Part 3

_Anna_. Miksi siis?

_Siina_ (purskahtaa parkumaan). Kun hän — kun hän — (Parkaisemalla.) — pussasi niin, että oli henki mennä. (Menee peräovesta.)

_Anna_ (huutaa hänen jälkeensä nauraen). Tekikö niin kipeätä?

_Siina_ (huutaa oven raosta). Et sinä ymmärrä — niitä — niitä — (Ei tiedä kuinka sanoisi, keksii vihdoin.) — niitä paratiisin iloja! (Paiskaa oven kiinni.)

_Anna_ (nauraa). Herra varjelkoon ihmistä kyöpelistä! (Katselee taas ympärilleen.) Mutta tämä kirje —? (Jää tähystämään sänkyä.) Ai — jee! Sänky! Panen peitteen alle — sieltä löytää varmasti. (Menee sängyn luo.) Mainiota! (Nostaa peittoa ja huomaa Pöllönkorven lompakon, hämmästyy.) Mitä erinomaista —? Rahalompakko! Olisiko hän pudottanut —? Mutta eihän peitteen alle voi pudottaa! Onkohan tämä hänen? (Aukaisee.) On. Tuossa on nimi — Esa Pöllönkorpi. (Kauhistuu.) Ja rahaa näin jumalaton määrä! Siunatkoon! Mitä ihmettä minä nyt —? (Ajattelee.) Jos nyt olisi älyä, niin voisin vissiin tehdä jotakin — tehdä semmoisen tepposen, että —. (Saa äkkinäisen päähänpiston. Panee lompakon nopeasti paikallensa ja kiiruhtaa kirjoituspöydän luo.) Paperia —! Ja kynä —! (Istuu kirjoittamaan.) Noin! (Naureskelee.) Juuri noin! (Pistää entisen kirjeen taskuunsa.) Nyt tätä ei tarvita. (Taittaa kirjoittamansa paperiliuskan, menee sängyn luo, etsii lompakon, ottaa siitä setelit ja panee paperilapun tilalle sekä sulkee lompakon.) Tulipa ohuemmaksi. (Panee lompakon peiton alle ja silittää peitteen entiselleen.) Ja nämä taskuun. (Pistää setelit taskuunsa.) Onpa varottava, etteivät pääse putoamaan. — (Tyytyväisenä hymyillen.) Nyt sen kai jo päältäkin näkee, kenestä Pöllönkorven emäntä tulee.

_Siina_ (tulee perältä). Minulleko vielä virnistelet! — Tirsku mitä tirskut, mutta kaikki ihmiset eivät ole niin luodut, että ne — että —

_Anna_ (ajatuksissaan). Eivät ole.

_Siina_. Mitä eivät ole? Mistä sinä tiedät, mitä minä meinaan?

_Anna_ (naurahtaen). En tiedäkään.

_Siina_. Et — sinä et tiedä yhtään mitään. Sinä et tiedä paratiisista, etkä taivaan mannasta.

_Anna_. Minä en ole niin paljon reistaillut kuin moniaat.

_Siina_ (kiivaasti ja korskeasti). Häpeä! Luuletko sinä, että minä olen mikään — oho! (Menee niskojaan heitellen alakerran ovesta.)

_Anna_ (nauraa ja viittoo kädellään hänen jälkeensä). Minä en luule kenestäkään ihmisestä yhtään mitään! (Menee peräovelle.) Maija! — Maija tulee tänne!

_Maija_ (tulee). Nyt ne vissiin veivät senkin sinne juomaan — mukanaan veivät.

_Anna_. Kenen?

_Maija_. No, hei! Kallen! Kenenkäs muun!

_Anna_. Mitä se Maija Kallesta välittää? Menipä mihin tahansa!

_Maija_. Minä kun niin rupesin tykkäämään siitä pojasta.

_Anna_. Vai jo Maijakin ehti —!

_Maija_. Kauankos siihen — ne ovat luonnon asioita.

_Anna_ (naureskellen). No, jos Kallekin tykkää, niin tulee kyllä takaisin. Jos menee, niin on mennäkseen.

_Maija_. Ei, ei! Jos niin ajattelee, niin — kaikki menevät. Mies on kuin tuuli, joka tulee ja menee, ellei —

_Anna_. Ellei mitä?

_Maija_. Naisen pitää asettua seinäksi tielle.

_Anna_. Mihin tielle?

_Maija_. Sen miehen tielle, jonka haluaa pidättää itselleen.

_Anna_ (tarmokkaasti). Seinäksi tielle — oikein — niin pitääkin. Kiitoksia, Maija! Ja kuulkaahan nyt! Istukaa tässä huoneessa, ja katsokaa, ettei ketään vieraita pääse tänne! Jos näitä tunnettuja tulee, niin voitte siirtyä tuohon Härjänheimoon huoneeseen — se on myös aivan tyhjä — ja tulette taas takaisin —

_Maija_. Käytävä onkin kylmä. Täällä istuin äskenkin — Kallen kanssa — tässä näin. (Istuu.) Minä istuin tässä — ja Kalle tuossa.

_Anna_. No, hyvä on — istukaa sitten vuorotellen kummallakin tuolilla siksi, kunnes se vieraan valtakunnan vieras prinssi tulee noutamaan. (Nauraa ja menee alikertaan.)

_Maija_. Niin, niin — niin siinä iässä — prinssejä vain uneksitaan — mutta ei niitä ilmesty — tyytyy siihen kun tulee — ja jättää sitten vasta — jos parempi tulee. (Alkaa riisua hattuansa.) Jos ottaisi — ja riisuisi. (Katselee mielihyvällä uutta hattuaan, joka on sangen riemunkirjavasti koristettu.)

_Freckstedt_ (tulee perältä). Nainen! Kukahan se on? Hauska sattuma! Mutta pitää esiintyä varovasti, sillä minä olen pyhittänyt itseni — savolaiselle pohatalleni —, eikä voimia saa hajoittaa. (Yskäisee.)

_Maija_ (pelästyy). Aih! (Nousee seisomaan.)

_Freckstedt_. Anteeksi! Hyvää iltaa! Pyydän, tehkää hyvin ja istukaa! Älkää mitenkään antako häiritä itseänne!

_Maija_. Enhän minä.

_Freckstedt_. Se on oikein! Istukaa siis! Minäkin istun tähän hetkeksi.

_Maija_. En tiedä.

_Freckstedt_. Te ette tiedä, sopiiko ventovieraan kanssa — nimeni on Freckstedt, Vilhelm Freckstedt —

_Maija_. Vai niin.

_Freckstedt_. Niin on — ja te — teidän nimenne on?

_Maija_. Minä ehkä menen tuonne — tuonne Härjänheimon huoneeseen.

_Freckstedt_ (itsekseen). Nyt sen tiedän — hän on minun prinsessani.

_Maija_ (itsekseen). Oi, kuinka hieno mies —!

_Freckstedt_. Ettekö suvaitse viettää pikku hetkeä minun seurassani? Kun kerran ette ole viihtynyt siellä alhaalla.

_Maija_. En — minä en ole...

_Freckstedt_. Minä pakenin sieltä yksinäisyyteen — ja kohtaloni toi minut suoraan teidän luoksenne. Ettekö suvaitse hetkeksi istua, neiti — neiti — ää — kuinka olikaan nimenne?

_Maria_. Maria Savolainen.

_Freckstedt_ (itsekseen). Arvasinhan.

_Maija_. Vaikka minua sanotaan Maijaksi.

_Freckstedt_. Tietysti — lyhennyksen vuoksi — ja Maija on — on kaunis nimi — sellainen lempi-nimi. Istukaa, minä pyydän!

_Maija_ (istuu). Herra on niin ystävällinen.

_Freckstedt_ (istuu). Saanko sanoa neiti Maijaksi? Se on tuttavallisempaa — niin sanoakseni kotoisempaa — ja muutenkin teistä virtaa sellainen kotoinen lämpö — teidän kanssanne ei voi olla vieraalla kannalla — enkä suvaitse, että minunkaan kanssani — vieraat kyllä sanovat minua parooniksi.

_Maija_. Oh! Te olette parooni —

_Freckstedt_. Mutta minä en pidä siitä, että minun ystäväni tekevät siten.

_Maija_. Mutta — herra parooni —

_Freckstedt_. Älkää — minä pyydän — se tekee niin kolean vaikutuksen — eikä sovi ollenkaan teidän rakastettavaan persoonaanne, josta virtaa herttaisuutta ja ystävällisyyttä.

_Maija_. Hyvä herra —

_Freckstedt_. Vilhelm — sanokaa Vilhelm!

_Maija_ (kainostellen). Eihän sitä voi.

_Freckstedt_. Silloin täytyy voida, kun kohtalo itse on niin määrännyt.

_Maija_. Kohtaloko?

_Freckstedt_. Tai sallimus tai — miksi vain tahdotte sitä nimittää — minä sanon sitä kohtaloksi.

_Maija_ (ihmetellen). Mitä se on sitten määrännyt?

_Freckstedt_. Se on pannut meidät täällä tapaamaan toisemme.

_Maija_. Mitä varten?

_Freckstedt_. Ettekö aavista, miksi kohtalo usein järjestää kaksi ihmistä tapaamaan toisensa — aivan sattumalta. (Siirtää lähemmäksi tuoliaan.) Oi kuinka kauniit — kuinka naiselliset — kuinka herttaiset silmät teillä on.

_Maija_ (hämillään). Onko — olisiko — vaikka usein olen kuullut sanottavan että — Maijalla on niin tyhmät silmät.

_Freckstedt_ (-puolustaen). Kuka sellaista on sanonut?

_Maija_. No, ainakin kotipihan naiset.

_Freckstedt_. Naiset, niin — sen arvasin — se on kateutta — naiskateutta — siksi että teillä on sellainen miettivä, syvä katse — syvä ja sytyttävä — niin että sydän parkani aivan vapisee.

_Maija_ (siirappimaisesti mielistellen). Herra vain tekee pilkkaa.

_Freckstedt_. Kuinka uskaltaisin — jos teitä pilkkaisin, niin silloin pilkkaisin kohtaloakin — ja kumpikin olisi yhtä suuri synti — kun — kun kerran kohtalo ei tee mitään ilman tarkoitusta — ilman pyhää tarkoitusta.

_Maija_. Mitä tarkoitusta?

_Freckstedt_. Tähän asti olen kulkenut kylmänä kymmenien naisten ohitse — olen ollut kuin panssaroitu sotalaiva kaikkia lemmennuolia vastaan — mutta nyt kun kohtalo itse järjesti — kun se oikea tuli —

_Maija_. Mikä tuli?

_Freckstedt_. Oi, te kyllä tiedätte, te olette niin viisas — niin hienotunteinen — te kyllä ymmärrätte minun runollisen kieleni — minä olen löytänyt elämän onnen.

_Maija_. Minkälaisen onnen?

_Freckstedt_ (kiihkeästi). Teitä minä tarkoitan — teidät minä olen löytänyt — teidän huostaanne tahdon antaa kaiken ajallisen onneni ja pyydän saada muruja teidän rikkautenne —

_Maija_. Siunatkoon! Minä olen aivan köyhä ihminen.

_Freckstedt_ (itsekseen). Kas, kas, kun tekeytyy — mutta ei meitä petetä! (Ääneen.) Vaikka olisitte köyhempi kuin kurjin kerjäläinen, niin — se ei olisi mikään este — minä ansaitsen kyllin meille molemmille — ja vaikka olisitte harmaatukkainen, niin —

_Maija_ (nasevasti). Minulla ei ole ainuttakaan harmaata karvaa —

_Freckstedt_. Ei ole — ei tietysti — se oli vain noin vertauksellisesti —

_Maija_ (nousee, sydän kurkussa). Mitä te sitten oikeastaan minusta tahdotte?

_Freckstedt_ (nousee — juhlallisesti). Ratkaiseva hetki on tullut — minä pyydän teitä vaimokseni —

_Maija_ (putoo istumaan). Sus siunatkoon!

_Freckstedt_. Älkää pelästykö — nykyinen edistyksen aikakausi on rikas nopeista käänteistä — nyt ei enää mietitä mitä tehdään — nyt päätetään ja pannaan täytäntöön — ja minä olen toiminnan mies.

_Maija_ (ihan sekaisin). Mikä ihme tässä nyt. — Kallekin äsken — luulen, että hänkin meinasi vakavasti.

_Freckstedt_. Mikä Kalle? Minunko kyytimieheni?

_Maija_. Se kai se —

_Freckstedt_ (itsekseen). Kas, peijakasta! Aikoipa veitikka ruveta rahaa lapioimaan. (Ääneen.) Hassutusta! — Ymmärrättehän sen itsekin. Minkä aseman hän teille voisi tarjota? Ei mitään. Minä tarjoon teille aatelisrouvan arvoisan paikan. (Istuu.) Mitä arvelette? (Tarjoaa kättänsä.) Eihän teillä ole sydäntä murskata minun onneani?

_Maija_ (yhä hämillään). Minä en ollenkaan tiedä —

_Freckstedt_ (siirtyy ihan viereen). Ei pidä antaa aivojen puhua — kylmien aivojen — annetaan tunteitten tehdä ratkaisu.

_Maija_. Ei ole tunteita.

_Freckstedt_. Ne on herätettävä! Eikö niin?

_Maija_. Niin kai sitten.

_Freckstedt_. Niin — tietysti. (Panee kätensä Maijan vyötäröille). Sallitteko?

_Maija_. Että mitä?

_Freckstedt_. Että puhumme tunteitten kieltä. (Suutelee.)

_Maija_ (melkein kirkaisten). Oi, voi sentään —

_Freckstedt_. Mitä — mitä —?

_Maija_. Kun se maistuu suloiselta! (Kietoo kiihkeästi kätensä Freckstedtin kaulaan ja suutelee. Härjänheimo ja Kalle tulevat perällä. Siina tulee alikerran ovesta.)

_Härjänheimo_. Oh — peijakas!

_Kalle_. Mitä tulimmaista!

_Siina_. Oh — hoo!

_Maija_ (irtautuu). Huh — huu! (Sieppaa hattunsa ja juoksee peräovesta ulos.)

_Kalle_ (hämmästyneenä). Maija!

_Härjänheimo_ (toimittaakseen Siinan pois tieltä). Kuulkaahan, neiti! Tuossa naisten huoneessa tarvittaisiin teitä. Saara kyseli äsken.

_Siina_ (katselee syvällä ylenkatseella Freckstedtiä). Olettepa te siveetöntä väkeä, mokomat —!

_Freckstedt_. Vaiti, tyttö! Hän oli minun kihlattu morsiameni.

_Siina_. Luuletteko minua niin tyhmäksi — oho! (Menee naisten huoneeseen.)

_Härjänheimo_. Vai morsian?

_Kalle_. Maijako?

_Freckstedt_ (sytyttää tupakan). Kuten ennestään hyvin tiedätte — minä olen toiminnan mies — ja — ja — näin se sitten käy —

_Härjänheimo_ (nauraen). Niin näkyy — käyvän.

_Kalle_ (nolona). Ja Maija jo mulle napinkin neuloi. (Korjaa kireätä paidankaulustaan.) Ilmankos se sattui väärälle paikalle.

_Freckstedt_ (nousee naureskellen). Kyllähän Maija naureskeli Kallen päättömille meiningeille.

_Kalle_ (suutahtaen). Vai naureskeli? No naureskelkoon sitten ikänsä!

_Freckstedt_. Onnitelkaa minua, Härjänheimo! Tässä näette oikean don Johanneksen, kuten Pöllönkorpi sanoo.

_Härjänheimo_ (nauraen). No, onneksi vain! Eihän sitä tiedä, mistä kukin onnensa löytää.

_Freckstedt_. Ja nyt alas — kihlajaisille — tehkää hyvin! Kaikki mukaan! Kyllä siellä Kallenkin suru haihtuu. (Avaa peräoven.) Tehkää hyvin! Minun kannattaa!

_Härjänheimo_ (lähtee). Pitää kai sitten —

_Freckstedt_ (taputtaa Härjänheimoa olalle). Täällä on nyt useampiakin — pohatoita! (Menevät.)

_Kalle_ (huokaa). Meni, kun oli mennäkseen. (Menee.)

_Saara_ (tulee naisten huoneesta). Jos täällä on lämpöisempi, niin siirryn hetkeksi tänne.

_Siina_. Saara neiti ei sitten mene enää alas?

_Saara_. Menkää te alas! Etsikää patruuna Pöllönkorpi, ja sanokaa että — (korostaen sanoja) — neiti Härjänheimo tahtoo puhutella häntä,

_Siina_. Kyllä sanon.

_Saara_. Ei Saara-neiti — vaan neiti Härjänheimo!

_Siina_. Kyllä. (Menee peräovesta.)

_Saara_ (kohauttaa tyytymättömänä olkapäitään). Saara! Pyh! Eivät edes osaa puhutella ihmisiä. (Menee istumaan pöydän ääreen. Anna tulee alakerran ovesta, katselee uteliaasti jälkeensä.) Mitä sinne tirkistelet?

_Anna_ (huomaa Saaran). Ah! Neiti Härjänheimo! Tämähän sattui hyvin! (Tulee Saaran luo.) Tahdotteko pienen naamiaisseikkailun? Sieltä tulee joku minun perässäni kohta. (Antaa Saaralle naamion.) Ottakaa tämä, niin teitä ei tunneta.

_Saara_. Minä en halua —

_Anna_. Olkaa sitten ilman! Tehkää mitä tahdotte! — Minä ainakin poistun — koska huone ei ollut tyhjä. Miksi istutte vieraissa huoneissa? (Livahtaa naisten huoneeseen.)

_Saara_. Ei tämä ole vieras — tämä on sulhaseni huone. (Mutisee.) Hävytön piika! (Pöllönkorpi avaa hiljaa alakerran oven, kantaa saappaitaan käsissään ja kurkistelee taakseen. Saara on huomannut Pöllönkorven temput. Aikoo ensin suuttua ja hyökkää ylös, mutta panee sitten nopeasti naamion silmilleen ja istuu rauhallisena.)

_Pöllönkorpi_ (huomaa Saaran). Jaha, jaha! Olet jo täällä. (Kurkistaa vielä ovesta ulos.) Ei kukaan nähnyt. Tein kuten käskit — riisuin myöskin saappaani. (Tulee Saaran luo.) Vihdoinkin tapasin sinut! Sellainen veitikka! Ei anna rauhassa jutella kanssaan. (Istuu ja asettaa saappaat viereensä.) Tiedä, että nyt en sinua enää laske! Minä rakastan sinua vahvasti ja vakavasti ja sinusta tulee Pöllönkorven emäntä.

_Saara_ (heittäytyy Pöllönkorven kaulaan). Oi, Esa, Esa! Sitähän minä vain olen odottanut. Miksi olet pitkittänyt näin kauan ja kiusannut minun ensilempeäni.

_Pöllönkorpi_. So, so, so! Älä nyt valittele enää!

_Saara_ (pusertaa häntä kaulasta). Oi, Esa kultani!

_Pöllönkorpi_, So, so, so! (Suutelee häntä. Härjänheimo, Freckstedt ja Kalle tulevat perällä. Anna tulee naisten huoneesta.)

_Härjänheimo_. No, no — Pöllönkorpi!

_Freckstedt_. Ai, ai, sitä don Juhannesta!

_Kalle_. Kylläpäs täällä pussaillaan.

_Saara_ (on irtautunut). Meillä on siihen oikeus.

_Pöllönkorpi_. Niin — meillä on siihen oikeus — tämä on minun kihlattu morsiameni — kaikki meni sellaista vauhtia, että —

_Kalle_. Niin näkyy — kyllä se vauhtia on ollutkin, koska saappaatkin ovat lähteneet.

_Saara_. Esan jalkoja rupesi pakottamaan.

_Kalle_ (naureskellen). Vai niin! Minun aina pakottaa sydäntäni — tuollaisissa —

_Pöllönkorpi_ (rehennellen). Minua ei pakota mistään paikasta, sillä minä olen nyt onnellinen mies — tässä on morsiameni — Tiina Tissala.

_Saara_. Mitä?

_Toiset_. Kuka?

_Pöllönkorpi_. Annastiina Tissala.

_Saara_ (vaipuu tuolille). Ooh!

_Kalle_. Nyt hän kuolee.

_Pöllönkorpi_ (hätääntyneenä). Mitä nyt? Mitä tämä on? (Irroittaa Saaran naamion.) Häh? (Jää tuijottamaan Saaraan.)

_Freckstedt_. Tämähän on Saara —

_Härjänheimo_ (hymyillen). Nyt kai tuli tästä asiasta selvä peli —

_Saara_ (valittaen). Minun ensilempeni — ensilempeni!

_Pöllönkorpi_ (ottaa kiinni päästään molemmin käsin). Voi minua Turmiolan Tommia! Voi Esa-riepua, voi!

_Kalle_ (osaaottavasti). Nyt vissiin sai multa-aateli pahan loksahduksen.

_Härjänheimo_ (hymyillen). Eikö mitä. Tämä oli paras päätös näille molemmille.

_Pöllönkorpi_. Voi, Tiina, Tiina! Miksis minut työnsit tähän tuliseen pätsiin?

_Anna_ (joka on pysytellyt muitten huomaamattomana peräalalla, tulee esiin). Mikäs vaivaa, isäntä? Sehän on teidän morsiamenne!

_Pöllönkorpi_ (kääntyy ihastuneena). Tiina! (Toimessaan toisille.) Tämä on se, jota — jota — minä meinasin —

_Anna_ (keimaillen). Mutta kun oli köyhä tyttö, niin ei passannut.

_Pöllönkorpi_. Mutta nyt passaa —

_Kalle_. Ei multa-aatelin sovi sentään —

_Pöllönkorpi_ (rehennellen). Ei oikean multa-aatelin sovi rikkauksista rehennellä. Paina se mieleesi, Kalle! Jos joksikin aiot tulla tässä maailmassa. (Saaralle.) Hyvästi nyt, Saara! (Ottaa Saaraa kädestä.) Hyvästi nyt! Ja kiitoksia vain! (Kääntyy reippaana Annaan.) Ja nyt, Tiina!

_Saara_ (höristää korviaan). Aikooko se tuon — piian —?

_Pöllönkorpi_. Sanos nyt, Tiina, haluatko tulla emännäksi Pöllönkorpeen?

_Saara_ (vaipuu taas hervottomana tuoliinsa). Ooh!

_Kalle_ (rientää Saaran luo). Mihin paikkaan koskee? (Lohduttelee Saaraa.)

_Anna_ (keimaillen). Ei ole köyhästä rikkaitten seuraan.

_Pöllönkorpi_ (tyytymättömänä). Köyhähän sinä olet, mutta —

_Freckstedt_ (pistelevästi). Mutta ei Pöllönkorpi sanaansa syö —

_Pöllönkorpi_. No, no! Ei tässä nyt tarvita alvukaateja —

_Anna_ (peläten Pöllönkorven perääntyvän). Ei tarvitakaan! (Vetää taskustaan setelitukon.) Ja tässä on köyhän tytön papinkirja!

_Pöllönkorpi_. Mitä se on?

_Anna_. Viisikymmentä tuhatta.

_Toiset_. Mitä? Mitä ihmettä!

_Pöllönkorpi_. Häh! Viisikymmentä tuhatta! (Menee sängyn luo, ottaa lompakkonsa ja avaa sen.) No sun —! (Ottaa sieltä Annan paneman paperilapun, lukee itsekseen.) »Rikkaus on katoavaista. Lompakkosi voi tyhjentyä, mutta minä täytän sydämesi rakkaudella, joka ei katoa.»

_Härjänheimo_. Katseletko laskustasi, riittääkö summa?

_Pöllönkorpi_ (viekkaasti). Katselen. (Katsoo syrjäsilmällä Annaa.) Ja se summa riittää — ihan pennilleen. (Menee Annan luo.) Parempaa emäntää ei Pöllönkorpeen olisi mistään saatu. Tämä on siunattu naamiaisyö — tämä on Pöllönkorven naamiaisyö.

_Saara_. Ooh!

_Freckstedt_. Tpruu! On tämä muittenkin! Eikö Härjänheimo olisi hyvä ja pyytäisi minun morsiantani tänne?

_Härjänheimo_. Kyllä! (Menee peräovelle.) Maija! Parooni kutsuu.

_Freckstedt_ (Pöllönkorvelle). Minä saan pohatan. (Hieroo käsiään.)

_Maija_ (tulee). Kuule, Anna, siellä on matkustavaisia.

_Anna_. Etkö sanonut —?

_Maija_. Sanoin, ettei meillä ole enää huoneita.

_Freckstedt_ (ottaa Maijaa kädestä). Tässä on minun morsiameni, Maria eli Maija Savolainen.

_Siina_ (tulee naisten huoneesta). Se savolainen neiti tahtoo puhutella Härjänheimoa.

_Freckstedt_ (kiivaasti). Mikä savolainen?

_Härjänheimo_ (levollisesti). Muuan vaimoni tuttava, rikas savolainen.

_Freckstedt_ (osoittaa Maijaa). Tämä?

_Maija_. Minäkö?

_Kalle_. Sehän on porstua-Maija!

_Freckstedt_ (aivan ymmällä). Mikä?

_Anna_. Meidän etulaisemme.

_Freckstedt_ (kiukkuisena). Maija! Mikä sinä olet?

_Maija_. Köyhä vaimoihminen, jonka Kalle ja te tahdotte naida — perätysten —

_Freckstedt_. En koskaan —

_Pöllönkorpi_ (ivallisesti). Eihän Freckstedt sanaansa syö!

_Freckstedt_ (aivan suuttuneena). Ei silloin, kun antaa sen — vertaisilleen!

_Pöllönkorpi_ (osoittaen Siinaa). Tuossa on vertainen, tuossa Sini-piiassa.

_Kalle_. Niin — ja hänellähän on jo valmis nimikin — Sini Freckstedt.

_Freckstedt_ (valitellen). Olen minäkin seuraan joutunut!

_Pöllönkorpi_ (vetelee viiksiään tyytyväisenä). Seurapa onkin sitä parasta multa-aatelia — mutta minkäs sille voi, kun ei mies ole sellainen — (nauraa tyytyväisenä) — sellainen don Juhannes kuin minä. (Taputtaa Annaa poskelle.)

_Freckstedt_ (ei tiedä mitä sanoisi). Herrastunut — ja — ja sivistymätön ihminen on — on —

_Kalle_ (rivakasti). Se on nauta, se! (Kaikki nauravat.) Freckstedt. Tääl — täällä on — on — liian monta nautaa — ja — ja — minä poistun. (Menee peräovesta.)

_Kalle_ (huutaa perään). Väheneehän luku sillä tavallakin! (Toiset nauravat.)

_Maija_. Kalle! Se jätti minut nyt.

_Kalle_. Niin sinäkin minut jätit!

_Siina_. Luuletteko tekin olevanne miehiä — oho!

_Saara_. Sanos muuta! Kuka nyt suojelee minun — ensilempeäni — kuka turvaa minun neitseelliset askeleeni?

_Kalle_ (arkaillen). Olisinhan tässä — minäkin —

_Saara_. Oi — siunattu mies!

_Härjänheimo_ (kättelee Annaa ja Pöllönkorpea). Onnea sitten teille molemmille!

_Freckstedt_ (avaa peräoven ja huutaa). Tämä oli täysin teidän arvoisenne — (Ivallisesti.) — Pöllönkorven naamiaisyö!

_Pöllönkorpi_ (huutaa). No, johan sen äsken sanoin. (Naurua.)

Väliverho.