Part 2

AHTI. En ole utelias. (Kuuntelee.) Nyt ajetaan lehtokujalla. (Menee perälle.) Siinä on hovineuvos-eno. (Seisahtuu hetkiseksi mietteisiinsä.)

VELLAMO. Kuulehan, Ahti!

AHTI. Hm? (Menee alas.)

VELLAMO (istuu pöydän luo). Tuosta atelieesta minä tahtoisin —

AHTI (heittäytyy sohvaan). Tosiaan! Niin minäkin. — Olisiko mielesi paha, jos atelieesi rakentaminen keskeytyisi — joksikin aikaa?

VELLAMO. Keskeytyisi? Mitä tarkoitat?

AHTI. Työn lopettamista minä tarkoitan.

VELLAMO. Minkätähden? Onko äiti ehkä —?

AHTI. Äiti? Mitä äidillä olisi tämän asian kanssa tekemistä? — Työväkeä vain pitäisi vähän — no, se ei kuulu tähän -. Mitä arvelet?

VELLAMO. Voisiko rakennusta käyttää joksikin muuksi, jos —?

AHTI. Mitä?

VELLAMO. Jos minä en sitä tarvitsisikaan?

AHTI. Niinkö?

VELLAMO. Olen ajatellut asettua kaupunkiin asumaan.

AHTI. Kaupunkiin? — Mitä järkeä siinä olisi? Tämähän on melkein kaupungissa. Tuskin neljännestunnin matka.

VELLAMO. Johonkin toiseen kaupunkiin. Pääkaupunkiin esimerkiksi.

AHTI. Vai niin?

VELLAMO. Niin. Mutta Uhmasaaren paviljonkia voin sentään vielä tarvita. — Paneta siis parempi vetoköysi uomaan, ettei virta vie lauttaa mukanaan!

AHTI (nousee). Olihan se oikeastaan hassua! Minua onkin jo alkanut hävettää koko homma. Ruveta syytämään rahoja taiteellisiin yrityksiin!

VELLAMO. Sinä et ole juuri erittäin taiteellinen!

AHTI. Taiteellinen? Minäkö? Pyh! (Nauraa.)

VELLAMO (vakavasti). Ei sinua nähtävästi liiallinen henkisyys rasita.

AHTI. Ei. Minä olen vapaa sellaisista — höyryistä.

VELLAMO. Sielusta.

AHTI (heittää pois tupakan; hyväntuulisesti). Mikä se on?

VELLAMO (puoliääneen). Ei kahta vastakkaista — ainoastaan puolikas —

AHTI. Mitä sanoit?

VELLAMO. Sanopas minulle, hyvä mies, millä sinä elät?

AHTI (kääntyy nopeasti Vellamoon, naurahtaa). Milläkö elän? (Terävästi.) Ethän liene —? — Hm! — Sinustahan voisikin täällä sukeutua —. (Miettii. — Hovineuvos Karila tulee vasemmalta. Hän on vanha, harmaapäinen ja sileäksi ajeltu. Liikkuu hitaasti ja varmasti. Puhuu harvaan, miettivästi ja terävästi. Ahti päättävästi Vellamolle.) Atelieen rakentaminen on lopetettava heti!

VELLAMO (menee Karilaa vastaan). Katsopas enoa! Hyvää päivää! Tervetuloa, eno!

AHTI (tervehtii). Tervetuloa, herra hovineuvos!

HOVINEUVOS KARILA (viittaa kädellään). Ta, ta, ta!

VELLAMO. Kuinka sinä tällaisella ilmalla uskalsit lähteä liikkeelle?

HOVINEUVOS KARILA. Parempi tietysti olisi ollut huoneessa. (Tulee etualalle.) Mutta kun kerran täällä napavyöhykkeellä asuu ja elää, niin pitää kai toisinaan ulkonakin liikkua — pakosta ainakin.

VELLAMO. Istuhan nyt, eno! Tässä nojatuolissa on mukavaa.

HOVINEUVOS KARILA. Kiitos, kiitos!

AHTI. Minulla on kunnia onnitella teitä uuden arvonne johdosta.

HOVINEUVOS KARILA (istuu). Ta, ta, ta!

VELLAMO. Niin tosiaankin — hovineuvos —

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta! — Minä olen yhtä vähän hovineuvos kuin teidän isänne oli kauppaneuvos. Ihmisten tyhmyyksiä! Lapsikamarijuttuja!

VELLAMO. Sinä et siis pidä —?

HOVINEUVOS KARILA. Hassutuksia. En.

AHTI. Mutta, herra hovineuvos —

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! Nimitä minua ennemmin vaikka nokikolariksi — tai ehkä paremmalla syyllä kaivonkatsojaksi. Sen nimen olen jotenkin edes ansainnut. Tuo kaivo tuolla vanhan kartanon pihalla on minun katsomani. Niin! Sano kaivonkatsojaksi — ellet löydä muuta sopivampaa. — Täällä vetää. — (Katselee ympärilleen.) Onkohan tuo ovi —?

VELLAMO (menee sulkemaan peräoven). Minä suljen —.

HOVINEUVOS KARILA (huomaa maalaustelineet). Oletko hommassa?

VELLAMO (sulkiessaan ovea). Se on vain pieni harjoitelma, puolivalmis —

HOVINEUVOS KARILA. Taiteentuntijat arvelevat, että sinun ensi matkasi pitäisi käydä Italiaan päin. (Äkkiä Ahdille.) Missä sanoit lopettavasi työt? Luulin kuulleeni — tehtaillako?

AHTI (istuutuu). Eikä — Vellamon ateliee-rakennuksella.

HOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). No?

VELLAMO. Ei se vielä ole päätetty asia.

AHTI. Vellamo aikoo asettua kaupunkiin vastaisuudessa.

HOVINEUVOS KARILA. Ja äiti mukaan! Se on hyvä! Olen sitä usein ajatellut — ja kehoittanutkin äitiäsi. Hyvin hyvä! — Hän näytti niin rasittuneelta, kärsivältä. — Matkusta ensin Italiaan ja ota hänet mukaasi — talveksi —

VELLAMO. Niin tosiaankin — syksyllä —

HOVINEUVOS KARILA. Minäkin olen aikonut —

VELLAMO (ihastuneena). Sinäkö, eno! Sepä hauskaa —

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Riippuu asianhaaroista. Täällä on luullakseni paljon järjestettävää. (Ahdille.) Luulin jo, että tuo työn keskeytys olisi ollut yhteydessä lakon kanssa.

VELLAMO. Minkä lakon?

HOVINEUVOS KARILA (katsoo Ahtia). Eikö — —?

AHTI (liikahtaa tyytymättömästi). Hyh!

HOVINEUVOS KARILA. Sen — jota suunnitellaan meidän tehtaillamme.

VELLAMO. Täälläkö? — Ahti ei ole puhunut mitään siitä,

AHTI. Siitä ei ole mitään puhumista. — Konehuoneen väki on pyytänyt palkankorotusta, ja — huomenna kello kaksitoista he saavat vastauksen.

VELLAMO (istuutuu). Minkälaisen vastauksen?

AHTI. Kieltävän.

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta! Minä olen aina vastustanut liiallista — sanon liiallista — palkkojen polkemista — ja vastustan nyt — tätä sinun kieltoasi.

AHTI. Olenhan tarjonnut osani herra hovineuvoksen ostettavaksi, ja —

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta!

VELLAMO. No, mutta Ahti! — Ajattelehan, jos he todellakin tekevät lakon?

AHTI (nousee). Tehkööt! Me emme siitä kärsi. — Tehdas on käynyt, veden vähyyden tähden, vain yhdellä koneella aina toisen puolen vuotta. Mutta nyt on meillä niskasulku valmis, ja ylävesi kohotettu. Vastaisuudessa voi tehtaassa käydä kaksi konetta ympäri vuoden. Pieni seisahdus ei tule tekemään tuotantoon mitään vajausta.

HOVINEUVOS KARILA. Mutta jos lakko laajenee? jos konepajalaiset, valimolaiset, ulkotyöläiset'—?

AHTI. Eikö mitä! Sellaista ei voi ajatella. Niinkö suureen hommaan he pystyisivät!

HOVINEUVOS KARILA. Kuka tietää! — Te ette kai kumpainenkaan ole lukeneet tämänpäiväistä »Kansan ääntä»?

AHTI. Minä en koskaan lue meidän sosialistisia lehtiämme.

HOVINEUVOS KARILA. Tällä kertaa olisi syytä. (Ottaa sanomalehden taskustaan.) Siinä on erittäin mieltäkiinnittävä kirjoitus.

VELLAMO. Saanko nähdä —?

HOVINEUVOS KARILA (antaa lehden Vellamolle). Tätä ennen on jo useammissa kirjoituksissa perätysten hyökätty meihin. Vertailevilla numeroilla on todistettu, että meillä on alhaisimmat palkat koko maassa. — Nyt tuossa — vaaditaan elinehtojen parantamista kautta koko linjan — lakon uhalla.

AHTI. Se ei ole mitään uutta. Minun muistinaikani he ovat kirkuneet samaa. Eikä siitä ole sen kummempaa tullut.

VELLAMO (lukiessaan). Loistavaa! Lennokasta!

AHTI (ivallisesti). Sepä uutta!

HOVINEUVOS KARILA. Se onkin uutta. — He eivät taistele enää itsepuolestaan, vaan ihmisyyden puolesta. Koko aate saa tuossa laajemman, korkeamman kantavuuden. Se innostaa, tempaa mukaansa.

AHTI. Sepä jo näyttää tehneen vaikutuksensa!

HOVINEUVOS KARILA. Sana ihmisyys on aina tehnyt minuun erityisen vaikutuksen — suuremman kuin mikään muu sana.

VELLAMO (lukee). »— Ymmärtäkää kuolleet sankarinne! Kuulkaa mitä haudat huutavat!»

AHTI. Kehoitus väkivaltaisuuksiin! Tietysti!

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Ei se ole sitä. — Minä melkein uskon, että se on suurta, pyhää sotaa.

AHTI (hymähtää). Tai — suurta, keinotekoista peliä.

HOVINEUVOS KARILA. Hm! Mitä liekin! — Mutta tarkoitus on selvä: marttyyrejä tarvitaan.

AHTI. Jotka kuolisivat — niinkö? — Minkä puolesta?

HOVINEUVOS KARILA. Totuuksiensa, ihanteittensa puolesta.

AHTI (halveksien). Luuletteko todellakin, että heillä on ihanteita?

HOVINEUVOS KARILA. Meillä niitä ainakin on — sangen vähän. Eikä voi otaksua, että meidän vanhentunut jumaluusihanteemme kestää kamppailun heidän ihmisyysihanteensa kanssa.

AHTI. Noh, sellainen tappio ei paljoakaan merkinne.

HOVINEUVOS KARILA. Se merkitsee luopumista parhaasta suojamuurista — ja — jäljelle jää siinä tapauksessa ainoastaan itsekkyys. (Katsoo Ahtia.) Itsekkyys!

AHTI. Entä korkeampi sivistys?

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Meidän sivistyksemme?! — Jonkun verran — hyvin hiukan aivovoimistelua! Siinä kaikki! — Korkeampi sivistys! (Yskii ja nousee kävelemään.) Korkeampi sivistys on sillä, jolla on korkeammat ihanteet.

AHTI (ivallisesti). Meidän työväkemme on saanut herra hovineuvoksesta vallan erinomaisen puolustajan.

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Minä vain punnitsen taistelevien voimia ja — ja teen johtopäätöksiä.

VELLAMO (lopettaa lukemisensa). Kuka on tämä erinomainen kynä?

HOVINEUVOS KARILA (istuutuu). Minä sain tietää, että lehden toimitukseen on astunut muuan Svante Alhoranta niminen mies. Kuka hän on ja mistä — en saanut tietää. Joskus ennen luulen kuulleeni sen nimen, mutta kenties erehdyn.

VELLAMO. Kuinka sanoit — Svante —?

HOVINEUVOS KARILA. Svante Alhoranta.

AHTI. Saanko ottaa tuon lehden mukaani konttoriin?

(Hovineuvos Karila nyökkää.)

VELLAMO. Tuossa!

AHTI (hymyilee). Jos miehellä todellakin on kykyä, niin katsotaanpa, eikö voitaisi sijoittaa häntä jonnekin — konttoriin tai tehtaalle.

VELLAMO. Mitä tarkoitat?

AHTI. Katkaista hänen kynänsä.

HOVINEUVOS KARILA. Mitä se auttaisi? Ei tässä ole yksi kynä eikä yksi mies vastuksena. — Miljoonat — miljoonat ovat tulossa. Me seisomme kokonaan uuden elämänkatsomuksen edessä. (Nousee.) Ajattele vielä kerran! Minun mielipiteeni tunnet. — Täällä on vähän kosteata ja —

VELLAMO. Minä saatan sinut lämpimämpiin suojiin. Toiseen kerrokseen on vartavasten pantu tulia uuneihin.

HOVINEUVOS KARILA. Kyllä tunnen tiet. Älä vaivaa itseäsi! Menen hakemaan äitiäsi. (Aikoo mennä, mutia kääntyy ovessa ympäri.) Aiotteko pelottaa työväkeä — työn lopettamisella Uhmasaarella?

AHTI. Varoittaa — ehkä.

HOVINEUVOS KARILA. Ei ole hyvä nyt varoitella. Sellaiset varoitukset vain kiihoittaisivat. (Menee.)

VELLAMO. Kuule, Ahti! — Minä luultavasti en muutakaan kaupunkiin. Anna siis jatkaa atelieen rakentamista!

AHTI (katsoo Vellamoa). Kiihoituksen pelostako —?

VELLAMO. Nyt juuri — näin ratkaisevalla hetkellä — ole varovainen!

AHTI. Saammehan nähdä! (Menee.)

VELLAMO (tulee ajatuksissaan alas ja pysähtyy sille kohdalle, missä äskettäin luki lehteä; itsekseen). Miljoonat ovat tulossa. Me seisomme uuden elämänkatsomuksen edessä. (Menee hitaasti perälle ja pysähtyy katselemaan ulos. Outo mies näkyy hitaasti nousevan kuistin rappuja ylös ja lähestyvän keskiovea. Vellamo peräytyy, miehen lähetessä, alas telineen taakse. Outo mies tulee sisään. Hän on tummaverinen, kookas, täysipartainen ja noin viidenkymmenen ikäinen sekä puettu leuan alle asti napitettuun, lyhyeen takkiin, pitkään, pehmeään päällysviittaan ja pehmeään huopahattuun. Hän katselee pitkään ympäri huonetta ja huomaa viimeksi telineen takana seisovan Vellamon. Nähtyään hänet jää outo hetkeksi tuijottamaan häneen. Ottaa vihdoin hatun päästään ja kumartaa lievästi. Vellamo kumartaa vaistomaisesti arasti ja kunnioittavasti.)

OUTO MIES (lämpimästi). Anteeksi, neiti! Minun teki mieleni — nähdä — miltä täällä sisällä näyttää. — Luulin muuten tapaavani täällä — tehtaan omistajia. Kävellessäni tuolla puistossa — näin heidän tulevan tänne.

VELLAMO. Hovineuvos Karila on kyllä täällä ja ehkä veljenikin vielä —

OUTO MIES. Ei ole tarpeellista kutsua heitä. — Tahdoin vain nähdä —. Mikä teidän nimenne on?

VELLAMO. Vellamo — olen talon tytär.

OUTO MIES. Sen kyllä tiedän. Luulin teitä ensin äidiksenne — mutta —. Pelkäättekö minua?

VELLAMO. En.

OUTO MIES. Hyvä on. Älkää vastaisuudessakaan sitä tehkö, vaikka syytäkin saisitte.

VELLAMO. Tahdotteko, että kutsun äitini?

OUTO MIES. En. Minulle riittää, kun näin — teidät. Kuinka vanha olette?

VELLAMO. Kolmenkolmatta.

OUTO MIES. Niin — niinpä kai —

VELLAMO. Sanonko äidilleni terveisenne —?

OUTO MIES. Jos teitä huvittaa — mutta ettehän tiedä keneltä —

VELLAMO. Kyliä minä tiedän.

OUTO MIES. En uskonut, että minun nimeni —

VELLAMO. Sitä en tunnekaan, mutta minä tunnen teidät.

OUTO MIES. Minutko? — Hm! Sanokaa sitten äidillenne tervehdys — Svante Alhorannalta.

VELLAMO (hämmentyneenä). Tekö olette »Kansan äänen» uusi toimittaja?

SVANTE ALHORANTA. Minä. — Näkemiin — Vellamo! (Kääntyy, mennäkseen pois, mutta pysähtyy äkkiä, kun Rouva Vuorenpää samassa astuu sisään vasemmalta ja joutuu seisomaan vastatusten Alhorannan kanssa. Svante Alhoranta, hetkisen seisahduksen jälkeen, kumartaa ja menee.)

VELLAMO. Minä tunsin hänet, äiti! (Rouva Vuorenpää vaipuu hiljaa istumaan viereiselle tuolille. Vellamo rientää hänen luokseen ja polvistuu hänen viereensä.) Minä tunsin hänet!

ROUVA VUORENPÄÄ. Hän oli — oli — (Ei saa ääntä.)

VELLAMO. Hovin tytön — Tumma —.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama huone. Mallijalusta ja maalausteline ovat poissa. Kirkas auringonpaisteinen aamupäivä. Lasiovet perällä auki.

(Rouva Vuorenpää seisoo kuistilla, katselee puistoon. Saarnaava ääni kuuluu kaukaa puistosta, yhä läheten. Rouva Vuorenpää on äänen lähetessä peräytynyt sisäpuolelle ja hermostuneesti painanut soittokellon nappulaa. — Anni tulee.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Kutsu pois tuo hirveä ihminen! Vie hänet sisään, ja anna hänen syödä —!

ANNI (hymyilee). Sekö se on taas tuo Karpalosuon saarnaaja? (Menee kuistille.) Nyt hän toki vaikeni — hovineuvos puhuttelee häntä —

ROUVA VUORENPÄÄ. Anna hänelle ateria, ja hoida hänet sitten matkalle — käske toimittamaan hänet pois!

ANNI. Kyllä minä — (Menee kuistin kautta ulos. — Rouva Vuorenpää kävelee rauhattomana edestakaisin. Ei tiedä mitä tekisi. Ottaa vaipan harteilleen ja heittää sen taas pois hetken kuluttua. — Hovineuvos Karila tulee perältä.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Jumalan kiitos, että tulit, eno! — joko hän meni — tuo harmaa kummitus?

HOVINEUVOS KARILA. Tuoko Karpalosuo? Jo. — Aivan sekaisin. Kulkee pitkin teitä, ja saarnaa —

ROUVA VUORENPÄÄ. — Kirousta meille — eikö niin?

HOVINEUVOS KARILA. — Sanoja — tyhjiä sanoja! Muutamia ulkoa opittuja raamatunlauseita. (Istuutuu.) Vanha juttu! Kun ilmassa liikkuu jotakin voimakkaampaa, niin aina silloin muutamia aivoja sotkeutuu. Eikä niissä monessakaan ole paljon sotkeutumisen varaa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Tuolla miehellä oli kuitenkin oma tarkoituksensa.

HOVINEUVOS KARILA. Rakas Marga! Sinä näet nykyään kaikissa asioissa tarkoituksia. Tuo Svante Alhorannan tarina on —

ROUVA VUORENPÄÄ. Tiedätkö kuka tuo Karpalosuo on? — Hän on yövartijan vaimon isä — Lainan vaari. — Eilen hänen isänsä. Nyt tuo profeetta. Eikö siinä ole mielestäsi tarkoitusta? — Ja lakko vielä tulossa —. Miltä tehtaalla näytti? (Hovineuvos Karila yskii; nousee sitten rauhattomana kävelemään. Rouva Vuorenpää koettaa tyyntyä, istuutuu.) Oliko siellä kyllä levotonta?

HOVINEUVOS KARILA. Sähköä siellä oli — rikkihappoa ilma täynnä. Työväki teki työtään näennäisesti levollisena. Mutta saattoi huomata, että joka hermo oli jännityksessä. Nopeita katseita — hehkuvia silmiä — mutta sanaakaan ei vaihdettu. Täydellinen äänettömyys kaikkialla. — Luulin tuntevani tulikiven katkua nenässäni.

ROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin! Jotakin tavatonta liikkuu ilmassa. Se on totta! Minä tunnen sen niin selvästi.

HOVINEUVOS KARILA. Menin sitten konttoriin. Mikä erotus! Luulin tulevani johonkin kosteaan kellariin. Kirjurit istuivat pöytiensä ääressä ilmeettöminä kuin vahakuvat. — Insinöörit seisoivat piirustuspöytiensä luona ja mittailivat — vain mittailivat. Ei mitään jännitystä, ei kiihkoa. — Teki oikein hyvää vanhalle miehelle. — Kirjurit vain mahtoivat kirjoitella pelottavan paljon vääriä numeroita, koska kuului alituista paperin raapintaa. Sen verran kai olivat hajamielisiä.

ROUVA VUORENPÄÄ. Entä Ahti?

HOVINEUVOS KARILA (istuutuu). Istui pöytänsä ääressä kylmänä ja levollisena. — Sellainen oli tuo keskus, jonka ympärillä kihisi ja kuohui. Eloton, väritön! Jääkylmä, harmaa virasto — numeroiden, sirkkelien ja viivottimien valtakunta!

ROUVA VUORENPÄÄ. Ne ihmiset, jotka tuollaisen keskuksen ympärillä elävät ja tuntevat, toivovat ja luottavat — ne eivät koskaan saa oikeutta siinä valtakunnassa. Eikö totta?

HOVINEUVOS KARILA. Tuskinpa vain. Veri ei kierrä numeroissa — eivätkä sydämet syki kuvioissa —. Tässä on kieroa — kieroa — (Nousee.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Meidänkö tehtaissamme?

HOVINEUVOS KARILA. Koko elämässä. (Kävelee.) Tuolla tehtaalla huomaa sen aivan selvästi. Siellä kuuluu jotakin kevätpuron tapaista, jonka pitäisi kaikua —. (Pysähtyy). Mutta me olemme niin kovin huonokuuloisia.

ROUVA VUORENPÄÄ. Jos sinä olet samaa mieltä kuin minäkin, niin miksi emme vastusta Ahdin menettelyä?

HOVINEUVOS KARILA. Minä olen vanha mies. Minä en tahdo sekaantua tähän taisteluun. Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin päästäkseni irti tehdasosuudestani. — Erimielinen perhe taistelemassa tuota uutta, suurta voimaa vastaan! Ei se käy! Laaja osakeyhtiö on ainoa. Siinä ei ole mitään persoonallista. Silloin jäävät vastakkain numerot ja inhimillisyys. — Minä olen vastahakoisesti numeroiden puolella.

ROUVA VUORENPÄÄ. Miksi on taisteltava? Miksi ei sovinnolla —?

HOVINEUVOS KARILA. Elämä ei lahjoita —

ROUVA VUORENPÄÄ. Se on totta.

HOVINEUVOS KARILA. — Eikä saa lahjoittaa. — On taisteltava —! — Mutta minä en tahdo olla siinä mukana —

ROUVA VUORENPÄÄ. Tee samoin minun osuuteni kanssa! Päästä minutkin irti tästä —! — Minä en kestä enää tätä elämää täällä —. (Menee perälle, katselee ulos.)

HOVINEUVOS KARILA. Olisi parasta, että lähtisit kaupunkiin. Täällä voi tulla liian jännittävää —

ROUVA VUORENPÄÄ. Niin aionkin tehdä -. Paljonko kello on?

HOVINEUVOS KARILA. Puoli kaksitoista. Puolen tunnin kuluttua puhkeaa lakko konehuoneella. Sitä emme siis voi auttaa. Eikä se minua niin erittäin huolettaisi — ellei —

ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä?

HOVINEUVOS KARILA. Minä pelkään, että se laajenee koko tehdasalueelle. Sitä minä todellakin pelkään. Me seisomme aivan kuin tulivuoren kupeella. — Ahti arveli, että he vain uhkaavat, kannattaakseen tovereitaan —. Hm! Mahdollista kyllä — mutta — kuka sen tietää —! Kuulin kerrottavan, että — jos tehtaan pilli puhaltaa kolme kertaa, niin silloin — alkaa lakko — kaikkialla —

ROUVA VUORENPÄÄ. Emmekö voi mitään tehdä —?

HOVINEUVOS KARILA. Emme.

ROUVA VUORENPÄÄ (tulee alas). Tiedätkö mitä? Minä odotan tänne juuri erästä henkilöä —

HOVINEUVOS KARILA. Ketä?

ANNI (tulee). Herra Alhoranta pyytää puhutella rouva kauppaneuvoksetarta.

ROUVA VUORENPÄÄ. Pyydä sisään! (Anni menee.) Minä lähetin hakemaan häntä —

HOVINEUVOS KARILA. Häntäkö? Mitenkä —?

ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy puhua hänen kanssaan — minun täytyy saada tietää hänen — minä tarkoitan — minä pelkään, että kosto on tässä vaikuttimena —

HOVINEUVOS KARILA. Olitko sinä siis syypää hänen lähtöönsä — silloin?

ROUVA VUORENPÄÄ. En. Mutta kuka tietää mitä hän asiasta ajattelee. Jumalako tietää, mistä se kaikki johtui. Minä tahdon selvyyttä! Minä en mistään hinnasta tahdo ottaa itselleni syytä siihen, mitä täällä nyt on tekeillä. Minä en jaksa sitä edes ajatellakaan.

ANNI (tulee vasemmalta). Herra Alhoranta! (Svante Alhoranta tulee levollisena esille, pysähtyy, kumartaa rouva Vuorenpäälle. Anni menee.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Tervetuloa — herra Alhoranta! — Enoni, hovineuvos Karila.

HOVINEUVOS KARILA. Olen luullakseni kerran ennenkin kuullut teidän nimenne — ja nähnytkin teidät — jättiläislakon aikana pääkaupungissa — muistanko oikein —? (Svante Alhoranta kumartaa.) Niin, niin! Teitä ei hevillä unohda. — Mutta suokaa anteeksi, että poistun. Näkemiin, herra Alhoranta. (Menee vasemmalle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (epävarma ja vavahteleva). Antakaa anteeksi — herra Alhoranta — että — että vaivasin teitä — tänne. — Ettekö suvaitse istua? (Svante Alhoranta kumartaa, jää seisomaan. Rouva Vuorenpää neuvottomana.) Älkää pahastuko, jos minä — (Istuutuu.) — En ole voinut oikein hyvin — viime aikoina —. (Äänettömyys.)

SVANTE ALHORANTA. Otaksuin, että teillä olisi minulle sangen tärkeätä sanottavaa — sentähden noudatin kutsuanne, vaikka aikani onkin nykyään kovin tiukalla.

ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa, vaikeasti). Minulle on kerrottu, että te olette saanut aikaan tämän mieltenkuohun — meidän tehtaillamme —

SVANTE ALHORANTA. Olot — en minä.

ROUVA VUORENPÄÄ. Te olette kuitenkin ohjannut tapausten kulkua — kiirehtinyt sitä —?

SVANTE ALHORANTA. Voimieni mukaan.

ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Alhorantaan.) Mistä syystä?

SVANTE ALHORANTA. Vakaumuksesta.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en — usko teitä!

SVANTE ALHORANTA. Niinkuin suvaitsette.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en ole tottunut pitämään teitä vakaumuksen miehenä — herra Alhoranta.

SVANTE ALHORANTA. Minä en voi sanoa samaa teistä, koska te — olette nainen.

ROUVA VUORENPÄÄ (liikahtaa hermostuneesti). Te ette tahdo loukata sanoilla — vaan kyllä ajatuksilla ja — teoilla.

SVANTE ALHORANTA. Lakkoako tarkoitatte?

ROUVA VUORENPÄÄ. Myöskin sitä.

SVANTE ALHORANTA. Minä toimin sellaisten lakien mukaan —

ROUVA VUORENPÄÄ. — jotka polkevat sydämiä! Niin teette.

SVANTE ALHORANTA. Suuren päämäärän valtatien varrella voi sattua yhtä ja toista. (Äänettömyys.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko sekin — minä tarkoitan muuatta tapausta — kaukaisessa menneisyydessä — te arvaatte ehkä — mitä minä tarkoitan — sattuiko — sekin jonkun päämäärän tähden? Teidänkö — vai minun?

SVANTE ALHORANTA. En tiedä.

ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko teille ylipäänsä mitään — silloin?

SVANTE ALHORANTA. Katkerasta pettymyksestä alkoi minun rotkoinen vuoristopolkuni, ja vei — korpeen. Vasta sieltä alkoi minun — valtatieni. (Äänettömyys.) Minua pahoittaa, jos tämä lakko on teille tuskallinen, mutta minä en voi sitä auttaa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en puhu nyt lakosta! — Entisyydestä — siitä mitä tapahtui —

SVANTE ALHORANTA. Siitä on jo niin paljon aikaa kulunut — niin paljon unohtunut —

ROUVA VUORENPÄÄ (ivallisesti). Unohtunutko? Onko todellakin?

SVANTE ALHORANTA. Älkää manatko esiin kuolleitten haamuja! Ne voivat asettua teidän tuomariksenne.

ROUVA VUORENPÄÄ (nousee ärtyneenä). Te seisotte pimeässä, herra Alhoranta! — Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä tuntenut — ensi hetkestä, kun teidät eilen näin — että te asetutte minun tuomarikseni. Teidän käytöksenne, teidän kiertelevä keskustelunne, teidän katseenne — kaikki on ollut tuomarin kieltä — koston kieltä! Te kartatte puhumista siitä, mutta sen sijaan toimitte — puuhaatte onnettomuutta — niin juuri! — onnettomuutta se tuottaa, sillä teidän valtatienne lähtee väärästä katkeruudesta, väärästä pettymyksestä. Sentähden sanon teille vielä kerran — te seisotte aivan pimeässä, herra Alhoranta!

SVANTE ALHORANTA. Te erehdytte, jos luulette minun ajattelevan kostoa. Minun yhteiskunnallinen toimintani ei ole missään yhteydessä noitten — nuoruudentapahtumain kanssa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Eikö missään yhteydessä! — Minkä vuoksi te jouduitte jyrkänteille ja korpeen? Yhteiskunnanko vuoksi? Älkää pettäkö itseänne! Minun vuokseni te lähditte, karkasitte. (Kääntyy päin.) Te ette vie minua harhaan, vaikka minä tunnenkin halveksumisen huokuvan teidän äänestänne, kun puhutte meidän menneisyydestämme. Te rakastitte minua kuitenkin (kääntyy pois) silloin. Minun täytyy se uskoa, ja — minä uskon. — Ellen sitä tekisi, niin ajaisin teidät ulos heti paikalla.

SVANTE ALHORANTA. Uskokaa sitten myöskin se, että minä en ikinä ole askeltakaan ottanut — kostaakseni teille!

ROUVA VUORENPÄÄ. Kenties minä uskon senkin — myöhemmin. Mutta ensin täytyy teidän totuuden nimessä sanoa minulle — minkätähden te silloin lähditte? (Svante Alhoranta kääntyy vähän poispäin hetkeksi.) Jos minä olisin nuori tyttö, ja vaisto puhuisi minulle samaa kieltä kuin nyt, niin pakenisin kauaksi teidän läheisyydestänne. Mutta minä olen hopeahapsinen nainen — niin paljon kärsinyt — ja kärsinyt toivottomasti — että minä voin seisoa tässä ja — odottaa — odottaa. (Kääntyy poispäin. Äänettömyys.) Jos te aavistaisitte, kuinka paljon minä olen kärsinyt — oh, kuinka paljon — mutta mistäpä te! Te ette aavistanut edes kuinka paljon minä — teitä rakastin — kuinka äärettömän paljon! (Svante Alhoranta astuu askeleen lähemmäksi. Rouva Vuorenpää pyyhkii hitaasti otsaansa.) Mutta mitäpä siitä — nyt enää! Minun sydämeni on jo hiipunut ja hiiltynyt. Se tuli on polttanut hitaasti — mutta varmasti — oh, niin hitaasti! — (Vaipuu muistoihinsa.) Mitään minä en ole kuitenkaan unohtanut. Kaikki muistan aivan elävästi —kaikki. Hän rakasti minua niin kauniisti, suuresti. Ja minä — minä jumaloin häntä. Hän kertoi minulle suuresta tulevaisuudestamme. Hän loihti esiin äärettömän määrän onnea ja ihanuutta — jonka me yhdessä toteuttaisimme. Koski oli se runsauden sarvi, jonka avulla me tekisimme suuren työmme — ihmiskunnan hyödyksi — itsemme iloksi. Ja minä — minä elin vain hänelle, hänen aatteilleen ja — suurelle onnellemme. — Sitten eräänä aamuna — (Istuu hiljaa.) — ryöstettiin minulta kaikki — kaikki. Maailma pimeni, aurinko sammui. Minä juoksin — juoksin sinne tänne, ja huusin — miksi — miksi!? (Painaa kädellään sydäntään.) Nyt en voi juosta — en huutaa. Eikä sitä tarvitakaan — vastaajani on lähellä ja kuulee kuiskauksenikin — miksi hän lähti? (Ummistaa silmänsä.)

SVANTE ALHORANTA (astun taas askeleen lähemmäksi). Margareta!

ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa). Minä kuulen — Svante.

SVANTE ALHORANTA (katkonaisesti ja matalalla äänellä). Toverini — minun liikeystäväni, sanoi kerran — en koskaan ollut huomannut hänen valhetelleen — että hän oli kihloissa — salakihloissa sinun kanssasi, Margareta — ja että — että teidän suhteenne oli — niin — niin kehittynyt — että — piti toimittaa kiireellinen vihkiminen. (Tuskaisesti.) Minä kauhistuin, jähmetyin, hyydyin — elämän virta seisahtui minussa. — — Kun se taas alkoi kiertää — tunsin, että jotakin oli katkennut — sortunut. — (Voimakkaasti.) Minä lähdin — pakenin — matkustin — kuin unissani. (Matalasti.) Muutama viikko sen jälkeen olin kuitenkin — kotimatkalla — mutta näin silloin lehdistä — että olitte — vihityt. — Siinä pääasiat —

ROUVA VUORENPÄÄ (tuijottaa eteensä). Valehtelija — konna! (Nousee.) Kirous — kirous hänelle!

SVANTE ALHORANTA (kauhistuen). Se ei siis ollut totta?

ROUVA VUORENPÄÄ (huitoen). Valhetta — valhetta —, mustaa kuin sysi! Oi, Jumalani!

SVANTE ALHORANTA (hiljaisesti). Margareta! Minä huomaan rikkoneeni paljon sinua vastaan. Mutta nuoruuden kiivaus — ajattelemattomuus — onhan sekin ymmärrettävää. — Kuinka olet mahtanutkaan minua syyttää —

ROUVA VUORENPÄÄ. Syyttääkö? En! Minä olen vain rakastanut —

SVANTE ALHORANTA (ojentaa kätensä rouva Vuorenpäälle). Margareta!

ROUVA VUORENPÄÄ. Ja — kärsinyt itseni karrelle.

SVANTE ALHORANTA. Voitko antaa minulle anteeksi?

ROUVA VUORENPÄÄ. Voin. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että näin on täytynyt käydä —

SVANTE ALHORANTA. Sinä olet niin kalpea — sinun täytyy istua. (Auttaa hänet sohvalle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Svante Alhorantaa). Etkö sinä —? (Svante Alhoranta istuu.) Kiitos! — Minun täytyy vielä kysyä sinulta — vielä kuulla sinun suustasi —. Mutta — (Hymyilee heikosti.) — älä vain — ymmärrä minua väärin! Minun mielessäni silloiset — Svante ja Margareta — kuvastuvat toisiksi ihmisiksi — meidän hyviksi ystäviksemme — ei meiksi itseksi — ymmärrätkö mitä tarkoitan? (Svante Alhoranta nyökäyttää myöntävästi.) Älä siis kohdista kysymystäni — meihin! — Rakastitko sinä silloin Margaretaa?

SVANTE ALHORANTA. Rakastin.

ROUVA VUORENPÄÄ. Paljonkin?

SVANTE ALHORANTA. Niin paljon, että — minä rakastan häntä vieläkin.

ROUVA VUORENPÄÄ. Silloista Margaretaa?

SVANTE ALHORANTA. Niin — silloista. (Äänettömyys.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo kävi eilen kuulemassa sinun esitelmiäsi —

SVANTE ALHORANTA. Niin kävi.

ROUVA VUORENPÄÄ. Ja sinä tapasit hänet.

SVANTE ALHORANTA. Niin. —

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä tiedän sen! Vellamo on puhunut minulle paljon — sinusta.

SVANTE ALHORANTA. Onko hän —? — Hän sanoi vihaavansa minua — sinun tähtesi.

ROUVA VUORENPÄÄ. Hm! Niin Margaretakin vihasi — ensin. — Vihasi — ja ihaili — kunnes —. Vellamo on aivan minun luonteiseni —

SVANTE ALHORANTA (nousee, kävelee toiselle puolen huonetta, pysähtyy, ajattelee — menee rouva Vuorenpään luo, istuu hänen viereensä ja ottaa häntä kädestä.) Olisiko se — vastenmielistä sinulle?

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei —! Minulla on harvinainen tunne rinnassani — onnen tunne. Tuntuu kuin kohtalon ääni puhuisi —

SVANTE ALHORANTA (suutelee rouva Vuorenpäätä kädelle). Oh, Margareta! (Nousee.) Sinä et voi aavistaa, miltä minusta tuntui eilen, kun tulin tänne, ja yhtäkkiä — näin hänet. — Valtavalla voimalla syöksähtivät minussa esiin haudatut muistot — minä tunsin liekkien leimahduksen koko olennossani — tulipaloa — tulipaloa koko huone täynnä!

ROUVA VUORENPÄÄ (nousee, ojentaa kätensä Svante Alhorannalle, hymyilee). Nyt minä uskon sinun — vakaumuksiisi! — Mitä hyvänsä sinä tehnetkin, kostosta sinä et toimi. — Mene nyt — kulje valtatietäsi! — Minä luotan sinuun.

SVANTE ALHORANTA. Ymmärrätkö sinä minut? — Hän on niin — sinun näköisesi ja luonteisesi.

ROUVA VUORENPÄÄ. Juuri sentähden minä sinua niin mielelläni ymmärrän. (Hymyilee.) Ja hänet — hänet minä ymmärrän myöskin.

SVANTE ALHORANTA (ihmettelevänä, hajamielisenä). Mutta — sinä —?

ROUVA VUORENPÄÄ. Minäkö —? (Hymyilee.) Minun nuoruudenystäväni seisoo yhä vielä — nuorena ja rohkeana Uhmakallion korkeimmalla paadella — katseessaan kaukaisen kaihon tuli — ainoastaan hänet näen. — Hyvästi — Svante! Minä lähden tänään Vuorenpäästä — ainiaaksi.

SVANTE ALHORANTA. Tänäänkö?