Part 2

_Naulanen_: Ja me tahdomme sanoa sinulle, että jätä toimenpiteet, joihin olet ruvennut... jätä ne sikseen oman turvallisuutesi tähden!

_Iikkala_: Luulenpa, että saan kuulla uhkauksia. Niitä en kumminkaan pelkää. — Ellei teillä ole muuta asiaa, saanen kai sanoa hyvästi... Siis: Jumalan huomaan, veikkoseni! Minä en rupea kenellekään tekemään töistäni tiliä. (Pois).

_Naulanen_ (Huutaa hänen peräänsä): Mies, sinä röyhkeilet liiaksi!

_Alasinen_: Muista, että paikalla heität alhaisen ammattisi! (Laulua alkaa kuulua). Hänellä on liian suuri suu.

_Naulanen_: Kyllä se aikanaan tukitaan... Mutta käykäämme toimeen, joka on meille annettu.

_Alasinen_: Tuolla jo kulkue tuleekin. Koko komealta se näyttää: tahdissa ja laulun soidessa marssitaan... Punainen lippu liehuu etunenässä... Mutta puheet sikseen! Mennään nyt!

(Menevät Patruunan asuinrakennukseen. — Laulu lähenee).

Mars eespäin, eespäin, veikkoset, tää aik' on meidän aikaa! Oi kuulkaa, kuulkaa, muualla jo taistotorvet raikaa! Nyt noustahan, nyt vaaditaan, käy myrskytuulet kautta maan, ja aika laulaa lauluaan:

Mars eespäin, eespäin, kärsineet! Pois tieltä esteet, salvat, pois tieltä orjuusaattehet ja kahleraudat halvat! Ne vapaata ei painaa saa, ei painaa saa, ei rasittaa! Eespäin! Päin vaikka kuolemaa!

(Lakkolaisten kulkue tulee laulun soidessa; etunenässä kannetaan punaista, sopivalla kirjoituksella varustettua lippua, — m.m. nähdään joukossa Puhuja, Karhunen, y.m. lakkoon osaaottaneita).

_Puhuja_ (Pysäyttää joukon): Pysähtykää!

_Karhunen_: Pysähtykää!

_Puhuja_: Kuten äsken pitämässämme kokouksessa päätimme, odotamme tässä niin kauan kun toverimme tulevat isännöitsijän puheilta. He nimittäin ovat keskustelemassa yhteisestä asiastamme. Sitten jatkamme matkaa entiselle kokouspaikalle, jossa lauletaan, keskustellaan ja pidetään puheita. — Kauan ei meidän luullakseni tarvitse odottaa...

_Eräs mies_: He tulevat jo.

(Asuinrakennuksen ovi avataan ja Perttilän voimakas käsi näkyy työntävän ulos vastaanpanevia lakkolaisia: Naulasta ja Alasista).

_Perttilä_: Mars, hyvät herrat! Silloin kun tullaan isännöitsijän puheille, silloin käyttäydytään ihmisten tavoin... ei ylvästellä eikä rehennellä, sillä siitä voi pian olla — kuten tässäkin tapauksessa — vahingolliset seuraukset...

_Naulanen_: Tämä on hävitöntä, tämä! — Toverit! Tuskin olimme ehtineet alkaa keskustelun, kun saimme käskyn käydä ulos. "Minä en enää rupea kanssanne tätä asiaa punnitsemaan — sanoi Svensson — ellette hyvällä tartu työhön kiinni yhden vuorokauden kuluessa, teen minä teidät kokonaan työttömiksi. Hankin muualta miehiä..."

_Alasinen_: Ja kun sitten vielä rohkenimme tehdä pienen huomautuksen, tarttui (viittaa Perttilää) tämä herrasmies...

_Karhunen_ (Keskeyttäen): Isäntänsä uskollinen palvelija!

_Alasinen_: ... meidän kaulukseemme ja työnsi meidät ulos. Eikö tämä todellakin ole hävitöntä...

_Karhunen_: Suoraan sanoen: sikamaista! Meitä kohdellaan kuin eläimiä, kuin koiria, ja vieläkin huonommin!

(Suurta paheksumista väkijoukossa).

_Perttilä_: Mutta te käyttäydytte myös kuin koirat.

_Karhunen_: Kuka sen on sanonut?

_Perttilä_: Itse sen näin. Kun teidän lähettiläänne — tai miksi heitä sanoisin — tulivat isännöitsijän luokse keskustelemaan, eivät he ensinnäkään suvainneet tervehtiä astuessaan sisään...

_Naulanen_: Sangen vähäpätöinen seikka!

_Perttilä_ (Välittämättä hänestä): Ylpeinä, pää pystyssä tallustivat he huoneen perälle asti...

_Karhunen_: Ainoastaan kerjäläiset seisahtuvat ovensuuhun.

_Perttilä_: ... käyttivät sangen pontevia sanoja, joten sivultakatsojasta näytti hieman siltä kuin he tässä määrääjinä esiintyisivätkin.

_Karhunen_: Tiedä, mies, ett'emme milloinkaan kulje madellen tietämme. Se tapa voi kyllä kuulua sinulle, mutta...

_Perttilä_ (Äkisti): Mitä sanot?

_Karhunen_: Ei enää mitään.

_Puhuja_: Toverit! Minä pyydän rauhallisuutta. — Näyttää edelleenkin siltä kuin vaatimuksemme tyhjiin raukeaisivat... Yhä kohdellaan meitä ylvästellen isännistön puolelta; yhä ei ymmärretä meidän voimaamme ja mahtiamme... Mutta aika tulee, ja tulee se sangen pian, jolloin saamme nähdä, että olemme taistelusta voittajina suoriutuneet...

_Perttilä_ (Naureskelee syrjemmällä; erikseen): Aika tulee, jolloin koko komplotti on maantiellä ilman työtä ja suojaa.

_Puhuja_: Älkäämme sentähden uupuko ja väsykö! Vankkumatta seisokaamme. Jännittäkäämme joustamme yhä kireämmälle ja kireämmälle... Lupaammehan sen kaikki?

_Kaikki_: Lupaamme, lupaamme.

_Puhuja_: Lupaammeko jokainen olla pettämättä taistelutovereitamme?

_Kaikki_: Lupaamme.

_Puhuja_: Mutta jos sittenkin joitakuita pettureita ilmaantuisi koettaen järjestöämme rikkoa ja hajottaa...

_Karhunen_: Niin varokoot he liikkumasta meidän keskuudessamme!

_Kansa_: Hyvä, hyvä!

_Puhuja_: Kohottakaamme siis eläköönhuuto, huikea ja valtava eläköönhuuto yksimielisyydelle ja jatkuvalle työlakolle! Kohottakaamme se tällä paikalla, että isännistömmekin sen kuulisi! Eläköön!

_Kansa_: Eläköön!

_Puhuja_: Ja nyt marssikaamme järjestyneissä riveissä entiselle kokouspaikallemme. Laulu soimaan pojat!

_Perttilä_: Odottakaa! Ensin tahdon minä lausua muutaman sanan. Kaikki kokoukset ja kulkueet ovat jo ennen ankarasti kielletyt; te ette näy kielloista huolivan. Senpätähden tahdon teille patruunan käskystä ilmoittaa, että täst'edes tullaan tarttumaan aseelliseen vastarintaan...

_Karhunen_: Se on meille jo ennen sanottu.

_Perttilä_: Ja kiellän minä näin ollen tämänkin kokoontumisen... Ellette kieltoa tottele, saatte itse vastata seurauksista.

_Puhuja_: Me vastaamme niistä. (Kansalle). Puheensa on siksi pieniarvoista laatua, ett' ei se kannata kuuntelemista. Järjestykäämme riveihin! (Järjestyvät).

_Patruuna_ (Aukasee asuntonsa akkunan ja viittaa Perttilää luokseen. Keskustelevat).

_Perttilä_ (Kansalle): Patruunalla, herra Svenssonilla on teille jotakin sanottavaa.

_Puhuja_ (Rauhoittaa kansaa): Hiljaa! Kuunnelkaamme!

_Patruuna_ (Puhuu akkunasta): Hyvät työläiseni! Ett'ette missään tapauksessa erehtyisi minun todellisista aikeistani, tahdon itse teille ilmoittaa, että ellei yhden vuorokauden kuluessa — pankaat tämä tarkasti mieleenne — tartuta työhön kiinni, hankin minä uusia työntekijöitä. Ja jokainen, joka ei tahtoani noudata, menettää ainaiseksi työpaikkansa tällä tehtaalla. Sitäpaitsi kaikki tehtaan rakennuksissa asuvat häädetään asunnoistaan. Tämä on aikomukseni. Siis vielä kerran: ajatelkaa asiaa!

_Puhuja_: Voin teille heti antaa vastauksen, koska täydellisesti tunnen koko tämän joukon mielipiteen. He eivät myöskään tahdo mieltänsä muuttaa. Te ette tee myönnytyksiä; niitä emme tee mekään. Se tietäkää.

_Patruuna_: Siinä tapauksessa: Kiitos kaikesta! Olemme eroitetut toisiltamme... (Vetäytyy pois, mutta tulee heti takaisin). Vielä on kumminkin jokaisella tilaisuus vuorokauden aika tätä asiaa ajatella — mutta sen kuluttua en halua siitä sanaakaan kuulla. Ilmoitan myös, että vuorokauden sisällä on jokaisen, joka ei tahdo työhön ryhtyä, poistuttava tehtaan alueelta. — Tämä on asia, josta halusin teille puhua. (Vetäytyy ikkunanverhojen taakse).

_Karhunen_: Me ymmärrämme teitä. Oppikaa te myöskin ymmärtämään meitä. Milloinkaan ette saa ylpeillä siitä, että saitte meidät tahtonne alle alistumaan — ette milloinkaan. Joku heikkoluontoinen kyllä voi taipua, mutta enemmistö seisoo murtumattomana kuin muuri... Me tahdomme kulkea kohotetuin otsin... vapaina, kahleita vailla, sillä vapaata heimoa me olemme... Tosin isämme te kahleisiin kytkitte, mutta meitä ette te enää niihin kytke.

Eläköön, veljet, vapaus! Eläköön yksimielisyys meidän keskellämme! Eläköön!

_Kansa_: Eläköön!

_Karhunen_: Eteenpäin mars!

(Joukko lähtee liikkeelle. Laulu alkaa helkkyä. Se kuuluu aina näytöksen loppuun asti).

_Patruuna_ (Tulee asunnostaan heidän poistuttuansa): Rohkeutta heillä kyllä näyttää olevan... en ollenkaan epäile ainakaan muutamien uskallusta... Pelkureita on kumminkin aina joukossa... Saapas nähdä, eikö usea tuostakin innokkaasta joukosta ole huomenna valmis raha-ansioon rupeamaan.

_Perttilä_: Aivan varmasti...

_Patruuna_: Hm... (Äänettömyys). Mutta jättäkäämme sivuseikat. He eivät näy edelleenkään minun käskyjäni tottelevan: jatkavat yhäti kokouksiansa. Menkää nyt heti nimismiehen luokse ja pyytäkää häntä tulemaan valvomaan järjestystä... Ei tiedä, mitä voi tapahtua...

_Perttilä_: Paikalla lähden. On kumma, ellei heitä saada taltutetuiksi... (Pois).

_Patruuna_ (Kuuntelee kaukaa kuuluvaa laulua): Juhlallista kyllä ja kaunista — mutta naurettavaa, perin naurettavaa ja lapsellista...

(Poistuu asuntoonsa).

(Esirippu)

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama paikka. — Aivan pimeä. Isännöitsijän akkunasta tuikkivat valot.

Pekkanen, Naulanen ja Alasinen tulevat.

_Pekkanen_: Tässä nyt seisomme... Yö on yllä ja alla nurmi. Taivas on kattonamme, valju, tummajuovainen taivas... kotinamme maantie, kylmä ja pimeä maantie... Tämä on palkka, jonka taistelustamme saimme, tämä on vaivojemme, kärsimystemme ja toiveittemme tulos!

_Naulanen_: Todellakin kaunis palkka! Pienet olivat vaatimuksemme, emme paljoa toivoneet... sitäkään ei meille annettu: kaikki ryöstettiin! Olemme osattomia olentoja! Mitä teemmekään elämässä? Miksi onkaan meitä kärsimään ja taistelemaan luotu?

_Pekkanen_: Sitä olen minäkin useasti ajatellut. Näinä viime hetkinä olen koko elämää kironnut... olen kironnut isääni, joka minulle elämän antoi, ja äitiäni soimannut, joka minut synnytti... Haa! Eikö vimmastuisi mies eläessään tällaista elämää! Tämähän on alituista kuolemankamppailua, alituista taivaltamista yöllisessä alhossa... Miten paljoa parempi olisi ollut, jos jo lapsena, pienoisena piimäsuuna, olisin pois saanut nukahtaa!

_Alasinen_: Veikkoseni, ajattelettepa synkkiä ajatuksia.... Älkää, älkää, hyvät miehet sentään tuollaiseen toivottomuuteen langetko!

_Pekkanen_: Voisimmeko muuta tehdä!

_Naulanen_: Eikö kyllin ole pimeyttä ympärillämme!

_Alasinen_: Totta kyllä: me olemme tappiolle joutuneet; me olemme pelimme pelanneet käytetyillä korteilla; me olemme työpaikkamme menettäneet, ja maantielle on meidät asunnoistamme ajettu... Kyllin on syytä, kyliin on syytä itkeä ja valittaa. Mutta ainoastaan naiset tekevät niin... Itkut kuuluvat akoille. Muistakaamme, että miehiä me olemme; muistakaamme, että kannamme housuja jaloissamme! Senpätähden seisokaamme vaappumatta, vaikkakin ympärillämme myrskyt mylvivinä riehuisivat, ja maa ja taivas tulta iskisivät... Emmehän sitäpaitsi vielä ole kaikkea menettäneet...

_Pekkanen_ (Pilkallisesti): Mitä on jälellä?

_Alasinen_: Henki.

_Pekkanen_: Kurja henki!

_Alasinen_: Ja tulevaisuuden toivo.

_Pekkanen_: Ei mitään tulevaisuuden toivoa! Toivottomuutta ainoastaan...

_Naulanen_: 'Hämärää ja himmeätä... Onpa kuin koko elämä olisi kuollutta! Tuntuupa kuin koko maailma olisi erämaa, suuri ja suunnaton erämaa vailla varjoisia keitaita, vailla lähteiden hymyilevää hopeaa... Mielisinpä kuolla tällä hetkellä!

_Pekkanen_: Samoin minäkin. Kulkiessani äsken tuosta puistikon ohitse ja katsellessani yön pimeydessä huojuvia puita, tuli kummallisia aatoksia aivoihini... Ajattelin kuolemaa... Totta tosiaan: eipä paljoa puuttunut, ett'en narua kiertänyt kaulani ympäri ja...

_Alasinen_ (Keskeyttää hänet): No, no, veikkoseni! Ei tyhmyyksiä milloinkaan...

_Pekkanen_: Tyhmyyksiä! Niinkö? Luulenpa, ett'ei kovinkaan suuri tyhmyys olisi tästä maailmasta erkautua... Sanotaanhan, että kuoleman jälkeen alkaa uusi elämä, entistä valoisampi ja kauniimpi... Minä tosin en sitä usko, mutta...

_Alasinen_: Kuulehan nyt! Minulla on parisen sanaa sanottavana...

_Pekkanen_: Olen kuuleva sinua.

_Alasinen_: Tämä asia koskee teitä molempia... En voi mitenkään ymmärtää, miten olette voineet näin äärettömästi lannistua: mehän olimme lakon alkaessa innokkaimpia miehiä. Muitakin me rohkaisimme... nyt ei teillä ole enää toivon haamettakaan jälellä...

_Pekkanen_: Silloin uskoimme varmasti lopulliseen voittoon... se meitä rohkaisi. Toista on nyt: tuolla seisoo tehdas, vieraat miehet ja lakkorikkurit sen pyöriä pyörittävät... Voi! jospa olisimme yksimielisinä seisoneet, seisoneet vapisematta, niin voittaneet olisimme...

_Naulanen_: Varmasti olisimme voittaneet. Mutta ilmestyipä joukkoomme pettureita, jotka oman kukkaronsa eduksi rupesivat patruunan kanssa yhtä köyttä vetämään... Varsinkin tuo Iikkala... Hän kuuluu nyt olevan työnjohtajana...

_Alasinen_: Työnjohtajana?

_Naulanen_: Etkö sitä vielä tiedä?

_Pekkanen_: Niinhän sitä luonnistaa, kun osaa olla viekas! — Haluaisinpa saada käsiini tuon miehen. (Alkaa kuulua lakkolaisten laulua etäältä). Kuulkaa!

_Naulanen_: Yhä vieläkin ovat he innostuneita.

_Alasinen_: Kun johtajat uupuvat, niin muut heräävät. Ei se aivan usein sillä tavoin tapahdu. — Mutta lähtekäämme sinne mekin — samaan joukkoonhan me kuulumme.

_Pekkanen_: Samaan joukkoon... Vielä emme — Jumalan kiitos — ole pettureiksi tulleet, joskin väsyneitä olemmekin.

_Alasinen_: Kuinka puhutkaan sellaisia! (Menevät puhellen).

(Laulua kuuluu etäältä):

Te vaikka leivän veittekin ja meidät mieroon möitte, ja haavehet ja toivehet kaikk' kaikki maahan löitte, niin sittenkin, niin sittenkin me käymme mielin ylpe'in ja katsein kirkkain, uhmaavin.

Niin sittenkin pää pystyss' on, ja silmä tulta syytää, me emme tahdo rukoilla ja emme tahdo pyytää — ja halpaahan se liiaks' ois! Ei vapaa mies sit' tehdä vois. Pois rukoukset, pyynnöt pois!

Pois murhe, itku, vaikerrus! Ne ei saa painaa meitä, me emme tahdo tähtenne vuodattaa kyyneleitä — Sees olkoon otsa ainiaan! Soi, laulu, soi'os kautta maan kuin myrskytuuli vimmassaan!

_Karhunen_ (Tulee hiljaa ja ajatellen): Tämä kaikki painaa taakkana minun hartioillani; se tekee mieleni niin autioksi ja pimeäksi, niin autioksi ja pimeäksi, ett'en oikein voi käsittää... Koko elämä tuntuu toivottomalta, turhalta, tarkoituksettomalta, josta minä hetkenä tahansa olisi valmis luopumaan. Ei ole siinä enää mitään viehätystä, ei mitään iloa, ei lohdutusta, ellei niitä ennenkään ole viljalti ollut. — Kuin eksyneet harhailemme me pimeässä yössä... Ei kotia, ei leipää... Vaimot kärsivät nälkää, ja lapset ovat nääntyä tämän kurjuuden keskellä... Miehetkin vaivojansa valittavat... Eikä kummakaan! Tällaiset iskut herpaisevat äärettömästi... nähdessään tällaista surkeutta, tulee viisas ja voimakas mies kuin mielipuoleksi. Hän kadottaa kaiken toimintakykynsä, kaiken tahtonsa ja tarmonsa, ja jonkun ajan kuluttua ei hänessä ole kykyä mihinkään...

Voi, että pitikin näin käydä! Mutta miksi emme yksimielisinä seisoneet! Miksi olitte te muutamat niin äärettömän raukkamaisia, että suostuitte sananne peruuttamaan! Ja miksi ilmestyi keskellemme pettureita, jotka kaunein lupauksin kehoittivat ja viekoittelivat lakkolaisia! Haluaisinpa tällä hetkellä teidät käsiini, te kunniattomat konnat! Ja varsinkin sinut Iikkala! Sinut mielisin murskaksi musertaa... Odotappas! Minä haen sinut kynsiini ja väännän niskasi nurin. (Katselee etsien ympärilleen).

_Perttilä_ (Tulee kiivaasti; äkäisenä): Mitä te täällä töllistelette?

_Karhunen_: Se ei kuulu teihin.

_Perttilä_: Ettekö muista, että oleskeleminen tehtaan alueella on asiaankuulumattomilta ankarasti kielletty?

_Karhunen_: Liiankin hyvin sen tiedän... Olettehan sitä ainakin tuhannen kertaa saarnanneet. Mutta minä en aio tuota käskyä noudattaa... kuljen siellä missä haluan...

_Perttilä_ (Kiivastuu yhä enemmän): Te menette heti matkaanne!

_Karhunen_: Saadaanpa nähdä.

_Perttilä_ (Tarttuen häneen kiinni): Kuuletteko mitä sanoin!

_Karhunen_ (Tempaisee itsensä irti): Hiljaa, mies! Varoitan teitä olemaan alallanne! Vereni kuohuu tällä hetkellä, se kuohuu ja kiehuu kuin myrskyävä meri... Rintani palaa kuin kipenöivä pätsi, ja silmäni syytää tulta ja tulikiveä... Aatellessani tätä elämää, nähdessäni nuo sairaat, vaaleat vaimot, nuo nälkiintyneet, pienoiset lapsukaiset... totta tosiaan: silloin minua surettaa, äärettömästi surettaa, mutta silloin minua myöskin suututtaa, äärettömästi suututtaa... Haa! Tahtoisimpa repiä hajalle kaikki! Tahtoisimpa kostaa kaikille niille, jotka tähän ovat itsensä syypäiksi tehneet...

_Perttilä_: Tähän olette itse syypäitä.

_Karhunen_: Mies, sinä valehtelet! Sinähän olet yksi noita kurjia! (Käy hänen eteensä vimmastuneena). Sinähän olet monta kyynelhelmeä vuodattanut... (Viittaa kädellään). Mene tuonne, niin saat nähdä! (Kääntyy äkisti pois). Mutta mieletönkö minä olen! Rupean sinun kanssasi keskustelemaan! Pois tieltä sinä lurjus! Mene toimittamaan sydämmettömän isäntäsi käskyjä!

(Menee kiivaasti; tulee heti takaisin).

_Perttilä_ (Erikseen): Hän lienee totta tosiaan tullut mielipuoleksi.

_Karhunen_: Tiedätkö missä on Iikkala?

_Perttilä_: Mitä hänestä?

_Karhunen_: Sano missä hän on?

_Perttilä_: Marssi matkaasi!

_Karhunen_: En ainakaan sinun käskystäsi... (Menee katsellen ympärillensä.)

_Perttilä_: Jokohan se nyt meni! Järkensä menettänyt mies! Hm... tuollaisia ne ovat jok'ainoa, kuin hulluja kaikki. Ei ole heidän kanssansa leikkimistä, saa hyvin pian korvilleen.

Mokomatkin rehentelijät! Minun käskyistäni eivät he välitä, patruunalle he nauravat, ja nimismiehelle antavat he palttua. Ovat vaan edelleenkin tehtaan alueella, ja taitanevat oleskella siinä ijankaikkisuuteen asti, ellei ankarampiin toimenpiteisiin ryhdytä. Nimismies on perin välinpitämätön... Olisimpa minä hänen sijassaan. Kyllä minä näyttäisin mitä se merkitsee, että ruveta esivaltaa vastaan taistelemaan... (Iikkala tulee). Kas, tuossahan tuo kadonnut lammas tuleekin! Terve!

_Iikkala_: Terve! Mitä kuuluu?

_Perttilä_: Hyvää tietysti, hyvää tietysti. Entäs sinulle?

_Iikkala_: Samanlaista.

_Perttilä_: Miltä tuntuu olla uudessa toimessasi?

_Iikkala_: Noh — meneehän se. Meneehän se. Olen täydellisesti tyytyväinen ammattiini... Tiedätkö onko patruuna kotosalla?

_Perttilä_: Patruuna? Hän meni iltajunassa Helsinkiin.

_Iikkala_: Mitä siellä?

_Perttilä_: Häntä ei miellyttänyt tämä melske ja melu... halusi päästä siitä joksikin aikaa erilleen ja sentähden matkusti.

_Iikkala_: Sepä ikävää! Ja minulla kun olisi ollut hänelle tärkeätä asiaa... Kuulehan! Luokseni on taasen tullut lauma lakkolaisia pyytäen päästä työhön. Mitä teemme heidän kanssansa. Ajammeko menemään vai...?

_Perttilä_: Onko tehtaassa tyhjiä paikkoja?

_Iikkala_: Noin parikymmentä.

_Perttilä_: No voimmehan sitten... Tai ei! Potki heidät helvettiin! Kun eivät kerran silloin taipuneet kun muutkin, niin hankkikoot muualta työtä. Me emme rupea "kruusailemaan".

_Iikkala_: Sitä mielipidettä olen minäkin... Menkööt muualle! — Tämä on muuten sangen hauskaa tällainen työnpyytäminen. Sehän selvästi todistaa, että lakkolaisten ylpeys alkaa lannistua yhä enemmän ja enemmän... Mutta nälkä on ankaraa ja voimakasta. Kyllä se taivuttaa, ellei muu taivuta.

_Perttilä_: Se on jokapäivä nähty. — Kuinka monta lakkolaista onkaan jo ryhtynyt työhän? Ainakin sataviisikymmentä...

_Iikkala_: Niillä vaiheilla.

_Perttilä_: Kaunis summa! Kyllä sen heti alussa arvasinkin. — Hieman tyhmästi he sentään tekivätkin...

_Iikkala_: Sanos muuta!

_Perttilä_: Kun olisivat vaan vankumatta ja yksimielisinä seisoneet, niin voitto olisi ollut heidän. Vasta nyt sen huomaan. Emme me olisi mitenkään saaneet tehdasta pyörimään, sillä työmiehistä on sittenkin puutetta...

_Iikkala_: Hölmöjä ne olivatkin, aika hölmöjä! Tuskinpa sen suurempia hölmöjä löytyykään! Mutta eihän se ole kummakaan!

_Perttilä_: Mitäpä he ymmärtäisivät! — Kuinka paljon kello on?

_Iikkala_ (Vetää kellon taskustaan): Puoli seitsemän.

_Perttilä_: Jaha, sitten minun täytyy mennä. Käyn vielä vilkasemassa tehtaassa... Näkemiin! (Pois).

_Iikkala_: Terve! — Oikeastaan pitäisi minun lähteä samaan suuntaan... Peijakas! Kun ei tuo patruuna sattunut olemaan kotosalla... Olisi ollut juteltavaa yhtä ja toista. (Säpsähtää.) Mikä se oli! Tuntui ikäänkuin joku olisi tarttunut kaulukseeni... Täällä saa olla hieman varuillaan... On niin juuttaan pimeä, ett'ei näe tuumaa eteensä... Sitäpaitsi ovat muutamat lakkolaiset luvanneet minulle selkäsaunan. Minkätähden? Jumala sen tietää! Mutta onpa parasta potkia tiehensä...

(Menee poispäin. Samassa tulee vastaiselta suunnalta Karhunen hiipien hiljaa ja äänetönnä.)

_Karhunen_ (Erikseen): Ahaa, lurjus, saanpa sinut vihdonkin käsiini! (Tarttuu Iikkalan nutunhihaan.) Herra työnjohtaja!

_Iikkala_ (Pelosta vapisten): Kuka se on? (Tarkastelee miestä.) Kas, Karhunen! Ja minä kun pelästyin...

_Karhunen_: Kuuleppas, herra työnjohtaja!

_Iikkala_: Mitä sull' on asiaa?

_Karhunen_: Kuuleppas, herra työnjohtaja!

_Iikkala_: Miksi sinä puhut tuolla tavalla?

_Karhunen_: Miksi? Onhan se sinun arvonimesi... Mutta jättäkäämme turhanpäiväiset! Minulla on hieman pakistavaa sinun kanssasi.

_Iikkala_: Anna tulla sitten!

_Karhunen_: Paikalla. (Tarkastelee hänen pukuansa.) Kas, sinustahan on tullut herrasmies! Pois olet työpukusi heittänyt ja arvokkaampaan pukeutunut... No, sehän onkin luonnollista: sinulla kuuluu olevan uusi virka...

_Iikkala_ (Erikseen): Mitä kummaa hän tarkoittanee...

_Karhunen_: Hienoa kangasta se onkin, tämä takkisi... Ja valkeat kaulukset kaulassasi hohtavat... Kuulehan, ystäväiseni, tämä puku sopii sinulle mainiosti! Sinä olet aivan kuin herrasmieheksi luotu. Minä onnittelen sinua.

_Iikkala_: Ja kuulehan; ystäväiseni, minä en voi ymmärtää, mitä puheellasi tarkoitat, sillä se kuulostaa sangen kummalliselta.

_Karhunen_: Minun mielestäni on se mitä tavallisinta laatua. — Mutta, veikkoseni, sinulla tuntuu olevan kiire... Minne aiot lähteä? Ehkä uudelle värväysmatkalle?

_Iikkala_ (Rohkeampana): Se ei kuulu sinuun.

_Karhunen_: No, no, ei niin röyhkeästi! — Se taitaakin olla varsin tuotteliasta ammattia, tuo värväystoimi — päättäen ainakin sinusta: nyt olet herrasmies, palkkasi on hyvä — kaikki on toimesi tuottamaa... Etpä taida katua kauppojasi — niin arvelen ainakin ja luulen, että sinäkin olet yhtä mieltä kanssani...

_Iikkala_: Sano suoraan, mitä tarkoitat?

_Karhunen_ (Kuulematta hänen sanojaan): Sillä siinä virassa ei nälkä sinua milloinkaan saavuta. Tosin olet toverisi pettänyt ryhtyessäsi patruunan palvelukseen; tosin olet sen kautta tullut ylenkatsotuksi ja vihatuksi heidän keskuudessaan, mutta mitäs se tekee, mitäs se tekee! Viisas mies ei koskaan ajattele pikkuasioita. Vai mitä sinä arvelet?

_Iikkala_ (Tempaisee itsensä irti): Minä en arvele mitään! Puhu arvoituksiasi muille, älä minulle.

_Karhunen_ (Tarttuu häneen uudelleen): Ei vielä, veikkoseni! Asiani ei vielä ole loppuun asti puhuttu. Nyt vasta tuleekin pää-asia. Tämä tähänastinen on ollut selittävää alkajaispuhetta... Mutta nyt se alkaa. Kuulehan, herra työnjohtaja, minä olen kauan sinua etsinyt ja hakenut... Nyt olen etsimisessäni onnistunut... Ja tiedätkö, mitä nyt aion tehdä?

_Iikkala_: Sinua on mahdoton käsittää.

_Karhunen_: Minä aion antaa sinulle vähän opetusta vastaisuuden varalle... hieman veljellistä kuritusta, joka ei suinkaan ole pahennukseksi sinunlaisellesi konnalle. Olet paljon pahennusta saanut aikaan; olet kylvänyt eripuraisuuden siemeniä oikeuksistaan taistelevien työläisten keskelle ja saanut sillätavoin koko heidän puuhansa tyhjiin raukeamaan... Mutta minä tahdon tänä-iltana sinulle näyttää, mitä maksaa ruveta tovereitansa pettämään... Näetkö tuota suurta puuta tuolla edenpänä?

_Iikkala_: Päästä heti minut vapaaksi!

_Karhunen_: Näetkö tuota suurta puuta tuolla edempänä.

_Iikkala_: Kuulitko mitä sanoin?

_Karhunen_: Älä reuhdo ollenkaan! Sillä turhaa se on. Minun kourani ovat pidelleet oivallisempiakin otuksia...

_Iikkala_: Ellet heti päästä minua menemään, huudan ihmisiä avukseni.

_Karhunen_: Huuda jos tahdot. Kukaan ei kumminkaan sinun ääntäsi kuule: ympärilläsi on ainoastaan vihamiehiä; omat puoluelaisesi ovat kaukana täältä. — Hei miehet, siellä loitommalla, tulkaapa tänne!

(Ankara temmellys Karhusen ja Iikkalan välillä).

(2:nen ja 3:s lakkolainen tulevat).

_2:nen lakkolainen_: Mistä on kysymys?

_Karhunen_: Käykääpä kiinni tämän herrasmiehen koivista! Viemme hänet edemmäksi ja annamme asianmukaisen löylytyksen...

_3:s lakkolainen_ (Tarkastelee Iikkalaa): Kuka hän on? — Ahaa, Iikkala! Hauskaa tavata...

_2:nen lakkolainen_: Mitä kuuluu, herra työnjohtaja?

_Iikkala_ (Erikseen): Minä ole hukassa... (Miehille). Mutta sanokaa nyt, hyvät miehet, mitä pahaa minä oikeastaan olen teille tehnyt; millätavoin olen teitä vastaan rikkonut?

_Karhunen_ (Lyö häntä): Kuinka kehtaat, kuinka kehtaat tuolla tavalla puhua! Enkö jo äsken sinulle selittänyt? — Miehet käykää kiinni! Näytämme hänelle...

_3:s lakkolainen_: Vedämme hirteen koko kommervenkin...

(Käyvät Iikkalaan käsiksi ja koettavat raahata häntä eteenpäin miespoloisen potkiessa ja kiljuessa).

_2:nen lakkolainen_: Tuki turpasi, konna!

_Karhunen_: No, etkö mene!

_Iikkala_ (Toivottomana koettaa irroittautua): Tulkaa apuun, apuun, apuun!

(Pekkanen, Naulanen ja Alasinen, miehiä ja naisia tulee).

_Iikkala_ (Vastatulleille): Auttakaa minua näiden julmurien kynsistä!

_Pekkanen_: Kas, Iikkala!

_Karhunen_: Oli hyvä, että tulitte. Tahdomme todistajien läsnäollessa tätä konnaa hiemasen kurittaa... Jokainen hänet tuntee.

_Naulanen_: Ja jokainen myös tuntee hänen ansioluettelonsa.

_Useita ääniä_: Annetaan hänelle aika selkäsauna! Se on hyvin ansaittua...

_Alasinen_: Sidotaan puuhun kiini ja piestään, että kerrankin tietää...

_Ääniä_: Se tehdään.

(Useat tarttuvat miespoloiseen).

_Karhunen_: Se on siis yleinen mielipide?

_Ääniä_: Niin on.

_Karhunen_: Tulkaa mukaan sitten!

_Iikkala_ (Iikkala on kauhulla kuunnellut viimeistä keskustelua; heittäytyy polvilleen): Armahtakaa minua! Tunnustan väärin tehneeni; tunnustan rikokseni teitä vastaan... Mutta antakaa se anteeksi! Olemmehan tovereita. Lupaan täst'alkaen käyttää itseni kunnollisesti....

_Karhunen_: Viis sinun lupauksistasi!

_1:nen nainen_: Kyllä osaat leikkiä laskea! Antakaa vaan, miehet, hänelle aimo iöylytys — senkin lurjukselle!

_2:nen nainen_: Eikö olisi sittenkin parempi olla väkivaltaisuuksiin ryhtymättä?

_3:s nainen_: Väkivalta on aina turmioksi.

_Karhunen_: Suunne kiinni akat!

(Ovat alkaneet viedä Iikkalaa pois näyttämöltä).

_Perttilä_ (Tulee kiivaasti): Ja taasen tappelua! Mitä ihmettä tämä kaikki oikeastaan merkitsee?

_Karhunen_ (Miehille): Älkää puhuko hänelle mitään.

_Perttilä_: Mikä on aikomuksenne?

_Iikkala_: Pelasta minut, Perttilä! Hanki lisäväkeä... He aikovat lyödä minut kuoliaaksi.

_Perttilä_ (Ryhtyy asiaan): Konnat! Päästäkää heti hänet vapaaksi!

_Pekkanen_: Älä sekaannu asiaan; voit ehkä katua sitä.

_Karhunen_: Älä sekaannu asiaan tai muuten saat saman satsin.

_Perttilä_ (Yrittää temmata Iikkalaa miesten kynsistä): Päästäkää heti hänet irti!

(Ankara temmellys).

_Perttilä_ (Vihansa vimmassa): Kyllä minä näytän teille, te lurjukset! Kyllä minä näytän! Odottakaapas hetkinen! (Rientää vastaiseen suuntaan).

_2:nen nainen_: Käy minun sittenkin tuota miesparkaa sääliksi... Kyllä tämä nyt on hänen viimeinen hetkensä: miehet ovat äärimmäisyyteen asti vimmastuneet...

_Eräs mies_: Teillä on lampaan luonto, teillä naisilla. Pienen pienestä mellakasta tulette te pelästyneiksi. Ja heti herää sydämmessänne haikeata sääliä, jos jotakuta konnaa pikkuruisen kuritetaan. — Oi, naiset, karkoittakaa Iikkalan suhteen kaikki säälintähteetkin sydämmistänne: hän on suuri lurjus ja konna. Hän on rahan kuuliainen palvelija ja mammonan orja. Sillä rahan tähden tietysti on hän patruunan 'palvelukseen ryhtynyt, myönyt kunniansa ja maineensa ja tehnyt itsensä perin alhaiseksi ja hyljeksittäväksi olennoksi... Iloitkaamme yhdessä ja yksimielisesti, että tuo lurjus saa kerrankin oikein kunnollisen selkäsaunan!

_3:s nainen_: Olkoot Iikkalan rikokset meitä kohtaan kuinka suuria tahansa, niin ei kumminkaan ole aivan kunniakasta, että kaikki häntä yht'aikaa kurittavat...

_Mies_: Miks'ei? Jokaisella lakkolaisella on hänelle yhtäpaljon sanottavaa.

_3:s nainen_: Mutta maineestaan pitävät miehet eivät milloinkaan ryhdy näin epätasaiseen taisteluun.

_Eräs toinen mies_: Kyllä minäkin olen Amalian kanssa yhtä mieltä: häpeä on suuren joukon hyökätä yhden ainoan turvattoman päälle — olipa hän sitten tälle joukolle tehnyt rikoksia minkälaisia tahansa. Paheksin mitä jyrkimmästi tällaista menettelyä; melkeinpä häpeän toverieni puolesta...

(Melua. Ruoskanläiskyntää. Avunhuutoja).

_2:n en nainen_: Kuuletteko?

_Mies_ (Tähystelee etäälle): Nyt nousi melu ampiaispesään. He ovat sitoneet hänet puuhun kiinni ja hierovat lurjuksen selkänahkaa hieman pehmeämmäksi... Kas niin miehet, sillä tavalla! Iskekää kipeään ja armottomasti! Iskekää säälimättä, että veri vuotaa! Lyökää vimmatusti vaikka henki lähtisi! Sillä nyt teillä on mainio tilaisuus. — Iloitkaa, ystävät, sillä lurjus saa ansionsa jälkeen!

_2:ne n nainen_: Kuuletteko miten hän kiljuu!

_Mies_: Niin tekee koirakin, kun sitä kuritetaan.

_2:nen nainen_: Kyllä tämä sittenkin on surkeaa! Koko petolauma on yhden miesparan kimpussa... Miehet, kuinka te voitte noin rauhallisina ja tyyninä tätä kaikkea katsella! Onko teidänkään povessanne minkäänlaisia jalompia tunteita? Jos teissä on rahtuakaan miehuutta niin pelastakaa tuo onneton noiden raivostuneiden käsistä!

_3:s nainen_: Menkää, miehet! Minäkin teitä pyytämällä pyydän... Ellei hän pian saa apua, pieksävät he hänet kuoliaaksi.

_Mies_: Sitä parempi! Onhan maailmassa silloin yhtä lurjusta vähemmän. — Mutta tässä seison minä ja ainoastaan katselen tätä näytelmää! Pois sinne missä muutkin! Tahdompa ottaa osaa kuritukseen myös, sillä meidänkin välillämme, Iikkala, meidänkin välillämme on hieman vanhaa hapatusta. (Pois).

_2:nen nainen_: Sinne meni hänkin. Sinne kai te muutkin kohta katoatte... En voi muuta kuin surkutella. Olisimpa minä mies! Heti hänet pelastaisin, vaikka sydämestäni inhoaankin koko miestä.

_Toinen mies_: Ajattelen samoin kuin tekin. Menisin mielelläni Iikkalaa auttamaan, mutta varmasti tiedän, että turhaa on yhden miehen yrittää; turhaa on yhden taistella kymmeniä vastaan...

_2:nen nainen_: Niin puhuvat kaikki, jotka pelkäävät... Olkaa rauhassa: en enää teitä rukoile! Menen itse...

(Aikoo mennä).

_3:s nainen_ (Pidättää häntä): Kuule, Amalia! Hillitse toki luontosi! He eivät häntä pieksekään enää... Katsohan! He ottavat hänet alas puusta...

_2:nen nainen_: Ovat tainneet jo hengen häneltä riistää... Hyi teitä, te täyskasvuiset miehet! Kehtaattekin! Täst' alkaen katselen jokaista teistä halveksien ja pilkaten... Tai ei! Minä en viitsi edes katsoa teidän päällenne. (Kääntää poispäin kasvonsa).

_Karhunen_ (Tulee kiivaasti. — Muut tulevat vähitellen hänen jälessään): Työ on tehty, ja antoipa se uutta innostusta ja voimaa. Konna sai hieman selänpehmitystä — enemmän kumminkin olisi tarvinnut, koska vielä omin voimin pääsi pakoon pötkimään... Mutta jääköön tämä asia sillensä! (Perässään tuleville miehille). Mitä arvelette, miehet, eikö mennä tehtaaseen ja ajeta joka sorkka sieltä pellolle? Sen ovat he hyvin ansainneet...

_Toinen mies_: Kehoitan teitä, veikkoseni, olemaan alallanne. Väkivaltaisuuksista ei kumminkaan ole minkäänlaista hyötyä. Koettakaamme käyttäytyä aina — mikäli se on suinkin mahdollista — arvokkaasti ja moitteettomasti.

_Alasinen_: Minä olen samaa mieltä. Älkäämme ryhtykö enää enempiin väkivaltaisuuksiin.

_Karhunen_: Mutta minun vereni kuohuu tällä hetkellä! Minä tahdon repiä maahan kaiken, mikä tielleni osuu! Tulkaa, miehet! He ovat riistäneet leivän meidän suustamme... Kyllä minä johdan taistelua.

_Pekkanen_: Ainakin minä olen valmis. Eespäin, veljet ja ystävät! Eläköön vapaus, eläköön!

_Useat_ (Hattujansa heilutellen): Eläköön!

_Karhunen_: Mutta rientäkäämme!

_Puhuja_ (Tulee kiireesti): Mitä merkitsee tämä kaikki? Odottakaa, odottakaa! Mikä on aikomuksenne?

_Karhunen_ (Pysähtyy samoin kun muutkin; kummastuneena): Tekö täällä?

_Puhuja_: Tulen juuri Helsingistä. — Onko tehdas käynnissä?

_Karhunen_: Ettekö tiedä sitä?

_Puhuja_: En olisi osannut edes aavistaa! — Milloinka työ alettiin?

_Karhunen_: Tänäaamuna.

_Puhuja_: Niinkö todellakin on tapahtunut! — Mistä he ovat saaneet työväkeä?

_Karhunen_: Mistäkö! Ainakin puolet lakkolaisista on rikkonut lupauksensa...

_Puhuja_: Puolet lakkolaisista!