Part 1

language: Finnish

KOHTALON LEIKKIÄ

Kirj.

Liina Röösgrén

Helsingissä, Paperikauppa Viertola, 1923.

SISÄLTÖ:

I. Muistojen hauta. II. Nautintoja. III. Nautintojen jälkeen. IV. Katinkultaa. V. Iltahaaveiluja. VI. Karnevaalikulkue. VII. Kun hauta aukeni. VIII. Arvoitus. IX. Kuka sinä olit? X. Sinun heikko hetkesi tuli. XI. Kun se tapahtui. XII. Sinun voimasi oli heikkous. XIII. Tuskaa. XIV. Valkean talon satu. XV. Kesätoverini. XVI. Minä odotin häntä. XVII. Rakkauteni. XVIII. Sinun nimipäiväsi. XIX. Valkea tyttöni. XX. Naisen rukous. XXI. Muruja. XXII. Kuolinlaulu. XXIII. Miksi sinua rakastan? XXIV. Eromme. XXV. Yhteinen tie. XXVI. Pohjattomalla syvyydellä. XXVII. Via dolorosa.

Tämä ei ole romaani, ei edes kaunokirjallinen tuote, vain erheisen sydämen tuskainen muistelo, tosielämän traagillinen tarina sydänverellä kirjoitettu.

Vaatimaton kukkakiehkura yksinäisen vaeltajan pienelle hautakummulle.

I. MUISTOJEN HAUDALLA.

Siinä oli hautakumpu. Itse olin sen luonut ja haudannut sinne hänet, jonka ympärille muistot kutoutuvat.

Monen talven lumi kattaa haudan, monen kevään aurinko on sitä lämmittänyt. Monen kesän kukkaset ovat sitä kaunistaneet ja monen syksyn sateet ovat sitä huuhdelleet.

Olen koettanut unohtaa haudan, olen koettanut unohtaa muistot ja olen koettanut unohtaa hänet, jonka sinne hautasin ja jonka ympäri muistot kutoutuvat, mutta muistot elävät, vaikka luulin niiden kuolleen ja lepäävän haudassaan.

Ulkona sataa lunta. Se putoaa suurina hiutaleina ja täyttää ilman. Hämäryys hiipii huoneeseeni. Sen rukki surisee ja muistojen langat valmistuvat.

Sytytän liedelle valkean päästäkseni hämärän lumoista. Valkea palaa räiskyen, mutta tulen kielekkeet muodostavat muistoja ja sikäli kun puut hiiltyvät, muodostuu kuvia ja niiden kuvien keskellä näen kasvot, hänen kasvonsa, jonka ammoin luulin kuolleena muistojen hautaan kätkeneeni.

Ne kasvot ovat vakavat ja hiilien hehku luo poskiin henkevyyttä, kuten ennen luonnollisiin kasvoihin. Leuan pehmeä pyöreys hivelee silmääni. Ylähuulen kaartoviivan siro muoto antaa suulle tunteellisen ilmeen ja silmät, oi, niiden vakava, lapsellisen hätäytynyt katse suuntautuu minuun ja minun sydäntäni vihlaisee niin oudosti. Koetan päästä muistoista, koetan päästä sinusta. Olen armoton kuten usein ennenkin, jolloin katsein ja sanoin iskin sydämeesi ja sain nähdä kasvojesi punastuvan kirkkain veripurppuroin, sain nähdä huuliesi vavahtavan, sain nähdä lapsellisten silmiesi täyttyvän suurista kyynelistä ja sitten sain nähdä sinun poistuvan luotani hitain, horjuvin askelin. Menosi vihlasi rintaani, mutta en kutsunut sinua takaisin, sillä mitä merkitsi minulle sinun tuskasi, koska en sinua rakastanut. Mitä merkitsee minulle nyt, että viehkeän, hiilihehkuisen kuvasi armottomasti sekoitan hiilihangolla. Ei mitään! Sinä olet minulle kuollut. Sinä makaat unheen haudassa ja muistosi tahdon haudata myös.

Monin lampuin ja kynttilöin tahdon valaista huoneeni poistaakseni harhat.

Olenhan nuori. Elämä kutsuu minua ja moni suloinen tyttökuva ilmestyy eteeni. Heidän nuoruutensa on minun otettavissani ja minä riennän heidän luokseen, unohtaen sinut.

II. NAUTINTOJA.

Valot loistavat. Kristallit kimaltelevat kruunuissa. Naisten puvut kohisevat. Monet heistä kulkevat kuin utupilvissä, hiuksissa kimaltelevat timantit ja heidän valkoiset kaulansa, kauniit olkapäänsä ja pyöreät käsivartensa ovat paljaat, huumaten aistejani tuoksullaan.

Valo, ilo ja nuoruus, sen kaiken voin saavuttaa.

Se on minun, miksi en olisi onnellinen?

Viinit helmeilevät. Samppanja vaahtoaa laseissa, juomme nuoruuden ja elämänilojen maljan.

Tuolla kaikuvat vienoina valssin sävelet. Käsivarteeni nojaten astelee vierelläni nuori nainen. Hänen runsas tukkansa hohtaa kuin suuri kimppu päivänsäteitä. Hänen poskensa on pehmeä ja hieno kuin ruusunpunainen sametti ja silmät loistavat kosteina ja salaperäisinä kuin metsälampi. Punaiset, raollaan olevat huulet näyttivät olevan valmiit suuteloille. Tunnen hänen nuoren notkean ruumiinsa lämmön ja valtimo hänen pienessä kädessään sykkii omaani vastaan...

Minä tanssin hänen kanssaan ja hurmaannun. Veri kohisee suonissani, ohimot lyövät. Joku kuiskaa sisässäni: sinun hän on, ota hänet, juo ja juovu rakkaudesta, nauti!

Me keinumme sävelten tahdissa. Hän värisee käsivarrellani. Tanssimme, tanssimme. Hänen poskensa hipaisee omaani. Tuntuu siltä kuin järki, kuin kaikki katoaisi ja näkisin ainoastaan hänet. —

Hurmaannun, kuiskaan hulluja sanoja. Hän painautuu lujemmin vastaani ja hänen henkäyksensä hyväilee kasvojani.

Katsahdan hänen silmiinsä, jotka äsken olivat kuin salaperäinen metsälampi, ja kauhistun. Niissä loistaa nyt eläimellinen halujen tyydytysvaisto. Alan tulla järkiini saaden samalla mieleeni hätäytyneet, lapsellisen vakavat silmät, joihin verkalleen kohoutuvat suuret kyyneleet, ja tulen entiselleni. Vien nuoren naisen pois. Kumarran sirosti ja poistun hänen luotaan. Poistuessani näen kylmät silmät ja pilkallisesti kohoavan kauniin ylähuulen.

Kumarran toiselle. Hän on nuori, juuri kukoistukseensa puhjennut neitonen. Hänellä on kastanjanruskea tukka, kalpea iho ja suuret viattomat silmät. Hän tanssii tanssin vuoksi ja iloitsee siitä. Hän ei huumaa aistejani, eikä itse huumaannu. Hän rupattelee kevyesti tyhjänpäiväisistä asioista ja vakuuttaa kerta kerralta olevansa niin onnellinen, kun saa tanssia kanssani. Hänen kätensä on valkoinen ja siro. Siinäkin lyö valtimo kiihkeästi omaani vastaan, syy kai on tanssin. Me lopetamme. Hän häviää tyttöparveen, minun jäädessä miesryhmään. Annan katseeni liukua yli salin, näen ainoastaan kauniita kasvoja, hymyileviä suita ja loistavia silmiä. Kenenkään silmät eivät ole lapsellisen avuttomat, eikä niihin kohoa suuria kyyneliä. Olen iloinen, sillä sydäntäni ei sellainen näky vihlaise täällä.

Taas soivat säveleet. Parit kiitävät lattialla. Äsken tanssittamani hurmaava nainen tanssii ohitseni. Hän nojaa pariinsa kuten äsken minuun ja heittää minulle kylmän silmäyksen. En tiedä miksi minua inhottaa hänen katseensa. Mieleni tekee pois — huoneeni hiljaisuuteen, mutta velvollisuus emäntää kohtaan pidättää minua täällä. Haen tanssitoveria ja löydänkin yhden, vieden hänet tanssiin. Hän on lihavahko, eikä tanssi kevyesti, mutta hänen valtimonsa lyönti on rauhallinen. Olen häntä pitempi ja voin katsella ylhäältä päin. Otsa ja tasaisten kulmakarvojen ääriviivat muistuttavat minulle erästä toista. Käsikin on jäntevä, työkäsi. Se muistuttaa kättä, jonka kymmeniä kertoja olen omaani sulkenut. Tunnen hurjaa riemua ja puristan vierasta naista kiihkeästi vastaani. Hän nostaa kysyvän katseen minuun ja silmien katse on vakava. Pyydän anteeksi. Hän hymyilee lempeästi ja me jatkamme tanssia. Hän puhuu kanssani ja hänen äänessään on surullinen sointu, joka vihlaisee rintaani. Lopettaessani toivon, etten olisi häntä pyytänyt tanssiin.

Siirryn herrojen huoneeseen. Istumme siellä poltellen ja puhuen politiikasta.

Täällä on hyvä. Täällä eivät muistojen rukit suristen kehrää lankojaan. Täällä unohdan haudan, jonne olen kätkenyt hänet ja muistoni.

III. NAUTINTOJEN JÄLKEEN.

Aamulla herätessäni oli pääni kipeä. Raotin silmiäni ja tuijotin pimeyteen, joka täytti huoneeni, sillä oli talvinen aamu ja ulkona lumipyryinen sää.

Ohimoissani takoi ja ruumis oli veltto. Ajattelin eilisiltaa ja ellottava tunne tuntui sydänalassa. Turhaan vietetty ilta, hukkaan kulutettu yö. Helmeilevä viini, kuohuva samppanja ja puoleksi verhotut naisruumiit, jotka olivat arkailematta tanssin pyörteissä painautuneet ruumistani vastaan ja värisseet antautumisen halusta.

Rakkaus — luonnonvietti — veren vellova kiihkeys, joka vaati tyydytystä.

Siinäkö elämän tarkoitus, sekö oli nuoruuden unelma?

Minä olen nuori. Ruumiini on voimakas, vereni kuumaa, haluni väkevät ja nainen, jota minut on opetettu kunnioittamaan, hänen silmistään näen eläimen halut.

IV. KATINKULTAA,

Kokosin voimani, voitin velttouteni ja menin ulos. Vaelsin katuja talvipäivän hämäryydessä selvitellen kipeää päätäni. Kadut vilisivät täynnä ihmisiä, sillä oli joulunaluspäivät. Kaikilla oli kiire. He riensivät myymälöihin ja sysivät toisiaan syrjään saadakseen ostettavansa ensin.

Eräällä kadulla tapasin eilen kohtaamani nuoren tytön. Tarjouduin kantamaan hänen pakettejaan. Kävelimme yhdessä, mutta tänään hän ei ollut sama kuin eilen. Viattomien silmien katseessa luin pyyteen ja liikkeiden sirous oli pelkkää kiemailua.

Ajattelin: yössäkö oli lapsen viattomuus kadonnut ja sialle tullut naamiota kantava nainen. Oikeat helmet vaihdettu väärennettyihin. Puhdas kulta katinkultaan.

Erotessamme rapun hämäryydessä puristin hänet syliini ja suutelin häntä suulle. Hänen huulensa imeytyivät omiini ja ruumis värisi nautinnosta. Kadulle tultua inhotti minua. Muistin äkkiä oman sisareni. Hänkin oli nainen. Mahtoiko hänelläkin olla samat pyyteet. — Halusin asettaa hänet erikoisasemaan ja muistelin häntä pienenä kirkassilmäisenä olentona, jonka heleä nauru ja suloinen ääni täyttivät huoneet. Nauroiko hän nytkin yhtä heleästi kuin silloin, jolloin yhdessä leikimme? —

Ei, hän ei nauranut niin. Eikä ääni ollut yhtä suloinen. Silmien kirkkauskin oli himmentynyt. Niissä ei enään kuvastunut taivas, niissä asui usein tuska.

Se oli ilmaantunut niihin silloin, sen kevään jälkeen, jolloin hän usein oli heleästi nauraen samoillut ystävänsä kanssa kukkivilla kedoilla ja istunut kirsikkapuun alla. Sitten oli ystävä mennyt ja hänkö oli jättänyt tuskan?

Sain kovan ikävän. Minun täytyi rientää sisareni luo.

Saavuttuani hänen asuntoonsa otin hänen kasvonsa käsieni väliin, katsoen häntä syvälle silmiin. Hän hymyili minulle valoisaa hymyänsä. Suutelin häntä otsalle, sillä tiesin, etteivät ne silmät koskaan olleet kenellekään pyyteitä julki tuoneet. Hän oli rakastanut, mutta hänen rakkautensa oli kirkas kuin kristalli, kuin erään toisenkin rakkaus, hänen, jonka avuttomiin lapsen silmiin hitaasti kohosivat suuret kyyneleet.

V. ILTAHAAVEILUJA.

Vietin joulua lapsuuteni kodissa, maan sydämessä. Ympärillämme oli hiljaista. Suuret puut seisoivat talomme vieressä juhlallisen vakavina. Loitompana hohtivat laajat hanget kuin valkeat hurstit ja vielä kauampana, siellä, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen, häämöittivät sinimetsäiset kukkulat, joiden taa aurinko lyhyen talvipäiväisen vierailun jälkeen painui levolleen.

Katselin ikkunastani joka ilta sen verkkaista alenemista. Toisinaan hohtivat silloin kukkulat kullassa ja purppurassa, toisinaan ne olivat kuin verellä valeltuina. Ajattelin: noin menivät vuodetkin, noin kului ihmiselämä. Toisten kimaltelevana ja kauniina, toisten verisiä jälkiä jättäen. Kaikki vaelsivat verkalleen kohti samaa päämäärää — hautaa ja elämä oli monelle lyhyt kuin talvipäivä ja hämärä kuin sekin usein. — Mitä oli auringon laskun takana? Mitä oli ihmisen elämän loputtua? Pimeyttä, tyhjyyttäkö, vaiko kauniita, hohtavia maailmoita ja puhtaita, jaloja olentoja, jotka kultaisin siivin lennellen tiellemme onnen kukkia heittelevät? — —

Mietteeni keskeytyivät kevyen käden olalleni laskeuduttua. Käännähdin ympäri. Vierelläni seisoi äitini, kauniina ja solakkana. Hänen kasvonsa olivat tyynet, silmät kirkkaat ja vanhuuden-valkea tukka ympäröi kiharaisena hänen korkeaa otsaansa.

— Mitä mietit poikani? hän kysyi.

— Elämän arvoitusta, vastasin.

— Ei se miettien selviä. Se käsitetään eläen — ja silloinkin puolittain.

— Entäs onni, äiti, mistä se on löydettävissä?

— Omasta itsestämme. Se asuu meissä. Muualta hakien emme sitä koskaan tavota. Joskus tuntuu siltä, että voisimme sen sieltä tai siinä saavuttaa, mutta liki tultuamme haihtuu se utupilven tavoin pois ja häviää. Toisinaan kimmaltelee se siellä tai täällä, mutta jos lähdet sitä takaa ajamaan, huomaatkin sen olleen virvatulen, joka lähetessäsi pakenee saavuttamattomana ja silloin kutsut itseäsi onnettomaksi. —

— Tee työsi, täytä velvollisuutesi, lapsi ja silloin huomaat, että onni ei tule ulkoapäin, vaan sisältä, omasta itsestäsi.

Otin äitini käden ja suutelin sitä. Hän silitti kevyesti päätäni ja poistui. Hänen mentyään seisoin ikkunassani kauan, katsellen kuinka hämärä vaihtui pimeydeksi ja kuinka tähti toisensa jälkeen syttyi tummalle taivaanlaelle.

Lapsena olin tähtiä kutsunut Jumalan ja enkelten silmiksi tai taivaan akkunoiksi, joista autuaiden juhlatulet vilkkuivat maan viheliäisille asukkaille tienviittoina. Nyt tiesin tähtien olevan taivaan kappaleita, mutta en tahtonut sitä totuutta uskoa, vaan kutsuin niitä ajatuksissani Jumalan silmiksi.

VI. KARNEVAALIKULKUE.

Oli sunnuntai. Maaliskuun ilma oli kirkas, taivas sininen ja aurinko heloitti täydeltä terältään sulattaen kaduilta lumen.

Riensin kadulle, ihmisvilinään. Näin kaikenlaisia kasvoja, outoja ja tuttuja. Koetin hakea heidän sielujaan, mutta he kulkivat kaikki kuin naamiot kasvoilla. Toisien muoto oli murheellinen, kasvot pitkiksi venähtäneet. Muutamat koettivat naamioida itsensä hyveellä, mutta silmistä pilkisti irstaisuus. Jotkut kulkivat hymyillen, puoliavoimien huulien raosta valkeat hampaat loistaen. Ajattelin:

Hymyilet, hampaasi ovat kauniit, mutta tilaisuuden sattuessa voisit hymysi muuttaa irvistykseksi ja valkeat hampaasi voivat purra armottomasti ja syvään.

Tuolla meni joku nojaten toisen käsivarteen, nauraen ilotonta naurua. Hän kai kulki tuska sydämessä ja epätoivo sielussa. Jotkut kulkivat laahustaen. Heidät tylsät kasvonsa olivat puhumattomat. Jonkun muoto oli tyhmä ja kasvot kuin ohitse kulkeva kysymysmerkki. Onnellisia kasvoja hain turhaan.

Riensin kotiini miettien:

Elämä on karnevaaliviikko, jolloin kukin kulkevat toistensa ohi, salaperäisenä, tuntemattomana, naamio kasvoillaan.

VII. KUN HAUTA AUKENI.

Hauta aukeni ja muistot astuivat sieltä esiin kuin kuolleet ylösnousemuksessa.

Pieni nykäisy ja padottu virta tulvii entistään voimakkaammin murtaen sulkunsa kokonaan.

Tänään tulin työstäni miettien äitini sanoja:

»Tee työsi, täytä velvollisuutesi — olet onnellinen.»

Olin tehnyt niin ja tunsin mielenrauhaa. Silloin muutaman kadun kulmassa huomasin äkkiä pienet kasvot ja avuttomat lapsensilmät.

Minut nähdessään veri purppuroi hänen kasvonsa, huulet vavahtivat ja käsi puristi kiivaasti vierellään kulkevan, suloisen tyttösen käsivartta.

Tyttö katsahti äitiin ihmettelevästi. Muuta en nähnyt. He hävisivät ihmistungokseen. Mutta minun muistojeni sammaltunut hauta aukeni, minun vahvasti padottu virtani särki sulkunsa ja vieri yli äyräittensä.

Nyt istun hämärässä ja annan muistojen kuva kuvalta nousta haudasta ja vaeltaa ohitseni. Annan virran rynnätä yli äyräittensä, koska en kykene sitä uomaansa sulkemaan.

VIII. ARVOITUS.

Sinä olit minulle meikein tuntematon saapuessani sinun kauniiseen kotiisi sinä talvi-iltana.

Tulin odottamatta, sinä yllätyit. Vakavilla kasvoillasi ailahti ilo. Ojensit kätesi kuin syleilyyn. Rintaani valahti enemmän ihmettelyn kuin mielihyvän tunne; olit vieras nainen ja kuitenkin niin tutunomainen.

Katselin sinua. Kasvojesi vilkas, ilmehikäs muoto miellytti minua, Puheesi oli nopeaa, muuttuen helposti äänilajista toiseen. En voinut kutsua sinua kauniiksi, mutta herätit minussa mielenkiintoa. Puhelimme paljon ja huomasin sinulla olevan laajat tiedot monella eri alalla. Puhellessasi katselit silmiini vapaasti ja avoimesti kuin lapsi.

Koetin arvailla ikääsi. Voit olla kaksikymmenen vuotias, voit olla neljäkymmentä. Kasvojesi hipiä oli valkoinen, vivahtaen vähän keltaiseen. Kun innostuit, kohosi poskillesi puna ja silmäsi saivat tumman, syvän sinivärin. Kätesi oli pieni, herkän tunteellinen, mutta hyvästellessäsi puristit sillä omaani voimakkaasti, toverillisesti.

Saattaessasi minua eteisen ovelle kuiskasit hellän hyväilevästi:

— Älkää jättäkö minua kauaksi yksin, tulkaa pian katsomaan!

Luvatessani täyttää pyyntösi, katsoin sinua syvälle silmiin. Sinä punastuit vahvasti, mutta silmiesi kirkkaassa katseessa en lukenut mitään pyydettä.

Kadulle tultuani en kohdannut ketään tuttua, siksi sain rauhassa ajatella sinua. Et ollut ennen kohtaamieni naisten kaltainen olit erilainen. Olit kiehtova ja pois työntävä. Olit lempeän hellä ja kuitenkin kylmä kuin jää.

Sinun vierelläsi voisi sulaa, voisi lämmitä, mutta voisi myös paleltua ja muuttua kovaksi. — Tunsin sinussa piilevän paljon samaa ainesta kuin itsessäni. — Pidin luonteesi vahvana, melkeimpä voittamattomana. Päätin mitellä voimia kanssasi, päätin saada selvän olemuksestasi. Ehkä olitkin näyttelijätär, joka harjoittelit elämän suurella näytöslavalla. Ehkä olit teeskentelijätär, peilin edessä seisoen, kokeilulla saavuttanut taidon, vanhanakin katsella toista lapsen viattomalla katseella. Salaperäinen olit, eikä sinulta viehätysvoimia puuttunut. Mutta jos olitkin sellainen, en minä ainakaan verkkoihisi sotkeutunut, sillä tiesin, etten milloinkaan sinuun rakastuisi.

IX. KUKA SINÄ OLIT.

Makasin kauan valveilla vuoteellani ja mietin. Monta kertaa kysyin itseltäni kuka olit sinä ja kuka olin minä, ja miksi tiemme yhtyivät? Kysyin myös sitä, mikä voima minua luoksesi veti ja miksi sinua kaipasin.

En tuntenut sinua kohtaan mitään himoa. En koskaan ajatellut mahdollisuutta saada omistaa sinut. Tähän asti oli himo aina vallannut minut joka kerta, kun joku nainen oli minua miellyttänyt, saattaen heti ojentamaan käteni poimiakseni hedelmän, ilman, että himoitsemani naisen läsnäolo olisi syvästi vaikuttanut tai häirinnyt sisäistä ajatustani.

Sinuun nähden ei himo kiihdyttänyt vertani ja oli kuin se olisi häveten piiloittunut jonkun toisen, voimakkaamman tunteen taakse. Määräämättömän, ja jota en halunnut ruveta määräämäänkään, en ruumiillisesti, enkä henkisesti. Mutta minä tulin hermostuneeksi, olin kiihtynyt, olin levoton, kuitenkaan ei mitään tuskallista liittynyt tähän tunteeseen, vaikka se askarruttikin ajatuksiani.

Usein löysin itseni ajattelemasta sinun henkisiä kykyjäsi sekä ruumiisi sopusuhtaista kauneutta, mutta ne eivät minua hurmanneet, eivätkä tehneet kiihkomieliseksi. Sinä miellytit minua, mutta minä en rakastanut sinua. Kuitenkin sinä kiehdoit minut ja kiinnitit minun mieltäni enemmän kuin muut naiset. Sinä teit sen erikoisella tavalla ja senvuoksi pidin sinua keimailijana, joka koetit kietoa minut ja sitten taitavan sotapäällikön tavoin tilaisuuden tullen saartaa ja vallata minut. Tehdä sitten rakastajaksesi, minun kuitenkaan sinua rakastamatta, mutta jos niin ajattelit, olit laskenut väärin, minä en ollut se mies, joka annoin muovata itseäni naisen tahdon mukaan. —

En tuntenut entisyyttäsi, enkä halunnut sinulta enkä muilta sitä tiedustella, päätin lopettaa tuttavuuteni tai ainakin tavata harvoin. Mutta en tehnyt kumpaakaan, sillä ikävöin sinua. Halusin kuulla vaihtelevaa ääntäsi, halusin puristaa kättäsi. Halusin laskea kanssasi leikkiä rakkaudesta, johon aineeseen usein palasimme, vaikka koetimmekin sitä huolellisesti karttaa puhelemalla muista asioista.

Kerran samaan jouduttuamme sanoit sinä tuskallisesti — niinkuin minusta tuntui:

Miksi meidän puheemme aina menee samaan asiaan. Olemmehan jo yksimieliset siitä, ettei löydy muuta kuin äidinrakkaus, muu on pyydettä, omistushalua. Puhutaan toki muusta.»

— Puhutaan — sanoin minä, mutta hetken kuluttua puhuimme kuitenkin siitä ja sen huomattuamme nauroimme molemmat. Mutta pois lähtiessäni näin silmissäsi suuret kirkkaat kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskillesi. Ja minä tunsin suuren halun painaa sinut vasten rintaani, — sillä lähdin matkalle, enkä näkisi sinua useampaan päivään — mutta sinä puristit kiivaasti kättäni ja juoksit nopeasti pois, sulkien oven jälkeesi.

X. SINUN HEIKKO HETKESI TULI,

Ja sitten tuli sinun heikko hetkesi, tuli minulle suurena hämmästyttävänä yllätyksenä.

Se oli kesäkuinen ilta, uuvuttavan lämmin helteisen päivän jälkeen. Olin palannut matkaltani, ja halusin tavata sinut. Menin kotiisi. Riensit vastaani silmät ilosta loistaen. Hyväilit käsiäni ja lepertelit kun lapsi, mutta sinun huulesi värähtelivät ja äänesi sointu oli matala ja siinä väreili pidätetty itku.

Katsellessani sinua tuli mieleeni elegia. Niin, sinä olit elegia. Kaukainen, saavuttamaton ja hellä. Sydäntäni ahdisti, kysyin: — Mikä sinun on? Miksi olet tuollainen?

Vastasit katkonaisesti:

— Ikävöin sinua! Ikävöin niin etten saanut rauhaa päivällä, enkä unta öillä. Luulin kuolevani. Tunsin jonkun seisovan vuoteeni vieressä ja sain mieleeni: se on kuolema, joka on tullut minua noutamaan, enkä koskaan, en koskaan enää saa nähdä sinua. Tuskani yltyi ja sitten en voinut kestää, vaan kirjoitin sinulle. Sanoin kaiken mitä tunsin, mitä ajattelin ja nyt sinä olet saanut kirjeeni ja lukenut sen.

En ollut saanut silloin vielä kirjettäsi ja sanoin sen sinulle. Silloin pyysit, etten sitä koskaan lukisikaan. Se oli vain lapsellinen tai ehkä sairaloinen hätäsanoma, joka yön hämäryydessä kohosi ihmisrinnasta. —

Saneessasi tätä koetit nauraa, mutta kyyneleet tulivat silmiisi ja sinä sanoit, kuin anteeksi pyytäen:

— En sille mitään voi, että rakastan sinua, sinä rakas, sinä ainoa. Sitten sinä aioit paeta, mutta otin sinun kätesi ja hyväilin sitä sanoen ainoastaan: Luulin sinua vahvaksi, mutta sinä olitkin heikko, mutta heikkoudessasi on sinun voimasi. Suljin sinut syliini hyväillen sinun tummia kiharoitasi ja sinä makasit rinnallani kiihkotta ja rauhallisena kuin lapsi äitinsä sylissä. Katsoin syvälle silmiisi. Hakien niistä samaa kuin toisten kohtaamieni naisten silmistä, mutta en löytänyt muuta kuin suuren rakkauden ja tuskan.

Näin istuimme kauan ja sitten laskin sinut sylistäni ja lähdin kotiini.

Rinnassani oli epämääräinen tunne. Vuoroin olin poikamaisen ylpeä sinut voitettuani, vuoroin tunsin syvää tuskaa. Olin kuin petturi edessäsi, enkä kuitenkaan ollut koskaan sinulle valehdellut. Enhän minä sinua rakastanutkaan, mutta miksi kuitenkin iloitsin tietäessäni sinun itseäni rakastavan.

XI. KUN SE TAPAHTUI.

Ja sitten tapahtui se, jonka sinä et milloinkaan uskonut tapahtuvan ja jonka minä tiesin tapahtuvan, sillä minä olin nuori, ruumiini oli voimakas, vereni kuuma ja haluni olivat väkevät. Ja sinä olit heikko, rakastit minua ja painoit pääsi rintaani vasten, niin usein, niin usein!

Muistathan päivän ennen sen tapahtumista. Kuljin kuin kuumeessa. En tahtonut olla luonasi, mutten tahtonut olla poissakaan. Jos menit toiseen huoneeseen, ikävöin sinua ja huusin nimeäsi, kunnes saavuit luokseni, katsellen minua suurin, kysyvin lapsensilmin. En voinut katsoa silmiisi. Puhelin vaan jokapäiväisiä asioita. Vastasit niihin rauhallisesti, mutta äänesi kuullessani vahva ruumiini värisi.

Tahdoin ottaa kätesi omiini, mutta sinun ahkerat kätesi olivat sinä iltana vieläkin ahkerammat. Pidin niitä silmällä, huomatakseni niissä samaa kuin omissanikin, mutta sinun; kätesi liikkuivat rauhallisesti ja työskennellessäsi puhuit lapsiesi leikeistä. Oli kuin kaikki ajatuksesi olisivat olleet heihin kiintyneet. Ja minun kuumeeni kohosi.

En milloinkaan mieheksi tultuani muista peljänneeni mitään, enkä ketään ja nyt pelkäsin sinua, joka olet niin kevyt, että vaivatta voin nostaa sinut maasta pääni tasalle. Sinun pieni kätesi oli minulle vaarallinen. Koetin olla siihen tarttumatta mahdollisimman kauan.

Viimein, puoliyön tienoissa nousin lähteäkseni. Ojensit kätesi hyvästiksi. Se oli melkein kylmä. Kasvoiltasi oli kaikki veri paennut. Kumarruin puoleesi, suutelin huuliasi kevyesti, kuin sisarta suudellessa. Et vastannut suudelmaani ja silloin valtasi minut hurja kiihko. Suljin sinut syliini, nostin sinut ylös ja kannoin ympäri huonetta. Sinä painauduit vastaani, kiersit kätesi lujasti kaulaani ja toistit kuiskaten nimeäni.

Olin kuin juopunut. Kaikki aistini olivat sekaisin. En ajatellut mitään, en muistanut ketään muuta kuin sinut.

Painoin kiihkoisena sinua vasten rintaani tietoisena siitä, että olit sieluinesi, ruumiinesi minun omani, tuntien antaumuksen riemua, sillä sinä rakastit minua. Minä olin sinulle kaikki.

Aamun sarastaessa poistuin luotasi kylmenneenä, melkein vihamielisin tuntein.

En vastannut jäähyväissuudelmaasi, enkä välittänyt siitä, vaikka silmiesi kirkkaan katseen kyyneleet sumensivat. Ajattelin ainoastaan itseäni ja sanoin melkein tylysti; — Et saa itkeä se tekee mieleni surulliseksi.

Vastasit hymyillen kyyneltesi läpi: — Enhän itkekään nyt!

— Et nyt, mutta et saa itkeä sittenkään, kun olen mennyt! Sitten irroitin käteni käsistäsi ja poistuin, jättäen sinut yksin.

XII. SINUN VOIMASI OLI HEIKKOUS.

Lintujen laulu kajahti puistojen läpi kulkiessani. Ne lauloivat täyteläisin rinnoin iloisen elämän yltäkylläisyydestä. Puiston puiden lehdet liikahtivat hiljaa. Ruohon korsi nyökkäsi toiselle, sillä aamutuuli kiirehti ohi pannen merenpinnan väräjämään hienoissa lipattavissa laineissa. Luonto heräsi uuden päivän askareihin silloin, kun minä valmistauduin levolle. Seisoin vielä hetken avatun ikkunani edessä antaen aamutuulen hyväillä yövalvonnasta rasittuneita silmiäni ja hurmiohetken veltostamia kasvojani. Sitten vedin uutimet ikkunain eteen paneutuen maata.

Vuoteeni raidit tuntuivat vilpoisilta ja sydämeni värähti hetkellisestä kaipauksesta.

Muistin lämpimän notkean ruumiisi, jota äsken vielä olin kiihkeässä hurmassa syleillyt ja käsivarteni kohosivat syleilyyn, mutta silloin muistin tekoni ja käsivarteni vaipuivat sivuilleni.

Vihastuin itselleni, koska olin heikko, mutta vielä enemmän vihastuin _sinulle_ sinun heikkoutesi tähden, joka kuitenkin oli sinun ja koko sukupuolesi väkevyys. Sillähän te voititte itsellenne kaikki. Sen avullahan te pakoititte miehet eteenne polvistumaan ja heikkoudellanne hallitsitte heitä.

Mutta minä vihasin sinua vielä senkin tähden, että sinä heikkoudessasi unohdit olevasi äiti ja antauduit muun miehen kuin lapsesi isän syleilyyn. Sinä tallasit itsessäsi äitiyden lokaan, sinä häväisit aviovuoteesi ja teit itsesi mahdottomaksi olemaan enää puolisona. Ja kuitenkaan et tekoasi katunut. Sinä iloitsit, sillä olit saanut antaa itsesi sille miehelle, jota rakastit. Olit saanut tuntea antaumuksen onnea. Uskoit saaneesi uuden elämän, kehittääksesi siitä rakkautesi lapsen, voidaksesi hänessä rakastaa vielä syvemmin minua.

Minä vihasin sinua siksi, että illalla aikoessani luotasi pois olivat kasvosi kalpeat ja kätesi melkein kylmät. Mutta kaikkein enimmän vihasin sinua siksi, ettet vastannut suudelmaani. Jos sen olisit tehnyt, olisi kiihkoni laimentunut, kuten usein ennen oli tehnyt nähdessäni naisten himon pistävän vähimmästäkin esiin ja silloin olin voinut jättää heidät, Mutta sinun kylmä kiihkottomuutesi oli valanut tulta suoniini ja saanut minut tekemään sen, jota nyt kaduin ja joka sinussa riisti sen ihanteeni, jonka lapsekkaissa silmissä aina kuvastui puhdas sielu, mutta joka nyt varmaan ensi kerran kohdatessamme olisi mustempi kuin kenenkään ennen kohtaamani naisen sielu. — Pelkäsin nähdä sinua, niinkuin peljätään nähdä sen ihmisen kuollutta ruumista, jonka itse on tappanut.

Mainitsin nimeäsi ja kirosin sitä päivää, jolloin olin astunut kotisi kynnyksen yli ja päättänyt ruveta mittelemään voimia kanssasi, koska minä olin kuitenkin siinä kamppailussa hävinnyt, sillä sinun voimasi oli heikkous ja sinä _sanoit_ rakastavasi minua, kutsuen minua _ainoaksesi_.

XIII. TUSKAA.

Sinä kirjoitit minulle rakkauden hehkuisia ja kaihoisan ikäviä kirjeitä, joissa pyysit minun saapumaan luoksesi. Sinä pyysit vain saada nähdä minua. Halusit vain kuulla ääneni ja kuulla huoneittesi kajahtelevan reippaiden askelteni äänestä, voidaksesi taas olla onnellinen.

Sinä pyysit, rukoilit ja kerjäsit minua luoksesi, mutta minä en tullut, sillä minä en rakastanut sinua, etkä sinä ollut enää ihanteeni.

Sinä kirjoitit kulkevasi yön hämyssä niitä katuja myöten, joita tiesit minun kulkevan, voidaksesi edes siten olla lähelläni.

Sinä kerroit jokaisena päivänhetkenä ajattelevasi minua ja toivoit saavasi istua lattialla voidaksesi nojata sairaan pääsi polviini, taikka jollen antaisi sinun siinä olla, istuisit sinä jossain hiljaa ja äänettömänä katselisit minua, sillä sinä rakastit minua ja minä olin sinun kaikki kaikkesi. Sinä pyysit minulta itsellesi lasta, voidaksesi rakkautesi minusta siirtää häneen ja kuullaksesi hänen suustaan ne sanat, joita minä _en koskaan_ tulisi sinulle sanomaan: _»rakastan sinua!»_

Näin sinä kirjoitit, mutta minä olin armoton, enkä luoksesi tullut. Ja kun omatuntoni minua kovuudestani soimasi, menin kaduille ja kujille ja ostin rahalla rakkautta niiltä, jotka sitä myivät ja nautin yön, viskatakseni heidät aamun koittaessa kadulle jälleen, unohtaen, että heitä oli ollutkaan. Ja niin menivät päivät, viikot vierivät ja kuukaudet kuluivat, mutta ostetun rakkauden hurmiohetket jättivät jäljet ruumiiseeni tuottaen samalla tuskia sieluuni ja silloin minä vihasin sinua, vihasin niin kuin vaan ihminen voi toista ihmistä vihata, joka häneltä sielun rauhan riistänyt on.

Vanhenin muutamassa viikossa enemmän kuin useissa vuosissa. Mieleni hilpeys haihtui, jättäen jälelle synkkyyden.

Silloin kerran päätin mennä luoksesi ja antaa vihani kuohuvan sapen virrata ylitsesi.

Sinä päivänä oli taivas pilvinen ja harmaa kuten mielenikin.

Kuljin kiertoteitä, kuohuttaen mieltäni vihaan ajattelemalla kohdannutta onnettomuuttani, johon sinä olit syyllinen.

Viimein saavuin kotisi luo ja samassa näin pilvien haihtuvan ja aurinko paistoi täydeltä terältään.

Tapasin puutarhasi veräjän avoinna ja menin sisään. Hiekka narisi jalkojeni alla puutarhakäytävällä, jota myöten kiiruhdin.

Pysähdyin portailla. Ovesi oli suljettu, mutta ei lukittu. Menin sisään samoillen tyhjissä, avarissa huoneissasi löytämättä ketään.

Viimein perimmässä huoneessa, joka oli makuuhuoneesi, kuulin valittavan äänen. Raotin ovea ja katsoin sisään. Olit pystyttänyt sinne alttarin, jonka päällä oli Ristiinnaulitun kuva. Alttarin ääressä olit polvillasi rukoillen. Kuuntelin sanojasi. Ne kulkivat tuskallisen hätäisinä huultesi yli. Sinä pyysit Vapahtajaa kuolettamaan rakkautesi minuun. Sinä pyysit häneltä voimaa voidaksesi riistää sydämestäsi kuvani. Sinä rukoilit ja itkit.

Sydämeni heltyi. Halusin palata luoksesi, sulkea sinut syliini ja lohduttaa sinua, mutta minä olin raukka ja raukkana pakenin, jättäen sinut, raadellun, kärsivän naisen ja pakenin.

Juuri kun olin puutarhastasi astumaisillani kadulle, vilahti jotain valkoista pensaan välistä ja sinun pieni tyttösi syöksähti eteeni.

Hän katseli minua suurin tutkivin silmin kysyessään:

— Miksi olet ollut näin kauan poissa?

En osannut vastata. Lapselle en voinut valehdella, vielä vähemmin sanoa oikeata syytä poissaolooni. Katselin häneen äänetönnä. Silloin hän jatkoi:

— Äiti on itkenyt paljon. Hänellä on ollut hirmuisen ikävä sinua. Öillä kuulen hänen unissaan puhuvan sinusta. Pelkään äidin kuolevan kun sinä et enään tule hänen luoksensa ja silloin olisin minä yksin, niin yksin maailmassa!