Part 3

ROUVA VUORENPÄÄ. Niin pian kuin suinkin. Jos tahdot sanoa minulle hyvästit, niin — tule Uhmasaaren paviljonkiin — kun näet lipun liehuvan paviljongin katolla! (Nyökäyttää päätään, kääntyy hitaasti, katselee kiintyneenä Svante Alhorantaan, ja menee oikealle. Svante Alhoranta jää hetkeksi seisomaan paikalleen ja menee sitten hitaasti peräovea kohti.)

VELLAMO (juoksee kuistin rappuja ylös ja tulee kiireesti sisään, pysähtyy hämmästyneenä, kun huomaa Svante Alhorannan). Tekö —! — Yksin —? Oletteko tavannut äitiä?

SVANTE ALHORANTA. Olen.

VELLAMO. Missä äiti on?

SVANTE ALHORANTA (viittaa oikealle). Hän meni luullakseni valmistamaan itseänsä matkalle.

VELLAMO. Hän siis lähtee kaupunkiin. Se on hyvä. — No —?

SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?

VELLAMO (hajamielisenä). Minun pitää ensin — (Aikoo oikealle.)

SVANTE ALHORANTA. Sallikaa minun ensin sanoa teille hyvästi!

VELLAMO (pysähtyy). Anteeksi! — En minä sitä —. Minä en — tiedä —

SVANTE ALHORANTA. Te ette tiedä — pitääkö teidän vihata minua — vai —. (Vellamo nyökkää.) Ei — ellette tahdo —

VELLAMO. Te ette siis ollut syyllinen?

SVANTE ALHORANTA. En.

VELLAMO. Kuka sitten?

SVANTE ALHORANTA. Ei kukaan.

VELLAMO (hiljaa). Eikö — eikö — isäkään?

SVANTE ALHORANTA. Ei — hänkään. — Elämän kierous — jos niin tahdotte.

VELLAMO (ojentaa Svante Alhorannalle molemmat kätensä; lämpimästi). Kiitoksia — herra Alhoranta! — Tämä mahtoi olla suloista äidille. Minulle tämä oli jo toinen iloinen uutinen tänä päivänä.

SVANTE ALHORANTA. Mikä oli ensimmäinen?

VELLAMO. Istukaahan nyt — että minäkin saan levähtää! — Ajatelkaa, että olen ollut tehtaalla kello kahdeksasta asti. (Riisuu hatun päästään ja heittää tuolille. Istuvat. ) Minä tahdoin omin silmin nähdä kaikki — perehtyä kaikkeen. — Oi, kuinka paljon minä siellä näin ja kuulin. — En voi ymmärtää, kuinka olen voinut kulkea umpisokeana näin kauan! — Olen minä ennenkin käynyt tehtaalla — kulkenut sekä sisällä että ulkona, mutta en ole nähnyt muuta kuin kiirettä — en kuullut muuta kuin jyskinää. — Tänään minä ensi kerran huomasin siellä ajatuksia, mietiskelyä, tunteita — elämää. — Minä tunnen aamun tunnetta — heräämisen tunnetta! — Ymmärrättekö minua ollenkaan?

SVANTE ALHORANTA. Ymmärrän — täydellisesti. Elämän ovi on nyt auennut teille. Katsokaa, ettette vain päästä sitä sulkeutumaan!

VELLAMO (nauraa). Teidän ansionne on, että se aukeni. (Nousee, vilkkaasti.) Oi, kuinka luontokin rehottaa — kaikkialla vivahduksia — kuohuntaa — aurinko paistaa paljon lämpimämmin — ja linnut laulavat uusilla sävelillä. — Kuulkaa, herra Alhoranta! Minä uskon teidän satuunne — minä uskon ihmisen syntymiseen. — Minä olen uudesti syntynyt — minun simpukankuoreni on auennut. — Minun ympäriltäni on haihtunut verho, joka on kudottu kankeista kaavoista ja piintyneistä tavoista — piintyneistä tavoista ja kankeista kaavoista — ei elähdyttämistä varten, vaan kuolettamista — kuolettamista — vain kuolettamista. — Minä olen nähnyt maailman, joka on ihmisarvoinen — täynnä voimakasta elämää, rohkeita suunnitelmia, korkealle tähtääviä päämääriä. — Siihen mailmaan minä tahdon tulla asukkaaksi! Sille tahdon uhrata. — Kelpaako minun —?

SVANTE ALHORANTA. Uhrinneko?

VELLAMO. Niin.

SVANTE ALHORANTA. Ei! — Uhri ei kelpaa! Kokonainen itse on annettava!

VELLAMO (hämillään). Millä tavalla —?

SVANTE ALHORANTA. Millä tavalla olette aikonut yhdistyä tuohon toiseen mailmaan?

VELLAMO (pettyneenä). Onko sielläkin siis seremonioja —?

SVANTE ALHORANTA (hymyilee). Vaikeampi on rikkaan päästä elämän valtakuntaan kuin kameelin kulkea neulansilmän läpi.

VELLAMO. Omaisuuteniko vain on haittana!? — Sillä rupean harjoittamaan hyväntekeväisyyttä —

SVANTE ALHORANTA. Hyväntekeväisyys on virvatulitusta mammonan alttarilla. Se synnyttää pahaa.

VELLAMO. Mitä on sitten tehtävä?

SVANTE ALHORANTA. On luovuttava kaikesta. Toisesta maailmasta toiseen voidaan vaikuttaa sangen vähän — hyvää. — On mentävä heidän luokseen — ja oltava yksi heistä!

VELLAMO. No, niin sitten — hyvin kernaasti! (Ojentaa taas molemmat kätensä Svante Alhorannalle.) Ja te opastatte minua — ohjaatte —? Minä olen teidän opetuslapsenne — eikö totta?

YÖVARTIJA VARIS (on tullut sisään peräovesta; hän kantaa jotakin takkinsa povessa). Hyvää huomenpäivää!

VELLAMO. Yövartijako? — No?

YÖVARTIJA VARIS (huomaa Svante Alhorannan). Kas vain! Meidän suuri —. (Yskii.) Minulla on ollut sellainen käsitys teistä, että te vihaatte — tällaisia paikkoja! — Mutta teillä näkyy olevan —

VELLAMO. Mitä yövartija nyt asioitsee?

YÖVARTIJA VARIS. Kauppaneuvoksetar kun kutsui — olisin vähän tarvinnut —. (Yskii.)

VELLAMO. Jos minulla vain — (Hakee taskustaan.)

SVANTE ALHORANTA. Virvatulitusta!

VELLAMO (katsahtaa Svante Alhorantaa, ymmärtää hänen tarkoituksensa, mutta tulee neuvottomaksi, mitä pitäisi tehdä; keksii vihdoin). Ellette ole vielä syönyt päivällistä, niin olkaa hyvä ja menkää keittiön puolelle — minä sillä aikaa —

YÖVARTIJA VARIS (katselee äkäisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli? Mikä sana se oli? Sekö se teki tenän? Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä koko sanasta —

VELLAMO. Menkää nyt, hyvä yövartija, jos —

YÖVARTIJA VARIS. Äitinne ei käskenyt minua tänään menemään, vaan tulemaan. — Minä olen, nähkääs, tehnyt pieniä kauppoja — ja — tällaisena kapitalistisen sortovallan aikana eivät pienipalkkaisen työmiehen rahat oikein tahdo riittää —

VELLAMO. Mitä kauppoja te olette tehnyt?

YÖVARTIJA VARIS. Kun meidän Laina nyt näkyy pystyvän ja kelpaavan johonkin — ja kun hän on käynyt — paljain jaloin — sukulaisissaankin — niin — päätin minä uhrata viimeiset pennini —. (Yskii.) Rikkaista sukulaisista minulla on ollut aina hyvä käsitys — ja _isän_ nimellisenä —

VELLAMO. Mitä nyt sitten olette tehnyt?

YÖVARTIJA VARIS. Ostin Lainalle kengät —

VELLAMO. Tekö ostitte?

YÖVARTIJA VARIS. Niin — velaksihan ne piti hankkia — ja sentähden — maksamisapuahan minä — kun kerran tyttö käy teidän hommissanne —

VELLAMO. Te valhettelette, yövartija —

YÖVARTIJA VARIS. Topp! (Svante Alhorannalle.) Tässä näette millaista sortopolitiikkaa —

VELLAMO. Minä käyn ensin Lainan luona. Minä en usko teitä.

YÖVARTIJA VARIS. Ei meitä köyhiä koskaan uskota. (Vetää takkinsa, povesta parin kenkiä.) Tässä minä näytän.

VELLAMO. Mitä? Nuoko —?

YÖVARTIJA VARIS. Eiköhän —! Minulla on kengistä tällainen käsitys.

VELLAMO. Minä sanon teille vieläkin — te valhettelette!

YÖVARTIJA VARIS (Svante Alhorannalle). Nyt näette itse tämän sortojärjestelmän —

VELLAMO. Nuo kengät minä ostin eilen Lainalle — mennessämme ihmisyyskouluun. Te olette ne anastanut häneltä. — Te riistätte vaimoltanne ja lapsiltanne kaikki, mitä näette. Te turmelette heidän elämänsä — viette hautaan oman perheenne. Inhottavaa!

YÖVARTIJA VARIS. Hautaanko? (Nauraen ilkeästi.) Ei kultalintuja haudata —! Minulla on Lainasta sellainen käsitys, että —

VELLAMO. Menkää, mies! Menkää heti paikalla pois täältä!

YÖVARTIJA VARIS (raa'asti). Kyllä minä menenkin. Minä voin sekä mennä että tulla. — Minulla on vielä tultavaakin! Suuria asioita! Kaikki samoille markkinoille!

SVANTE ALHORANTA. Älkää uhatko! Ei teillä näy olevan siihen syytä!

YÖVARTIJA VARIS (katsoo kiukkuisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli! — Minulla on sangen huono käsitys — virvatulista! (Menee ulos perältä oikealle.)

VELLAMO (hervahtaen). Uskomatonta!

SVANTE ALHORANTA (lempeästi). Älkää sulkeko elämänne ovea! — Se oli vain huuhkan huuto yöstä. Se ei saa masentaa! Päinvastoin — yhä kiihoittaa — suurempiin ponnistuksiin! Ajatelkaa, että hänkin voisi olla ihminen!

VELLAMO. Voi, te ette tiedä — mikä hänet on — tuollaiseksi tehnyt!

SVANTE ALHORANTA. Vaikutus — toisesta maailmasta — luullakseni. — Sellaisia yövartijoita tulee sieltä paljon —

VELLAMO. Aivan oikein — toisesta maailmasta. — Ei, ei! Ei masentua!

SVANTE ALHORANTA. Se oli teidän ensimmäinen kiusauksenne. Niitä tulee vielä paljon — paljon.

VELLAMO. Noinko mustia?

SVANTE ALHORANTA. Mustempiakin — mutta myöskin kiiltävän valkoisia. Heidän lävitsensä ja — ylitsensä käy elämän tie.

VELLAMO. Kaita tie —?

SVANTE ALHORANTA. Juuri se.

HOVINEUVOS KARILA (tulee vasemmalta). Anteeksi — — Vai niin! Oletpa sinäkin jo tullut! — Minä alan tulla kovin levottomaksi. Kello on jo paljon yli kahdentoista, eikä —

VELLAMO. Se on totta! Minä unohdin. — Sehän oli minun toinen ilouutiseni. Lakkokomitea oli konttorissa, kun lähdin. Ei tule kokonaislakkoa — vain konehuoneella.

AHTI (tulee perältä vasemmalta). No, sitä myöten on asia selvä! (Huomaa Svante Alhorannan.) Ah —?

VELLAMO. Minun veljeni — herra Alhoranta! (Ahti kumartaa kylmästi, jää paikalleen. Svante Alhoranta kumartaa lievästi, katselee tarkasti Ahtia. Äänettömyys.)

VELLAMO. Minä juuri kerroin näille herroille —

AHTI. Niin — kokonaislakko on kartettu.

HOVINEUVOS KARILA. Se on hyvä. Paljon kurjuutta estyi.

AHTI (ivallisesti). Herra Alhoranta on kai asiasta eri mieltä? — Toisin kai te suunnittelitte?

SVANTE ALHORANTA. Sillä tavalla kuin te luulette — en ole mitään suunnitellut.

AHTI. Jos on lupa tehdä johtopäätöksiä teidän kirjoituksistanne, niin kokonaislakkoon te niissä olette kehoittanut.

SVANTE ALHORANTA. Olen koettanut valmistella mielipiteitä —

AHTI. Sehän on sama asia. (Heittäytyy sohvaan.) Ette onnistunut?

SVANTE ALHORANTA. Hedelmä ei ollut kypsä.

VELLAMO (korjatakseen Ahdin epäkohteliaisuutta). Istukaa, hyvät herrat —

AHTI. Niin tosiaankin! — Te tuotatte meille suuren ilon, herra Alhoranta, jos jäätte päivälliselle. Tällainen aamupäivä kannattaa vähintään yhdet — juhlapäivälliset.

SVANTE ALHORANTA. Tämä päivä on todellakin synnyttänyt ainakin minussa juhlatunnelman — (Katsoo Vellamoa.) — aivan harvinaisen — (Valmistuu lähtemään.) — ja sentähden en tahdo pilata sitä — syömisellä. — (Tehtaan pilli puhaltaa kolme kiivasta vihellystä. Kaikki kuuntelevat hämmästyneinä ja liikahtamattomina.)

AHTI (hypähtää ylös vihellyksien loputtua, kiivaasti). Mitä se merkitsee?

SVANTE ALHORANTA. Hedelmä on kypsynyt. (Kumartaa ja menee perältä ulos. Vellamo seuraa häntä ovelle.)

HOVINEUVOS KARILA. Mitä on tapahtunut? — Eikö asia ollut selvä?

AHTI. Oli, oli! — Mikä jumalan nimessä on voinut saada aikaan tällaisen käänteen?

ROUVA VUORENPÄÄ (tulee oikealta). Kuulitteko — lakko on alkanut?

AHTI. Miksi ei kukaan soita konttorista —? (Juoksee vasemmalle.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä kuulen aivan kuin meren aaltojen —

HOVINEUVOS KARILA. Vellamo — avaa ovi! (Vellamo avaa oven. Kaikki kuuntelevat henkeä pidättäen. Kaukaisia ääniä kuuluu.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Ettekö kuule? Ihmisjoukon ääniä —! (Vellamo menee kuistille.)

HOVINEUVOS KARILA. Jo minä sitä sanoin —! Ta, ta, ta! (Kävelee levottomana.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Eno hyvä! Minä olen valmis matkalle. Lähdetkö kanssani?

HOVINEUVOS KARILA. Lähden. Meillä kummallakaan ei ole täällä mitään tekemistä. (Painaa soittokellon nappulaa.) Minä käsken heti —

VELLAMO (tulee kuistilta). Melua sieltä kuuluu — melua ja huutoja. — Sinne täytyy lähteä — (Juoksee ottamaan hattuaan.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Odota nyt — Ahti on telefoonissa! (Anni tulee.)

HOVINEUVOS KARILA. Käske heti valjastamaan minun ajopelini!

YÖVARTIJA VARIS (syöksyy sisään perältä, ilman lakkia ja villin näköisenä). Nyt ne markkinat tulivat — nyt ne tulivat! Mutta en minä tällaista tahtonut! Väärin minua syytettiin. Minä tässä olen syyttäjä! Minä — ja koko minun elämäni!

HOVINEUVOS KARILA. Älä huuda, ihminen! Mitä on tapahtunut?

YÖVARTIJA VARIS. Minä huudan — huudan — murhaajat — murhaajat! — Teistä on kaikki lähtenyt! Teistä! Teistä on tämä alkujuurta! Teistä! Yksin teistä! — Vaimoni heittäytyi niskasululta koskeen minun lapseni kanssa —. (Ahti tulee.) Ja sinun lapsesi kanssa. Itsensä tappoi — ja molemmat lapset — Lainan myöskin — kaikki kolme koskeen — koskeen — koskeen —

ROUVA VUORENPÄÄ (seisoo jäykistyneenä paikallaan). Minun rikokseni —

VELLAMO. Jumalan tähden — noinko hohtavan valkoisiakin — heidänkin ylitsensäkö?

HOVINEUVOS KARILA (puoliääneen). »Kuulkaa, kuinka haudat huutavat!»

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Uhmasaaren paviljonki. Jotenkin pimeä. Perällä on lasiovet, mutta puiset ulko-ovet sulkevat valon. Ikkunain edessä on valon peittävät verhot. Muutamia kapeita valoviiruja tunkeutuu sisään oven ja ikkunoiden raoista.

Hiljainen kosken kohina kuuluu. (Kosken kohinan kuuluminen ei ole välttämätöntä.)

Keskilattialla on iso pöytä, jolla on kukkamalja, täynnä ruiskukkia ja päivänkakkaroita. Molemmilla etualan seinustoilla, ikkunain alla, sohva. Seinillä muutamia tauluja ja harjoitelmia. Tuoleja siellä täällä. Nurkassa mallijalusta ja maalausteline, jolla on Lainan vastamaalattu kuva. Toisessa nurkassa pienempi pöytä.

Ulkoa kuuluu askeleita — avain työnnetään lukkoon — ulko-ovet avataan, ja kirkkaan kesäpäivän valotulva syöksähtää sisään.

Taustan muodostavat melkein vedetön koski, vesiruuhi ja korkeat harjanteet. Taivas näkyy ainoastaan koskenniskan kohdalta.

Putouksen alainen virta ulottuu aivan paviljongin juureen. Ulompana oven kohdalla on iso kivipaasi.

(Koski voidaan kuvitella näkyväksi myöskin perältä, oikealta, joten taustana voidaan käyttää tavallista metsää.)

Kun ikkunaverhot on nostettu, nähdään vasemmalla tehdasrakennuksia, oikealla jyrkkä kallioseinä.

Vellamo aukaisee ovet perällä ja tulee sisään Rouva Vuorenpään kanssa.

ROUVA VUORENPÄÄ (melkein kuiskaten). Mitä hän tuolla kalliolla seisoo — tuo Karpalosuon vaari?

VELLAMO. Hän on kai siitä katsellut uponneitten etsimistä. (Vetää ylös ikkunaverhoja, mutta jättää vasemmanpuolisen, lähinnä parrasta olevan verhon vetämättä.) Täällähän on kukkiakin! — Tule istumaan tänne pöydän ääreen, äiti! — Anni on lähettänyt tänne ruiskukkia ja päivänkakkaroita.

ROUVA VUORENPÄÄ (tulee hitaasti pöydän luo, istuutuu raskaasti). Miksi et avannut tuota?

VELLAMO. Siitä näkyy kansanjoukko — tuolla rannalla — jossa — uponneet ovat.

ROUVA VUORENPÄÄ. Älä estä valoa! — Aukaise viimeinenkin ikkuna! (Vellamo menee aukaisemaan.) Mitä tekee kansa siellä?

VELLAMO. He seisovat äänettöminä uponneitten ympärillä. ( Äänettömyys.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että heillä oli kovinkin suuri kurjuus?

VELLAMO. Kyllä kai.

ROUVA VUORENPÄÄ. Eikä minun käteni ulottunut sitä lieventämään —

VELLAMO. Yövartija oli sinun ja heidän välillä.

ROUVA VUORENPÄÄ. Yövartija — niin.

VELLAMO. He näyttävät kuuntelevan — joku puhuu siellä —

ROUVA VUORENPÄÄ. Kuolema puhuu. — (Nousee, katselee perälle.) Ah! Minun koskeni — noin ehtynyt! (Kääntyy alas.) Minun koskeni — jonka piti niin paljon suurta elämän iloa synnyttämän! Nyt sen raunioilla on tuskaa vain — ja sääliä.

VELLAMO. Ja iloa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Kuinka voit niin sanoa?

VELLAMO. Minusta tuntuu siltä —

ROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo!

VELLAMO. Tällaisena hetkenä ei kansa voi tuntea tuskaa eikä sääliä — vielä vähemmin sääliä.

ROUVA VUORENPÄÄ (ihmetellen). Mitä sitten?

VELLAMO. Suurta ajatusten nousua ja suurta iloa.

ROUVA VUORENPÄÄ (menee oikeanpuolisen ikkunan luo ja tuijottaa eteensä). Kunpa eno jo tulisi! — Täällä tapahtuu — niin paljon — hämmästyttävää ja kummallista — uusia tunteita — uusia ajatuksia —

VELLAMO. Oraat tekevät terää — (Valtava riemuhuuto kuuluu vasemmalta.)

ROUVA VUORENPÄÄ (vavahtaa). Kuoleman ääressä! Minä en ymmärrä noita ihmisiä! He turmelevat, kun me säälimme, ja nauravat, kun me itkemme —?

VELLAMO. Ja kun me riemuitsemme, niin — he kuolevat.

ROUVA VUORENPÄÄ (menee perälle ulos). Minun koskeni, koskeni! — (Vellamo menee telineen luo, heittää pois peitteen ja kääntää kuvan parempaan valoon — oveen päin, katselee sitä. Riemuhuuto kuuluu taas. Vellamo menee vasemmanpuolisen ikkunan luo. Rouva Vuorenpää kääntyy huudon kuultuaan ja tulee sisään; ovella hän huomaa kuvan, pysähtyy, katsoo sitä, ja suutelee sitten kuvaa; menee Vellamon luo.) Istuhan, Vellamo! — Minulla on jotakin sanottavaa sinulle! (Istuvat sohvalle vasemmalle.) Minä lähden nyt Vuorenpäästä — me emme sovi enää toisillemme. Luulen, että sinäkin täältä —

VELLAMO. Nuo hautajaiset -tahdon ensin järjestää ne.

ROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin — tietysti! Mutta sitten. — Eräs asia vaivaa minua. Niin kauan kun olet täällä — ja niin kauan kun Svante Alhoranta on täällä — olkaa varuillanne — Ahdin suhteen! — Hän on vähän kiihtynyt näistä tapahtumista ja voisi ehkä hairahtua johonkin sellaiseen, joka — no, niin — minä ehkä pelkään suotta — mutta olkaa sentään varuillanne! Minua surettaisi, jos jotakin ikävää vielä tapahtuisi.

VELLAMO. Minä en ymmärrä, mitä se voisi olla!

ROUVA VUORENPÄÄ. En minäkään sitä ymmärrä, sillä onhan Vuorenpään liikehuone itse asiassa — jo hajonnut — mutta — kosken tarina ehkä ei vielä ole loppunut.

HOVINEUVOS KARILA (tulee Ahdin seurassa oikealta). No, Margareta! Hevoset odottavat tuossa mäellä. Oletko valmis?

ROUVA VUORENPÄÄ. Olen.

HOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). Olisin tahtonut sinutkin mukaan, mutta Margareta arveli —

VELLAMO. Minun täytyy vielä jäädä tänne.

HOVINEUVOS KARILA. No, niinkuin tahdot. — Näkemiin asti, Vellamo! Muista aina, että me elämme yllätyksien ilmakehässä — (Hymyilee.) — täällä napavyöhykkeellä! — Hyvästi, Ahti! — Ei yksin järkeä! Numerot eivät hedelmöi. Niistä syntyy vain uusia numeroita. (Menee ovelle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (suutelee Vellamoa hellästi). Rakas Vellamo! Toivon näkeväni sinut taas pian — hyvin pian. — Hyvästi, Ahti! (Pitkään.) Ehkä sinutkin näen. (Aikoo jatkaa, mutta ei voi; kääntyy ripeästi Vellamoon.) Tuhannesti tervetullut — hyvin pian! (Aikoo mennä, mutta kääntyy.) Se on totta —! Vellamo! Vedä lippu liehumaan paviljongin katolle, että — näen sen vielä tuonne Tienkäänteen harjulle — Uhmasaaren lipun! Vedätkö?

VELLAMO. Kyllä äiti! Puolitankoon. (Ottaa lipun eräältä pöydältä.)

HOVINEUVOS KARILA. Sitten — Margareta. — (Tarjoo käsivartensa rouva Vuorenpäälle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy ovessa). Minä tahdon nähdä Vellamon lipun liehuvan —. (Katselee mennessään koskea. Vellamo seuraa oven ulkopuolelle näkymättömiin. Ahti kävelee tylyn näköisenä ympäri huonetta. Riemuhuutoja kuuluu taas. Ahti juoksee vasemmanpuolisen ikkunan luo. Hänestä uhkuu vihaa, hän työntää tarmokkaasti kädet taskuihin, ja vartalo jännittyy. Vellamon nähdään vetävän lippua ylös. Tulee sitten sisään.)

AHTI. Kuuletko, kuinka tuo karja möyryää tuolla —?

VELLAMO. Ahti!

AHTI. Niin, niin! Sinä olet heidän puolellaan, sinä! Sen kyllä olen huomannut. Kaikki, mitä he tekevät, on tietysti kaunista, esteettistä —

VELLAMO. Minä en ollenkaan ajattele heitä siltä kannalta.

AHTI. Miten sitten? Voitko selittää tuon hävyttömän ulvomisen — kuolleitten ääressä?

VELLAMO. Tuskin — sinulle.

AHTI (terävästi). Niinkö? Et minulle? Miksi et?

VELLAMO. Sinä et sitä ymmärtäisi.

AHTI. Onko se niin peräti järjetöntä?

VELLAMO. He eivät näe siellä kuolemaa. He näkevät elämän. (Ahti hymähtää ylenkatseellisesti.) Sanoinhan, että sinä et sitä ymmärrä.

AHTI (pysähtyy uhkaavana Vellamon eteen). Yhden asian minä varmasti ymmärrän.

VELLAMO. Minkä sitten?

AHTI. Että sinä olet narri! Sinä, äitisi ja tuo hupsu kaivonkatsoja! Narreja kaikki! — Muut tekevät teille kultaa! Te saatte monta kymmentä tuhatta vuotuisia tuloja, joista teillä ei ole muuta vaivaa kuin nimen kirjoittaminen rahoja nostaessa — mutta —

VELLAMO. Niin — me olemme narreja!

AHTI (kohottaa ääntään). — Mutta se on teidän mielestänne epämukavaa — menettämisestä on liian paljon vaivaa — tuloja pitää vähentää, heittää hukkaan — tuolle päättömälle laumalle —

VELLAMO. Ei vähentää! Kaikesta on päästävä!

AHTI (hämmästyy). Mitä? — Mitä sinä ajattelet?

VELLAMO. Älä kysele minulta! En minä osaa nyt vastata. — (Pyyhkii otsaansa.) Minä kyllä selitän sitten myöhemmin! On tapahtunut niin paljon —

AHTI. Minä en tahdo tietää mitään sinun tapahtumistasi. Ne eivät ole minkään arvoisia. Mutta sinun omaisuutesi on jonkun arvoinen! — Hovineuvos mainitsi, että sinulla on jonkunlaisia aikeita sen suhteen. Mihin aiot sen panna?

VELLAMO. Oh, en tiedä vielä! —

AHTI. Aiotko jättää sen tehtaaseen?

VELLAMO. En koskaan — en!

AHTI (tiukasti). Mihin sitten?

VELLAMO. Sanoinhan jo, etten ole ehtinyt ajatella sellaisia sivuseikkoja.

AHTI. Sivuseikkoja! — Tiedätkö, mikä tuo sivuseikka on? Se on sinun pääasiasi. Jos tuo pääasia otetaan pois, niin mitä luulet jäävän jäljelle? (Viittaa vasempaan ikkunaan.) Kas tuonne! Tuolla on sadoittain sellaisia, jotka ovat ilman noita sivuseikkoja. Mutta he pyrkivät kaikin voimin omistamaan niitä. He varastavat, tappavat ja kuolevat — omaisuuden tähden.

VELLAMO. He eivät taistele suurien omaisuuksien puolesta, vaan niitä vastaan.

AHTI. Siksi, että omaisuus ei ole heidän.

VELLAMO. Sitä et saa sanoa! Tiedäthän, että heillä ei ole toimeentuloa.

AHTI. Mutta he tahtovat saada toimeentulon — eikö niin?

VELLAMO. Niin.

AHTI (ivallisesti). Sinulla on toimeentulo, mutta sinä tahdot päästä siitä. Huomaatko ristiriitaa?

VELLAMO. Minulla ei ole mitään toimeentuloa. Siinäpä se juuri on! Minä en ole vielä ansainnut ainoatakaan ropoa, en koskaan kortta ristiin pannut elämisen eduksi. Minua on juotettu ja syötetty elämän mehulla kuin sairasta ihmistä, jolle on annettu imuputki suuhun ja sanottu: — Kas tuossa! Älä rasita itseäsi — ime, ime vain! Ja minä olen tehnyt työtä käskettyä, vaikka minä en ole heikko, en kykenemätön enkä sairaskaan! Ja tiedätkö sinä, missä on ollut tuon putken toinen pää — tiedätkö?

AHTI. Kyllä. Tehtaan kassakaapissa.

VELLAMO (menee vasemman ikkunan luo). Tuolla! Tuolla se on ollut! — Katso sinne! Siellä on se maaperä, josta mehu on lähtenyt! — Mutta sen ei tarvitse lähteä enää! Ei enää! Minä olen katkaiseva tuon putken.

AHTI. Ja aiot —?

VELLAMO. Aion tehdä terveen ihmisen velvollisuuden — aion itse elättää itseäni.

AHTI (myrkyllisestä). Pidä sentään putki ehjänä — jos et onnistuisikaan! Koetahan nyt ensin edes vähän aikaa, miltä se tuntuu! Edes kuukausi, viikko — tai edes yksi päivä — että saat nähdä!

VELLAMO. Miksi minun pitäisi arkaillen kokeilla sitä, mihin tuolla ovat alaikäiset lapsetkin pakotetut! Minä en tahdo olla elämän dilettantti!

AHTI (ivallisesti). Taiteessasi olet saanut jo siitä tarpeeksi — niinkö?

VELLAMO (katsahtaa nopeasti kuvaan päin, viittaa kädellään ja aikoo sanoa jotakin, mutta pidättää itsensä). Vaikkapa — niinkin. (Menee katselemaan ikkunasta.)

AHTI (ärtyneesti). Sinä et ole viisas — sinä — (Miettii hetken kylmästi.) Aivan suotta tuhlaamme tällaiseen asiaan näin paljon sanoja! Yhden seikan voin sinulle kuitenkin valaista. — Tee muuten mitä tahdot, ja yrittele mitä tahdot — mutta — omaisuutesi jää hajoittamattomaksi — ja — sinne, missä se on — vastaiseksi. Hulluuden ja hullujen päähänpistojen varalta on yhteiskunta laatinut lain (Vellamo kääntyy nopeasti.) — joka estää yksilön hajottamasta omaisuuttaan.

VELLAMO. Mutta ei kokoamasta —?

AHTI. Ei — tietysti!

VELLAMO. Hyvinpä on suojattu! — Mutta jos sellainen laki on olemassa, niin se on väärä ohje — ja väärissä ohjeissa on aina joku takaportti.

AHTI (uhkaavasti). Varo, että minun ei tarvitse niitä sulkea!

VELLAMO (tulistuneena). Älä uhkaile minua! Sinä et kuitenkaan voi mitään! Minä tahdon kulkea omaa tietäni!

AHTI (katsoo terävästi Vellamoa). Svante Alhorannan tietä!

VELLAMO (hetken perästä). Niin — voitpa sanoa sitä vaikka — hänen tiekseen.

AHTI (ivallisesti). Kun naiset ihastuvat aatteisiin, niin he aina unohtavat yhden seikan.

VELLAMO. Minkä?

AHTI. Että he ovatkin ihastuneita henkilöihin. (Vaanien.) Eikä minulla ole sanottavasti myöskään herra Alhorantaa vastaan — hm!- Hän on kieltämättä etevä mies. Harvinaisen terävä kynä. Hänessä on tarmoa — se on miehen paras avu. Hän toimii säälimättä. — Hänen ainoa vikansa on vain se, että hän toimii huonon asian palveluksessa. — En ihmettele, että olet huomannut hänet. — (Odotettuaan hetkisen vastausta.) Hän myöskin on — huomannut sinut. (Vellamo kääntyy hieman poispäin.) Olisihan vallan ihmeellistä, ellei hän olisi nähnyt sinun ympäristöäsi. (Viittaa tehtaille päin.) Kukkiihan se jotenkin uhkeasti! — Pitäisi kelvata mehiläiselle kukan — korresta he eivät välitä. — (Huomaa kukat pöydällä, ja ottaa maljakosta yhden päivänkakkaran.) Kas tuossa! — Minä halveksin vertauksia, mutta — (Naurahtaa.) — otahan tuo! (Antaa kukan Vellamolle.) Se on kaunis — eikö niin? (Nypistää kukan varresta lattialle.) Tarjoapa sitä nyt mehiläisellesi! (Kuuntelee.) Hss! Lautan köysi vingahti. — (Menee katsomaan oikeanpuolisesta ikkunasta.) Herra Alhoranta! Todellako? (Katsoo merkitsevästi Vellamoa.) Vai niin? — Noh! (Hymähtää.) Samapa se! — Voimmehan ostaa kynän — mutta — ainoastaan taittumattoman kynän — (Menee Vellamon luo.) — vain siinä tapauksessa, että se taipuu — (Nauraa.) — Ei — korsi ei kelpaa — älä tarjoakaan! (Ottaa korren Vellamon kädestä ja heittää pöydälle. Svante Alhoranta tulee oikealta, hämmästyy vähän nähdessään Ahdin ja Vellamon.) Kas vain — herra Alhoranta! — Minä en voi olla lausumatta hämmästystäni siitä erinomaisesta huomaavaisuudesta, jota osoitatte meidän perheellemme —

VELLAMO (nopeasti). Hyvä, että tulitte, herra Alhoranta! — Nyt kun äitini on matkustanut, niin —

SVANTE ALHORANTA. Onko hän matkustanut?

VELLAMO. Äsken juuri — kaupunkiin.

SVANTE ALHORANTA. Vai niin! Sitten ehkä —

AHTI (viittaa kädellään istumaan). Ellei teillä ole mitään vastaan, niin pyytäisin käyttää tilaisuutta hyväkseni —ja — keskustella vähän kanssanne.

SVANTE ALHORANTA (luo silmäyksen Vellamoon). Palvelukseksenne! (Istuutuu pöydän ääreen. Ahti istuu toiselle puolen pöytää. Vellamo menee levottomana ovelle, josta seuraa keskustelua.)

AHTI. No, te voititte. Saavutitte näennäisen voiton. — Tiedätte kai — paremmin kuin minä — että tämä ei ole ensimmäinen lakko — tällä teollisuuden alalla — jonka nähtävästi olette ottanut erikoisalaksenne —

SVANTE ALHORANTA. Minun erikoisalani on koneinsinöörin —

AHTI. Vai niin? (Kohteliaammin.) Anteeksi, että en tietänyt sitä! Hm! Niin — minä aioin vain sanoa, että aivan perätysten on sattunut lakkoja juuri tällä alalla. Enkä sitä erityisesti ihmettelekään. Minä olen persoonallisesti sitä mieltä, että palkkaussuhteissa sietäisi — pitäisi tehdä muutoksia. Samaan suuntaan on lausuttu myöskin yhdistyksessämme — tiedättehän — hm! — Mutta sitä ei ole voitu toteuttaa. Ulkomainen kilpailu on meidän määrääjämme. — Luuletteko, herra — herra insinööri, että vielä on tulossa jokin lakko?

SVANTE ALHORANTA. Siinä suhteessa en voi luulla mitään.

AHTI. Minä arvelin, että jos sattumalta — olisitte kuullut. Asema on nykyään sangen uhkaava. Olisi estettävä sen kärjistyminen. — Yhdistyksemme on päättänyt ryhtyä työnsulkuun koko linjalla, jos vissi määrä lakkoja puhkeaa. Tämä — meidän — oli viimeinen siinä määrässä. — Ymmärrätte kai, minkälaisen hallan koko meidän teollisuutemme kärsii, jos se joutuu pitkäksi ajaksi pois ulkomaisilta markkinoilta. Sentähden — koko teollisuuden etua silmällä pitäen — tulin ajatelleeksi — eikö sellaista suurta onnettomuutta voitaisi estää.

SVANTE ALHORANTA. Ryhtykää keskusteluihin lakkokomitean kanssa!

AHTI. Tyhmien ihmisten kanssa, jotka vain huutavat yhtä ja samaa! Siitä se ei valkene. — Ei! — Minä ajattelin keskustella teidän kanssanne.

SVANTE ALHORANTA. Minun?

AHTI. Niin.

SVANTE ALHORANTA. Minä en ole valtuutettu. En voi mitään keskustella. Korkeintaan voin ilmoittaa lakkokomitealle, että haluatte puhutella heitä.

AHTI. Ei, ei! Sitä en halua.

SVANTE ALHORANTA. No, sitten — (Nousee.)

AHTI. Te ette siis tahdo estää työnsulkua?

SVANTE ALHORANTA. Minä en voi sitä estää enkä edistää.

AHTI (hillityllä raivolla). Hm! — Teillä on voimakas kynä —

SVANTE ALHORANTA. Mikä minulla on?

AHTI (pakottaa itsensä levolliseksi). Istukaahan nyt vielä! Minä johduin ajattelemaan — jos olette yhtä etevä insinööri kuin artikkeleitten kirjoittaja, niin — mutta istukaahan toki! (Svante Alhoranta istuu.) Oletteko huomannut kuinka paljon vettä meillä on kasattuna —? — Vettä. — (Saa äkkinäisen päähänpiston, hypähtää ylös ja menee perälle katsomaan koskeen päin, kääntyy takaisin, katsoo uhkaavasti Svante Alhorantaa ja Vellamoa, pyyhkii otsaansa ja koettaa päästä entiseen tasapainoon, puhuu nopeammin ja epätasaisesti.) Olette kai nähnyt, että nousu on jo — padon reunoihin asti. — Jos tulee työnsulku — paljon väkeä joutuu kurjuuteen — olen ajatellut erästä toista — teollisuushaaraa — rakentaa uutta tehdasta — ja te olette epäilemättä etevä insinööri — kirjoituksistanne päättäen —

SVANTE ALHORANTA (hymyilee). Niistä tuskin voi päättää —

AHTI (halliten taas itsensä, hymyilee). Ei, ei! Eipä tietenkään. Mutta niistä voi päättää miehen. (Istuutuu.) Ja uutta tehdaslaitosta perustettaessa tarvitaan kaikki avut —

SVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte?