Part 4

— Viime sanastani hätkähti tyttöni ja katseli punastuen minua ja se teki mieleni niin iloiseksi. Rakas, ylpeä tyttöni ja kuitenkin niin kaino, niin viaton. En tiedä olivatko muut miehet niin onnelliset syleillessään neitseellistä naista, kuin minä olin nyt.

Nostin hänet syliini. Hän värisi kietoi valkeat käsivartensa kaulaani, suuteli huuliani ja silmiäni. Vereni paloi kuin tulessa. En voinut muuta kuin toistella sanoja rakkaudesta ja onnesta.

Silloin tyttöni suuteli otsaani ja se toi mieleeni sinun suudelmasi, jonka vaikutus oli aivan toisenlainen.

Tyttöni sanoi jotain ja hänen äänensä muistutti ääntäsi.

Kylmä väre meni läpi ruumiini. Autuas tunne kaikkosi sielustani. Tuntui kuin armoton käsi olisi kuristanut kurkkuani.

Nousin seisomaan. Katsoin kellooni se oli kymmenen. Sanoin tytölleni hyvästi ja läksin kiireisin askelin luoksesi.

Tultuani juoksit sinä iloiten vastaani, mutta ojennettu kätesi vaipui nähdessäsi synkän muotoni.

Menin sisälle, istahdin raskaasti.

Sinä seisahduit ovenpieleen kuin vieras omassa talossasi.

Katselimme hetken toisiamme, sitten sanoin niinä:

— Kun mies tekee hulluuden, saa hän katua sitä ikänsä.

— Mitä nyt kadut? kysyit sinä surullisella äänellä.

Kaikkea tätä elämää, joka kuluttaa ja viimein kai tappaa.

— Oletko minulle vihainen, kysyit, läheten pelokkaasti minua.

— Olen! murahdin. Tämä on esteenä kaikelle. Kaunein onnenhetkeni turmeltuu tätä muistaessani.

— Rakas, rakas! sopersit sinä, viskaten itsesi lattialle painaen pääsi polviini.

Nouse! sanoin sysäten sinut syrjään. Tämän pitää nyt loppua. En aijo turmella nuoruuttani, en elämääni hukkaan heittää. En ole sinua milloinkaan rakastanut ja siksi on turhaa sinun koettaa kiinnittää itseäsi minuun.

Rakastan puhdasta, koskematonta ja jaloa naista ja siksi en enää alennu sinun kanssasi moiseen halveksittavaan peliin — — On paras, että lopetamme sen nyt ja emme enää koskaan tapaa toisiamme, ettemme joudu kiusaukseen. Sanoin jyrkästi.

— Niinkuin tahdot, rakas. Sanoit sinä hiljaa, lysähtäen sanottuasi lattialle. Voihkasit ja äänesi kuului kuin syvyyteen vaipuvan viimeinen hätähuuto. Minä kuulin sen, mutta en välittänyt, vaan riensin pois, tuntien mielessäni syytteen velvollisuuden laiminlyönnistä.

Kierrellessäni katuja tuli mieleeni yht'äkkiä:

»Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle.» Karistin mielestäni moiset houreet, menin kotiin, paneuduin maata, uneksien puhtaasta tytöstäni, joka ylpeän päänsä niin kainona alasluoduin silmin rintaani painoi.

XXV. YHTEINEN TIE.

Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka nyt oli _meidän_, — yhteistä omaisuuttamme.

Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.

Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä, eikä kauniiksi laittaa.

Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio, makuuhuoneemme.

Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.

Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin suurikansainen kuningas.

Puhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä ostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.

Sitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä valmistuksia tulevaa matkaamme varten.

Mennessäni kuiskasin hänelle:

— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.

— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.

— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla sydämessäni kumman piston.

Tyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.

— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.

Ovessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.

Matkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani tarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.

Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista, jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.

Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella tiellä.

Koetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini kantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja avuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään puhellen.

Tulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi, Tulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan käden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?

Tulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla omamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme. Rakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki kaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus on luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti syntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee rakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen, ruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän vaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja päättyy ja johon katseemme ei kanna...

Aamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla akkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin mielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni puhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden, mutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.

Määrätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan kauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua liikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea tyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä katse.

Minuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea käsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme ikuista uskollisuutta.

Riemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että tällainen onni on osakseni tullut.

Jalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.

Rakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa ja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.

Myrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.

XXVI. POHJATTOMALLA SYVYYDELLÄ.

Kuljen kuin pohjattomalla syvyydellä muistellen viisaan miehen sanoja: »Ei ole mitään uutta auringon alla, sillä kaikki on turhuus, ja onni häipyy niinkuin varjo valon kirkkaudessa».

Vasta taannoin olin onnellinen kuin jumala ja rikas kuin suurikansainen kuningas, nyt kuljen pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, pelastuakseni sen avulla hukkumasta, sillä tuskien aallot vyöryvät ylitseni, etsien hukuttaakseen minut. Mutta oljenkortta en löytänyt ja sisälläni nauroi joku, pilkaten häpeääni.

Onnenseppele, jonka ylpeänä olin otsalleni painanut, muuttui kidutusvanteeksi pääni ympärille. Rakkaus, joka kaikkivaltiaana oli rinnassani vallinnut, muuttui käärmeeksi, sylkien saastaa, myrkyttääkseen ympäristönsä kuolettavalla myrkyllä.

Rakkaus, rakkaus, ruusunhohteinen ja rakkauteni luoja, valkea ja puhdas, jotka vielä muutama tunti sitten hallitsivat minua, missä olivat ne nyt? Tuhkana! Voi, jospa en olisi häntä mielessäni korottanut muita korkeammalle, ei pettymykseni olisi nyt niin suuri eikä, eikä hääyöni salattuine iloineen olisi muuttunut rakkauteni kuolinhuoneeksi.

Oih! Ja tämä tapahtui vain muutamia tuntia takaperin, silloin kun veri tulena palaen avasin morsiuskammioni oven.

Valkeassa yöpuvussaan seisoi ylpeä tyttöni peilin edessä aukoen vaaleaa tukkaansa, joka putoili hartioille kuin suunnaton kultakimppu.

Kädet syleilyyn ojennettuina riensin hänen luokseen, mutta hän pidätti minut sanoen: — Ei vielä! Vasta sitten, kun tunnustukseni olet kuullut.

Hän istahti tuolille, vetäen hiukset olkapäiltä rintansa peitoksi, katsellen minua rohkeasti ylpeillä silmillään ja jatkoi:

— Tutustuessani sinuun olin sellainen, jommoinen tänä iltana soisin olevani: puhdas ja koskematoin.

Mielistyin sinuun ensinäkemältä ja mieltymys seurustellessamme muuttui rakkaudeksi. Lopullisesti rakastin sinua hurjasti ja tulisesti, uneksien hetkestä, jolloin voisin antautua sinulle kokonaan. Vereni polte vei päivieni ilon öitteni unet. Jos joskus nukahdin, heräsin autuaan uneni kuumaan hehkuun, ruumis märkänä hiestä, sielu surullisena unikuvien katoamisesta.

Näin menivät päivät, vierivät viikot toivon ja pelon vaiheella. Silloin kerran oli toivoni toteutumaisillaan. Lepäsin sylissäsi antautumis-riemun huumauksessa, lukien silmistäsi palavan veresi poltteisen janon. Olin autuas, autuas! Silloin muotosi synkistyi. Muistit _hänet_, jonka kerran olit samallaisin tuntein syliisi sulkenut. Veresi polte sammui. Istuit kylmänä vierelläni, koettaen ottaa käteni. Vedin sen pois. Halveksin sinua, kykenemätöntä, miehuutonta miestä. Vihasin ja kirosin sitä naista, joka varjon tavoin väliini tullen oli riistänyt minulta autuaan hetkeni.

Senjälkeen olin viikkoja omituisessa horrostilassa miettien miten kostaisin sinulle. Olit nähnyt haluni, tunkeutunut pyhättööni, katsonut sieluuni, mutta lukittujen ovien taa ei rangaistuksitta kurkistella ja minä kostin.

Tapasin miehen, jota aikaisemmin olin rakastanut ja antauduin hänelle.

Onnellinen suhteemme kesti kuukausia, sitten tuli seuraus näkyviin, matkustin pois. Lapsen synnyttyä palasin takaisin mennäkseni hänen kanssaan naimisiin, mutta hän oli kyllästynyt minuun ja niin suostuin tulemaan sinulle. Sinä olit herättänyt haluni tyydyttämättä sitä. Sinä olit syypää »lankeemukseeni». Sinä olit kylvänyt siemenen, sinä sait korjata sadon, sillä et ole hitustakaan parempi minua. Sinä makasit toisen sylissä sillä aikaa, kun minun sylini oli sinulle avoinna ja sinä sen kylmästi hylkäsit, vaikka sanoit rakastavasi minua.

Nyt olemme samanarvoiset, nyt voimme joko halveksia toisiamme tai rakastaa toisiamme.

Kumpikaan ei voi viskata ensimäistä kiveä.

Hän lopetti. Istuin kuin salaman iskun lyömänä ja jos aurinko olisi pudonnut taivaalta, en olisi siitä enemmän hämmästynyt kuin hänen puheensa kuullessani.

»Kutsu julkeaksi hänet, jotka sielunsa ovat selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin, lukeaksesi sieltä hädän ja avuttomuuden, mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys kattaa maan!» huusi joku ääni sisässäni ja minä tunsin maan vajoavan jalkojeni alta. Moni hämärä asia selvisi niinä silmänräpäyksinä minulle. Tuskien aallot kuohuivat ylitseni, sillä kuljin pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, johon pelastuakseni tarttuisin.

XXVII. VIA DOLOROSA.

Avaaja oli tuntematon mustiin puettu nainen. Hän katseli minua oudoksuen.

Kävelin tuttuja teitä. Outo ikävä veti minua sinne. Saavuin talollesi. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Työnsin sen auki ja astuin sisään. Oli aikainen kevät. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Puutarhasi puut tekivät lehtisilmuja ja niistä tuoksahti vastaan kevään lemu. Krookuskukat olivat nupulla ja vuokko aukoi sinisilmiään.

Astuin pitkin aurinkoista käytävää ja saavuin talollesi. Ovi oli suljettu. Soitin ovikelloa, mutta kesti kotvan, ennenkuin ovi avattiin.

Kysyin talon emäntää. Hän kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta kulkien hitain askelin ja palasi tuoden muassaan pitkän tytön. Sinun tyttösi. Hän käveli katse maahan luotuna, mutta nähdessään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja ojennetuin käsin juoksi hän vastaani. Tartuin hänen käsiinsä, Ne olivat kylmät ja vapisivat.

— Lapsi! kuiskasin minä, vetäen häntä lähemmäksi itseäni, Sano minulle missä on äitisi.

Sanatonna veti hän minut mukaansa. Kuljimme vaieten huoneiden läpi, tullen sinun pyhättöösi. Siellä oli kaikki samassa järjestyksessä, kuin vuosia sitten. Nurkassa alttari Ristiinnaulitun kuvineen, rukousjakkara rukousnauhoineen ja itse makasit sinä valkealla vuoteella hiljaa kuin nukkuva. Muotosi oli tyyni. Otsalla asui tyyni rauha. Sinun silmäsi, avuttomine lapsikatseineen, jota en enää koskaan saisi nähdä. Huulesi olivat avoinna ja niillä näytti asuvan kysymys elämän arvoituksesta, johon et varmaankaan ollut saanut vastausta täällä, mutta joka jo kenties oli sinulle selvinnyt.

Lankesin polvilleni vuoteesi ääreen, painoin pääni kylmää poveasi vasten. Tuska raateli rintaani ja sydän pakahtumaisillaan toistin nimeäsi ikäänkuin sinä olisit sen kuullut.

Oi, sinä ennen niin lämmin ja tunneherkkä olit kylmä ja tunteeton. Hirveä oli kohtalon leikki! Silloin kun sinä tulit luokseni sydän rakkautta tulvillaan, työnsin sinut tylysti pois. Nyt olisin antanut kaikki voidakseni kuulla äänesi kaiun ja saadakseni yhden ainoan katseen silmistäsi.

Oi, kuinka paljon sinua rakastin, kuinka paljon sinua olin rakastanut aina, vaikka silloin olin sokea, enkä sydäntäni tuntenut.

Ohdakkeita olin tiellesi kylvänyt, ilonruusujen asemasta. Piikeillä olin pääsi kruunannut, vaikka olisin voinut onnenseppeleen otsallesi laskea. —

Kaikki hetket, ensi kohtaamisestamme asti vaelsivat sieluni silmien ohi. Muistin tarkalleen jokaisen liikkeen, jokaisen keskenämme vaihdetun sanan ja jokaisen oman ajatukseni. Kaikkina näinä hetkinä olit sinä esiintynyt lempeänä, hellänä, kaikki uhraava sydämesi rakkaudesta ylitse vuotavana. Minä kylmänä, tylynä ja armottomana usein julmanakin kohtaasi. —

Joskus olin armopaloina tiputellut sinulle säälin muruja elämänilon yltäkylläisyydestä, mutta sinä olit ne saanut maksaa moninkerroin takaisin, sieluntuskien väärentämättömällä rahalla. Ja lopuksi olit saanut yksin kulkea »huokaustensillan» yli ja kamppailla viimeisen kamppailusi, sulkea viimeisen kerran lapsikatseiset silmäsi, hengähtää viimeisen henkäyksesi ja senjälkeen kylmenit ja kangistuit, tulit minulle saavuttamattomaksi!

Jumala, Jumala, miksi avasit silmäni liian myöhään? Miksi? Kyyneletön tuska puistatti ruumistani. Olin menehtymäisilläni, silloin laskeutui kevyt käsi olalleni ja vieno ääni kuiskasi: — Älä sure! Hänellä on nyt rauha. Hänen väsynyt ruumiinsa lepää ja sielunsa kahleet ovat murtuneet. Hän voi mennä kuhun tahtoo ja levätä kenen läheisyydessä haluaa.

Minä kaipaan sanoin kuvaamattomasti armasta äitiäni, mutta minä kuitenkin iloitsen, että _hänen_ kaipauksensa on täyttynyt, uni muuttunut todeksi, aavistus näkemiseksi ja polttava kaiho häipynyt pois.

Tule! sanoi hän minulle, tarttuen käteeni, niin kerron sinulle jotain.

Hän vei minut sinun työhuoneesesi ja alkoi istuuduttuamme:

— Kun sinä olit mennyt pois, etkä enää palannut, kulki äitini kuumeisin silmin ja avoimin, sanattomin huulin, näkemättä mitään, kuulematta ketään. Unilääkkeillä saimme hänet nukkumaan, mutta silloin hän unissaan huusi nimeäsi. Rukoili sinun palaamaan luoksensa edes kerran, kerran saadakseen sinua nähdä ja sitten kuolla.

Sydämeni oli särkyä kuullessani äitini tuskallista valitusta, kirjoitin sinulle, ja kertoen kaikki pyysin sinun tulemaan.

Et tullut. Kirjoitin vielä useammin, en saanut edes vastausta kirjeisiini. Silloin päätin tulla itse. Tulin, mutta sinä olit matkustanut pois vaimosi kanssa vieraalle maalle. —

Olin onneton, mutta tiesin tavottelusi turhaksi, sillä olit hyljännyt äitini rakkauden ja jättänyt hänet toisen naisen tähden. Soimasin sinua ääneen. Soimaukseni kuuli äitini ja se herätti hänet todellisuuteen, Hän kutsui minut luoksensa; painoi pääni rintaansa sanoen:

— Älä soimaa lapsi. Rakkaus ei ole meidän vallassamme, rakkaus vallitsee meitä, heikkoja ihmisiä. — Minä rakastan häntä, sentähden sieluni häntä kaipaa. Hän ei minua rakasta, siksi hän on minut jättänyt ja unohtanut, mennyt hänen luokseen, joka on sielullensa kallis. Mutta minä siunaan häntä, minä koetan iloita hänen onnestansa. Mutta minä tiedän hänen kerran palaavan luokseni, sillä hän tietää rakkauteni suuruuden, hän tuntee sieluni lohduttoman ikävän.

Ja jos en enää hänen saapuessaan ole elävien joukossa, niin sano tämä hänelle. Sano, että ymmärsin hänet. Sano että tiesin nuoruuden etsivän nuoruutta, voidakseen nauttia elämänpuun hedelmistä. Sano hänelle, etten häntä himoinnut, kaipasin vain, sillä hän on silmieni valkeus, on kynttilä tieni pimeydessä.

Sano tämä kaikki, lapseni, hänelle jos omat huuleni ovat hänen tullessaan käyneet sanattomiksi.

Purista lämpimästi hänen käsiänsä, jos omat käteni ovat kylmiksi kangistuneet.

— »Sain ensinnä anteeksi sulta, joka enimmän kärseit multa!» Nämä sanat tulivat mieleeni kuullessani tyttösi viime lauseen, tuntien samalla kuin huultesi hellän kosketuksen otsallani ja sieluni huusi rakasta nimeäsi yhä enemmän ja enemmän.

Tyttäresi jatkoi; — Sen illan jälestä muuttui äitini toisenlaiseksi. Hän ei itkenyt enää niin paljon kuin ennen, hän ei valittanut, eikä puhunut sinusta niin paljon unissaan, mutta hän rupesi huomattavasti kuihtumaan. Sulavien liikkeiden siaan tuli jäykkyys, silmien lempeä katse muuttui tuikeaksi ja entisen ahkeruuden siaan tuli sairaloinen työkiihko. Melkein läpi vuorokauden teki hän työtä, levähtämättä, Päivät puutarhassa, yöt sisällä huoneissa. Käsityö toisensa perästä valmistui hänen ahkerissa käsissään ja mitä mutkallisempi ja vaikeampi joku työ oli sen enemmän hän siitä piti.

Hätäisenä seurasin hänen toimiaan, sillä näin suuren sisäisen tuskan pelottavassa määrässä jouduttavan hänen pois menoaan.

En koskaan voinut hänelle siitä puhua, mutta ymmärsin hänen tietävän ajatukseni, sillä joka ilta hyvää yötä toivottaessaan hyväili hän minua kuin viimeistä kertaa.

Rakas pieni äiti, surujen uuvuttama, tuskien näännyttämä, kaikkien rakkaittensa hylkäämä ja monen ylönkatsoma virheittensä vuoksi, jotka kuitenkin olivat minulle rakkaat, sillä ilman virheitänsä ei hän koskaan olisi ollut niin hellä, eikä toisille anteeksi antava. En milloinkaan olisi tahtonut häntä toisenlaiseksi. En milloinkaan olisi toivonut häntä täydelliseksi, niinkuin toiset lapset toivovat äitiensä olevan.

Nuori pää painui käsien varaan, hennot hartiat värähtelivät. Hän itki. Nousin ylös, kävellen ympäri huonetta. Työpöydällä oli viimeinen työsi: oviverhot. Olit ommellut siihen suuria valkoisia liljoja. Ensi silmäyksellä näytti se valmiilta, mutta tarkemmin katsottuani näin siitä puuttuvan yhden kukkasen, viimeisen. Et ollut ehtinyt saada sitä valmiiksi. Kuolema oli herpauttanut ahkerat kätesi. Kaksi päivää sitten olit istunut sen yli kumartuneena ja ommellut. Tuntui kuin henkäyksesi olisi levännyt vielä sen yllä. Vein keskeneräisen työn huulilleni ja sieluni tuskainen ikävä suli haikeaan itkuun.