä olet tyhmä — siitä sen näkee.
_Kalle_. Nyt minä jo kohta kimmastun. Mitä patruuna nyt oikein tahtoo minusta?
_Pöllönkorpi_. Ai, ai, ai! Sitähän minä olen aina sanonut, että ihmiset ovat täällä päin kauhean tyhmiä.
_Kalle_. Sitäkö se asia koski?
_Pöllönkorpi_ (korostaen sanoja). Minä kysyin: tuliko tänne eräs musta nainen?
_Kalle_ (samaten). Ei — mutta vaalea tuli.
_Pöllönkorpi_ (lauhtuen). Kuka se oli?
_Kalle_. Kuka sen sitten piti olla?
_Pöllönkorpi_ (taas tuskastuen). Oliko se Tiina Tissala?
_Kalle_. Ei Tiina — vaan Anna.
_Pöllönkorpi_. Niin, oikein — Annastiina Tissala.
_Kalle_. Kuka hän on?
_Pöllönkorpi_ (tuttavallisesti). Hän oli minun — on ollut minun —
_Kalle_ (suuresti hämmästyen). Teidänkö?
_Pöllönkorpi_. No, mitä ihmettä siinä nyt olisi —?
_Kalle_ (lyyhistyy kuin iskusta). Hei vain! Tuli kuin tilsa kaviosta — tänne sydämen päälle. Ja niin ankara nousu kuin sillä jo oli —
_Pöllönkorpi_ (säälitellen). Millä sitten?
_Kalle_ (surullisesti valittaen). Sillä rakkaudella.
_Pöllönkorpi_ (ymmärtäen). Tiinaanko sinä —?
_Kalle_ (valittaen). Annaan ja Tiinaan ja Annastiina Tissalaan.
_Pöllönkorpi_. Äläpäs poikanen! Semmoiset hommat saat jättää.
_Kalle_. Niin kai, niin kai — koska hän on ollut teidän —
_Pöllönkorpi_ (äkäisesti). Minun karjakkoni hän on ollut! Älä siinä rupea panettelemaan kunniallisia ihmisiä!
_Kalle_ (lähtee). Vai karjakko! Vai karjakko! — Kyllä ymmärrän. (Valittaa.) Hai—ai—ai! (Menee peräovesta.)
_Pöllönkorpi_ (yksin). Ei totisesti ole ollut muuta kuin karjakko — mutta sehän se onkin pahinta! Olla vain karjakko — ja niin muhkea. Ei tuollakaan juhlassa ainoakaan vedä hänelle vertoja. — Ja Saara! Voi, voi kun jouduin pahaan pihtiin sen Saaran kanssa. Olen koettanut irtautua — ja irtautua — mutta kun tuli se sana annetuksi — se sana — ja minun sanani on yhtä paljon kuin kirjat ja lorut — ja papin sanat — ja kaikki yhteensä. Pöllönkorven sanan pitää olla tukeva kuin maailmanluominen. (Raapii korvallistaan.) Ja kyllä se onkin — onkin — sano — ei kai tässä muu peri kuin — kuin — pitää hankkia itselleen lepopäivä — silloin tällöin. (Katselee ympärilleen.) Kun löytäisi sen Tiinan. (Lämpimästi.) Tiina!! Olisipa Tiinalla sen verran rahoja — että kehtaisi naida — ettei alustalaiset pitäisi vertaisenaan. Olisipa vain rahoja! (Miettii ja koettaa povitaskuaan.) Hm! — Minulla on liian paljon taskussa — kuka tietää mitä sellaisessa väen mylläkässä voi tapahtua. (Ottaa lompakon taskustaan ja katselee ympärilleen.) Kun olisi jokin sopiva paikka — ahaa, sänky! (Menee sängyn luo, katselee ensin ympärilleen ja pistää sitten lompakon peitteen alle). Noin — nyt on vapaampi — ja lystimpi.
_Freckstedt_ (kurkistaa perältä). Hohoi!
_Pöllönkorpi_. Hoi, hoi! Mitä nyt?
_Freckstedt_ (tulee sisään). Eikö Härjänheimo ole täällä?
_Pöllönkorpi_. Onko hän täällä?
_Freckstedt_. Sitähän juuri kysyn.
_Pöllönkorpi_. Miksi kysyä — ellei hän ole täällä.
_Freckstedt_. Mutta hän oli äsken juuri — ja lupasi tulla alas.
_Pöllönkorpi_. Soo — vai on hän kaupungissa. (Raapii korvallistaan.) Kun ei vain kertoisi — jos jotakin —
_Freckstedt_ (toimessaan). Teille voin sanoa — olettehan jo melkein naimisissa —
_Pöllönkorpi_ (huokaa). Niin —
_Freckstedt_. Tässä talossa asuu muuan nuori, kaunis ja rikas — pohatta — oikea pohatta savolainen tyttö — joka — jonka — jota kohtaan minulla on kauhean suuret harrastukset — ja — ja Härjänheimo —
_Härjänheimo_ (tulee naisten huoneesta). Iltaa, miehet!
_Freckstedt_. No, siinähän te vielä olettekin. Tulin jo hakemaan.
_Pöllönkorpi_. Terve, terve! Olipa lystiä, että sinäkin —. (Laulua kuuluu alhaalta.)
_Freckstedt_. Kuulkaas! Nyt siellä soitetaan ja lauletaan. Lähdetäänpäs nyt sinne!
_Härjänheimo_ (Pöllönkorvelle). Saanko jakaa huoneen kanssasi ensi yöksi?
_Pöllönkorpi_. Saat, saat — saat vaikka sängynkin, sillä minä aion nyt pitää lystiä.
_Kalle_ (tulee, on hyvin masentunut). Milloin täältä lähdetään?
_Freckstedt_. Lähdetään? Hupsuko sinä olet? Nythän on yö — ja maskeraadit ja —
_Härjänheimo_. Älä sure, Kalle! Mies se on hävinnytkin. Koeta uudestaan.
_Kalle_. Nämä ovat herraskaista peliä nämä — eivät ne minulle sovi —
_Pöllönkorpi_ (menee taputtamaan Kallea olalle). Kyllä ne sopivat — kun vain ei mene kalastelemaan toisten vesille.
_Kalle_. Mistäpä sen köyhä tietää, mitä vesiä milloinkin ovat. Teillä multa-aatelilla on niin laajat kalastuspaikat. (Huokaa.) Ja niitten paikkojen laajuudesta kai se multa-aateluuskin riippuu.
_Pöllönkorpi_ (nauraa tyytyväisenä). Niin kai, niin kai - ja niinhän se Rekolan Arvikin sanoi — silloin, kun keksi tämän —
_Kalle_. Minä en ole sitä niin ymmärtänyt - minä olen tuumaillut, että vähän syvemmällä —
_Freckstedt_. Kalle on niin syvämietteinen mies —
_Härjänheimo_. Ja onkin osunut aivan oikeaan.
_Kalle_ (ihastuen). Olenko?
_Härjänheimo_. Olet, olet.
_Kalle_. Mitenkä sitten?
_Freckstedt_ (nauraen). Hyvä, hyvä! Mikä sitten on multa-aatelia?
_Pöllönkorpi_. Minä olen — ja —
_Freckstedt_. Ja Härjänheimo —- se on selvä, se —
_Kalle_. Ei se ole selvä, että sanotaan: se on ja se ei ole. Miksi toinen on — ja minä olen vain muu ihminen? Ellei sitä määrää raha ja pellot ja — ja — (Katsoo Pöllönkorpeen.) — ja kalavedet — ja —
_Härjänheimo_. Kalle on oikeassa. Ne eivät määrää.
_Kalle_. Eikö isäntä sanoisi minulle — selvittäisi —
_Härjänheimo_. Arvi sanoi, että —
_Pöllönkorpi_. Mitä Arvi syvällisiä ymmärtäisi — joka aina on iloinen ja — ja aina nauraa —
_Härjänheimo_ (nauraen). Ihme kyllä — ei uskoisi miehestä, joka aina on hyvällä tuulella ja aina nauraa, mutta —
_Freckstedt_. No, mitä hän sanoi?
_Härjänheimo_. Hän sanoi, että: multa-aatelia on jokainen kansalainen, joka voi sivistyä — herrastumatta. (Äänettömyys.)
_Kalle_. Ai — pentele —
_Pöllönkorpi_. Jopas —
_Freckstedt_. Jaa, jaa — jaa, jaa! (Äänettömyys.)
_Kalle_. Sivistyy — herrastumatta — vaikka ei olisi rahaakaan — niinkö?
_Härjänheimo_. Tietysti — vielä suuremmalla syyllä silloin.
_Kalle_ (kovemmin, melkein hartaasti). Ai — pentele —
_Härjänheimo_. Arvellaan, että se on suurin kunnia, minkä suomalainen mies tai nainen voi saavuttaa.
_Kalle_ (vielä kovemmin). Ai — sun pentele —
_Pöllönkorpi_. Ja joka herrastuu sivistymättä on —
_Kalle_ (erityisesti Pöllönkorvelle). Se on nauta, se! Sehän on vallan selvä asia, se! (Menee perältä ulos. Härjänheimo ja Freckstedt nauravat.)
_Pöllönkorpi_ (vähän nolona). He, he, he! — Nauta kai — mikäpä se muukaan voisi olla — he, he, he! (Kuuluu hurraamista.)
_Freckstedt_. Ai, ai! Nyt siellä jo tapahtuu mitä tahansa — ja ilman meitä —
_Härjänheimo_. No, mennäänpä katsomaan.
_Pöllönkorpi_. Niin — mennään — nyt on lystin aika.
_Freckstedt_. Ha, ha, ha! Oikein — te multa-aateliset —
_Härjänheimo_ (hymähtää). Hm! Se on sellainen arvo, ettei siihen juuri uskalla sanoa kuuluvansa, sillä — (Taputtaa Freckstedtiä olalle.) — se ei ole perinnöllistä. (Menevät perältä ulos.)
_Kalle_ (palaa hetken kuluttua ja avaa peräoven). Mennään tänne — Maija tulee tänne vain — menevät kaikki alakertaan — käytävä on kylmä —
_Maija_ (tulee). Onhan siellä kylmä istua — toimettomana istua.
_Kalle_. Toimettomana tulee aina vilu. Istutaan täällä — lämpöisessä. (Asettaa toisen tuolin sen lähelle, jolla Freckstedt istui ensi näytöksessä, pöydän ääressä.) Näin on hyvä. Maija tuohon — ja minä tähän. (Istuvat.) Me molemmat hyljätyt —
_Maija_. Onko Kalle hyljätty?
_Kalle_. Eihän minun tee mieleni sinne alas — ei nyt ainakaan, kun sain Maijasta seuralaisen. Mutta ellei Maijaa olisi — niin olisin hyljätty.
_Maija_. Kai Kallella niitä omaisia —?
_Kalle_. Ei sitten minkään sorttisia.
_Maija_. Ainapa niillä pojilla on tyttönsä kullakin.
_Kalle_. Minä olen kuin taivaan lintu.
_Maija_. Ihanko se Kalle tosissaan?
_Kalle_ (surunvoittoisesti). Kukapa minusta välittäisi!
_Maija_. No, jo toki — noin pulskasta pojasta — jos oma tyttö olisi, niin kyllä välittäisi.
_Kalle_. Mutta kun ei ole.
_Maija_. Pitää ottaa.
_Kalle_. Eihän sitä vain niin voi —
_Maija_. No, kun ei voi — niin tielle kyllä sattuu sellainen tyttö, joka itse ottaa.
_Kalle_ (hymyillen). Niin — minutko?
_Maija_. No, ihan iltikseen.
_Kalle_ (katselee Maijaa tutkivasti). Maija on herttainen tyttö.
_Maija_ (kainosti). Enkä —
_Kalle_. Ihan vissiin — kovin herttainen.
_Maija_. Olisipa somaa, jos olisin. Kallekin on vallan toisenlainen kuin muut miehet.
_Kalle_ (itserakkaasti). Olenko?
_Maija_. Vielä häntä kysyy — vallan toisenlainen — aivan oikea mies — vakava ja lempeä. Minä en kenenkään muun kanssa voisi näin rauhallisena tarinoida — vieraassa paikassa, keskellä yötä — enkä ole koskaan tarinoinut —
_Kalle_. Eikö —?
_Maija_. En koskaan. Olen aina kartellut miehiä.
_Kalle_. Mitä varten?
_Maija_. Olen odotellut sitä oikeata. — Kas, kun paidan nappi on irroillaan — tuossa Kallen leuvan alla. (Ottaa rintamuksestaan neulan, jossa on valkeata lankaa.) Se pitää kiinnittää — muuten se putoaa.
_Kalle_ (koettelee nappia). Kas, kun onkin — noh! siihen se nyt lähti. (Ojentaa napin Maijalle.) Mutta ei suinkaan Maija viitsi —?
_Maija_. Tottapa tietenkin — ei suinkaan sitä nyt nappia päästetä hukkumaan. (Nousee ja alkaa ommella.)
_Kalle_. Kovin on Maija herttainen.
_Maija_. En ole muille ollut.
_Kalle_. Miksi minulle —?
_Maija_. En ymmärrä — on sattunut tielle sellainen —
_Kalle_ (panee kätensä Maijan uumalle). Joka tarvitsee apua —
_Maija_. On muutenkin sattunut — vallan erikoinen. Tuntuu kuin ikäni olisin tässä ommellut.
_Kalle_. Kyllä minustakin tuntuu vähän omituiselta — pampattaa niin tuolla liivin alla.
_Maija_. No, nyt ei putoa ensi hätään.
_Kalle_. Kiitoksia, Maija! (Ottaa päästä kiinni ja suutelee.)
_Pöllönkorpi_ (tulee perältä). Ai, ai, ai!
_Maija_ (hihkaisee ja juoksee alakerran ovesta). Hih!
_Pöllönkorpi_. Oletpa sinä koko peijakas!
_Kalle_. Oliko tämäkin patruunan kalavesiltä?
_Pöllönkorpi_ (nauraa hyväntahtoisesti). Ei ole, ei ole! Pidä hyvänäsi vain!
_Kalle_ (nousee). Kyllä minä olen siinä mies kuin toinenkin.
_Pöllönkorpi_. Annoit tuollaisen vanhanpiian ottaa itsesi noin vain.
_Kalle_. Ottaa? Aivan kuin minä en olisi voinut ottaa — yhtä hyvin.
_Pöllönkorpi_ (vetelee viiksiään). Ne ovat eri miehiä, jotka ottavat.
_Kalle_. Sen näköinen siitä silloin tulikin.
_Pöllönkorpi_. Minkä näköinen —?
_Kalle_. Sen Saaran näköinen. (Menee perälle.)
_Pöllönkorpi_ (yksin kävelee tyytymättömänä). Saaran näköinen — niin — sehän se on ristitikku, se Saara — mutta mitäs minä tulinkaan — ai, ne rahat — pitää joskus kurkistaa. (Aikoo sängyn luo. Siina tulee alakerran ovesta puettuna dominoon ja naamioon. Pöllönkorpi pysähtyy paikalleen.) Ai — neitokainen. (Siina pysähtyy paikalleen, ei sano mitään.) Etsiikö neitokainen jotakin — vai —? (Siina pudistaa päätään. Pöllönkorpi kääntelee viiksiään.) Tuota — tuota — (Yhtäkkiä pälkähtää hänen päähänsä.) Tervetuloa! (Itsekseen.) Se on vissiin Tiina. (Katselee tutkien.) Ihan vissiin. (Hyökkää hänen luokseen.) Minä tunsin sinut heti.
_Siina_. En usko.
_Pöllönkorpi_. Näetkös — äänestäsikin — siitäkin tunnen — vaikka en ole tavannut sitten viime kesän. Mutta minä en ole hetkeksikään unohtanut sinua. Kaivannut olen — aina kaivannut — ja aina muistellut — nytkin olen koko illan hakenut sinua jokapaikasta.
_Siina_. Mitä tahdotte minusta?
_Pöllönkorpi_. Tahdotte? Miksi teititellä? Älä viitsi leikitellä tuntematonna.
_Siina_. En ole tuttavakaan.
_Pöllönkorpi_. Älä nyt tekeydy, kun kuitenkin tiedät — tule tänne istumaan. (Osoittaa tuoleja.)
_Siina_. Sinä tahdot pettää minua.
_Pöllönkorpi_. Minäkö? Tiedäthän, etten eläissäni ole ketään pettänyt — en muita enemmän kuin sinuakaan. (Vetää Siinan istumaan.) Kas noin — tässä tulemme ensin hyviksi ystäviksi — ja sitten menemme alas. Kuulehan, ei sinun sovi olla täällä ravintolassa palvelijana.
_Siina_. Miksi ei sovi?
_Pöllönkorpi_. No, saakeli soikoon — tästä tulee tosi käteen — ihmiset sitten kertovat —
_Siina_. Täytyyhän ansaita — ja täällä ansaitsee —
_Pöllönkorpi_. No niin — tähän asti — tähän asti — eihän sitä enää voi auttaa — mutta nyt minä otan ohjakset käsiini, minä määrään, katsos —
_Siina_. Minkätähden sinä niin määräät?
_Pöllönkorpi_ (nauraa). Älä nyt ole noin tyhmä! Minähän rakastan sinua. Ja kun minä rakastan, niin siitä on leikki kaukana — sen saat uskoa. (Kiertelee viiksiään.) Rakastathan sinäkin minua — rakastathan —?
_Siina_ (kallistuu Pöllönkorpeen päin). Oih!
_Pöllönkorpi_ (syleilee Siinaa). Sinä olet se oikea — sinä olet multa-aatelia, vaikka sinulla ei ole karjaa eikä kalua — olet köyhä, mutta silti —
_Siina_. Päästä minut!
_Pöllönkorpi_. Miksi päästäisin? Minä en päästä sinua enää koskaan. (Kuiskaten.) Miksi tahdot päästä —?
_Siina_. Minä näen sinun silmistäsi —
_Pöllönkorpi_. Mitä sitten? Mitä sinä näet?
_Siina_. Että sinä tahdot — suudella minua —
_Pöllönkorpi_ (hyvätuulisesti). Kas, lempoa! Joko se halu silmiinkin ehti! No, niin tahdonkin.
_Siina_. Ei saa. (Kääntää suutaan Pöllönkorpeen päin.) Ei saa.
_Pöllönkorpi_. Saapas! (Suutelec.) Saapas! (Suutelee) Saapas! (Kalle tulee Freckstedtin huoneesta. Frecksledt tulee peräovesta. Härjänheimo tulee naisten huoneesta.)
_Kalle_. Oikea pieksusaapas!
_Freckstedt_. Patruuna, patruuna!
_Härjänheimo_. Ai — saakeli!
_Siina_ (parkaisee ja aikoo paeta). Aih!
_Pöllönkorpi_ (pitää häntä kädestä ja estää). Älä mene! Ei tarvitse mennä!
_Kalle_. Kukahan siellä nyt on verkossa?
_Pöllönkorpi_. Se on nyt se oikea. Löysin löytökäiseni. Kyllä oikea mies naamarinkin takaa omansa ottaa. Ota pois, tyttö, naamarisi! Kyllä sinua kelpaa katsella. Ota pois vain! Saavatpas hämmästyä minun mestari-leikkaustani. (Taputtaa Freckstedtiä olalle.) Minä se olen se oikea don Juhannes! Paljasta poskesi, tyttö! Älä seiso kuin turkkilainen! (Siina paljastaa kasvonsa.)
_Kalle_ (purskahtaa nauramaan). Siina, minun kaksiotteinen helluni! (Pöllönkorvelle.) Kun annoittekin tuollaisen vanhan piian ottaa itsenne noin vain!
_Härjänheimo_ (nauraen). Onnea vain!
_Freckstedt_ (nauraen). Saako onnitella?
_Pöllönkorpi_ (puolikuolleena noloudesta). No — jo sinä Siina nyt myrkyn lykkäsit minulle!
_Siina_ (keikahuttaa päätään). Pilkkaatteko te minua? Luuletteko, että minä olen —? Oho! (Kiepsahtaa alakerran ovesta. Toiset nauravat. Pöllönkorpi raapii korvallistaan, naama virnissä.)
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama paikka ja samat asemat.
_Pöllönkorpi_. Jopa nyt kohtalo kieroon kurkisti —jopa taas kurkisti.
_Härjänheimo_ (kovin huvitettuna). Aika kujeilija se kohtalo — kun aikoi työntää teille kaikille kolmelle yhteisen akan.
_Kalle_. Ei, ei! Eri aikoina sentään.
_Freckstedt_ (yrittää hymyillä). Niin — eri aikoina —. Ja nyt me lahjoitamme hänet ystävällemme Pöllönkorvelle — ilman kateutta — eikö niin?
_Pöllönkorpi_ (istuu masentuneena). Älkää nyt hyvät ihmiset! Älkää herran tähden! — Tämähän oli vain pieni naamiaiskepponen. (Ottaa päästään ja valittaa.) Oi, oi, oi!
_Freckstedt_. No, no, no! Ei nyt sentään noin saa surra! Leikkiähän me vain.
_Kalle_ Niin — ja kompastuuhan hevonenkin neljältä jalalta.
_Pöllönkorpi_ (nousee). Mutta Pöllönkorven sana! Missä on sitten enää multa-aatelia tässä maassa!
_Freckstedt_. Mennään alas ja sammutetaan samppanjaan koko juttu.
_Pöllönkorpi_. Jos vain siitä on apua, niin se saa virrata kuin keväinen puro.
_Freckstedt_. Se on oikein! Pitää sanoa: nyt elää vapaus, nyt on naamiaisyö.
_Pöllönkorpi_ (nousee innostuneena). Pöllönkorven naamiaisyö — niin se pitääkin ottaa — juuri niin. (Hyvitellen Härjänheimolle.) Kuulehan, Vilho! Minä ostan ne osakkeet sinun meijerissäsi — päätetty. (Lyö kättä.) He, he, he! Tämä on — oli tietysti miesten kesken, tämä.
_Freckstedt_. Tietysti — tietysti! — Hyvä keksintö! Pikkukaupat vievät ajatukset toisaalle. Mekin voimme —
_Pöllönkorpi_. Me voimme päättää sen riihikaupan —
_Härjänheimo_. Minkä —?
_Pöllönkorpi_. Minä ostan sellaisen masiina-riihen.
_Freckstedt_. Tuhat viisisataa.
_Pöllönkorpi_. Sovittu! Tuohon käteen! (Lyövät kättä. (Kalle yskii herättääkseen huomiota. Pöllönkorpi huomaa lupaustensa koomillisuuden, rykäisee ja katsoo vinoon Kallea.) Hm! Hm! (Nauraa hyväntahtoisesti.) He, he, he! — Kalle saa torpanmaan.
_Kalle_ (huokaa). Taivaassa. Kiitoksia.
_Pöllönkorpi_ (rehennellen). Ei — vaan Pöllönkorvessa. Kyllä niitä meillä on — tule vain sinne.
_Kalle_ (ihastuen). Oikeanko torpan — sellaisen, jossa ei päivätyöt nylje nahkaa selästä —?
_Pöllönkorpi_. No, torpan kuin manttaalin talon — kahdelle hevoselle ja kahdeksalle lehmälle — sen saat kun sanon — sillä — sillä — (ei tiedä kuinka sanoisi) — sinä et ole niitä tyhmimpiä — (nauraa ja katsoo toisiin) — tämän paikkakunnan ihmisiä —
_Freckstedt_ (nauraa mielittelevästi). En ota loukkaantuakseni — sillä minä olen sentään yleismaailmallinen.
_Pöllönkorpi_ (taputtaa häntä olalle). Niin — niin! Ainahan sitä on kaikenlaista joutavaakin väkeä tässä mailmassa — mutta joukon jatkona menee mukiin kaikenlaiset maailmallisetkin miehet — he, he, he! — No, mennään siis!
_Freckstedt_. Mennään, mennään! (Lähtee.)
_Härjänheimo_. No, Kalle! Tule mukaan!
_Kalle_. En suinkaan minä — maan mahtavien seuraan — minulla on paidan nappikin vähän väärässä paikassa — kiristää kurkkua.
_Pöllönkorpi_. Ota paroonin kauhtana yllesi, niin luulevat sinua kreiviksi — vaikka ei olisi paitaa ollenkaan. (Nauraa.)
_Kalle_. No, kyllä sitten, mielelläni. (Menee Freckstedtin huoneeseen, hyräillen mennessään.) »Näin, näin minä laivan seilaavan, kolme kreiviä laivassa...»
_Pöllönkorpi_. Ethän kerro mitään —?
_Härjänheimo_.
_Pöllönkorpi_.
_Härjänheimo_. Kenelle?
_Pöllönkorpi_. Naisille — ja —
_Härjänheimo_. En kerro.
_Pöllönkorpi_. Etkä Saaralle?
_Härjänheimo_ (nauraa). Mitäpä minä — sinä kyllä paljastat itse itsesi hänelle.
_Pöllönkorpi_. Äläpäs luule, lukkari! Äläpäs luule! (Menevät.)
_Anna_ (tulee alikerran ovesta puettuna dominoon, ilman naamiota, kirje kädessä). Minäpä tahdon sanoa hänelle jotakin — sille mahtavalle Pöllönkorvelle. Puhua en hänen kanssaan viitsi — mutta kirjeellisesti. — Mitä varten hän käyttäytyi minua kohtaan aivan kuin olisi tahtonut minut emännäksi? Sitten meni kihloihin härjänheimolaisen kanssa — ja selitti, että aivan pennitön tyttö ei kelpaa suuren kartanon emännäksi. Sanonpa hänelle muutaman selvän sanan. (Heiluttaa kirjettä kädessään.) Minne minä tämän panisin, että hän sen varmasti löytäisi —? (Katselee ympärilleen.)
_Siina_ (tulee alikerrasta, on omassa puvussaan). Oletko jo tavannut häntä?
_Anna_. Minä en tahdokaan tavata häntä.
_Siina_. Mutta lupasithan! Ajatteles, kuinka hävyttömästi hän minuakin kohteli.
_Anna_ (katselee yhä ympärilleen). Kyllä tiedän — johan sen kerroit.
_Siina_. Häpäisi minut juuri tässä paikassa — kaikkien ihmisten edessä!
_Anna_. Miksi sinä rupesit hänen häväistäväksensä?
_Siina_. On niin helppo sanoa — miksi. (Melkein kuin itsekseen.) Mutta miehen kosketuksella on niin valtava voima — aivan siihen — ihan siihen paikkaan tupertuu.
_Anna_ (nauraen). Ole vaiti, vanha höynä! Kyllä sitä sitten tupertua saisi — kaikkien kosketuksista.
_Siina_ (kimmastuen). Kaikkien? Älä yhtään oleile! Sanoithan, että olet häneen rakastunut..
_Anna_. No, jos olenkin, niin eihän sinun silti tarvitse häntä rakastaa.
_Siina_ (kiivaasti). Minä en rakastakaan. Minä vihaan häntä — kai sen hyvin ymmärrät.
_Anna_ (välinpitämättömästi). Kyllä — kyllä! Kun hän häpäisi sinua.
_Siina_ (itku kurkussa). En minä siksi — viis minä siitä välittäisin — mutta — mutta —